Mietteitä kirjasta LX: Shiang, Varjojen kuningatar sekä Ylpeys ja ennakkoluulo

 Hyvää uutta vuotta!

”Kaksi muinaista kaupunkia. Kohtalokas kiista.” Shiangin kaupungissa nuori kuningas hallitsee rautaisella otteella. Sotilaat vartioivat jokaisessa kadunkulmassa havaitakseen pienimmänkin merkin tottelemattomuudesta. Silti yllättävä veriteko romahduttaa vuosisataisen järjestyksen, ja jotakin kammottavaa pääsee valloilleen kaupungin kaduilla. Samaan aikaan Shiangista lähtenyt miekkamestareiden joukko lähestyy Darienin kaupunkia. Heidän tehtävänään on noutaa vanha mies kotiin rangaistavaksi, eivätkä miekkamiehet aio antaa minkään tai kenenkään seisoa tiellään. Shiang on Conn Igguldenin fantasiasarja Suolan valtakunnan toinen osa, jossa valtataistelua käydään niin miekoin kuin loitsuin.

Pidin tästä paljon enemmän kuin Darienista. Shiangin kaupunki pohjustettiin paremmin ja sen yhteiskuntajärjestelmää selitettiin selkeämmin. Darienkin näyttäytyy järjestelmällisempänä kokonaisuutena, kun sukujen kivien taustasta kerrotaan lisää. Mutta kuolleista palauttamisen teema on itsessään aika kliseinen. Esimerkiksi Brackenin kiven ominaisuuksiin pakottaa mieltä olisi voitu keskittyä enemmän. Lisäksi Telliuksen mazer-askeleilla kouluttamat pojat on unohdettu kokonaan lukuunottamatta lady Forzan hautajaiskulkuetta (jossa Tellius pohtii varastelumahdollisuuksia), Shiangiin kulkeutunutta tietoa opetuksesta ja Arthurin kuninkuutta Darienissa. Vai kuolivatko he kaikki Darien-kirjassa, kun en muista enää? (Yksi Salletin kaartin sotilas, jolle mazerit oli opetettu, mainittiin, mutta ei hänestäkään kerrottu, oliko hän niitä alkuperäisiä poikia.) Loppukin jäi vähän vaisuksi, mutta opin pitämään Taeshinista ja Mariasista, vaikka he esiintyivät kirjassa aika vähän.

”Sota on alkamassa. Kaikki heistä eivät ehkä seilviä siitä.” Celaena Sardothienilta on riistetty kaikki mitä hän rakastaa. Mutta nyt hän palaa hakemaan kostoa, pelastamaan ennen niin loistokkaan valtakuntansa ja kohtaamaan menneisyytensä haamut. Hän on ottanut haltuun oikeutetun paikkansa valtaistuinpelissä Aelin Galanthyniuksena, Terrasenin kuningattarena. Mutta ennen kuin hän voi nousta valtaistuimelleen, hänen täytyy taistella: Serkkunsa puolesta, joka oli valmis kuolemaan hänen edestään. Ystävänsä puolesta, joka on teljetty kammottavaan tyrmään. Kansansa puolesta, jonka julma kuningas on orjuuttanut ja joka odottaa kuningattarensa voitokasta paluuta. Varjojen kuningatar on Sarah J. Maasin Throne of Glass –sarjan neljäs osa.

Pidin tästä kovasti, hahmojen välillä on valtavaa synergiaa silloin, kun ei angstailla. Ja angstailua on todella vähän! Adarlanin kuninkaaseen liittyvä tvisti oli mielenkiintoinen, jää toki nähtäväksi palkonko siitä oli totta. Loppu antoi myös vihjettä siitä, että Manonin ja Dorianin välille oltaisiin kehittelemässä jotain, mikä totisesti sähköistäisi tunnelmaa. Repeilin melkein välillä sille, miten Rowanin ulkonäköä heruteltiin. Mutta onneksi vastapainoksi saatiin myös Rowanin näkökulmaa Aelinin ulkonäköön. Chaolin ja Dorianin bromance on myös hyvin söpö. Nesrynin kannattaisi ehkä olla hieman huolissaan. Minusta on kiva, että Aelinin älykkyyttä ja järjestelykykyä korostetaan pikemmin kuin taikavoimia. Taikavoimien puutetta toki harmitellaan, mutta se ei ole ensimmäinen ajatus, joka hahmoilla on mielessään. Tähän vaikuttaa tietysti taikuuden kahlehdittuna oleminen Erileassa, mutta minusta Maas on ihan tietoisesti valinnut näkökulman, jossa kaikki ei taikuuden avulla suju sormia napsauttamalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on herkullinen kuvaus 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheestä. Nokkelasanaisen ja vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevän Elizabeth Bennetin mukana seuraamme sisarusparven monivaiheisia rakkaustarinoita, sympatisoimme kohtaloonsa alistuneen ja kuivaan ivaan turvautuvan isä Bennetin kanssa ja iloitsemme salaa herra Darcyn, jäykän ja ylpeän gentlemannin vastahakoisesta rakastumisesta Elizabethiin. Pitkin matkaa saamme nauraa inhimilliselle turhamaisuudelle ja höperyydelle sen huvittavimmissa muodoissa. Romaanin ilmestymisen 200-vuotisjuhlan kunniaksi sen suomensi uudelleen Kersti Juva ja kauniin kannen suunnitteli graafikko Elina Warsta.

Oi, miten paljon ennakkotiedot – ironista sinänsä – vaikuttivat lukukokemukseeni. Juvan suomennos tuntui aluksi raporttimaiselta, mutta siihen tottui. Kenties joku alkuperäiskielellä lukenut osaisi kertoa, onko siinä samaa tendessiä? Minulle ei vieläkään auennut, miksi herra Darcysta on tullut populaarikulttuuriin sellainen ”etsin omaa mr. Darcyani” –tyyppi. Pidin hänestä kyllä hahmona tässä kontekstissa ja olisin ehkä itkenyt peräänkin, jollei minulla olisi ollut valtavia odotuksia jälkivaikutuksen takia. Olin myös aika yllättynyt, että Elizabethin tunteet tulivat paljon laajemmin esille kuin tv- tai elokuvasovituksissa. En nyt tarkoita, että visuaalisessa mediassa pitäisi esittää sisäisiä monologeja, mutta sovituksissa erinomaisesti näkyvät yleislinjat saivat lukukokemuksessa runsaasti lihaa ympärilleen. Näin oli myös Darcyn tunteiden osalta. Kirja oli hauska tapainkuvaus, ennen kaikkea.

-Roona-