Nerfin
tytär on Erika Vikin kirjoittaman Kaksosauringot-trilogian kolmas ja viimeinen
osa. Aleia on pitkään paennut etsijöitä kahden auringon alla. Hänen sisällään
oleva lumous on ollut mukana seuraava varjo, yhtä hänen kanssaan. Nyt Klaani on
löytänyt ja kaapannut hänet, ja Thelluriassa Aleia kohtaa viimein etsijänsä.
Samaan aikaan kun Seleesiassa taistellaan tulilintuja ja kartaageja vastaan,
Corildon lähtee pelastusretkelle jäljittämään Aleiaa Mateon ja Seuran joukkojen
kanssa. Aleia törmää oudon tutuissa maisemissa toisenlaisiin totuuksiin, jotka
pakottavat hänet kyseenalaistamaan kaiken seleesien keskuudessa kokemansa.
Aleian on valittava, kenen puoleen hänen lojaliteettinsa kallistuu. Voiko hän
hallita lumousta sisällään vai onko sillä oma tahto? Entä miten käy Corildonin
ja vainottujen seleesien?
Aiheuttaa
aina harmia, kun ihana sarja päättyy. Vaikka etenkin Nefrin tyttären alkupuoli
tuntui turboahdetulta, niin loppu oli hyvin tasapainoinen ja lukijaa
tyydyttävä. Aleian ja Corildonin tunneside selvisi! Samoin se kuinka Aleia
alunperin päätyi juuri Corildonin portaille osoittaa erinomaista juonen
rakentamista. Kartaagien kuningattaren Solain ja nefri-asian jonkilainen pieni
esittely jo aiemmin olisi helpottanut kirjan alun infoähkyä. Olisin itse
sijoittanut nämä Seleesian näkijään, jossa Corildonin tragedia ja Aleian lumous
jäävät melkeimpä kakkosiksi Corildonin vanhempien sukupolven
ihmissuhdedraamoille.
Sivuhahmojen
kohdalla olin hieman kaksijakoinen. Laureln tuntui täysin turhalta, hän oli
siellä vain sen takia, että tuntisimme jonkun valontaittajista nimeltä.
Marjunilla näyttää olevan osansa Corildonin tulevaisuudessa, joten ymmärrän
hänen suuremman roolinsa ja kyllähän hänessä oli enemmän sisältöä kuin
Laurelnissa konsanaan. En taida tässä mennä edes siihen kuinka teos kommentoi
nykypäivän rasismia ja ennakkoluuloja muureineen (lieneekö Vik ajatellut
Trumpin muuriaikeita, en tiedä, mutta minulle ne tuulivat taatusti mieleen.
Myös viitteet Välimerta ylittäviin pakolaisiin vaikuttivat selviltä).
Suosittelen nuoren suomalaisen kirjailijan fantasiaa lämpimästi muillekin
luettavaksi.
”Tämä on
tarina Jeesuksesta ja hänen veljestään Kristuksesta.” Me kaikki tunnemme
suurimman tarinan, sen, joka alkaa jouluevankeliumissa noina päivinä, joina
keisari Augustukselta kävi käsky. Mutta mitä jos lapsia olisikin syntynyt
kaksi? Tämä on Philip Pullmanin ajatusleikin ydin romaanissa Rehtimies Jeesus
& kieromieli Kristus. Lapsena Kristus pelastaa vilkkaamman vintiö-Jeesuksen
usein pulasta. Aikuisena Jeesus puhuu ja Kristus kirjoittaa hänen puheensa
muistiin pysytellen itse syrjässä. Tapaamme myös Marian, Joosefin ja kaksosten
sisarukset (kyllä, Marialla ja Joosefilla on myös muita lapsia, mikä on kyllä
historiallisesti järkeenkäyvempää) sekä opetuslapset.
Ajatuksia
herättävä teos. Odotin toisenlaista käsittelytapaa, ehkä Sahlbergin romaanien
Herodes ja Pilatus vaikutuksesta. Olen varmaan parantumaton byrokraatti, mutta
pidin Pullmanilla selvänä näkyvää eroa byrokraattisen, ylhäältä johdetun kirkon
ja Jeesuksen puhtaan opetuksen välillä hieman lapsellisena. Hyvin harva
organisaatio pyörii vailla minkäänlaista byrokratiaa. Eikä Jeesus nähdäkseni
tässäkään vastusta ajatustensa leviämistä mahdollisimman laajalle, vaikka
muuten kyllä Kristuksen ajatusta kirkosta. Tai siis Pullmanilla ajatus tuntuu
hyvin anakronistiselta: hän voi sanoa niin, koska tietää mitä kaikkea pahaa
hyvin järjestäytynyt kirkko on saanut aikaan. Eli minusta hän kai kompastuu
anakroniaan. Mutta historiankirjoituksella leikittely oli hauskaa. Onko parempi
kirjoittaa mainio tarina vai kertoa poliittisestikin arka totuus? Kristus
lisäilee omiaan ja dramatisoi tapahtumia: Pietarin kielto kukonlauluineen on
elävöitetty ja Tuhlaajapoika-kertomuksella on yllättävä yhtymäkohta kaksosten
omassa elämässä.
Puolikas
sotaa on Joe Abercrombien Särkynyt meri –sarjan kolmas ja viimeinen osa.
Throvenlannin prinsessa Skara on nähnyt kaiken hänelle tärkeän muuttuvan
vereksi ja tomuksi. Ottaakseen paikkansa kuningattarena hänen on löydettävä
rohkeutta ja oikeat sanat – sanat, jotka toimivat aseiden tavoin. Juonikkaan isä Yarvin kokoama liittokunta yhdistää voimansa suurkuningasta vastaan. Osa Yarvin
väestä kääntyisi mieluiten valoon sodan julmuuksien ääreltä, kun taas toiset on
luotu taistelemaan pimeydessä. Vain puolikas sotaa kuitenkin käydään miekoilla.
Äiti Sota lyö siipensä kaikkien ylle, eikä yksikään Särkyneen meren asukkaista
voi välttää hänen kosketustaan. Kuinka olla paras mahdollinen ihminen, kun koko
maailmanjärjestys murtuu ympärillä?
Tosi
ristiriitainen olo jäi lopusta. Olisin toivonut tavallaan jotain onnellisempaa.
Ja toisaalta taas en. Minulla on edelleen mielessäni todella typerä kuva isä
Yarvin kuihtuneesta kädestä. Kirja antaa siitä tosi oudon kuvan, vaikka kaiketi
se on vain surkastunut ja sormet epämuodostuneet. Skara, jonka mahaan koski
kaikki, oli ihan mukava hahmo. Ehkä on omanlaisensa YA klisee, että Abercrombie
tykkää korostaa hahmoissa tiettyä piirrettä liikaakin tai siis huomaatte
varmaankin, että minulle on hyvin iskostettu aivoihin Yarvin onneton käsi ja
Skara sekainen maha. Harmi, että viime kirjassa annettu vihje siitä, kuinka
Thorn kouluttaa Getlannin tyttöjä sotaan jäi tyhjäksi. Tai yksi hänen kouluttamistaan
tytöistä mainittiin kerran. Haltia-aseet toivat mieleeni olisiko Särkynyt meri
jonkilainen dystopia niin kovasti ne vaikuttivat meidän tuliaseiltamme. Sarja
kyllä kokonaisuutena on hyvinkin lukemisen arvoinen.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti