Moikka!
Kaamoksen kaatajat
Hämärän
hetki on merensininen
Kuka
väitti talvea kolkoksi?
Se on
viskannut krumeluurinsa jokaisen puun oksaan.
Lumiukon
porkkana vilauttaa oranssia
pimeyden
vuotaessa pihaportista sisään.
Kylmä
tuntuu kylkiluissa asti
kun kävelemme
pakkaslumella
vailla
päämäärää, hurmaantuaksemme.
Henki
huurtuu pilviksi
ja
tuokio kääntyy ikuisuudeksi.
Lammen
pinta on naarmuinen.
Tasainen
häivyttäisi revontulet, sanot.
En usko
sellaisiin satuihin.
Tutkailen
syvempiä uurteita
yksi
niistä on banaaninmuotoinen.
Yö
toimittaa tarjouksensa.
Kulmahampaani
kalisevat yhteen maatessamme jäällä.
Aurora
hehkuu koodina taivaalla.
Kumpikin
meistä epäonnistui
horisontin
takaisen haaveen pyydystämisessä.
On
jälleen iltahämärän aika.
Hanki
kupruilee jalkojen alla
vain
kaarituen pistos pitää minut todellisuudessa.
Jätän
taakseni superkuun ja borealikset.
Kaamos
antautuu meille ilmankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti