Hyvää uutta vuotta!
”Kaksi muinaista kaupunkia. Kohtalokas
kiista.” Shiangin kaupungissa nuori kuningas hallitsee rautaisella
otteella. Sotilaat vartioivat jokaisessa kadunkulmassa havaitakseen
pienimmänkin merkin tottelemattomuudesta. Silti yllättävä veriteko romahduttaa
vuosisataisen järjestyksen, ja jotakin kammottavaa pääsee valloilleen kaupungin
kaduilla. Samaan aikaan Shiangista lähtenyt miekkamestareiden joukko lähestyy
Darienin kaupunkia. Heidän tehtävänään on noutaa vanha mies kotiin
rangaistavaksi, eivätkä miekkamiehet aio antaa minkään tai kenenkään seisoa tiellään.
Shiang on Conn Igguldenin fantasiasarja Suolan valtakunnan toinen osa, jossa
valtataistelua käydään niin miekoin kuin loitsuin.
Pidin
tästä paljon enemmän kuin Darienista. Shiangin kaupunki pohjustettiin paremmin
ja sen yhteiskuntajärjestelmää selitettiin selkeämmin. Darienkin näyttäytyy
järjestelmällisempänä kokonaisuutena, kun sukujen kivien taustasta kerrotaan
lisää. Mutta kuolleista palauttamisen teema on itsessään aika kliseinen. Esimerkiksi
Brackenin kiven ominaisuuksiin pakottaa mieltä olisi voitu keskittyä enemmän.
Lisäksi Telliuksen mazer-askeleilla kouluttamat pojat on unohdettu kokonaan
lukuunottamatta lady Forzan hautajaiskulkuetta (jossa Tellius pohtii
varastelumahdollisuuksia), Shiangiin kulkeutunutta tietoa opetuksesta ja
Arthurin kuninkuutta Darienissa. Vai kuolivatko he kaikki Darien-kirjassa, kun
en muista enää? (Yksi Salletin kaartin sotilas, jolle mazerit oli opetettu,
mainittiin, mutta ei hänestäkään kerrottu, oliko hän niitä alkuperäisiä
poikia.) Loppukin jäi vähän vaisuksi, mutta opin pitämään Taeshinista ja
Mariasista, vaikka he esiintyivät kirjassa aika vähän.
”Sota on alkamassa. Kaikki heistä eivät ehkä
seilviä siitä.” Celaena Sardothienilta on riistetty kaikki mitä
hän rakastaa. Mutta nyt hän palaa hakemaan kostoa, pelastamaan ennen niin
loistokkaan valtakuntansa ja kohtaamaan menneisyytensä haamut. Hän on ottanut
haltuun oikeutetun paikkansa valtaistuinpelissä Aelin Galanthyniuksena,
Terrasenin kuningattarena. Mutta ennen kuin hän voi nousta valtaistuimelleen,
hänen täytyy taistella: Serkkunsa puolesta, joka oli valmis kuolemaan hänen
edestään. Ystävänsä puolesta, joka on teljetty kammottavaan tyrmään. Kansansa
puolesta, jonka julma kuningas on orjuuttanut ja joka odottaa kuningattarensa
voitokasta paluuta. Varjojen kuningatar on Sarah J. Maasin Throne of Glass
–sarjan neljäs osa.
Pidin
tästä kovasti, hahmojen välillä on valtavaa synergiaa silloin, kun ei
angstailla. Ja angstailua on todella vähän! Adarlanin kuninkaaseen liittyvä
tvisti oli mielenkiintoinen, jää toki nähtäväksi palkonko siitä oli totta.
Loppu antoi myös vihjettä siitä, että Manonin ja Dorianin välille oltaisiin
kehittelemässä jotain, mikä totisesti sähköistäisi tunnelmaa. Repeilin melkein
välillä sille, miten Rowanin ulkonäköä heruteltiin. Mutta onneksi vastapainoksi
saatiin myös Rowanin näkökulmaa Aelinin ulkonäköön. Chaolin ja Dorianin
bromance on myös hyvin söpö. Nesrynin kannattaisi ehkä olla hieman huolissaan. Minusta
on kiva, että Aelinin älykkyyttä ja järjestelykykyä korostetaan pikemmin kuin
taikavoimia. Taikavoimien puutetta toki harmitellaan, mutta se ei ole
ensimmäinen ajatus, joka hahmoilla on mielessään. Tähän vaikuttaa tietysti
taikuuden kahlehdittuna oleminen Erileassa, mutta minusta Maas on ihan
tietoisesti valinnut näkökulman, jossa kaikki ei taikuuden avulla suju sormia
napsauttamalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa.
Jane
Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on herkullinen kuvaus 1700-luvun loppupuolen
pikkuporvarisperheestä. Nokkelasanaisen ja vastustamatonta viehätysvoimaa
säteilevän Elizabeth Bennetin mukana seuraamme sisarusparven monivaiheisia
rakkaustarinoita, sympatisoimme kohtaloonsa alistuneen ja kuivaan ivaan
turvautuvan isä Bennetin kanssa ja iloitsemme salaa herra Darcyn, jäykän ja ylpeän
gentlemannin vastahakoisesta rakastumisesta Elizabethiin. Pitkin matkaa saamme
nauraa inhimilliselle turhamaisuudelle ja höperyydelle sen huvittavimmissa
muodoissa. Romaanin ilmestymisen 200-vuotisjuhlan kunniaksi sen suomensi
uudelleen Kersti Juva ja kauniin kannen suunnitteli graafikko Elina Warsta.
Oi,
miten paljon ennakkotiedot – ironista sinänsä – vaikuttivat lukukokemukseeni.
Juvan suomennos tuntui aluksi raporttimaiselta, mutta siihen tottui. Kenties
joku alkuperäiskielellä lukenut osaisi kertoa, onko siinä samaa tendessiä? Minulle
ei vieläkään auennut, miksi herra Darcysta on tullut populaarikulttuuriin
sellainen ”etsin omaa mr. Darcyani” –tyyppi. Pidin hänestä kyllä hahmona tässä
kontekstissa ja olisin ehkä itkenyt peräänkin, jollei minulla olisi ollut
valtavia odotuksia jälkivaikutuksen takia. Olin myös aika yllättynyt, että
Elizabethin tunteet tulivat paljon laajemmin esille kuin tv- tai
elokuvasovituksissa. En nyt tarkoita, että visuaalisessa mediassa pitäisi
esittää sisäisiä monologeja, mutta sovituksissa erinomaisesti näkyvät
yleislinjat saivat lukukokemuksessa runsaasti lihaa ympärilleen. Näin oli myös
Darcyn tunteiden osalta. Kirja oli hauska tapainkuvaus, ennen kaikkea.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti