Heippa!
Ennen
alkua ei ollut mitään – ei maata, ei taivaita, ei tähtiä, ei taivaankantta:
vain usvamaailma, muodoton ja hahmoton, ja tulimaailma, ikuisesti palava. Sinne
missä tuli ja jää kohtasivat, syntyivät jumalat Odin, Thor ja Loki. Pian alkoi
kiertää tarinoita hyisestä maasta, jossa talviyöt ovat pitkiä ja kesäpäivät
päättymättömiä. Tarina kertoivat rellestävistä jumalista ja rakastuvista
jättiläisistä, ja ne paljastavat maailman viattomuuden ja Ragnarökissä
odottavan kammottavan tuhon. Fantasian mestarikertoja Neil Gaiman puhaltaa
viikinkien jumaltaruihin uudenlaista voimaa.
Voi
Loki, hän on se alkuperäinen kännissä ja läpällä tyyppi. Toisaalta minua
huvitti, kuinka vähän Thor Sifin kultaisista hiuksista välitti, kun eteen tuli
kaikkea muuta kiinnostavaa. Olisin itse ehkä Sifinä ilmoittanut, että Thor saa
nukkua rakkaan uuden aarteensa (Mjölnerin) kanssa seuraavan yön koirankopissa.
Yllätyin, kuinka paljon myyttinen Thor oikeasti muistutti Marvelin Thoria.
Jotenkin olen arvellut, että häntä on elokuviin tyhmennetty (kontrastina
Odiniin ja nimenomaan Lokiin), mutta hän on tarinoissakin vähän tahvo ja suoran
toiminnan mies. En voi olla kuvittelematta Lokia joka paikkaan seuraavaa
pikku-Sleipniria, joka katsoo sellaisella suloisella ”äiskä”-ilmeellä, kun Loki
yrittää hätistellä sitä pois kimpustaan. Pidin näiden uudelleenkerrontojen
tyylistä ja sain paljon uutta tietoa.
Keväällä
1549 Englanti on ajautumassa kaaokseen. Sota Skotlantia vastaan on ajanut
kansan syvään ahdinkoon, ja kapina kytee kaikkialla valtakunnassa. Oikeusneuvos
Matthew Shardlake matkaa apulaisineen Norwichiin tutkimaan prinsessa
Elisabethin sukulaisen, Edith Boleynin, raakaa murhaa. Vaarojen ja
salaperäisyyden varjo saartaa tutkimuksia, joita uudet henkirikokset vielä
mutkistavat. Ahnetta vallasväkeä vastaan nousee Robert Kettin johtama
ennennäkemättömän laaja kapina, jonka pyörteisiin myös Shardlake tempaistaan.
Oikeudentunto. usko ja luottamus joutuvat koetukselle, kun käy ilmi, että
Edithin murhalla on yhteyksiä niin kansannousun ytimeen kuin vallan huipulle.
Kapinalliset on C. J. Sansomin Matthew Shardlake -sarjan seitsemän osa.
Kovin
harmittavaa, että sarjan loppuu kesken. Sansom kuoli aiemmin tänä vuonna ja
Kapinallisten lopettamisen jälkeen ilmeisesti jo niin sairas, ettei enää
kirjoittanut mitään julkaisemiseen asti päätynyttä. Ajatuksia hänellä sarjan
jatkamisesta selvästi oli, siitä kertovat monet keskenjääneet juonikulut. Pidän
historiallisissa romaaneissa siitä, että ne avaavat fiktion kautta paremmin
etenkin aatehistoriallisia mielialoja. Nykyoppilaan on vaikea ymmärtää, kuinka
totta ihmisten uskominen Jumalan asettamaan arvojärjestykseen todella oli.
Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että jokainen on syntyessään tasa-arvoinen,
toki sen jälkeen vaikkapa vanhempien varallisuus alkaa heti luomaan eroja. On
kuitenkin vaikea kuvitella jonkun ajattelevan lähtökohtaisesti, että minä olen
parempi kuin tuo toinen, koska satuin syntymään aateliseksi ja tuo toinen
köyhään perheeseen. Tämä tulee Kapinallisissa esiin erinomaisesti.
Joskus
ainoa tapa saavuttaa kestävä rauha on käydä sotaa. Historiallisen seikkailun
mestarin vetävässä eepoksessa Perikles taistelee turvatakseen Ateenan
imperiumin kohtalon. Sparta, Ateenan legendaarinen kilpailija, on polvillaan
äkillisen käänteen seurauksena. Heikon vastustaja voima ei ole kuitenkaan
sammunut, ja pian häikäilemätön nuorukainen astuu esiin ohjatakseen
spartalaiset taikaisin suuruuteen. Taistelun rummut lähestyvät Ateenaa ja sen
johtajaa, Periklestä. Voiko hän nousta jälleen voittoon – vai romahtaako
maailman mahtavin imperiumin hänen jalkoihinsa.
Kirja esitteli kiinnostavasti ateenalaisten ja spartalaisten maailmankatsomuksellisia eroja: Ateenan ajatusta demokratiasta ja Spartan heloottiorjia. Toki ateenalaisillakin oli orjia, mutta he olivat eri asemassa kuin Spartan helootit. Olen pitänyt koko tästä sarjasta ja harmi, että se tuli päätökseen. Toivottavasti Iggulden kirjoittaa antiikin Kreikasta vielä lisää.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti