Mietteitä kirjasta CXV: Armolahja, Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille ja Salamurhaajan kohtalo

 Heippa!

Toni Morrisonin Armolahja on runollinen ja tiivistunnelmainen tragedia, joka sijoittuu 1680-luvun Amerikkaan, orjakaupan alkuaikoihin, jolloin eri kansallisuudet, uskonnot, ihmiset ja luonnonvoimat taistelivat mantereen herruudesta. Teosta voidaan pitää alkusoittona romaanille Minun kansani, minun rakkaani, joka kertoo ajasta 200 vuotta myöhemmin. Armolahja näyttää, missä orjuudessa on kyse. Se on myös kertomus äidistä, joka hylkää tyttärensä pelastaakseen hänet, ja tyttärestä, jolla ei ole mahdollisuutta arvostaa saamaansa armolahjaa.

Minä itse pyysin, että lukupiirissä luettaisiin Toni Morrisonia ja hyvä toive se olikin. Kirja on tosiaan runollinen, monesta näkökulmasta kerrottu tarina. Äitinsä pois heittämä Florens etsii kiihkeästi rakkautta ja kiintymystä ja heti, kun niitä saa, tarraa niihin kiinni kuin villieläin. Florens ei kuitenkaan ymmärrä, että äiti on pelastanut hänet joutumasta oman isäntänsä ja tämän poikien himojen uhriksi. Vaarkien pariskunnalla on muutenkin outoja palvelijoita. Lina on intiaanisukua, jonka kylä kuoli valkoisten tuomaan tautiin. Suru on merirosvojen lapsi, joka ei osaa maissa muuta kuin haahuilla. Willard ja Scully ovat naapuritilan pakkotyöläisiä, jotka käyvät auttelemassa miesten hommissa. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja koskettava kirja.

Nikki on pyristellyt koko ikänsä päästäkseen eroon perinteitä arvostavasta sikhiyhteisöstä, jossa hän on kasvanut Länsi-Lontoossa. Kun Nikkin isä yhtäkkiä menehtyy, perhe joutuu taloudelliseen ahdinkoon. Kartuttaakseen kassaa Nikki hankkii työpaikan luovan kirjoittamisen opettajana. Pian hänelle, valkenee, että lähes kaikki opiskelijat ovat lukutaidottomia punjabilaisia leskiä. Luovan kirjoittamisen sijaan Nikki huomaa opettavansa aakkosia. Mutta kun yksi naisista löytää eroottisia tarinoita sisältävän kirjan ja lukee sitä luokassa ääneen, leskiin syttyy aivan uudenlainen opiskeluinto. Perinteisten asujen alla pulppuaa varsinainen luovuuden lähde, kun naiset alkavat kertoa tarinoitaan. Pian sana oppitunneista leviää naisyhteisön keskuudessa kulovalkean tavoin ja luokkahuoneen seinät pullistelevat osallistujista. Ei aikaakaan kun skandaalin ainekset ovat kasassa…

Minusta kirja oli tosi hauska, vaikka siinä käsiteltiin myös rankempia aiheita kuten kunniaväkivaltaa. Lesket olivat mielenkiintoisia persoonallisuuksia, varsinkin pidin eräästä äiti-tytärduosta. Nikki oli kasvanut paineessa, että hän tahtoi olla länsimaalainen arvoiltaan ja siksi hän ei tahtonut hyväksyä, että isosisko tahtoi perinteisen järjestetyn avioliiton (joka sekin hoidettiin kyllä moderneilla menetelmillä). Kulwinderin tyttären Mayan kohtalo oli surullinen. Tarampalin todellinen luonne jäi edelleen hieman varjoon. Hän oli joutunut naimisiin erittäin nuorena, mikä oli varmasti traumatisoinut häntä (tässä ei siis puhuta mistään meni naimisiin seitsemäntoistavuotiaan erikoisluvalla, hänet naitettiin kymmenenikäisenä). Sopii kevyeksi kesälukemiseksi, vaikkei olekaan pelkkää höttöä.

Pörri, prinssi FitzUljas Näkijän tytär, on siepattu. Teon takana ovat Palvelijat, enneunia näkevien Valkoisten kouluttajat, jotka etsivät Odottamatonta poikaa – lasta, jonka on sanottu muuttavan maailman suunnan. Palvelijat eivät ainoastaan pyri ennakoimaan tulevaa vaan myös hyötymään siitä. Vauraus ja vaikustusvalta kerääntyvät Clerresin kaupunkiin, kun Palvelijat ohjailevat maailmaa heille edulliseen suuntaan. Itsekin unia näkevällä Pörrillä on tärkeä osa ennustuksissa – mutta millainen? Fitz ja Narri ovat varmoja tytön kuolemasta ja lähtevät kostoretkelle kohti Clerresiä. Kaupunki oli aikoinaan Narrin koti – ja hänen raa´an kidutuksensa näyttämö ja vankila. Tästä helvetistä Narri on jo kerran paennut, sokaistuna ja silvottuna. Nyt Fitzin ja Narrin tavoite on yksinkertainen: varmistaa, ettei yksikään Palvelija selviä heidän kostostaan.

Aloin lukemaan tätä sarjaa vähän hassussa järjestyksessä, viimeisimmästä suomennetusta trilogiasta. Seuraavaksi pitää ottaa lukulistalle ne kaksi muutakin kolmen sarjaa. Pidin tästä, kuten edellisistäkin osista, tosi paljon. Minulle jäi vähän epäselväksi lopussa, lähtikö Pörri Vuorimaille vain siksi, että Kettricken halusi hänet ottaa mukaan, kun eikös hänen tuleva lapsenlapsensa sikäli, kun olisi tyttö, ole tärkeä Vuorimaalaisille (koska siellä vallitsee matriarkaalinen yhteiskunta). Kun tekstistä sai jotenkin sen kuvan, että Pörrillä olisi merkitystä muutenkin kuin vain kuningattaren ylhäisenä seuralaisena ja Näkijäin suvun prinsessana. Kivisusi tuntui jotenkin kivemmalta kuin kivilohikäärme ja minusta oli luontevaa, että Narri meni Fitzin mukaan, mitäpä hän olisi enää maailmassa tehnytkään, kun ei hän todellisuudessa kuulunut Pörrin elämään.

-Roona-

Taikurin tehtävästä

 Moikka!

”Vitun kusipää.” 

Mies jatkoi häiriintymättä aamutoimiaan edessäni liikkuen sulavasti ja viettelevästi. ”Enpä muistanut, että te ihmiset olette noin kiimaisia.” Viiltävä hymy karehti huulilla. 

”En minä ole ihminen!” sähähdin harmikseni anovalla äänellä. Saatoin kenties haluta hänet takaisin sänkyyn kanssani. 

Aren käänsi haltiansilmänsä minuun. ”Mikä sinä sitten olet? Taikuriko?” Hän ei antanut minulle tilaisuutta vastata. ”Taikurit ovat ihmisiä.” 

Irvistin koko hammasrivilläni. Aren oli valinnut Sinisessä tiessä huoneen, jossa veti. Kaiketi haltiat nauttivat kylmästä. 

”Minä olen taikoja ja siinä mielessä lähempänä sinua kuin muita ihmisiä.” 

Aren naurahti kettumaisesti. ”Ihmisissä on alusta asti ollut niitä, jotka osaavat taikoa. Haltioista kaikki ovat osanneet aina käyttää taikuutta. Se ei ole koskaan tehnyt meistä ystäviä ja liittolaisia. Eikä varsinkaan saman lajin edustajia.” 

Mielessäni välähti jälleen hetkellisesti se tosiasia, että Aren oli kolmesataavuotias. Nähnyt elämää neljän ihmisiän verran ja silti haltiaksi vielä hyvin nuori. Halusin kuitenkin väittä vastaan. ”Silti. Minä tiedän kyllä, mitä taikuutemme tekevät joka kerta, kun voihkit korvaani.” 

Aren pyöräytti silmiään. ”Kumpi se viime yönä olikaan, joka erityisesti voihki ja pyysi lisää Kaspar?” 

Kärsivällisyyteni napsahti poikki. ”No minä. Mutta en edes halua muistella kuinka monta kuunkiertoa sitten olen viimeksi saanut miestä. Siis ettei kyseessä ole vain pikainen käteen veto jossakin karussa huoneessa.” 

Aren tuli istumaan viereeni sängylle ylävartalo edelleen paljaana. ”Mukavaa, että pikkurakastajani on uskollinen”, hän sanoi ivallisesti tunkien sormensa sekaiseen tukkaani. 

”Sinulleko senkin apina? Jos minä jollekulle olen uskollinen, se on Mikal, joka sentään kirjoittaa minulle. Pakko myöntää, että runkkasin aina silloin tällöin hänen kaunista vartaloaan ajatellen.” Todellisuudessa sydämeni oli jakaantunut melko lailla tasan Arenin ja Mikalin välillä, mutta sitä haltiamiehen ei tarvinnut tietää. 

Aren tukisti minua, joskin yllättävän hellästi. ”Esittelepä minut Mikalillesi, kun sopiva hetki koittaa. Voimme sitten vertailla kuinka kiimainen oikeastaan olet. Taidat nytkin toivoa lisää?” 

Suu oli laskeutunut korvalleni, ääni muuttunut juoksevaksi hunajaksi. Vedin miehen päälleni, suun suutelemaan suutani.

Taitavat taikurit eivät makaa aidalla, he kulkevat tiellä kapealla kaidalla, ojasta allikkoon ja sieltä tähtiin, sinne heidän menevän nähtiin. Pysähdyin katselemaan, kun joukko lapsia rallatteli lorua hypätessään narua. Täällä se jatkui tutumpiin ammatteihin kuten kauppiaisiin ja seppiin. Aren oli lähtenyt etsimään uutisia siitä, milloin meidän kummankin odottama henkilö suvaitsisi saapua paikalle. Minä vetelehdin kaduilla ja tarkkailin, kuinka taikojiin täällä suhtauduttiin. Hohto kuului niihin itäisiin kaupunkeihin, joissa taikominen oli sallittua ja taikureilla oli jopa oma kiltansa. Mutta asukkaat vaikuttivat vieraantuneilta taikuudesta ja varautuneilta sitä kohtaan. Maaseutualueilla tuskin tunnettiin edes lorun alkua, joten olin pitänyt todellisen luonteeni visusti piilossa siellä kulkiessani. 

Aren kulki koko ajan huppu päässä, sillä asukkaat pelkäsivät epäilyttävän näköistä pitkää miestä vähemmän kuin täysikasvuista haltiaa. Kakarat jatkoivat leikkiään ja minä matkaani. Ajatukseni purjehtivat Mikaliin. Hän oli viimeksi kirjoittanut minulle Särmästä. Se oli sotilaiden kaupunki eikä Mikal ollut viihtynyt siellä. Nyt hän oli jo varmaan Sorjassa, etelän kuninkaan pääkaupungissa. Eräs kuninkaan neuvonantaja, herttua Georgios, oli poiminut Mikal mukaansa, kun tämä oli saanut edellisen tilaustyönsä valmiiksi. Mikal oli taiteilija, joka piirsi ylimaallisesti ja jota värit tottelivat kuin jumalaa. Tai no, ehkä minä olin jäävi sanomaan, koska rakastin häntä. Joka tapauksessa Mikal oli haaveillut Sorjaan pääsystä kuten jokainen Aava-mantereen taiteilija. Maailman inspiroivin paikka siitä sanottiin.

Olin maleksinut mietteissäni aivan keskustorin läheiseen kortteliin. Majatalon edessä (oletettavasti kaupungin parhaan, ne sijaitsivat aina tällaisissa paikoissa) miekkonen, jonka takana osittain minulta piilossa istui suuri valkoinen koira, selitti jotain kiihtyneelle isännälle. Menin kiinnostuneena lähemmäs. 

”Ette voi tuoda tuota petoa taloon!” isäntä kuului sanovan. 

”Se on lemmikkini, isäntä hyvä. Huolehdin koirani kaikista tarpeista ja vakuutan, ettei siitä ole vaivaa teille eikä muille vieraille”, mies vastasi tyynesti. 

”Lakatkaa jo väittämästä elukkaa koiraksi, näenhän minä, että se on susi!” 

Päässäni alkoi naksua. Valkea susi. Lupa. Häntähän me Arenin kanssa odotimme. Nainen oli tullut tänne salaa ja vieläpä muotoaan muuttaneena. Astuin muutaman askeleen lähemmäs ja korotin ääntäni: ”Mitäs täällä elämöidään keskellä katua?” 

Sekä suden että miehen katseet kääntyivät hetkessä minuun. Kummassakin näkyi tunnistamisen häivähdys. 

Isäntä oli tuohtunut keskeytyksestä. ”Ei kuulu teille, vaikka minä elämöisin asiakkaideni kanssa!” 

Mies mittaili minua. ”Kaspar, oletan? Kenties me olemme tervetulleempia sinun majapaikkaasi.” Nyökkäsin vastaukseksi kumpaankin kysymykseen. 

Yhtäkkiä isäntä oli haluton luopumaan asiakkaastaan, joka oli jo selvästi lupaillut runsasta korvausta. ”Nyt kun herra tapasi ystävänsä, kenties ystävä voi hoitaa hurttaa herran vierailun ajan”, tämä lasketteli mielevästi. 

Suden silmät olivat yhtä tyynet kuin koko keskustelun ajan, kun se tassutteli luokseni. ”Valitettavasti seuraan aina narttuani. Rahani otetaan toisaalla varmasti ilomielin vastaan”, mies ilmoitti isännälle. Lähdin johdattamaan heitä kohti Sinistä tietä.

Sinisen tien emäntä oli ensin vastustellut suurta eläintä, mutta nähtyään sen kolikkopussin koon, jonka saisi palkaksi yösijoista, hän oli toivottanut ´suloisen tytön´ lämpimästi tervetulleeksi. Nainen muutti muotoaan heti, kun minä ja Aren olimme lukinneet heidän huoneensa oven perässämme. Hän vääntyili ja venytteli hetken aikaa kuin asettaakseen luunsa oikean olemuksensa mukaisille paikoille. 

”Toivottavasti ette joutuneet odottamaan kovin pitkään”, hän sanoi sitten. 

Aren irvisti niin, että kulmahampaat näkyivät. ”Mitä nyt viikon”, hän sähähti pehmeästi. 

Lupa kohautti harteitaan. ”En voinut tarkalleen tietää, missä olitte, joten annoin teille aikaa.” Tietenkään nainen ei ollut itse halunnut joutua odottamaan. 

Haukottelin välinpitämättömän näköisenä. ”Minne meidän on tarkoitus lähteä?” Ei Lupa meiltä muuten olisi pyytänyt apua. 

”Sorjaan”, nainen vastasi suoraan. 

Aren ehti ennen minua. ”Mitä siellä on?” 

”Ongelmia. Me saavuimme Hohtoon näin, etteivät Sorjan salamurhaajat saisi minusta vihiä, tietäisi, että olen tulossa. Heille minusta annetut tuntomerkit ovat kohtuulliset, mutta susimuodosta he eivät ainakaan meidän tietääksemme tiedä mitään.” Lupa sanoi tämän tyynesti, aivan kuin olisi ollut täysin arkipäiväistä, että hänen perässään oli salamurhaajia. Se saattoi hyvinkin olla totta. 

Aren vilkaisi minua kummallisesti. ”Mitä ne salamurhaajat tekevät Sorjassa sillä aikaa, kun sinä et ole siellä?” Hän painotti tiettyjä sanoja kuin minua varten. 

Lupa katsoi silmiini. ”Toivon hartaasti, ettei teillä ole siellä tuttuja. He lisäävät listaansa kaikki ne, joiden tappaminen saattaa edistää heidän asiaansa.” 

Tajuamisen aalto rysähti rintaani. Mikal. Hän saattaisi olla vaarassa… tai ei, äänenpainosta päätellen hän oli vaarassa. ”Ovatko he erityisen kiinnostuneita hovin jäsenistä?” sain inahdettua. 

”Hyvin todennäköisesti”, vastasi Ariksi esittäytynyt mies, Lupan matkakumppani. Kalpenin. 

”Hänen rakastajansa on siellä”, Aren kertoi auttavaisesti. 

Lupa teki muutaman ylikorostuneen haistelueleen. ”Hajun perusteella voisi kuvitella muuta.” 

Tietenkin hän oli susimuodossaan haistanut, että me olimme… mutta ajatukseni olivat liian kiinni Mikalissa välittääkseni. 

”No, hyvä on, toinen rakastajansa”, Aren murahti nyrpeästi. 

”Milloin me lähdemme?” Mitä pikemmin olisin Mikalin luona… 

”Heti aamun valjettua, jos teille sopii.” Nyökkäsin ja kävelin konemaisesti ulos ovesta. 

Aren pysäytti minut vasta puolivälissä käytävää. ”Et kyllä mene sänkyysi valvomaan koko yöksi ja pelkäämään rakkaasi puolesta. Tulet viereeni ja kerrot kaiken ihanasta Mikalista, vaikka ei se minua suuremmin kiinnosta. Ja aamulla… niin, hän on taatusti turvassa, kun pääsemme Sorjaan.” Seurasin häntä jo tuttuun vetoisaan kulmahuoneeseen.

-Roona-

Sydämeni näkee sinut

 Moikka!

Sydämeni näkee sinut

ja sinun sydämesi näkee minut

niin on ollut kauan

kuka tietää

ehkä aikojen alusta asti.

 

Aurinko paistaa hiuksiisi

ja kultaa ne loistollaan

Kuu kumottaa pääni päällä

ja hopeoi lettini

Valomme sopivat täydellisesti yhteen.

 

Rakastan sinua sydämestäni

ja sinä rakastat minua sydämestäsi

se on yhtä luonnollista

kuin hengittäminen

ja elämä itsessään.

 

Juokset nopeasti

kapeiden katujen halki

Minä kiidän

pehmeillä metsäpoluilla

Yhdessä voimme nauttia kummistakin.

 

Sydämeni hakkaa lujaa

kun kuulen äänesi

Sinun sydämesi rauhoittuu

kun silitän selkääsi

Lyöntinopeus nyt: tasainen.

 

Katsot minua

roikkuen oven karmeissa

Olen sinulle peili

toisella seinällä

sama, mutta kuitenkin eri.

 

Yöksi sydän käpertyy toisen viereen

ollakseen taas valmis

uuteen

huomenna se rakastaa taas.

-Roona-