Tyhjä
valtaistuin on Bernard Cornwellin Uthred-sarjan kahdeksas osa. Wessexin ja
Mercian joukot ovat liittoutuneet tanskalaisia vastaan, mutta epävakaus ja
viikinkien hyökkäyksien jatkuva uhka varjostavat Britannian valtakunnan rauhaa.
Mercian valtias Aethelred kuolee ilman perillistä, ja pöytä on katettu
taistelelle valtaistuimesta. Bebbanburgin Uthred, Mercian suurin soturi, on
aina kannattanut Athelflaedia seuraavaksi hallitsijaksi, mutta hyväksyvätkö
ylimystö ja soturit koskaan johtajakseen naista? Edes naista, jolla on kaikki
ainekset johtajaksi ja joka on Aethelredin leski ja Wessexin kuninkaan sisko?
Kun mercialaiset keskittyvät riitelemään keskenään, ilmestyy pohjoisesta uusia
vihollisia.
Ihan
parasta, kun Uthred vanhenee, näistä kirjoista tulee koko ajan kiinnostavampia.
Koko mätää pursuava haava –episodi ja sen parantaminen oli aivan kultaa. Vähän
kyllä ihmetytti, että eikö Uthredilla ollut omaa tai Athelflaedin kustantamaa parantajaa/puoskaria
hoitamassa haavaa, ettei se olisi ollut viikkoja kerrallaan puhdistamatta.
Luulisi myös kivun lisäksi olevan ikävää kirjaimellisesti maustua omassa
liemessään – tai siis mädässään. Prologi oli hauskasta kerrottu Uthredin pojan
(myöskin nimeltään Uthred) näkökulmasta. Tykkäsin Eardwulf-herran siskosta
Eadithista, Aethelredin entisestä rakastajatteresta, joka oli vihollistenkin
joukossa rohkea. Myös Uthredin tytär Stiorra oli hyvä hahmo. Jotenkin
hellyyttävää, kun Uthred kokee olleensa huono isä lapsilleen. Taistelukuvaukset
maustoivat jälleen mukavasti tarinaa, mutta niitä ei ollut liiaksi asti.
Pienessä
burgundilaiskylässä asuva Maria-tyttö oivaltaa, että hänellä on erityinen
lahja: hän kuulee oksien ja lehtien laulun; hän puhelee metsän eläinten kanssa.
Satojen kilometrien päässä Italiassa kymmenenvuotias Clara soittaa pianoa
ylimaallisen kauniisti, ja hänet lähetetään maaseudun rauhasta Roomaan
kehittämään taitojaan. Yliluonnolliset lahjat johdattavat nämä kaksi löytölasta
yhteyteen elämää suurempien voimien kanssa. Jos he löytävät toisensa, voi
harmoniansa kadottaneen maailman tulevaisuus olla toinen. Siilin eleganssista tunnetun Muriel Barberyn kauan odotettu
uutuusromaani on myyttisiin mittoihin kasvava kertomus hyvän ja pahan ikiaikaisesta
kamppailusta ja viisas mietelmä luonnon, musiikin, taiteen ja tarinankerronnan
voimasta.
Haltiaelämää
oli tosi kauniisti kirjoitettu, ihania sanastollisia yksityiskohtia ja
vertauksia, mutta minä en oikein saanut henkilöistä kiinni tunnetasolla. Se oli
harmi, koska henkilöt vaikuttivat hirvittävän kiinnostavilta. Dialogista on
annettava plussaa, koska siinä perusproosassa piiloon jäävät yksittäiset
luonteet tulevat kivasti esiin. Etenkin Claran kohdalla sieltä on luettavissa
mukavaa kipakkuutta. Maaseudun kuvailu on paikoittain sydäntäsärkevän ihanaa ja
minun romanttinen puoleni nautti kovasti. Toisaalta Barbery romantisoi tiettyjä
arkkityyppejä välillä liiaksikin; juroissa maamiehissä on oma viehätyksensä,
mutta tuntui koomiselta, ettei Marian (otto)isä Andre muka puhua pukahda juuri
koskaan mitään. Haltianeuvostosta olisin lukenut mielelläni paljon enemmän.
Kaunista kieltä voi kirjoittaa, vaikka toisi tarinan maan päälle pilven
haihtuvan keveydestä.
”Kutsu julistaa, että on koittanut aika
jättää perhe ja koti.. Aika lähteä matkaan maailman pohjaan asti, omaan
seikkailuun.” Sapphire ja Conor sekä heidän Meren kansaan
kuuluvat ystävänsä Faro ja Elvira ovat valmiita tekemään Ingon ylityksen, Meren
kansan peinteisen aikuistumismatkan, jonne vain vahvimmat nuorista kutsutaan.
Yksikään ihminen ei ole ennen saanut yrittää tätä vaikeaa taivalta. Ingon
ylityksestä suoriutuminen on tärkeää, sillä Ingon ja Maan tulevaisuus riippuvat
Sapphiren ja Conorin onnistumisesta. Mutta Ingon johtajuutta tavoitteleva Evrys
ei hyväksy puoliverisiä ja on päättänyt pysäyttää sisarukset keinoja
kaihtamatta. Vaarallinen matka halki hyisien vesien on alkanut. Ingo – Aaltojen kutsu on brittiläisen
Helen Dunmoren palkitun nuortensarjan neljäs ja viimeinen osa.
Olen
iloinen, kun tämä sarja loppuu, sillä olen hyvin selkeästi kasvanut Ingon ohi.
Kirjoittamistyyli tuntuu hyvin lapselliselta. Tapahtumat ovat periaatteessa
ihan jännittäviä, mutta todellisuudessa ne eivät sisällä lainkaan riskejä.
Kaikki aukenee päähenkilöille parhainpäin turhan helposti. Ervys on melkoisen
stereotyyppinen pahis. Dunmore on selvästi hakenut yhteyksiä rodun puhtautta
puolustaviin reaalimaailman oppeihin ja muuta perustelua Ervysillä ei tunnu
olevankaan. Siis yleensä tarinassa esiintyy myös joku henkilökohtainen syy –
tässä tapauksessa se olisi voinut kliseisesti olla vaikka Ervysin läheisen
kuolema ihmisten käsissä. Sapphiren ja Conorin isäsuhdetta käsitellään koko
kirjasarjan ajan pintapuolisesti siihen nähden kuinka tärkeä se kokonaisuuden
kannalta on. Ingon ylitys voisi olla paljon kiinnostavampi matka. Kyllähän tämä
kirja vielä meni, kun tiesi, ettei jatkoa ole enää tulossa.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti