Elokuun kuu

 Moikka!

Elokuussa, elo maassa

taivaalla kumottaa valkoinen kuu

Katselen yötä

joka on vasta löytänyt pimeytensä uudestaan

ja kuun valossa nauttii siitä

 

Sumu verhoaa aamua

silloin tällöin, varovasti

Iltakaste tulee rohkeammaksi

päivä päivältä

Varpaani kastelen kummassakin ruskossa

 

Syksy tuoksuu jo hieman

sekoittuen kesän mehevyyteen

Lintujen kirkuna kaikuu järven yllä

hyvästejä heittävät jo valmiiksi

meillekö?

 

Elokuun kuu on lempeä

ja ennen kaikkea lemmekäs

tartun sinua kädestä

ja suutelen huuliasi

viimeiseksi nojaan vain sinua vasten

 

Uusi sato täyttää aistit

silmät, korvat, nenän, suun

ja kuun

kun katsomme taivaalle

mahat kaikesta ruuasta pinkeinä

 

Huomenna vielä hiki ja helle

tänään täysikuu

Ylihuomenna tuuli surkean syksyn

yllemme kylmänä virtaa

tänään vielä täysikuu

-Roona-

Rakkautta ja kiihtymystä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Steve katseli ihastuksissaan pientä, jännittynyttä kehoa, joka tarkkaili rantakallioon muokattuja kiviportaita. 

”Muru, tule takaisin, se on liian…” 

Hän hiljensi Lokin ennen kuin tämä ehti lauseensa loppuun. ”Antaa Leon mennä, rakas, hän osaa kyllä”, hän kuiskasi sen sijaan jumalan korvaan. 

He olivat ensimmäistä kertaa tällä kallioiden väliin syntyneellä luonnonrannalla. Se oli aiheuttanut Leossa kiihtymystä, joka sai muutoin niin rauhallisen pojan suhahtelemaan ympäriinsä pikajuoksijan tavoin. Nelivuotias kokeili, miltä karkeampi hiekka tuntui jalkapohjissa ja pyllötti välillä melkein kasvot kiinni maassa tarttuen meren hiomiin kiviin tai aaltojen tuomiin simpukoihin. Välillä pikkuinen toi heidän luokseen viltille löytämiään aarteita. Nyt kuitenkin kaikki Leon keskittyminen kohdistui portaisiin ja hän näytti miettivän kuplivan kiihkeästi, uskaltaisiko kiivetä muutaman askelman verran. 

”Hän saattaa pudota”, Loki supatti hiljaa ja ojensi käsivarsiaan paljonpuhuvasti eteenpäin. 

”Ei putoa. Hän menee varovasti niin kuin sinä olet häntä opettanut. Luulen, että hän haluaa poimia papálle nuo kukat.” 

Steve osoitti paria hieman ylempänä kalliolla sinnittelevää piskuista kasvia. Samalla hän kiersi toisen kämmenensä Lokin lantiolle. Tämä loi häneen katseen, joka oli samaan aikaan toruva ja rakkaudentäyteinen ja antoi periksi. Leo punnersi jo ensimmäiselle tasanteelle. Poika päätyi sinne myyryllä ja nousi hyvin huolellisesti seisomaan. Sama toistui seuraavan askelman kohdalla, vaikka se olikin hieman matalampi. Sitten pieni käsi jo ulottuikin kukkiin. 

”Leo on katsellut sinun pensselinkäyttöäsi. Hän koskee varsiin yhtä hellästi ja vakaasti kuin sinä pidät sivellintäsi”, Loki mumisi, jottei vain häiritsisi tärkeää toimitusta. 

Steve hymyili ja suuteli miestään ohimenevän hetken. He ehtivät nähdä kuinka poika tuli takaperin alas ja lähti sitten juoksemaan taapertaen heitä kohti. 

”Papálle”, tämä ilmoitti pysähdyttyään heidän eteensä polleana ja ylpeyttä puhkuen. 

Loki veti Leon syliinsä. ”Kiitos, murunen. Ne ovat tosi kauniita.” Hän suukotteli pojan toista poskea. 

”Ne ovat isällekin”, Leo mumisi hämmentyneesti suukkojen lomasta. 

Steve pörrötti lapsensa tukkaa. ”Isäkin pitää niistä, muru.” 

Hellittelykohtaus kesti vielä hetken, mutta sitten Leo kävi kärsimättömäksi ja Lokin oli pakko päästää tämä taas kirmailemaan. 

Sen sijaan Steve sai nyt vetää puolisonsa syliinsä. ”Antaa hänen juosta ja kuluttaa kaikki tuo ihmetyksensä ja kiihtymyksensä täällä. Nukkuupahan sitten kotona.” 

Loki nojasi häneen myötämielisesti. ”Meidän pienokaisemme on jo niin iso ja reipas. Minä kyllä voisin leikkiä hänen kanssaan vielä kotonakin.” 

Steve naurahti karheasti ja silitti Lokin kylkeä. ”Leo on tullut minuun. Mutta isän kiihtymys voidaan purkaa vain aikuisten ajalla, joten ajattelin, että ehkä on parempi, jos hän nukkuu.” 

Loki myrtisti hänelle naamansa ja irrottautui syleilystä nousten seisomaan. ”No, jos kerran isällä on suunnitelmia minun varalleni illaksi, minä menen nyt leikkimään poikani kanssa”, tämä sähisi kiusoittelevasti ja lähti astuen pieniin jalanjälkiin. 

Steve hihitti tuuleen, sillä hän ei olisi voinut olla onnellisempi muualla kuin katsoessaan kahden maailman rakkaimman ihmisen telmimistä rannalla. Eikä päivä muuttuisi ainakaan illan tullen huonommaksi.

-Roona-

Tähtivalot

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Steve katseli Leoa tämän puristaessa hänen peukaloaan tiukasti. Hän ei voinut olla tuntematta iloa nähdessään pojan vakavat lapsenkasvot. Ilme oli aivan samanlainen kuin Lokilla, vaikka piirteet muistuttivat enemmän häntä itseään. Leo päästi muutaman kysyvän pulpahduksen. 

Steveä nauratti. ”Isä rakastaa sinua niin paljon”, hän sirkutti pojalle, joka nyt yritti tunkea hänen nyrkissään olevaa sormeaan suuhunsa. 

Steve oli luvannut Lokille, että hoitaisi heidän lapsensa iltatoimet ja laittaisi tämän nukkumaan. Jumala oli palannut kolmen päivän tehtävältään rättiväsyneenä, mutta oli silti halunnut suukotella ja hellitellä Leoa ja tietysti myös Steveä. Olipa tämä vielä ennen sänkyyn kaatumistaan pahoitellut, ettei jaksanut tarjota kumppanilleen vapaailtaa lapsen hoidosta. Steve oli silitellyt muusansa poskea ja hiuksia ja käskenyt tämän vain levätä. 

”Isillä taitaa olla meistä jatkuva huoli”, hän jutteli tarkasti tapittavalle Leolle. ”Hän kyllä riemuitsee aina ollessaan sinun kanssasi. Vai oletko eri mieltä?” 

Poika jokelsi jotain, joka kuulosti ihan papalta ja Steve tulkitsi sen myöntymisen merkiksi. Leo, joka oli nimetty spartalaisen sankari Leonidaan mukaan, oli heille äärimmäisen rakas. He olivat menettäneet esikoisensa kohtukuoleman vuoksi ja toinen raskaus oli ollut Lokille henkisesti rankka, koska tämä oli pelännyt Tiitiäisen kohtalon toistuvan. Steve muisti miten humalluttavaa oli ollut nähdä Leo ensimmäistä kertaa Lokin käsivarsilla ja puolison puhdas onni pienestä vauvasta, heidän ihmeestään. Pojalta pääsi pikkuruinen haukotus. 

”Joko sinua väsyttää, murunen? Mennäänkö ottamaan iltapuuroa?” Steve kyseli lempeästi. 

Hän heijasi pojan paremmin syliinsä ja sai aikaan pienen riemunkiljahduksen. Se sai hänenkin suonensa kuplimaan. Inspiraation vallassa hän teki syömisestä varsinaisen seikkailun, joka jatkui aina siihen asti, kun Leo viimein nukkui tyytyväisenä omassa vuoteessaan. Nautittuaan tarpeeksi uinuvan lapsen katselusta Steve hiipi hänen ja Lokin makuuhuoneeseen. Hän riisui hiljaa ja kävi maate. 

”Nukahtiko Leo hyvin?” ääni kysyi pehmeästi. 

”Herätinkö minä sinut, Kuutamoni?” Steve vastasi kurottaen kättään Lokin suuntaan. 

”Et. Havahduin, kun kuulin sinun tulevan.” Jumala kaappasi Steven hitaasti halaukseen. ”Oli ikävä sinua. Ja miten Leo on voinut kasvaa kolmessa päivässä noin paljon!” 

Steve tunsi kihelmöintiä joka puolella vartaloaan. Hän suuteli Lokia hartaasti ja toivoi juottavansa tälle tujauksen omaa hyvää oloaan. Hän tunsi omien huuliensa alla, kuinka toisen suupielet kääntyivät virneeseen. 

”Minusta tuntuu, että Leo sanoi tuossa aiemmin papa”, Steve mutisi onnellisena. 

Lokin kädet jähmettyivät hänen ympärilleen. ”Menikö minulta sivu suun poikani ensimmäinen sana?” 

Steve tunki sormensa mustiin silkkisiin kiharoihin. ”Se oli enemmän sellaista mokellusta. Mutta ajattelin, että haluaisit tietää, koska höpöttelin hänelle sinusta juuri silloin.” 

Loki rentoutui ja silmiin syttyi kevyt loiste. ”Luuletko, että minä olisin papa? Kyllähän Leo saa alkaa kutsumaan minua niin, jos haluaa.” 

Steve muutti asentoaan, jotta sai painettua nenänsä Lokin kaulakuoppaan. Hänen täytyi katsoa hieman pois, kun hänen Kuutamonsa kimmelsi noin. Ja silti se oli kauneinta maailmassa. ”Rakas, tiedän, että poikamme tulee kutsumaan sinua jollain tavalla, joka saa sydämeni lyömään nopeammin. Te olette minun kaksi kultakimpalettani.” 

Loki hieroi hänen selkäänsä laiskasti kämmenillään. Pehmeä raukeus valui Steveen kuin puun mahla. He olivat ripustaneet makuusoppensa ikkunaan samanlaiset tähtilamput kuin Leon huoneeseen, sillä erotuksella, ettei niitä pidetty öisin päällä. Ne saattoi silti erottaa hyvin pimeydessä. Ne toivat Steven mieleen aina tietynlaisen rauhan, aivan kuin Leo ja he katselisivat samaa taivasta, vaikka väliseinä erottikin heitä. 

”Mitä ajattelet Aurinkoni?” Lokin uninen ääni tiedusteli. 

Steve vei sormensa hyväilemään toisen niskaan. ”Pelkkiä mukavia asioita. Ja että sinun pitäisi jo nukkua, Loki-rakas.” 

Jumala huoahti autuaankuuloisesti ja vaikutti vaipuvan uneen hetimiten. Steve valvoi ehkä vielä puoli tuntia kuunnellen toisen kimpaleensa tuhinaa millien päästä ja toisen itkunhälyttimen kautta. 

-Roona-