Mietteitä kirjasta XIX: Vain puoliksi kuningas ja Mifongin mahti

Hei!

Joe Abercrombien Vain puoliksi kuningas kertoo papiksi opiskelevasta prinssi Yarvista, joka yllättäen joutuu ottamaan vastaan paikan valtakuntansa kuninkaana. Raajarikko Yarvi suostuu tähän vastentahtoisesti vain tullakseen petetyksi sukulaistensa taholta. Hän joutuu orjaksi, mutta saakin tuosta hyljeksittyjen joukosta parempia liittolaisia kuin olisi koskaan voinut uskoa. Yarvin ruumis saattaa olla rampa, mutta hänen mielensä on sitäkin terävämpi.

Minusta oli huvittavaa miten Yarvin ruumiillista heikkoutta korostettiin koko ajan. Tietysti kyseessä oli hyvin sotilaallisesti painottunut yhteiskunta, mutta miksi Yarvia ei opetettu esimerkiksi käyttämään tikaria vaan väkisin vielä myöhäiselläkin iällä yritettiin pitkän miekan ja kilven kanssa, vaikka tiedettiin, ettei hän surkastuneella kädellään pysty siihen yhtään paremmin kuin nuorempanakaan. Yarvi on perinyt äitinsä viiltävän mielen, joten miksi kuningatar ei kehittänyt alusta alkaen tätä puolta pojassaan, kun oli varmaan selvää, ettei hänestä koskaan tulisi suurta sotasankaria. 

Tarina oli mainio seikkailu. Naispuolinen orjalaivan kapteeni – kauppalaiva, jota orjat soutivat – jolle oli laitettu perinteiset mieskapteeniin kohdistuvat kliseet kuten juopottelu ja epäsiisteys oli virkistävä hahmo ja vaikuttava siitä huolimatta, ettei perinteiseen muottiin sopinut. Tykkäsin kovasti myös lopun juonikäänteestä, joka palauttaa valtaistuimelle oikean kuninkaan. Aion lukea sarjan loputkin osat sen verran lupaava tämä ensimmäinen kirja oli.

Mifongin mahti on J. S. Meresmaan kirjoittaman fantasiasarjan kolmas osa. Ardisin kaksoset Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet isoiksi ja kummankin on aika vaalia perintöään. Ciaran lähetetään Merontesiin vastaanottamaan hänelle kuuluva valtaistuin. Fewrynn taas jää pantterikansan laaksoon harjoittamaan mifongin lahjoittamia voimiaan. Valtaistuinprinssin elämä on kuitenkin epävarmaa ja pian Fewrynnin on lähdettävä laakson turvasta auttamaan veljeään Merontesia vaivaavan kirouksen ratkaisemisessa.

Huomion jakaminen uusille – tai täysiksi hahmoiksi tuleville – henkilöille on aina hankalaa. Mutta koska Dantea pidetään edelleen keskeisenä, niin saippusarjamaista draamaa olisi vähennetty jonkin verran kertomalla Ciaranille ja Fewrynnille hänestä edes jotain. Ciaran kuitenkin muistaa hänet varhaislapsuudestaan kuten käy ilmi, kun he tapaavat Merontesissa. Minusta Meresmaa pystyy synnyttämään konfliktin ilmankin sitä, että Fewrynn saa ylidramaattisesti kyvyllään selville, että äidillä on salainen sydänkäpynen. Tämä on sitä Dante ja Ardisin suhteella venkslaamista, josta taisin jo viime kirjan yhteydessä valitella. 

Ongelma oli minulle se, että lukiessa tuntui, että Ardis ja Dante (ja osittain myös muut Rondestanit) yrittävät taklata takavasemmalta Ciaranin ja Fewrynnin näiden saavuttamalta päähenkilöiden paikalta. Tästä johtui mielestäni se, että Dantesta yritettiin jostain syystä väkisin tehdä pahis. Dante on toki muuttunut eläimellisemmäksi, kun hänet liitettiin entistä lähemmäksi sebuia-pantteri Reuta, mutta ei sen hänen perusluonnettaan ilkeämmäksi pitäisi muuttaa. Tai sitten minä olen ymmärtänyt sebuia-suhteen täysin väärin. (Tai sitten tässä yritetään sanoa, että eläimet ovat yleensä luonteeltaan ilkeitä ja siksi ihminen eläimellistyessään muuttuu ilkeäksi, mutta tuo tuntuu kyllä epätodennäköiseltä.)

                                                       -Roona-