Todd Phillipsin
ohjaama Joker on Batmanin arkkivihollisena tunnetun Jokerin alkuperätarina.
Pääosissa näyttelevät Joaquin Phoenix (Arthur Fleck/Jokeri), Robert De Niro
(Murray Franklin), Zazie Beetz (Arthurin naapuri Sophie Dumond), Frances Conroy
(Arthutin äiti Penny Fleck) ja Brett Cullen (Thomas Wayne).
New
Yorkista on tullut fantasiallinen Gotham elokuvassa, joka tökkii katsojaa koko
ajan sanomalla ´tämä on totta´. Arthurista ei tiedä nauraako vai itkeekö hän
tai itkeekö hän sisäisesti ja nauraa ulkoisesti vai nauraako sisäisesti ja
itkee ulkoisesti. Traileri huijasi katsoja melkoisesti, mutta hyvällä tavalla.
Sanonpahan vain, että monet traileriin valitut jutut ovat eri tavalla
merkityksellisiä kuin luulisi ja esiintyvät toisessa kohdassa elokuvaa kuin
luulisi. Joaquin Phoenix tekee loistavan roolintyön ja on panostanut siihen;
hän on lähes pelottavan laiha. Ja kyllä, tämä on käytännössä yhden miehen show
(vaikka osoittaa myös, ettei kukaan ole saari). Leffan valaisu, kuvaus ja
lokaatiot ovat upeita ja minun suosikkejani olivat Arthurin tanssikohdat. Aihe
oli tietenkin epämukava, mutta hienoa, että tanssia oli käytetty visuaalisena
ilmaisukeinona.
Jo ennen
ensimmäistä kohtausta meidän maailmamme puskee elokuvaan. Uutiset kertovat
Gothamissa olevan jäteongelma (lakon tms. takia). Ei tarvinnut kaukaa hakea
ajatusyhteyttä Napolin ja Rooman jäteongelmiin. Varsinaisessa kohtauksessa
Arthur vääntelee trailerista tutusti sormien avulla väkisin hymyä huulilleen. Hänen
naurunsa määritellään mielisairauden oireeksi ja ei se aitoa olekaan. Arthur
hoitaa sairasta äitiään heidän yhteisessä kodissaan. Hänen omat
terapiakäyntinsä lopetetaan, koska Gothamin kaupunki on leikannut
sosiaalihuollon budjetteja. Lisäksi Wayne ilmoittaa tv:ssä, että kolme hänen
työntekijäänsä metrossa surmannut on köyhään roskasakkiin kuuluva pelle,
jollaisia hänen tarkoitus pelastaa koulutuksella tai ties millä, kunhan hän
vain asettuu ehdolle (ja valitaan) pormestarin virkaan.
Ei ihme,
että köyhä ihmisroska, joka tulee vieläpä haukutuksi pelleksi, on vähän vihainen.
Gothamissa aletaan mellakoida pellenaamiot päässä. ”We all clowns” lukee
mielenosoittajien plakaateissa. Äiti kutsuu Arthuria Happyksi, vaikka
sosiaalityöntekijälleen mies sanoo, että hänellä on ainoastaan synkkiä
ajatuksia. Lopulta Arthurista tulee Jokeri valkoisine naamoinen vihreine
hiuksine kaikkineen ja silti hän tuntuu, jos nyt ei kaikkein järkevimmältä,
niin hyvänen aika siltä, jolla on eniten sydäntä. Sairaalassa oli hyvä olla,
hän sanoo viitaten mielisairaalaan (kaiketi, joku lorea paremmin tunteva saa
oikaista minua). Gothamin mielenterveyspalvelut ovat täysin retuperällä, eikä
kukaan välitä. Kylmäävää yhteiskunnallista kritiikkiä, joka heijastuu hyvin
myös meidän suomalaiseen kontekstiimme.
Toisin
kuin varmaan monet muut, minä en juuri tykännyt, että Bruce – siis Batman – ja
etenkin hänen vanhempiensa surma oli otettu tähän mukaan. Ymmärrän kyllä miksi
niin oli tehnyt, mutta minusta pelkkä Thomas Wayne olisi riittänyt. Minusta
elokuva meni yli vain Randallin tappamisen kohdalla, muutoin voi todeta vain,
että elämä on vittumaista, varsinkin silloin kun mellakoidaan. Talk show
–esiintymisen lisäksi toiseksi viimeinen poliisiauton päällä tapahtuva kohtaus
on sikahieno.
Loppuun
ei mitään suositusta vaan yksinkertaisesti: katso tämä elokuva! Toivotaan,
etteivät jenkkiyleisö ja Oscar-raadit käännä tälle selkäänsä, sillä Joker
ansaitsee kyllä Oscarinsa.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti