Disclaimer: Nälkäpelin hahmot ja maailma ovat Suzanne Collinsin luomuksia. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Collinsille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.
Maa on
minulle tummunut. Kaikki näyttää harmaansekaiselta, paitsi jos eteen sattuu
jokin kirkuvan kirkkaanvärinen läikkä. Poltetunkeltaisia leinikkejä ojan
pientareella tai ensilumen valkoiset kummut. Minä olen jo nähnyt yhden talven
entisen elämäni loppumisen ja uuden elämäni alkamisen jälkeen. Siksi voin taas
puhua ensilumesta. Minä äänestin entisessä elämässäni uuden Nälkäpelin
puolesta. Capitoliumin hemmotellut aikuiset olisivat lastensa kautta oppineet,
että sen pelin henki on aina hävitä. Uutta Nälkäpeliä ei tule. Monet nostivat
jo sillloin kätensä sitä vastaan. Myös Peeta. Nyttemmin on järjestetty uusi
äänestys, jossa meistä kumpikaan ei ollut mukana. Se päättyi Pelin vastustajien
murskavoittoon. Peeta kertoi minulle niin. Kai hän oli lukenut siitä lehdestä.
Peeta
sanoo, ettei kosto ole hyvästä. Kostonkierre on vielä pahempi. En osaa vastata
hänelle. Tiedän vain, etten halua olla enää koskaan yhdenkään koston tai
kumouksen välikappale. Tuo tieto sykkii sisälläni kuin punahehkuinen liekki
kylmistä harmaakivistä muuratussa takassa. Se sopii erinomaisesti minulle, joka
aiemmin tunnettiin liekehtivänä tyttönä. Muistan yhä Cinnan tummat ja vaaleat
puvut, jotka voitiin sytyttää paloon. Cinna itse pukeutui aina mustaan. Kuin
kaikki väri olisi valunut hänen päällään olevista vaatteista hänen
suunnittelemiinsa. Ainoa mistä hän piti kiinni oli silmien vihreys ja kulta
niiden ympärillä. Muisto Cinnasta on niin kipeän kirkas, että se on löydä ilmat
keuhkoistani. Riemun kirjava Effie virnuilee jossakin saman muiston reunamilla.
Tuijotan
hetken aikaa voittajan taloni mitäänsanomatonta seinää. Pääni selkiytyy pian
tai ei, se vain palaa tähän hetkeen. Alueella 12 asiat ovat nyt paremmin.
Kaivokset ovat muuttuneet turvallisemmiksi ja räjähdysten vaara on vähentynyt
huomattavasti. Äidit uskaltavat lähettää poikansa töihin ja vaimot miehensä.
Minä en lähetä ketään, sillä Peeta leipoo ja Gale on Capitoliumissa. Ja Prim on
kuollut. Kylmän väristys käy lävitseni ja sekunnin ajan silmissäni näkyy
sinistä utua. Ei enää koskaan Primin oljenvaaleita lettejä ja huomaan
täriseväni vähän. Sisään tulvahtaa lämpöä, kun Peeta avaa oven. Hän ei häiritse
minun ja tunteitaherättämättömän seinän kilpailua siitä kumpi on toljottaa
pidempään mykkänä, vaan menee keittiöön. Huomaan kuin ohimennen, että hän
tuoksuu vienosti paisteltulta leivältä.
Kipinät
sytyttävät tulipaloja. Matkijanärhimerkkini oli kultainen. Tulenkeltainen.
Minulla on se vieläkin jossain. Ajatteleekohan kukaan, mitä kipinälle tapahtuu
sitten, kun palo on jo sammunut ja sen tuhoja korjataan? Peeta laskee kätensä
olalleni ja kysyy haluaisinko juotavaa. Hän kuulostaa huolestuneelta. Hän
tietää kyllä, että näen maailman vain viitenäkymmenenä harmaan sävynä, sen ei
pitäisi huolestuttaa häntä. Seinä on sävyä kaksikymmentäviisi. Hymyilen ja
sanon haluavani vettä. Peeta noutaa minulle lasin ja jättää minut huokaisten
yksin, kun en reagoi häneen muuten. Tämä kipinä ei koskaan palanut liehuvana
liekin vartena, vaikka kaikki kuvittelivat niin. Se oli vain esitystä, propoa,
johon olen väsynyt. Hidas hiillos haipuu minussa edelleen enkä tiedä yltääkö se
vielä joskus päällisiinkin kerroksiin.
Peetan
lempiväri on oranssi, niin kuin auringonlaskussa. Ehkä hän näkee sitä kuolevaa
oranssia minussa ja pysyy siksi luonani. En ollut ylentävää seuraa vanhassa
elämässäni ja taivas tietää, etten ole sitä nytkään. Peetan käsissä mikä
tahansa vaivautuu uudeksi, hänen oma minuutensa mukaan lukien. Minä olen liian
ankara hänelle, koska hän kykenee unohtamaan toisin kuin minä. Peeta puuhuu
tulevaisuudesta, lapsista. Vaikka peitän korvani, teidän, että hän haluaa
niiden lapsien olevan myös minun. En halua saattaa lapsia harmaaksi
tummuneeseen maailmaan. Pelkään, että hekin olisivat hailakoita tai että
viimeistään minä tekisin heistä sellaisia. Olisin surkea äiti. Peetasta tulisi
loistava isä. Voin kuvitella hänet leikkimässä heidän kanssaan, olemassa heille
ystävällinen, murtamassa heille tuoretta leipää...
Huomaan
itkeväni kaikkea menetettyä. Maailma on päälaellaan ja kaikille se tarkoittaa
parempaa huomista. Minä olen nyrjähtänyt lopullisesti ja peruuttamattomasti ja
katson maailmaa siitä näkökulmasta. Peeta tulee taas ja käskee minua lempeästi
nousemaan. Jalat ovat puutuneet risti-istunnassa enkä oikeastaan haluaisi
lähteä ollenkaan. Tässä on on ainakin turvassa uusilta pettymyksiltä. Ulkona on
huikaisevan kirkasta. Kävelemme hyvää vauhtia jonnekin, kuljen Peetan perässä
kiltisti kuin lammas narussa. Rakkaaseen harmauteeni on alkanut tunkeutua
kummallisia vihreitä pisteitä. Kevät, ääni päässääni muistuttaa minua, kevät.
Menemme läpi aidasta, jossa ennen saattoi kulkea sähkö, mutta niin ei enää ole.
Metsästysmaat.
Ammuin täällä joskus jousella ja nuolella riistaa, että saimme syödäksemme. Ja
ansastin, pääasiassa sitä. Peeta johdattaa minut vihertävälle niitylle, jossa
on pieni lampi. Asetumme sen äärelle. En muista tätä paikkaa omilta retkiltäni.
Peeta vetää minut syyliinsä ja kuiskii korvaani. Näe vihreä, hän sanoo,
maailmassa on jäljellä onnellisen huumaavia asioita, totta vai ei? Totta, minä
vastaan ja näen hentojen värien sykettä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Nälkäpelin
henki voi olla hävitä, mutta elämän pelissä toiveet ovat aina sinun puolellasi.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti