Suklaan
maku on espanjalaisen Care Santosin romaani. Se alkaa kun ikivanha posliininen
kaakaokannu särkyy. Mitä tarinoita vanha esine on kuljettanut mukanaan?
1900-luku. Sara on itsenäinen ja itsepäinen nainen. Intohimo aina ohjannut
häntä elämässä, mutta vuosien jälkeen juuri se uhkaa särkeä onnen tasapainon.
1800-luku. Aurora on orpo ja riippuvainen muiden hyvyydestä. Hänestä kasvaa
vaatimaton ja nöyrä palvelustyttö, joka luottaa ihmisiin, vaikka aina siihen ei
olisikaan syytä. 1700-luku. Marianna on taitava ja kekseliäs nuori nainen,
mutta hän ei ole vapaa tekemään mitä haluaa. Lisäksi Mariannalla on salaisuus,
joka paljastuessaan tuhoaisi hänen elämänsä. Suklaan maku vie nautinnolliselle
ja viettelevälle matkalle Barcelonan historiaan. Ajan saatossa naisen asema ja
toiveet ovat muuttuneet, mutta yksi ei – intohimo suklaaseen.
Tykkäsin
kirjasta kovasti. Se on oikein hyvä lukuromaani. Oopperateema oli onnistuttu
hauskasti liittämään kaikkien naisten osioihin. Kaakaokannun historiaa
kerittiin auki pikku hiljaa ja lukija saa tietää siitä kaiketi enemmän kuin
yksikään sen varsinaisista omistajista. Santos kokeilee eri naisten kohdalla
erilaisia kirjoitustyylejä. Etenkin Auroran sinä-kertoja tuntui aluksi oudolta,
koska sellaista harvemmin näkee käytettävän, mutta kyllä siihen tottui.
Päähenkilönaisten lisäksi monet mieshahmot olivat yllättävän herkullisia.
Räiskähtelevä Malesherbes, erittäin kuiva (ja minusta myös erittäin epäamerikkalainen)
tiedemies Max, miljoonayrityksen perustava Pairot ja tuosta vain rakastuva
Guillot. Suklaa on kuitenikin tarinan pääosassa ja ennen kaikki juotava, valuva
ja virkistävä kaakao.
Mifonki-sarjan
viidennessä osassa Ardis Isvergal Duverney palaa takaisin kotikaupunkiinsa
Merotesiin yhdessä rakastajansa Dante Rondestanin kanssa, mutta kohtaa
suru-uutisia, jotka horjuttavat hänen määrätietoisuuttaan. Kun menneisyydestä
ilmestyy hahmo sekoittamaan suunnitelmia entisestään, Ardis saa käyttää kaiken
tahdonvoimansa ja neuvokkuutensa haasteista selvitäkseen. Edes Danten siskon,
Linnin, kyvyt eivät tunnu riittävän siihen, mitä Ardisilla on mielessään.
Samaan aikaan toisaalla Ardisin poika Ciaran etsii omaa paikkaansa lähtemällä
Beloneen, jota hänen oikea isänsä hallitsi vuosikymmeniä. Hänen mukaansa
liittyy uskollinen henkivartija Oslaf, arvaamaton Joentuoma sekä uusi
tuttavuus, josta Ciaran ei tiedä, onko tämä lintu vain kala. Varmaa kuitenkin
on, ettei merkityksellistä ole pelkästään määränpää vaan myös matka.
Ardisin
ja Danten kipuilu ei edelleenkään ole kiinnostavaa, mutta onneksi tässä oli
kaikkea muuta mukavaa. Joentuoman muistimenetystä oli käsitelty todella
kiehtovalla tavalla. Hän olisi varmaan muistanut ennen pitkää kaikki entisen
minänsä Eigonin muistot, mutta mitä hyötyä siitä on, jos niihin ei saa
minkäänlaista tunneyhteyttä. Meresmaa kirjoittaa hyvin siitä, miten
turhauttavaa on tietää, että joku ihminen on tärkeä, mutta ei tuntea sitä
ollenkaan. Siv on aika kiinnostava hahmo, hänen ja Ciaranin välille vaikutettaisiin
viriteltävän jonkinlaista romanssia. Minuuttaan joutuu Joentuoman lisäksi
pohtimaan myös Dante, jonka sebuiasuhteessa Reu pääsee kuvioihin palattuaan
jälleen niskan päälle. Toivottavasti pyrähtelevä Pyon saa lisää
esiintymismahdollisuuksia sarjan viimeisessä osassa.
Tuulen
nimi on Patrick Rothfussin kirjoittaman Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen
osa. Nimeni on Kvothe. Nimet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisestä
valtavasti. Minulla on ollut useampia nimia kuin mihin kenelläkään on oikeus.
Ademit käyttävät minusta nimeä Maedre. Mikä, lausuntatavasta riippuen, voi
tarkoittaa ´Liekkiä´, ´Jyrinää´ tai ´Katkennutta puuta´. Ensimmäinen opettajani
käytti minusta nimeä E´lir. Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta
hautakumpukuninkailta. Poltin Treborin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön
Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin
Yliopistosta nuorempana kuin useimmat pääsevät sisään. Olen kulkenut kuutamossa
polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille,
rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja. Olette saattaneet kuulla minusta.
Kvothen
tarina on mielenkiintoinen. Joskin on sanottava, että tämä osa on mitä
suurimmassa määrin maailman rakennusta. Se tuntuu menneiden muistelulta sisäänpäin
lämpiävällä tavalla. (<- Kvothe siis kirjaimellisesti muistelee menneitä,
mutta kirjan kokonaistunnelma katsoo myös taakse päin ikävästi eikä
tulevaisuuteen, siksi tuo kommentti.) Pidin kovasti Yliopiston perinpohjaisesta
selittämisestä. On aina mukavaa törmätä paikkaan, jota ei ole tehty vain
päähenkilöä varten. Mestarit ja opiskelijat voisivat jatkaa työtään
häiriintymättä, vaikka mitään Kvothea ei olisi koskaan ollutkaan. Minua
häiritsi Kvothessa sama kuin Gene Wolfin Uuden auringon kirjojen Severianissa.
Kvothe valittaa koko ajan miten hänen kuulijansa (ja sivumennen sanoen lukija)
eivät voi tajuta esim. miksi soitin on muusikolle kaikki kaikessa. Tuota
tajuamaan ei tarvita järin suurta neroa. Mutta musiikki taitaa olla Kvothelle
arka paikka, joten tuosta huomattelusta voidaan päästä tulevissa osissa.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti