Heippa!
Silmät
aukeavat viiruksi ja tavoittavat palan haaleaa taivasta. Multa on kosteaa ja
mehevää ja tuoksuu pehmeästi syksylle. Eivätkö runoilijat sano elämän tuntuvan
juuri tältä. Sormet tunkeutuvat ruskeaan kuohkeuteen. En kuunaan kuvitellut
olevan näin täydellisen onnellinen likaisen maan tunnustelusta. Selkä tuntuu
kostealta, mutta sekin on ihanaa. Tunnen koko ruumiini painon ja se tuntuu
huumaavalta, sillä taivaassa – tai missä välitilassa minä hetken olinkaan –
olin kuin höyhen eikä sellainen sovi ihmiselle, joka on tottunut raahaamaan
kymmeniä kiloja lihaa mukanaan jatkuvasti.
Kuolemaa
tulee harvoin ajateltua, etenkin kun on nuori ja rikas. Minä kuvittelin
tyhmästi, että se kuuluu vanhoille miehille, sellaisille kuin isoisäni. Hovissa
ja aatelisten välillä tietysti juoniteltiin, mutta suoraan sanottuna en kai
ollut ajatellut olevani salamurhan arvoinen. Olin toki saanut monet
tuliluonteiset nuorukaiset suuttumaan itselleni ja rikkonut monen neidon
sydämen, mutta niin olivat tehneet kaikki ystävänikin. Epäilemättä isänikin oli
tehnyt niin aikoinaan ja elää porskutti vielä reippaasti. Jotkin linnut
kirkuivat yläpuolellani. Ne lentävät aurassa, huomaan luomieni raosta.
Entisessä elämässäni – tai siis eläessäni – olisin taatusti ollut ampumassa
niitä metsästysretkellä. Isä järjesti komeita jahteja aina syksyisin.
Missähän
minä varsinaisesti olen? Tai no, oletettavasti makaan pellossa tai kasvimaassa,
ei todellisuuksien vaihtelu minua niin sekaisin ole saanut, etten tajuaisi
sitä. Tunnustelen oikealla kädellä hieman kauemmas viereeni. Käsi törmää
melkein heti johonkin, joka tuntuu nahkaiselta. Kokeilen enemmän tuijottaen yhä
yläpuolella olevaa vaaleansinistä aavaa. Solkia, hihna, sen täytyy olla
jonkinlainen laukku. Loogista sekin, ilman tavaroita on vaikea selvitä missään.
Toisaalta en kyllä pakannut itse koskaan yhtään mitään, palvelijat hoitivat
aina sen puolen. Ruumiini ei jaksa nousta ihan vielä. Sillä menee selkeästi
pidemmän aikaa palautua kuolemasta. Säikähdän yllättävää korahdusta, kunnes
tajuan sen lähteneen omasta kurkustani. Naurua. Filosofian opettajani olisi
taatusti tyytyväinen minuun, sillä nyt tiedän tarkkaan mikä ero on ruumiilla ja
keholla.
Kun
korvanikin ovat avautuneet virallisesti, kuulen hälyä aivan kuin jossain
lähellä työskentelisi suuri määrä koneita. Ääni on melko tasaista, sitä voisi
pitää mehiläisen pörinänä, jollei se olisi niin kovaa. Kokeilen käännellä
päätäni. Pelto, sillä pelto tämän täytyy olla, ei jatku silmän kantamattomiin
vaan vasemmalla puolellani on tie. Sinne on ehkä kaksi ja puoli sataa syltä
makuupaikaltani. Vähän hankala arvioida maan tasalta. Tiellä näyttäisi kulkevan
jonkinlaisia moottorivaunuja. Hevosia ei ainakaan ole. Yhdistän hitaasti, että
pörinä tulee vaunuista. Taitavat olla jonkin verran edistyksellisempiä kuin
herra Boylen vehkeet. Yksi hänen mobiileistaan oli kuulemma räjähtänyt jonkun
perseen alle. Rohisen piikikkään tarinan muistolle. Kurkkuni on herännyt eikä
kuulosta enää keuhkotautiselta.
Asetan
käteni niin, että voin tukea itseäni istumaan. Selkä laittaa valittaen vastaan,
mutta onnistun kohottautumaan. Huomaan ensimmäisenä, että jalassa olevat housut
eivät ole omani. Eikä ylävartaloani verhoava takkikaan. Ilmeisesti olen saanut
uudet vaatteet kiitokseksi vierailustani tuonpuoleisessa. Ne ovat aika tavalla
rahvaanomaiset, tummansiniset housut ovat kovaa kangasta, tarkoitettu kaiketi
työläisille. Ehkä minusta on tullut työläinen. Irvistän ajatukselle. En ymmärrä
juurikaan maanviljelyksestä, mutta pelto vaikuttaa siltä, että se muokattu talvea
varten. Se vahvistaa aiempia huomioitani siitä, että on syksy. Värisen
yhtäkkiä. Takki ei pidä juurikaan tuulta ja märkä selkä tuntuu hetki hetkeltä
vähemmän ihanalta. Minun pitäisi lähteä jonnekin.
Tartun
laukkuun, sillä pysyn jo pystyssä yhden käden tuellakin. Vedän sen syliini ja
yritän sohlata pääsolkea auki. Ihan pirun vaikeaa viidellä sormella. Olen jo
aikeissa huutaa Tomia, kunnes älyän, ettei siitä ole hyötyä. Tom on jossakin
muualla, toivottavasti juomassa maljoja minun muistokseni. Paskat, ajattelen,
kyllä minä näppäränä poikana selviän tästä ihan itse. Irrotan toisenkin käteni
ja huomaan mielissäni, että selkäni pitää minut istuma-asennossa. Solki antaa
periksi ja läppä aukeaa. Laukussa on harmillisen vähän tavaraa. Tartun ensin
mustaan kukkaroon – tässä paikassa saattaa olla hienoja moottorivaunuja, mutta
kukkarot ovat samanlaisia kuin meillä. Siellä on pinkka seteleitä, joita en
tunne, arvoltaan niihin painettujen numeroiden mukaan 20 ja 50. Saan
yhteissummaksi viisisataa jotakin. Kaipa sillä pärjää täällä jonkin aikaa.
Tungettuani
kukkaron takaisin käteeni solahtaa tupakkarasia. Ehdin jo innostua, sillä savut
rahoittaisivat nyt kovasti, mutta kannen alta paljastuu peilipintainen laite.
Kääntelen sitä ympäri ja sormeni osuu vahingossa sivulla olevaan nappiin.
Peilille ilmestyy kuva. Lehtevän metsämaiseman keskellä seisoo isolla 12.00. Se
tarkoittanee, että on keskipäivä. Alhaalla lukee pienellä `liu´uta auki`. En
tajua, mitä pitäisi liu´uttaa, mutta testaan josko kannen kiinni laittaminen auttaisi.
Ei auta, peili menee jälleen mustaksi ja minun on etsittävä sivustan namiska
uudestaan. Kosketan tekstiä, mutta mitään ei tapahdu, sormeni vain sotkee
pinnan. Pyhkäisen sitä kämmensyrjälläni ja peiliin tulee eri värisiä kuviota.
Tuota se liu´uttaminen siis tarkoitti. En käsitä vieläkään mihin laitetta voisi
käyttää, joten sysään kannen kiinni ja heitän sen laukun pohjalle.
Minun
pitäisi kai kammeta itseni ylös ja lähteä jonnekin. Tiellä liikkujista kukaan
ei ole vielä kiinnittänyt minuun huomiota, mutta varmaan he luulevat minua
pellollaan kuokkivaksi maajussiksi. Laitan kädet taskuihini tunnustellakseni
onko siellä mitään. Vetäisen ulos paperinpalan. Se on suorakaiteenmuotoinen ja
hyvälaatuista paksua paperia. Milla Vesenterä, yksityisetsivä, puh. 0445674238
siinä lukee. Alla pienemmin präntättynä kadunnimi ja talon numero. Vierailukortti,
mutta mitä se tekee taskussani. Onko minun tarkoitus mennä tämän Millan luo?
Yksityisetsivät kyllä selvittävät rötöksiä, mutta minun tapaukseni vaatii
kruunun miehiä. Sitä paitsi Millan täytyy olla naisen nimi, ehkä lyhenne
Millicentistä. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että pitäisi luottaa oma intiimi
asiansa naisnuuskijan hoitoon. Uusi lintuaura huutaa yläpuolellani.
Puistelen vaatteitani kohottautuessani seisomaan. Multa ei irtoa järin kaksisesti ja selän märkä läikkä ei ole kadonnut minnekään. Pitää toivoa, ettei minua pidetä täytenä mierolaisena. Lähden kävelemään kohti tietä, sillä sen toisella puolella siintää suuri rakennus. Sieltä löytynee apua, osa moottorivaunuistakin suuntaa sinne. Jonkinlainen kievari kenties, ainakaan maisemointi ei ole parhaasta päästä. Yksityisetsivän nimi pyörii päässäni antamatta rauhaa. Kun lopulta tajuan, jähmetyn hetkeksi patsaaksi. Siellä missä olin minulle annettiin kaksi tehtävää. Selvitä kuka murhasi sinut ja mene naimisiin. Voi helvetti, sen takia minulla on tuo typerä kortti. Tulevan vaimoni nimi. Hän innostuu taatusti yhtä paljon kuin minä. Millainen komedia tästä vielä sukeutuu, ajattelen talsiessani kohti tulevaisuuttani.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti