Painaumajälkiä (Kaiken huumassa -sarjan 9. luku)

 Moikka!

Tässä osassa on keskeisenä tapahtumapaikkani viime kerralla ohimennen mainittu Sain Albans Memorial -sairaala. Hahmona on Jenny ystävä Sheila ja tämän veli Freddy. Inspiskappale on Scars (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Kulta, antaisitko vesilasin?” äiti kysyy ääni käheänä. 

Kädessä näkyy taas uusia mustelmia, kun joku hoitaja ei ole muistanut, että äidistä ei saa ottaa turhan lujaa kiinni. 

”Kävitkö katsomassa isää aamulla?” 

Nyökkään. Herra Heimer on kietonut isän viime kuukausien aikana yhä tiukempaan halausotteeseen, eikä hän enää muista minua. 

”Kuka Sheila? En tunne”, isä sanoo, kun menen vierailemaan ja väntää suunsa hassuun mutruun. 

Minun tekesi mieli nauraa niin kuin lapsena, kun isä teki samoin ja sydämeni särkyy. ”Kävin. Hän oli ihan tyytyväinen.” 

Äiti yrittää hymyillä, vaikka se selvästi tuottaa suurta kipua. Potilashuoneen laitteet surisevat. St Albansin sairaalasta ja sen läheisestä hoitolaitoksesta on tullut minulle toinen koti.

”Tuleeko Freddy tänään?” Äidin kysymys herättää minut ajatuksistani. 

”Joo, sillä oli jotain juttuja hoidettavana, mutta kellohan on vasta yksi.” 

Äiti kurottelee kättäni ja tartun varovasti hänen sormiinsa. Ne tuntuvat niin haurailta kuin syöpä olisi imenyt niistä kaiken voiman. Kiireiset terveyskenkien askeleet kulkevat huoneen raollaan olevan oven ohi. 

”Minua surettaa, että sinun ja Freddyn pitää kokea tämä”, äiti sanoo ja katsoo minua kuoleman hyväksynein silmin. 

”Ei sinun pidä huolehtia. Kyllä me pärjätään.” Muotoilen kasvoilleni iloista ilmettä. En oikeasti ole varma sen paremmin Freddyn pärjäämisestä kuin omastanikaan. Meistä kumpikaan ei ollut suunnitellut, että menettäisi vanhempansa alta kolmekymppisenä.

Isällä ja äidillä on suuri ikäero. Vaikka isä oli minun syntyessäni jo lähes viisikymppinen, ei se oikeuta hänen alzheimeriaan ja äidin syöpää ja niiden yhtäaikaisuutta. Äiti köhäisee kipeän kuuloisesti. 

”Ei teidän pitäisi joutua hoitamaan meitä. Isäsikin on siellä jossakin samaa mieltä.” 

”Me teemme sen mielellämme. Kun te olette rakastaneet meitä aina niin paljon.” 

Nielaisen, sillä kyyneleet meinaavat väkisin karata poskille. Äidinkin silmät näyttävät kosteilta. Olemme hetken hiljaa ja kuuntelemme yhdessä laitteiden piippailua ja surinaa. Hoitaja tulee. Hän tarkastaa äidin elintoiminnot ja katsahtaa minua lempeästi. Muutosta edelliseen käyntikertaan ei ole. Terminaalivaiheen syöpä tappaa rauhallisesti.

”Kyllä sen rakastamisen kanssa oli joskus vähän niin ja näin”, äiti sanoo lopulta. ”Kun kipuiltiin oman keskinäisen rakkautemme kanssa.” 

Muistan, että äiti ja isä riitelivät vain harvoin. Kuvittelin aina, että he ovat täydellinen aviopari ja ihmettelin, kun kaverien vanhemmat saattoivat huutaa toisilleen päin naamaa ja lyödäkin. Aikuisena ymmärsi, että oli meidänkin kodin pinnan alla välillä kuljettu syvissä vesissä. 

”Silti, äiti. Me on aina saatu tukea ja olkapäätä.” 

Mistä me saamme niitä sitten, kun te olette poissa, ajattelen. Äiti nojaa tyynyihin raskaasti ja on selvästi väsynyt. Minun pitäisi varmaan antaa hänen levätä ja palata myöhemmin vaikka sitten yhdessä Freddyn kanssa. Olen jo sanomassa tätä ääneen, kun äiti yllättäen puristaa sormiani hienoisesti.

”Älä mene vielä. Tahtoisin, että olet täällä, kun torkahdan hetkisen.” 

Jään istumaan kovapintaiseen vierastuoliin, joka on tehty epämukavaksi varmasti sen vuoksi, ettei kukaan viipyisi potilaan luona liian kauan. Ennen oli tapana valvoa sairaan vierellä, ajattelen. Jopa ruumista valvottiin, se oli tilaisuuden keskellä pyhävaatteissaan hienoksi laitettuna. Nykyään me olemme ulkoistaneet tuon kaiken koneille ja menettäneet yhteyden kuolemaan. Äidin ruumis tulee kai olemaan ensimmäinen oikea ruumis, jonka tulen näkemään. Minua puistattaa. Äiti on alkanut hengittää pinnallisesti mutta tasaisesti. Se kertoo unesta. Lasken hänen kätensä varovasti vuoteelle ja omani syliini.

Ihmiset jättävät toisiinsa painaumajälkiä. Toiset ovat aivan pinnassa ja niitä tulee helposti ja vahingossa. Toiset taas niin syvällä, ettei vieras niitä koskaan näe, vaikka omaisi itse samanlaisia.

-Roona-