Mietteitä kirjasta XXX: Game of Thrones ja Aleksanterin opettaja

Moikka!

Game of Thrones on ensimmäinen osa George R. R. Martinin fantasiasarjaa Song of Ice and Fire. Keskiössä on Talvivaaran linnoitusta asuttava Starkin suku. Kuningas on lordi Eddard Starkin vanha ystävä ja vetää hänet mukaan pääkaupungin valtapeleihin, vaikka talven tuulet puhaltavat jo pahaenteisesti koko valtakuntaa suojaavan Muurin takaa. Tässä maassa kesät kestävät vuosikymmeniä ja talvet koko ihmisiän. Mitä tapahtuu Eddardin lapsille Robbille, Sansalle, Aryalle, Branille ja Rickonille sekä äpäräpoika Jon Snow´lle ja heidän hurjasusilleen? Kuka istuu lopussa Rautavaltaistuimella?

Luin kirjan siis englanniksi ja se olikin varsinainen ikuisuusprojekti. Ostin pokkarin matkalukemiseksi, kun palasin vaihdosta Jenkeistä kotiin jouluksi 2013. Eli eihän siihen kulunut kuin neljä ja puoli vuotta. Suurimpana ongelmana minulle oli kieli. Tai ei se oikeastaan mikään ongelma ollut, kehtuutti vain hirveästi aina rueta lukemaan englanniksi ja useimmiten se sitten jäi. Martinin englanti ei ole mitään rakettitiedettä, että sitten kun viitsin rueta lukemaan selvisin siitä oikein hyvin. Pidin Martinin kuvailevasta tyylistä, joskin ei-äidinkieliselle lukijalle luvut olivat ajoittain hippasen liian pitkiä. Minua miellytti, että vaatteita, lippujen ja vaakunoiden värejä sekä muitakin asioita kuvailtiin tarkasti. Se toi henkilöihin ja paikkoihin mukavaa lisäsävyä, mikä tv-sarjassa on tietenkin voitu esittää kuvallisesti.

Tiesin luonnollisesti etukäteen, mitä kirjassa tulee tapahtumaan, joten kiinnitin huomiota huvikseni esimerkiksi Sansan käytökseen, kun tiedän mitä hänelle jatkossakin tapahtuu. Kontrasti joka tuli esiin lukiessa jonkin verran oli se, miten hahmoja on sarjaan hieman vanhennettu. Starkin lapset vaikuttivat ja olivat kaikki tosi nuoria, mikä oli vähän hämmentävää, kun en olisi itse seurannut Robbia yhtään mihinkään ja lähinnä irvistellyt Joffreyn lapsentekojutuille. Eivätkä Ned ja Catelynkään kovin vanhoja voi olla, kun vanhinkin lapsi on sekä kirjassa että tv-sovituksessa hyvinkin alle kaksikymmentä. Tulin ajatelleeksi tätä, kun Catelyn kirjan alussa pohti, että voisi vielä synnyttää Nedille yhden pojan. Ehkä näyttelijöiden takia olen mieltänyt heidät oikeaa ikäänsä vanhemmiksi.

Ensimmäisen osan lukeminen riittänee tv-sarjan ohella minulle mainiosti, vaikka tiedänkin, että etenkin uusimmilla kausilla juonta on muutettu paljonkin. Joskin suomennosta himottaisi hieman selata ja katsoa miten suomentaja on onnistunut.

Annabel Lyonin Aleksanteri opettaja on historiallinen kertomus kuuluisasta filosofista ja hänen nuoresta ja lahjakkaasta oppilaastaan. Kaikkea jo pikkupojasta innokkaasti tutkinut ja luokitellut Aristoteles päätyy nuoruudestaan tuttuun Pellaan opettamaan prinssiä, jota isä vähätteleväsi nimittää nuoreksi neroksi. Aleksanteria ajaa kunnianhimo ja opettaja koittaa ohjata häntä kohti filosofian kultaista keskitietä. Romaani päästää lukijan kurkistamaan Aristoteleen ajatuksiin ja avaa pääsyn myös suurmiehen arkiseen ja intiimiin elämään.

Jokainen joka lukiossa edes avaa filosofian kirjan ja pistää nokkansa tunneille, saa taatusti kuulla antiikin Kreikan filosofian kolmesta suuresta, jotka olivat toistensa oppilaita ja opettajia: Sokrateesta, Platonista ja Aristoteleestä. Sitten on tietenkin vielä se neljäs Suuri, nimittäin Aleksanteri, josta toki tuli sotapäällikkö.

Kirjan tunnelma on maanläheinen, kirjailija on selvästi tahtonut tuoda esiin Aristoteleen suuntautumista käytännöllisiin tutkimuksiin. En kuitenkaan innostunut siitä hirvittävästi. Aristoteles tuntui jotenkin todella sisäänpäin lämpiävältä tyypiltä, jonka sisäistä maailmaa kyllä esiteltiin, mutta josta lukija jäi silti ulkopuoliseksi. Kaikkien eniten pääsin yhteyteen, kun Aristoteles jutteli luonnon tarkkailustaan ja eläinten ruumiinavauksista.

Pidin Aristoteleen ja tämän lääkäri-isän suhteen kuvauksista ja mielestäni Aleksanterin kohtaamia järkytyksiä, kuten ensimmäisen taistelun ja tappamisen shokkia olisi voitu käsitellä enemmän, sillä se oli ainakin minulle uusi näkökulma kuuluisaan sotapäällikköön. Yksi asia mikä tekee Aristoteleestä epämiellyttävän, on se miten Lyon kuvaa (varmasti melkoisen oikealla tavalla) hänen suhdettaan naisiin. Hänen kaunis, nuori vaimonsa on palkinto, – mitähän teinkään ansaitakseni hänet, filosofimme pohtii – mutta oikeista asioista naiset eivät ymmärrä mitään eikä heidän kanssaan voi sen tähden keskustella korkeammista aiheista.

Tartuin kirjaan, koska antiikista kirjoitetut romaanit kiinnostavat. Vaikka voisinkin suositella kirjaa eteenpäin niin sanotaanko vaikka, että olen iloinen ettei tämä aloita kirjasarjaa – tulevien osien lukeminen kun saattaisi jäädä aikomukseksi.

                                                                  -Roona-