Mietteitä kirjasta LIV: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, Autarkin linnoitus sekä Jonathan Strange & herra Norrell

Moikka!

Tallinna vuonna 1409. Korkea-arvoinen saksalaisritari saa surmansa Toompealla hämärissä olosuhteissa. Murhaaja näyttää paenneen kaupunkiin, joten Toompeaa hallitseva ritarikunta vaatii Tallinnan kaupungin raatia ottamaan murhaajan kiinni. Oikeusvouti saa avukseen nokkelan apteekkari Melchiorin, joka ammattinsa ansiosta on hyvin perillä kaupungilla liikkuvista huhuista. Raatimiesten ja ritarien, dominikaanimunkkien ja maallikkoveljien, vierasmaalaisten kirkonrakentajien ja maankiertäjien joukossa tuntuu monella olevan motiivi raakaan surmatyöhön. Mutta ennen kuin syyllinen on löydetty, ehtii vielä yksi jos toinenkin menettää henkensä... Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus on Indrek Harglan ensimmäinen historiallinen jännitysromaani, joka on saanut innoituksensa keskiaikaisista legendoista ja Tallinnan menneisyydestä.

Harglan kirjoitustyyli tuntui aluksi oudolta, koska siinä oli sekaisin imperfektiä ja preesensiä (tämä saattoi johtua toki suomennoksestakin, mene ja tiedä). Oudot preesensit kyllä loppuivat, kun kirja pääsi vauhtiin tai sitten vain totuin niihin. Joka tapauksessa Melchior on ihan vinkeä ja kekseliäs tyyppi. En hirveästi tykännyt suvullani on kirous –troopista. Melchioria siis vaivaa joku (mieli)sairaus, joka on vaivannut jo pitkään hänen sukunsa mieslinjaa ja sitä pidetään suvun kirouksena. Kirousta ei oikein avattu millään tavalla, lähinnä voivoteltiin vain. Lisäksi oli vähän kyseenalaista, että Melchiorin vaimo ”paransi” kiroussairauskohtauksen panemalla tajutonta miestään. Keterlyn tietysti ajatteli tekevänsä oikein ja oli varmaan saanut hommalle Melchiorin suostumuksen joskus, kun he olivat jutelleet, miten kohtauksen tullessa pitää toimia, ei siinä. Mutta murhamysteeri on itsessään kiinnostava ja monipolvinen ja hauska nähdä miten suuri saksalaisvaikutus Tallinnassa on aikanaan ollut.

Gene Wolfen Uuden auringon kirjat –sarjan päätösosassa Severian joutuu mukaan suureen taisteluun matkalla pohjoiseen. Sairastuttuaan hän on toipilaana peleriinien hoidossa, jossa hän kohtaa monia kiinnostavia persoonia. Kun Severian joutuu jättämään peleriinit hetkeksi, hän piilottaa Sovinnontekijä kynnen alttarin alle. Peleriinien tukikohta kuitenkin tuhotaan, ja Severianin on jatkettava matkaansa yksin. Kun Severian joutuu jälleen hengenvaaraan, hänet pelastaa itse autarkki, jolta hän saa viimein kuulla totuuden omasta kohtalostaan. Autarkin linnoitus päättää yhden kaikkien aikojen arvostetuimman tieteiskirjallisuuden sarjan.

Tämäkin sarja on nyt saatu päätökseen. Kokonaisuudessaan se oli välillä liian korkealentoinen minun aivoilleni, vaikka pidinkin kvartetin loppukaksikosta enemmän. Severianin sekavuudelle saatiin selitystä, joka oli kyllä ollut arvattavissa. Hänestä tuli loppujen lopuksi autarkki. Tämä viimeinen osa oli selkeästi normaalein tarinalliselta kannalta. Vaikka juttu on koko ajan ollut kronologisesti etenävä, se on vähän niin kuin leijunut. Myönnettäköön, että selitys löytyy autarkin monista persoonallisuuksista, joista Severian on enää vain yksi. Olisin itse päässyt sarjaan paremmin sisälle, jos tämä olisi tuotu esiin jo alussa. Tietysti silloin loppuyllätys olisi ollut laimeampi, mutta kuitenkin. Tykkäsin etenkin viimeisistä luvuista, joissa kirjoittaja (siis Severian) saattoi jo paljastaa, että oli autarkki. Ne toivat paljon selvennystä moniin kirjojen tapahtumiin ja jättivät kokonaisuudelle positiivisen jälkimaun.

Jonathan Strange ja herra Norrell on Susanna Clarken fantasiaromaani. On vuosi 1807, ja magia on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell taikoo talvisena aamuna Yorkin kadetraalin kiviset patsaat puhumaan. Magiaan syvällisesti perehtynyt herra Gilbert Norrell saa Lontoon seurapiirit kohisemaan muuttaessaan yhdessä palvelinjansa Childermassin kanssa pääkaupunkiin. Itseoppinut ja syrjäänvetäytyvä Norrell ei täysin hyväksy kykyjensä herättämää huomiota, mutta suostuu lopulta käyttämään magiaa koko kuningaskuntaa uhkaavaa vihollista vastaan. Sota Napoleonia vastaan on jatkunut jo vuosia. Nuori herrasmies Jonathan Strange haluaa kehittää omia luontaisia taipumuksiaan magian alalla ja hakeutuu aluksi vastahakoisen herra Norrellin oppilaaksi. Kaksikko niittää pian taidoillaan runsaasti mainetta ja kunniaa. Selvästi lahjakas Strange ei kuitenkaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin magian luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin. Ihmisenä syntyneen, mutta keijujen kasvattaman Raven Kingin aikoina magiaa ja ihmisjärkeä käytettiin sulassa sovussa, mutta legendaa varjostavat monet selvittämättömät kysymykset. Jonathan Strange on valmis tutkimaan Raven Kingin kohtaloa rohkeammin kuin herra Norrell, mutta pystyykö hän siihen ilman uhrauksia?

Tämä oli aika hauska luonnekuvaus kahdesta vastakkaisesta tyypistä. Herra Norrell on mennyt kirjojen ja teorian rakkaudessaan ihan ekstrimismiin. Strange-parka joutuu keksimään maagisia asioita ihan itse, kun toinen suojelee kirjojaan niin mustasukkaisesti. Pohjimmiltaan tässä pureudutaan siihen kiinnostavaan kysymykseen kuuluko tieto kaikille ja pitäisikö jonkin tiedon olla salattua. Magiahan on loppujen lopuksi aika vaarallista, joten ihan kenen tahansa käsiin sitä ei tietenkään pidä luovuttaa. Jonathan ja herra Norrell eivät kumpikaan ole erityisen ihastuttavia henkilöitä. Itse asiassa ihastuttavin hahmo on varmaan John Secundus, mutta hän on aika lailla sivuroolissa. Toinen mukava tapaus oli mielestäni Wellington. Hallavatukkainen herra oli ihanan salaperäinen ja pisti kyllä mielikuvituksen laukkaamaan. Stephenistä tykkäsin myös; hänessä käsiteltiin kiinnostavasti ihonvärien ja säätyjen eriarvoisuutta.

-Roona-