Heippa!
Kellopeliappelsiini
on tulevaisuuteen sijoittuva kehitys tarina lontoolaispoika Alexista, joka
johtaa väkivaltaista jengiään futuristista valvontayhteiskuntaa vastaan. Mitä
tapahtuu, kun Alex jää kiinni rikoksistaan, ja hänet passitetaan suoraan
systeemin mätään ytimeen?
Aluksi
kirjan teinikieli ärsytti minua tosi paljon ja sitten ärsytti, että totuin
siihen ja se alkoi tunkeutua lukuhetkien ulkopuolellekin (ajattelin töissä
drugia, tsaita ja molokoa). Tämä on vain yleinen fiiliskomentti, suomennoshan
on hyvä, Moog Konttinen on tehnyt hienon työn. Yllätyin, että Alex on vasta
viisitoistavuotias suurimman osan teosta. Alex mainitsee vasta melko
myöhäisessä vaiheessa, että hänen alkuperäiset jengiläisenä olivat kaikki häntä
vanhempia (oman päättelyni mukaan 1-2 vuotta vanhempia). Tuossa iässä se on
paljon, mikä puhuu Alex valtavan karismaattisuuden puolesta, harvemmin
17-vuotiaat seuraavat 15-vuotiasta vain mielikseen. Kiinnitin muuten huomiota,
että nuoret eivät juurikaan käytä alkoholia, maitobaarin juomat terästetään
huumeilla, ei viinalla.
Kirjailija
Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli maaliskuussa 2022 pitkään
sairastettuaan. Eläessään hänen oli vaikea ottaa rakkautta vastaan. ”En sure
kuolemaasi, suren elämääsi”, Sirpa Kähkönen kirjoittaa tietäen hyvin, ettei
äiti pitäisi lauseesta. Äiti torjui rakkauden, vaikka kaipasi sitä kaikkein
eniten. Riitta oli atleettinen, kaunis ja lahjakas. 16-vuotiaana koettu
liikenneonnettomuus muutti hänen elämänkulkunsa. Kirjassaan Kähkönen kuvaa
1950-luvun tytön elämää ja onnettomuuden jälkeistä dramaattista murrosta hänen
päiväkirjojensa kautta. Kirjassa kerrotaan tanssi lavoista, murtuneesta
mielestä, liehuvista helmoista, 60-luvun äidistä,
Mirapront-laihdutuspillereistä jotka sisälsivät amfetamiinia, ahdistuksesta,
vihasta ja psykoosin hetkistä. Mutta myös rakkaudesta joka ei koskaan kuole.
En
oikein aluksi tykännyt romaanin rakenteesta, johon oli vähän hankala päästä
sisään. Mutta Tuonen tytti oli minusta oiva tapa antaa surulle ja kuolemalle
fyysinen hahmo. Minusta Anna Heleena oli aika rohkea ja itsetietoinen, kun
ehdotti vankileiriltä päässeelle Laurille, että mitä jos laitettaisiin lusikat
jakoon ja lähdettäisiin eri teille. Onneksi ei ainakaan vielä tuossa vaiheessa
painanut ajatus, että pitää kai tuo velvollisuudeksi hoivattavaksi ottaa, kun
on kerran luvattu, että kunnes kuolema erottaa, vaikka lopulta jäivätkin
yhteen. Itselle jäi erityisesti mieleen se, että Riitta itse hieman epäili
onnettomuuden aikaisissa päiväkirjoissaan, että päähän/aivoihin olisi saattanut
tulla jotakin vammaa. Tutkimuksissa ja hoidossa oli ilmeisesti enemmän keskitytty
raajoihin ja muuhun vartaloon.
Norwegian
Wood, The Beatles. Tuo ajattoman kaunis laulu muistuttaa tokiolaista miestä
hänen ensirakkaudestaan 1960-luvulla. Siitä kuinka hän on kiinni menneisyydessä
ja tavoittelee siitä vapautumista. Kuinka hän ajelehtii hauraan ja aistillisen
naisen välissä surun, intohimon ja seksin vietävänä. Kertomus kulkee kuin elämä
itse, täynnä kipua ja komiikkaa rakkauden vaikeudesta. The Guardian on valinnut
tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka
jokaisen pitäisi lukea.
Tämä on
ollut Murakamin kirjoista mielestäni tähän mennessä helposti lähestyttävin. Ei
ihme, että juuri Norwegian Woodista on tehty elokuvakin eikä että Murakami on
antanut juuri siihen luvan. Tästä puuttuvat fantasialliset ja yliluonnolliset
elementit, joita olen jo tottunut pitämään Murakamin tavaramerkkeinä, muuten
tyyli on kyllä oikein tunnistettava. Tarinassa oli välillä epämukavaksi tekevä
miehinen näkökulma (päähenkilö on siis mies, mutta se ei ole tämän kritiikin
kannalta oleellista). Nuoret miehet saivat harrastaa seksiä mielin määrin,
mutta heidät tuntui puhdistavan se, ettei seksi merkinnyt heille mitään muuta
kuin ruumiin toimintojen tyydyttämistä paitsi niiden tärkeimpien henkilöiden
kanssa. Ei naisiakaan toki syyllistetty, mutta heistä kaikki tuntuivat vähän
niin kuin odottavan kotirouvan elämää ja yksiavioisuutta.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti