Mietteitä kirjasta CIX: Kalmantanssi, Toivoa maailman äärissä sekä Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

 Heippa!

Olavi Maununpoika saa kirkkoherran viran suomalaiskylässä, mutta on pian joutua keskelle häväistysjuttua. Olavin isä, piispa Maunu Tavast, kehottaa poikaansa lähtemään maasta. Niinpä Olavi palaa Pariisiin jatkamaan opintojaan, mutta mikään ei tunne enää samalta, kun sielunkumppani ja innoittaja Miracle de Servieres ei ole hänen rinnallaan. Piispa Cauchon antaa Olaville tehtävän: nuoren papin tulee hankkia todisteita vankityrmässä lojuvan Jeanne D´arcin noituudesta. Olavi aikoo kuuliaisesti täyttää velvollisuutensa, mutta päästyään kuulostelemaan vankia hän yllättyy. Nuori neitsyt ei olekaan niin epäilyttävä kuin annettiin ymmärtää. Pian hän tulee huomaamattaan vedetyksi keskelle satavuotisen sodan merkittävintä valtataistelua, jonka näyttämönä on koko Eurooppa. Kun Olavi saa tietää Miraclen olevan vaarassa, on hän valmis uhraamaan vaikka henkensä. Kaiken taustalla riehuu musta surma, joka kutsuu tanssiin niin rahvaan kuin ylhäisenkin. Kalmantanssi jatkaa Olavi Maununpojan hurmaavan rietasta tarinaa, joka alkoi Milja Kauniston valloittavassa Synnintekijä-romaanissa.

Muistelen, että Olavi valitti jonkin verran jo Synnintekijässäkin, mutta tämä kirja oli käytännössä pelkkää Olavin valitusta, mikä kävi lukijalle aika puuduttavaksi. Olavin suurin synti on minun mielestäni se, että hän taitaa olla rakastunut omaan valitukseensa. Siitä mikä oli syntiä kulloisenakin aikana, teologit voisivat varmasti väitellä tuntikausia, mutta oletan, että sodomiaa (siis homoseksuaalisuutta) olisi joka tapauksessa katsottu pahalla (Olavin järkeily siitä, että kannattaa mieluummin paneskella renkipoikia kuin piikatyttöjä, kun he eivät ainakaan voi tulla raskaaksi). Jalkavaimojutun ymmärrän kyllä, se oli käsittääkseni hyvin yleistä Ruotsin valtakunnassakin ja sekä kirkko että yhteisö katsoivat sitä läpi sormien. Ikävä kyllä kirjan kiinnostavat tapahuvat jäivät turhan paljon Olavin valituksen varjoon.

Vuonna 1941 nuori Helena matkustaa sisarensa Luzynan kanssa Puolasta Lähi-itään karkuun Eurooppa koettelevaa kauhua. Helena on kuullut mahdollisuudesta päästä turvaan kaukaiseen Uuteen-Seelantiin, joka vaikuttaa toiveikkaalta satamalta suojassa sodan kärsimyksiltä. Maailma asettaa kuitenkin esteen naisten tielle, kun vain toinen heistä saa turvapaikan kaukaisesta maasta. Samaan aikaan James McKenzie kapinoi vanhempiaan vastaan Uudessa-Seelannissa. Vanhempiensa jyrkästä vastustuksesta huolimatta nuori lentäjä haluaa matkustaa Eurooppaan puolustamaan vapaata maailmaa. Kohtalo laittaa Helenan ja Jamesin tiet törmäyskurssille, ja nuoret joutuvat taistelemaan kaikkien tulevaisuuden vuoksi maailman syttyessä liekkeihin heidän ympärillään.

Nyt haluan oikeasti tietää, kuka tämän takakansitekstin on kirjoittanut, koska se on kyllä aika villi! Eivät Helena ja Luzyna huvimatkaile Lähi-itään vaan ovat ensin pakkosiirrossa Siperiassa ja sitten pakolaisina Persiassa. Ja jos kirjoittaja alussa himmaileekin niin koko loppu takakansi onkin sitten kaasu pohjassa dramaattisuuden suhteen. Lark käyttää jo kertaalleen Glorian kohdalta tuttua juonta Helenankin kanssa, tosin hieman muokattuna. Muutenkin osassa ideoita on hieman kierrättämisen makua. Pidin kuitenkin eritysiesti Billereiden perheestä ja oli mukava tietää, että heidän elämänsä on asettunut uomiinsa villistä alusta huolimatta. Galahadista olisin kyllä halunnut kuulla lisää, hän olisi hyvin voinut olla vaikka Jamesin ystävä. Ihan mukava lopetus tälle sarjalle.

Alex Claremont-Diazin äiti pyrkii toiselle presidenttikaudelle, eikä virheisiin ole varaa. Kun Alex sitten aiheuttaa skandaalin sössimällä Englannin kruunupäiden häissä, vahinkojenhallinta vaatii äärimmäisiä tekoja: Alexin on teeskenneltävä ystävyyttä vihaamansa prinssi Henryn kanssa. Teeskentely johtaa kuitenkin todellisiin tunteisiin, ja pian kaikkien osapuolten on päätettävä, ovatko he valmiita tekemään historiaa. Lämmin, hulvaton ja samastuttava tarina parisuhteesta ja perheestä ajassa, jolloin politiikka on tärkeämpää kuin koskaan ja rakkaus, no, se on yhä maailmoja mullistavaa.

Kirja oli söpö kokonaisuus ja tykkäsin siitä, mutta muutamat asiat jäivät häiritsemään. Lukijalle aletaan jo heti alussa heittämään naamalle vinkkejä siitä, että Alex pitää myös miehiä viehättävinä. Alex ei näytä kuitenkaan itse tiedostavan tätä yhtään, mikä on lukijalle aika turhauttavaa. En siis toivonut mitään aikaista homopaniikkia, vaan lähinnä, että Alex, joka kuitenkin on kertoja, olisi vaikka vain kerran tietoisesti huomioinut, että ajattelinpa juuri, että tuolla miehellä on kauniit silmät tai paidan ylimmät napit auki tms. Toinen pienempi juttu, joka minua häiritsi ihan kamalasti olivat Alexin ja Henryn parisuhdekuvat. Tilanne oli tietysti hyvin poikkeuksellinen, mutta eikö virallisia pariskuntapotretteja oteta hoveissa yleensä vasta kihlautumisen yhteydessä. Oletin automaattisesti, että Philipin kertomus hänen ja Marthan kuvauksesta koski nimenomaan heidän kihlajaiskuviaan. Siis tietysti hyväksyt poika-/tyttöystävät saavat osallistua ja osallistuvatkin hovin tapahtumiin osana prinssi-/prinsessakoulutusta (Alex tulee rakastamaan tätä osuutta), mutta jopa maanläheiset pohjoismaiset hovit ovat sen verran vanhoillisia, että virallisia ”julkaisuja” tehdään vasta kihlauksen jälkeen.

-Roona-