Heippa!
Tämän osan päähenkilö Maria oli edellisessä osassa isänsä kanssa sairaalan kappelissa. Inspiskappale on One Day at a Time (Youtube)
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ukki piti joen rannalla istumisesta. Kun oli pieni, hän vei minut usein läheiselle joelle. Ei kalastamaan vaan ihan vain istuksimaan. Kyllä me joskus ongimmekin, mutta emme juuri saaneet saalista. Kuuntelin mielelläni, kun ukki kertoi kaikenlaisia juttuja ja poltti piippuaan. Opin pitämään piippusavu hajusta. Se tarkoitti minulle lapsuuden turvaa. Surullista, että lopulta juuri rakas piippu koitui ukin kohtaloksi. Kun minä pääsin yliopistoon Britteihin, ukki oli jumalattoman ylpeä – hänen sanansa, eivät minun.
”Pääset istumaan englantilaisten jokien rannoille. Niissä on taikaa, Maria”, hän sanoi ja röhötti lämmintä nauruaan.
Minä olin tietenkin paljon innostuneempi alkavista kirjallisuuden opinnoistani kuin kämäisistä joista ja Brittein saarten surullisen kuuluisasta säästä, jotka yhdistin jostain syystä toisiinsa.
Myönnettäköön, että sittemmin tulin istuneeksi monien jokien varsilla, paljon useammilla rantatöyräillä kuin olisin koskaan uskonut. Usein minulla oli seurana opiskelukavereita ja viinipulloja, harvemmin olin yksin hopeisten tähtien kanssa. Lähetin ukille kuvan jokaisesta ja hän kiitti minua, kun soittelimme. Joka kerta hänen yskänsä kuulosti pahemmalta. Hän ei itse ollut huolissaan.
”Täytyy elää päivä kerrallaan, Maria. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.”
Ukki tarkoitti sillä, ettei minunkaan pitäisi huolehtia. Minä luin Shakespearea ja katselin opiskelijakämppäni ikkunasta tasaista harmaata sadetta. Teimme retket Skotlannin ylämaille ja kuvasin vuolaita puroja. Puhelu ei tullut yllätyksenä, asian vakavuus ja kiireellisyys sitäkin enemmän.
”Osta lippu
seuraavaan koneeseen.”
Nyt minä istun tutun joen varrella ja itken. Kyyneleitä valuu äkäisesti kuin ne eivät muka haluaisi liittyä uoman rauhalliseen soljuun. Tunnen jonkin pehmeän töksähtävän selkääni. Koiran tuhiseva kuono koskettaa seuraavaksi poskeani. Tunnistan sen ukin naapurin Hildan collieksi.
”Gerry piti tästä paikasta”, Hilda sanoo. ”Siksi olet varmaan täällä.”
Collie istuu viereeni ja tapittaa minua hämmentyneenä, ymmärtämättä miten voin surra niin paljon.
”Tule, Lucky, annetaan Marian olla rauhassa. Mennään katsomaan, jos Mary tarvitsee apua.”
En
katso taakseni, mutta on ilmeistä, että Hilda suuntaa ukin ja mummin talolle.
Minä olen mummin kaima. Jos olisin ollut poika, minusta olisi tullut ukin
tapaan Gerry. Ajateltu nimi oli enne.
Ukki oli
tavattoman levoton. Sen ymmärrän vasta nyt. Hän ei matkustanut pois Valloista
sodan jälkeen, mutta lähijoen vesi teki monta matkaa hänen puolestaan. Muistan,
kun katsoimme ukin kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Pocahontasia ja kuinka hän
alkoi itkeä kuullessaan ”Virta minne veneen vie”. Sen jälkeen hän lauloi
minulle silloin tällöin tuota melodiaa käheällä äänellään. Mummi sanoi, että
ukin sielun on rauhaton ja alati aaltoileva. Jotta hän voisi pysyä paikallaan,
hänen täytyy välillä käydä joella, jolla on samanlainen luonto. Hän tunsi
sisimmässään kaipuuta joen pyörteisiin. Siksi kyyneleet tulivat sanojen ”Vaan
kaikki elää ei voi niin polkuja muutellen/ Kotiin jäät, jos kokonaan et tiedä
koskaan” kohdalla. Siksi hän uskoi, että joissa on taikaa.
Otan osan ukin tuhkasta mukaan Britannian. Hän oli toivonut, että ne ripoteltaisiin yhteen puroon, josta olin lähettänyt hänelle kuvan. Hän olisi kertonut minulle toiveen itse, mutta niin ei koskaan ehtinyt tapahtua. Tiedän, että siellä jossain ukki kuitenkin hymyilee ja pudistaa päätään.
”Mitä sinä, Maria, harmittelet. Toteuttaminen ei ole vielä myöhäistä, päinvastoin.”
Nousen
viettävältä rannalta ja pudistelen vaatteitani. Yllätyn, kun ne eivät ole
yhtään kosteat. Uudessa kotimaassani saan tällaisten sessioiden jälkeen kävellä
kotiin vähintään hieman nihkeänä. Vanhempieni luona minua odottaa lämmin ateria
ja halaukselliset sympatiaa itkettyneiden silmien vuoksi. Joki tietää, että
yksi sen varrella istuja on poistunut ikuisille ulapoille.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti