Mietteitä kirjasta CIX: Kalmantanssi, Toivoa maailman äärissä sekä Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

 Heippa!

Olavi Maununpoika saa kirkkoherran viran suomalaiskylässä, mutta on pian joutua keskelle häväistysjuttua. Olavin isä, piispa Maunu Tavast, kehottaa poikaansa lähtemään maasta. Niinpä Olavi palaa Pariisiin jatkamaan opintojaan, mutta mikään ei tunne enää samalta, kun sielunkumppani ja innoittaja Miracle de Servieres ei ole hänen rinnallaan. Piispa Cauchon antaa Olaville tehtävän: nuoren papin tulee hankkia todisteita vankityrmässä lojuvan Jeanne D´arcin noituudesta. Olavi aikoo kuuliaisesti täyttää velvollisuutensa, mutta päästyään kuulostelemaan vankia hän yllättyy. Nuori neitsyt ei olekaan niin epäilyttävä kuin annettiin ymmärtää. Pian hän tulee huomaamattaan vedetyksi keskelle satavuotisen sodan merkittävintä valtataistelua, jonka näyttämönä on koko Eurooppa. Kun Olavi saa tietää Miraclen olevan vaarassa, on hän valmis uhraamaan vaikka henkensä. Kaiken taustalla riehuu musta surma, joka kutsuu tanssiin niin rahvaan kuin ylhäisenkin. Kalmantanssi jatkaa Olavi Maununpojan hurmaavan rietasta tarinaa, joka alkoi Milja Kauniston valloittavassa Synnintekijä-romaanissa.

Muistelen, että Olavi valitti jonkin verran jo Synnintekijässäkin, mutta tämä kirja oli käytännössä pelkkää Olavin valitusta, mikä kävi lukijalle aika puuduttavaksi. Olavin suurin synti on minun mielestäni se, että hän taitaa olla rakastunut omaan valitukseensa. Siitä mikä oli syntiä kulloisenakin aikana, teologit voisivat varmasti väitellä tuntikausia, mutta oletan, että sodomiaa (siis homoseksuaalisuutta) olisi joka tapauksessa katsottu pahalla (Olavin järkeily siitä, että kannattaa mieluummin paneskella renkipoikia kuin piikatyttöjä, kun he eivät ainakaan voi tulla raskaaksi). Jalkavaimojutun ymmärrän kyllä, se oli käsittääkseni hyvin yleistä Ruotsin valtakunnassakin ja sekä kirkko että yhteisö katsoivat sitä läpi sormien. Ikävä kyllä kirjan kiinnostavat tapahuvat jäivät turhan paljon Olavin valituksen varjoon.

Vuonna 1941 nuori Helena matkustaa sisarensa Luzynan kanssa Puolasta Lähi-itään karkuun Eurooppa koettelevaa kauhua. Helena on kuullut mahdollisuudesta päästä turvaan kaukaiseen Uuteen-Seelantiin, joka vaikuttaa toiveikkaalta satamalta suojassa sodan kärsimyksiltä. Maailma asettaa kuitenkin esteen naisten tielle, kun vain toinen heistä saa turvapaikan kaukaisesta maasta. Samaan aikaan James McKenzie kapinoi vanhempiaan vastaan Uudessa-Seelannissa. Vanhempiensa jyrkästä vastustuksesta huolimatta nuori lentäjä haluaa matkustaa Eurooppaan puolustamaan vapaata maailmaa. Kohtalo laittaa Helenan ja Jamesin tiet törmäyskurssille, ja nuoret joutuvat taistelemaan kaikkien tulevaisuuden vuoksi maailman syttyessä liekkeihin heidän ympärillään.

Nyt haluan oikeasti tietää, kuka tämän takakansitekstin on kirjoittanut, koska se on kyllä aika villi! Eivät Helena ja Luzyna huvimatkaile Lähi-itään vaan ovat ensin pakkosiirrossa Siperiassa ja sitten pakolaisina Persiassa. Ja jos kirjoittaja alussa himmaileekin niin koko loppu takakansi onkin sitten kaasu pohjassa dramaattisuuden suhteen. Lark käyttää jo kertaalleen Glorian kohdalta tuttua juonta Helenankin kanssa, tosin hieman muokattuna. Muutenkin osassa ideoita on hieman kierrättämisen makua. Pidin kuitenkin eritysiesti Billereiden perheestä ja oli mukava tietää, että heidän elämänsä on asettunut uomiinsa villistä alusta huolimatta. Galahadista olisin kyllä halunnut kuulla lisää, hän olisi hyvin voinut olla vaikka Jamesin ystävä. Ihan mukava lopetus tälle sarjalle.

Alex Claremont-Diazin äiti pyrkii toiselle presidenttikaudelle, eikä virheisiin ole varaa. Kun Alex sitten aiheuttaa skandaalin sössimällä Englannin kruunupäiden häissä, vahinkojenhallinta vaatii äärimmäisiä tekoja: Alexin on teeskenneltävä ystävyyttä vihaamansa prinssi Henryn kanssa. Teeskentely johtaa kuitenkin todellisiin tunteisiin, ja pian kaikkien osapuolten on päätettävä, ovatko he valmiita tekemään historiaa. Lämmin, hulvaton ja samastuttava tarina parisuhteesta ja perheestä ajassa, jolloin politiikka on tärkeämpää kuin koskaan ja rakkaus, no, se on yhä maailmoja mullistavaa.

Kirja oli söpö kokonaisuus ja tykkäsin siitä, mutta muutamat asiat jäivät häiritsemään. Lukijalle aletaan jo heti alussa heittämään naamalle vinkkejä siitä, että Alex pitää myös miehiä viehättävinä. Alex ei näytä kuitenkaan itse tiedostavan tätä yhtään, mikä on lukijalle aika turhauttavaa. En siis toivonut mitään aikaista homopaniikkia, vaan lähinnä, että Alex, joka kuitenkin on kertoja, olisi vaikka vain kerran tietoisesti huomioinut, että ajattelinpa juuri, että tuolla miehellä on kauniit silmät tai paidan ylimmät napit auki tms. Toinen pienempi juttu, joka minua häiritsi ihan kamalasti olivat Alexin ja Henryn parisuhdekuvat. Tilanne oli tietysti hyvin poikkeuksellinen, mutta eikö virallisia pariskuntapotretteja oteta hoveissa yleensä vasta kihlautumisen yhteydessä. Oletin automaattisesti, että Philipin kertomus hänen ja Marthan kuvauksesta koski nimenomaan heidän kihlajaiskuviaan. Siis tietysti hyväksyt poika-/tyttöystävät saavat osallistua ja osallistuvatkin hovin tapahtumiin osana prinssi-/prinsessakoulutusta (Alex tulee rakastamaan tätä osuutta), mutta jopa maanläheiset pohjoismaiset hovit ovat sen verran vanhoillisia, että virallisia ”julkaisuja” tehdään vasta kihlauksen jälkeen.

-Roona-

Ministeriön vessassa

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa. Otathan ennen lukemista huomioon, että tarina on toisaalla julkaistu ikärajalla K18. Varoitus koskee lähinnä sitä, jos et halua lukea minun kirjoittamaani sisältöä tuolla ikärajalla, juonessa on roiseja elementtejä, mutta jokainen aikuinen, joka kestää  katsella tv.n draamasarjoja kestää sinänsä lukea tämänkin.

Allaspöydän marmori tuntuu viileältä kämmentä vasten. Hermione huokaa johtaessaan vihdoinkin Ronin tanakat sormet pikkuhousujensa vyötärönauhalle.

”Kulta, ei sillä, etten minä… mutta emmehän me täällä voi”, mies kuiskaa hänen korvaansa katkeilevasti.

”Mutta minä haluan sinua juuri nyt”, Hermione valittaa.

He ovat ministeriön lakiosaston juhlissa, joissa hän on joutunut koko illan hyysäämään herra Joubertia Ranskan ministeriöstä. Oikeastaan hyysääminen on jatkunut koko viikon eikä Joubert ole ollut erityisen mukava vieras. Jopa Hermionen mittapuulla mies on turhuuksiin asti pedantti ja niuho. Hän ottaa toisellakin kädellä kiinni marmorireunasta, Ron ei taivaan kiitos siirrä sormiaan pois. Ne työntyvät kuminauhan alle ja piirtävät pieniä, pehmeitä ympyröitä sen koskettamalle iholle.

”Voitaisiin ilmiintyä nopeasti kotiinkin”, Ron ehdottaa.

Hermione pudistaa päätään. ”Haluan, että otat minut tässä. Saanpahan syyn hymyillä Joubertille mielevästi loppuillan.”

Ron vetää hänet tiukasti itseään vasten, jolloin hän tuntee miehen kiihotuksen. ”Milloin sinusta tuli tällainen? Missä on se viaton neiti Granger, johon minä aikoinaan tutustuin?” tämä kysyy häneltä kepeyttä äänessään.

Hermione ynähtää, sillä hän on yhtäkkiä alkanut haluta muutakin kuin pientä, yksinkertaista sormetusta. ”Tuli sota ja hän kasvoi aikuiseksi”, hän tiuskahtaa hieman liian hanakasti.

Ronin etusormen pää hipaisee kevyesti muutamaa kiharaa häpykarvaa. ”En minäkään taida olla enää se tyhmä pikku-Weasley, vai mitä?” hän urahtaa.

Hermionen on vaikea pysytellä paikoillaan. ”Et. Minä olen ollut sinulle hyvä opettaja”, hän inisee hymyillen. ”Ja olen jo litimärkä, joten jos mitenkään viitsisit työntää nakkisi sisääni.”

Ron suutelee viipyilevästi Hermionen paljasta niskaa tavalla, jota hän rakastaa. Sormet valuvat kosteille häpyhuulille ja sukeltavat sisään yhtä aikaa. Hermionelta pääsee aistikas kirahdus, kun mies suoraan päätyy tekemään tuttavuutta hänen klitoriksensa kanssa. Miten kauas onkaan tultu siitä arasta pojasta, joka hatarasti arveli tietävänsä, mikä hänen ilokummuksi kutsumansa kohta naisen kehossa oli.

”Miten ihana sinä oletkaan”, Ron supisee hänelle niin matalasti, että se tuntuu hänen selkäpiissään asti. ”En vieläkään kä-käsitä, kuinka… ah… voit kiihottua minusta näin märäksi.”

Hermionella on tuhat hyvää syytä, vaikka hän tietääkin, että osan tämänhetkisestä kiihkosta johtuu tilanteen jännittävyydestä. Hän ei pysty sanomaan sanaakaan, sillä hieronta, jota hän juuri saa, saa valojuovat välkkymään suljettujen silmäluomien takana. Mutta hänen vartalonsa ei onneksi mykisty, vaan kiemurtelee kertoen toiselle hänen nautinnostaan ja lisähaluistaan. Ron huohottaa jo kuuluvasti, onneksi Hermione taikoi vaiennusloitsun heidän napsauttaessaan vessanoven kiinni. Hermione alkaa lähes itkeä, kun mies hetken kuluttua vetää sormensa hitaasti pois niin lähellä hän on täyttymystä. Surua ei kuitenkaan kestä kauaa.

”Rakas, sa-saanko ottaa sinut… niin kuin… ka-kaltaisesi tuhma tyttö… kuuluu?”

Hän on sulaa suloisuudelle, joka Ronin äänestä kuultaa. On turvallista tietää, että puhuessaan rivojakin, mies aina ajattelee myös hänen suostumustaan. ”Kyllä. Olen unelmoinut siitä koko illan.”

Ron työntää saman tien hänen suorat housunsa niin, että ne valahtavat polviin. Pikkuhousut putoavat perässä. Hermione nauttii tuntiessaan pian pakaroillaan sekä miehen satiinin verhoaman seisokin että tämän puristelevat kädet. Sitten tapahtuu jotakin, joka on ajaa Hermionen reunan yli. Ron alkaa avata housujaan siinä, aivan kiinni hänessä. Miten jokainen sekunti saakaan hänen kehonsa kuplimaan odotuksesta. Hän levittää hieman haarojaan ja nostaa peppuaan, jotta Ron pääsisi tunkeutumaan sisään mahdollisimman pian.

”Merlin sentään, Herm”, tämä puuskahtaa alkaessaan etsiä oikeaa rytmiä.

”Tartu lanteisiini ja näytä kuinka tuhma oikeastaan olen ollut”, Hermione äännähtää ahnaasti.

Hän ei pysty pidättelemään itseään, kun Ron tekee työtä käskettyä. Orgasmi jyllää voimakkaana läpi koko kehon. Se on ehkä voimakkain hänen koskaan saamansa, hän ei ole varmaa. Ronkin tulee jyystettyään muutaman minuutin, tulee syvälle hänen sisälleen. Kunpa joku yllättäisi meidät nyt, Hermione huomaa ajattelevansa, eivätpä juoruilisi suhteemme tilasta enää sen jälkeen.

”Rakas”, Ron mutisee hänen korvanjuurelleen.

Mies irrottautuu hänestä hyvin hellästi, kääntää hänet ympäri ja vetää uudestaan itseään vasten. Hermione suo Ronille himokkaan suudelman kiitokseksi hetkestä, jonka he juuri kokivat.

 ”Sinäkin olet rakas”, hän mumisee toisen huulille.

He ovat niin, kunnes muistavat, että juhliin olisi kenties hyvä joskus palata. Hermione suorittaa puhdistusloitsut, odottaa, että Ron saa housut jalkaansa ja kehottaa tätä sitten asettelemaan omansa paikoilleen ja viimeiseen nappiin asti kiinni. Mies tekee sen selvästi nauttien heitä ympäröivästä tyydytyksen tunteesta ja hyväilee samalla vielä hänen kaulaansa suullaan. Hermione tasoittelee vielä kampaustaan ja he lähtevät vessasta asialliset ilmeet kasvoillaan. Joubert ihmettelee koko loppuillan, kuinka seipäänniellyt neiti Granger on yhtäkkiä muuttunut niin rennoksi.

-Roona-

Kastanjanruskeaa ja pisamanpunaista

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa. Otathan ennen lukemista huomioon, että tarina on toisaalla julkaistu ikärajalla K15. Varoitus koskee lähinnä sitä, jos et halua lukea minun kirjoittamaani sisältöä tuolla ikärajalla, muutoin juoni on sen verran kesy, että jokainen aikuinen, joka kestää katsella tv.n draamasarjoja kestää lukea tämänkin.

Ronia jännitti. Hän istui sängyn laidalla t-paita ja bokserit päällä. Tarkemmin sanoen paidan kainalot olivat hiestä märät ja bokserit – Ron ei halunnut ajatella, mitä siellä sillä hetkellä tapahtui. Ei ensimmäisessä kerrassa olisi pitänyt olla mitään hermostuttavaa. He olivat Hermionen kanssa vaikka kuinka monta kertaa istuneet sylikkäin ja suudelleet ja hyväilleet toisiaan. Nyt he vain tekisivät sen alasti. Ei panikoitavaa siis. Paitsi että kerran, kun Hermionen pyyhe oli vahingossa pudonnut suihkusta tullessa, Ronin oli pitänyt lähteä ulos haukkaamaan happea, kirjaimellisesti. Hän oli jälkeenpäin väittänyt tytölle, että oli antanut tälle vain yksityisyyttä pukea rauhassa. Ron huokasi. Hänen tyttöystävänsä oli upea. Heidän kiehnäyssessionsa olivat tuon tapauksen jälkeen tuntuneet tyystin erilaisilta. Olihan hän aina kuvitellut Hermyn viehättäväksi, mutta ei hänen tylppä mielikuvituksensa ollut päässyt lähellekään todellisuutta.

Ron loi silmäyksen makuuhuoneen ovelle, mutta Hermionea ei näkynyt vielä. Hän pohti, olisiko ollut viisasta kysyä joltain neuvoa etukäteen. Toisaalta hän oli lapsena kuullut ohimennen erään vanhan noidan tokaiseva ehkä hieman sarkastisesti, että kyllä luonto velhon opettaa ja jos ei opeta niin viimeistään puhdasverinen avioliitto. Ron irvisti ajatukselle. Hermione oli fiksuin ja taitavin noita, jonka hän oli tavannut, vaikka tämän vanhemmat olivatkin jästejä. Pieni rykäisy havahdutti hänet ajatuksistaan. Hermione seisoi huoneen keskellä paljain jaloin, päällään silkkisennäköinen aamutakki ja kastanjanruskeat kiharat säkkyröinä olkapäillä. Kun hän huomasi saaneensa Ronin huomion, hän avasi vyön solmun ja pudotti takin pois.

Ronin leuka loksahti auki. Hermione oli hirvittävän kaunis. Hän olisi halunnut sanoa sen ääneen, mutta suusta tuli vain käsittämättömiä äänteitä. Tytön huulilla karehti hymy. Ron nousi ylös, astui muutaman horjuvan askeleen ja oli tämän vieressä. Hän asetti kätensä Hermionen vyötärölle, koska se vaikutti ainoalta soveliaalta paikalta ja siinä hän oli niitä joskus ennenkin pitänyt, kun tällä oli ollut yllään hyvin lyhyt paita. Hermionen kädet puolestaan kietoutuivat hänen kaulaansa ja sormet alkoivat hieroa niskaa. Ron ei ollut varma, mitä hänen pitäisi tehdä, joten hän suukotti varovaisen kysyvästi hieman raollaan olevaa suuta. Se sai Hermionen tulemaan lähemmäksi ja Ron tajusi, että jos tyttö ei vielä äsken ollut tuntenut hänen seisokkiaan niin nyt taatusti tunsi. Tämän huulilta karkasikin pieni huokaus.

”Olet niin suloinen”, Ron takelteli yrittäen peittää noloutensa. 

Hermione sipaisi hänen niskavillojaan. ”Ja sinä höpsö. Autanko ottamaan paitasi pois?” 

”Kyllä kiitos.” 

Se oli epäilemättä yksi typerimmistä vastauksista, jonka Ron oli koskaan antanut. Paita kuitenkin lähti hänen päältään yhteistuumin. Hermione jäi hetkeksi tunnustelemaan hänen punaisena kihartuvaa rintakarvoitustaan ennen kuin palautti kätensä Ronin kaulalle. Tyttö suuteli häntä ja maistui pergamentilta, tiedolta ja vähän mansikalta. Ron salli peukalojensa vaeltaa tyttöystävänsä kylkiluilla. Hermyn hiukset kutittivat hänen olkapäitään. 

”Saat sinä koskea muuallekin,” tämä sanoi luoden Roniin hehkuvan katseen. Ronia värisytti hieman. 

Hermione tarttui hänen oikeaan käteensä ja ohjasi sen päättäväisesti vasemman rintansa päälle. ”Olethan sinä tunnustellut niitä vaatteiden päältäkin. Osaat kyllä.”

Ronin sormet tärisivät, kun hän alkoi hahmotella rinnan kaaren muotoa peukalollaan. Hermione painoi otsansa hänen soliskuoppaansa ja ynähti tyytyväisenä. Ron siveli nännipihaa ja rusinaksi kovettunutta nänniä. Hermy oli niin naisellinen ja näytti nauttivan kovasti siitä, mitä hän teki. Hän etsi hamuten tytön huulia ja saikin kasvot kohoamaan ylöspäin. Suudelma oli syvempi kuin mikään edellisistä. Sen aikana Ron vei toisenkin kätensä hyväilemään Hermionen rintoja. Hän tunsi nivusissaan vielä heikon, mutta vaativan sykkeen. Kun he erkanivat hieman, kummankin suusta pääsi kevyitä huohotuksia. 

”Ron”, Hermione kuiskasi. ”Voidaanko mennä sängylle?” 

Ron huomasi kävelyn yllättävän vaikeaksi, sillä polvet olivat muuttuneet spagetiksi.

Ron istui vuoteelle niin syvälle, etteivät jalat enää yltäneet lattiaan. Hermione kiipesi hänen syliinsä kuten oli joskus ennenkin tehnyt. Ronin sydän oli laukata ulos rinnasta, kun tyttö asetteli lantionsa kiinni hänen omaansa. Nyt hänen alapäässään jumputti. 

”Herm… Hermy”, hän sammalsi. 

Tämä vastasi lipaisemalla kevyesti hänen korvallistaan. Se oli ollut Ronista kiihottavaa silloinkin, kun he pussailivat viattomasti, mutta nyt se aiheutti aivan erityistä kihelmöintiä. ”Rakastan sinua niin paljon”, hän hengähti. 

Hermione oli alkanut tehdä lanteillaan pienenpientä liikettä, joka tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Tyttö oli kaartanut kaulansa taakse ja Ron painoi huulensa kurkulle. Siitä hän kuljetti niitä kuin luonnostaan alaspäin, ensin sirosti ulkoneville solisluille, sitten jo kertaalleen hyväillyille rinnoille.

Paine alapäässä alkoi käydä mahdottomaksi sietää. Ron säikähti omaa himokasta huokaustaan. Mutta Hermionenkin pehmeä ääntely kertoi nautinnosta, ainakin hän uskoi niin. Hän oli jo ehdottamassa, että riisuisi housunsa, kun saavutti huippunsa. Hetken hän painoi täydellisessä huumassa Hermionea tiukemmin itseään vasten. Sen jälkeen hän jäi huohottamaan otsa tytön olkapäällä. Hermione laski leukansa hänen päälakeaan vasten. Ron kuunteli rauhallista sydämen sykettä. Hetkinen. Hänen oma sydämensä tempoi vielä eikä varmaan rauhoittuisi ennen iltaa. Mutta Hermione vaikutti tyyneltä. Tai kyllästyneeltä. Ron tajusi, että purkauksen olisi pitänyt tapahtua vasta, kun hän oli saanut housunsa pois ja itsensä Hermyn…. sisään. Tyttö oli varmaankin pettynyt.

”Ron, rakas, miksi sinä…” Hermione ehti kysyä ennen kuin Ron keskeytti hänet. 

”A-anteeksi. Mi-minä pilasin kaiken”, hän sopersi. 

Hermione nosti hänen leukaansa ja katsoi häntä hyvin lämpimästi. ”Etkä pilannut. Tunsin itseni valtavan halutuksi.” Tyttö suukotti Ronin poskea. 

”Mu-mutta minun o-olisi pitänyt…” Ronin katse harhautui alas ja Hermione huomasi sen. 

”Ensi kerralla sitten.” 

Ronin sydän löi tyhjän lyönnin. ”Tu-tuleeko ensi kerta?” 

Hermione oli alkanut yhdistellä hänen ylärintakehänsä pisamia kuvioiksi. ”Tietenkin. Jos sinäkin siis haluat.” 

Ron havaitsi sanojen takana leijuvan epävarmuuden. Hän veti jälleen Hermionen tiiviimpään halaukseen. ”Sinä olet täydellinen.” Vastaukseksi tuli onnellinen huokaus.

”Saanko käpertyä viereesi ottamaan päiväunet?” Hermione kuiskasi hetken kuluttua. ”Siivotaan ensin aiheuttamamme pikku sotku ja sinä otat housusi pois.” 

Äänessä oli aimo annos pehmeää kiusoittelevuutta, mikä sai Ronin suostumaan muitta mutkitta. Pian he olivat peiton alla alastomat vartalot yhteen kietoutuneina. Hermione nukahti tavoitellen pisamanpunaisia rintakarvoja sormenpäillään. Ron katseli tyytyväistä tyttöystäväänsä ja ajatteli, että ehkä lopulta kaikki oli mennyt juuri niin kuin piti.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CVIII: Perijätär, Lumilapsi ja Palatkaa perhoset

 Heippa!

Kaksikymmentä vuotta aiemmin hänen äitinsä sai kruunun. Nyt on prinsessa Eadlynin vuoro löytää todellinen rakkaus. Prinsessa Eadlyn on kuullut lukemattomia tarinoita Valinnasta, joka saattoi hänen vanhempansa yhteen, ja vaikka tapahtumat kuulostavatkin kauniilta sadulta Eadlyn ei tahdo itselleen mitään sellaista. Valitettavasti hän ei kuitenkaan voi välttää hänelle valmisteltua polkua… eikä siten myöskään Valintaa. Eadlyn ei oleta löytävänsä todellista rakkautta Valinnan kolmenkymmenenviiden kandidaatin joukosta. Oman onnellisen lopun löytäminen ei kuitenkaan ehkä olekaan niin mahdotonta kuin hän on aina luullut.

Kun Eadlyn vakavissaan miettii, että ensimmäinen asia, jonka hän valtaistuimelle päätyään tekee, on uima-altaan rakennuttaminen palatsin tiluksille, lukija ymmärtää, miksi kansa saattaa kokea kauniin ja työteliäänkin prinsessansa hieman etäiseksi. Lisäksi Eadlyn ei osaa lainkaan asettua kosijoidensa asemaan, eivät pojat ole tulleet hänen henkilökohtaiseksi kiusakseen, vaikka aviomies heidän joukostaan pitäisi periaatteessa valitakin. Aluksi vaikuttaa myös siltä, että Eadlyn ainakin jollakin inhoaa kaikkia muita ihmisiä paitsi omia perheenjäseniään. Olisin toivonut edelleen, että Illean poliittiseen tilanteeseen olisi keskitytty enemmän, varsinkin kun nyt Eadlyn osallistuu aivan luonnostaan hallitsemiseen isänsä kanssa. Lisäksi ihmettelin kansan ajatusta, että Eadlyn nousisi jo piankin valtaistuimelle. Maxon ja America ehkä 45-vuotiaita, ehdottomasti korkeintaan viisikymppisiä. Toki heidän elinaikanaan on toteutettu suuria ja raskaita poliittisia uudistuksia, mutta toivottavasti ne eivät ole väsyttäneet heitä niin, että he ovat noin nuorina jo ihan ikäloppuja.

1920-luvun Alaska on julma paikka asua ja elää. Sen tietävät Jack ja Mabel, lapsettomuuttaan sureva uudisasukaspariskunta. He ovat ajautumassa erilleen – Jack raataa maatilalla perheen elatuksen eteen ja Mabel taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi pitkän ja kylmän syksyn jälkeen sataa, hetkellinen ilo ja toivo saa heidät rakentamaan lumesta lapsen. Mutta aamulla lumilapsi on poissa. Pariskunnan pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö, metsän lapsi. Hän kutsuu itseään Fainaksi. Tyttö elää yksin keskellä Alaskan villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Pikkuhiljaa Jack ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa ja alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Mutta kesyttömässä Alaskassa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Totuus Fainasta muuttaa lopulta heidät kaikki. Lumilapsi on Eowyn Iveyn esikoisteos. Sydäntäsärkevän kaunis tarina, jossa on taikaa.

Minusta tämä oli ihana kirja. Tykkäsin kovasti Jackista ja Mabelista ja heidän elämänsä kuvailusta. Pidin myös Garretista, joka halusi kulkea vuorilla villissä luonnossa ansastamassa. Oli kiinnostava valinta, että Fainan kaikki vuorosanat olivat ilman lainausmerkkejä, kuin ne olivat vain kuiskauksia tai ihmiset kuulisivat ne vain päänsä sisällä eikä niitä sanottaisi ääneen lainkaan. Miten Faina oli oppinut kaikki taitonsa? Hän oli kuitenkin aika nuori, kun isä kuoli eli isä tuskin oli ehtinyt kaikkea opettaa ja vaikka olisikin lapsen olisi jokseenkin mahdotonta muistaa vaikka kolmevuotiaana oppimiaan asioita. Faina ei vaikuttanut pelkäävän muita ihmisiä, joten minäkin hieman Jackin ja Mabelin tapaan ihmettelin, miksei hän vain tullut pyytämään lapasia ja kaulaliinaa ensimmäisellä kerralla. Ehkä isä oli opettanut, ettei ihmisiin voi kuitenkaan luottaa.

Antti Salokoski kirjoittaa musiikkiaiheista kirjaansa Kaliforniassa, kun hän saa viestin, jossa häntä pyydetään ottamaan yhteyttä nuoruuden rakastettuunsa Suviin. Sillä välin kun Suvi, Summer Maple, on keikkaillut ympäri maailmaa, Antti on jatkanut elämäänsä Suomessa, perustanut perheen ja menettänyt sen. Ura on vaatinut Suvilta uhrauksia, mutta äiti Leena on kulkenut rinnalle ja hoitanut Suvin tytärtä Rosaa. Välillä Leenasta tuntuu, että äidin rooli on jäänyt isoäidille. Vaikka Antti ja Suvi tekevät parhaansa unohtaakseen menneet, jokin heidän välillään pyrkii pintaan. Musiikki. Vartaloiden magneetit. Moneen kertaan hylätyt haaveet. Juha Itkosen vuonna 2005 ilmestyneen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin tarina Suomen kaikkien aikojen suurimmasta rocktähdestä Summer Maplesta, hänen äidistään ja entisestä rakastetustaan, unelmista ja niiden hinnasta, jäi soimaan mieleen lähtemättömästä. Mitä heille kuuluu kymmenen vuotta myöhemmin?

Luin Anna minun rakastaa enemmän aikoinaan lukiossa enkä muista innostuneeni siitä mitenkään erityisesti. Samaan aikaan oli luvussa toinen Itkosen kirja, Myöhempien aikojen pyhiä, joka kolahti paljon kovemmin. Käsillä oleva teos oli lähinnä Antin trippailua omassa itsesäälissään ja itsekkyydessään. Tykkäsin Leenan osioista, koska hän sentään ajatteli välillä – tai siis aika paljonkin – muitakin kuin itseään. Antin valitus oli välillä aika jäätävää, miehelle ei tuntunut kelpaavan mikään. Varsinainen marttyyri ja miesvauva, ajatteli tämä lukija väistämättä. Pidin lopun luvuista, jotka oli kirjoitettu Suvin näkökulmasta, vaikka äkillinen tyylin muutos olikin vähän vaikea sulateltava. Tuntuu, että Antin nyyhkyosioitakin olisi saanut paljon enemmän irti, kun Suvin näkökulma olisi kulkenut rinnalla koko ajan, vaikka toki Leena ja Rosakin antoivat hyvää perspektiiviä.

-Roona-

Syksyinen kirjakauppa

Heippa!

Kävelin kirjakauppaan syyssateessa

jonnekin mennäkseni

Se on siinä kulmassa

jossa ennen oli juopuneen miehen rautakauppa

näin muistelen

 

Kaupassa tuoksui paperilta, musteelta ja saduilta

mietin itsekseni, että jos

tytöt on tehty sokerista, kanelista, kukkasista

ja pojat etanoista, sammakoista ja häntätupsuista

niin kirjakaupat varmaan noista yllä mainituista

 

Syvemmälle hyllyjen väliin astuin

yhä syvemmälle ja syvemmälle

talo nieli minut

tai ehkä satujen prinssit ja prinsessat

en voi tarkkaan sanoa

 

Syyssateen ropina jäi ulos, toiseen maailmaan

lehteilin hauraita sivuja

haistelin niteiden pölyjä

lumouduin koirankorvista

ja joskus laadituista omistuskirjoituksista

 

Nyt jälkeenpäin

en tiedä ostinko mitään

kenties, ehkä

mutta kauppaan, satujen valtakuntaan

veivät jalkani minut seuraavallakin syyssateella

-Roona-

Mitä vain. Ikuisesti.

 Moikka!

Siro oli raahautunut Angels:iin muutaman kuukauden tauon jälkeen. Baari oli ottanut hänet vastaan yhtä lämminhenkisesti kuin aina. Kukaan ei piitannut hänestä. Pöydissä istujille hän oli vain nättipoika, joka silloin tällöin hyppäsi esiintymislavalle kiemurtelemaan ja pukeutui hassusti. Se oli virkistävää, sillä kaikkialla muualla alkoi pian hänen saavuttuaan kuiske ja se oli joko pahasuopaa tai fanaattista. Siro sekoitteli juomaansa ja antoi ryhtinsä lysähtää tiskin korkealla penkillä. Hän oli siihenastisen elämänsä ajan ollut kameleontti, mukautunut aina siihen rooliin, joka hänelle oli kulloisestakin tosi-tv-potaskasta annettu. Nyt hän oli vain väsynyt 26-vuotias kuori.

”Tänään ei ole meininkejä.”

Siro havahtui ajatuksistaan naisen istuutuessa viereiselle jakkaralle.

”Käyttääkö joku vielä sanaa meininkejä?” hän lohkaisi väsyneesti.

Nainen hymähti ja sai juoman eteensä tilaamatta. Se hyöty on siitä, että on paikan pomo, Siro ajatteli. Nainen oli hänen tietääkseen kolmenkymmenen ja useimmat ihmiset täällä kutsuivat häntä Lupaksi. Lupa oli kohtuullisen lyhyt, pitkätukkainen ja tavallisen näköinen, siis sellainen, johon Siro ei nokkavimpina vuosinaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Paitsi, että olisi, koska naisen ympärillä vallitsi vastustamaton vallan ja kunnioituksen aura. Nytkin Siro tunsi selkäpiissään, että Lupan saapuminen oli huomattu, vaikka pöytäseurueet keskittyivät edelleen omiin asioihinsa.

”Minä käytän silloin tällöin. Voit varmasti opettaa minulle trendikkäämmän sanan, oi somevaikuttaja Watts”, Lupa totesi keskustelullisesti.

Siro irvisti lasiinsa, muttei jaksanut aloittaa sanaharkkaa. ”Meininkejä on ihan hyvä. Sopii tähän paikkaankin. Täällä lemahtaa nostalgia.”

Lupa kohautti harteitaan. ”Varsinkin tänään. Minun nähdäkseni vain me ja Jie olemme modernilta ajalta.”

 Jie oli toinen tiskin takana häärivistä baarimikoista. Siro oli ensimmäisinä kertoina Angelsiin yksin eksyttyään ihmetellyt sitä, että jotkut asiakkaat kulkivat miekat kupeella. Silloin hän oli jo ollut jutteluväleissä Lupan kanssa ja kysynyt asiasta.

”No, täällä on periaatteessa asekielto, mutta katsomme noita läpi sormien”, nainen oli sanonut viitaten laiskasti jonnekin pöytien alle. ”Niin kauan kuin niillä ei tapella. Tappeluille, kuten tiedät, on nollatoleranssi.”

Siro tiesi. Hän oli toisella käynnillään joutunut käsikähmään erään oman seurueensa jäsenen kanssa ja heidät oli hetimiten tultu ohjaamaan tiukasti ja riuskoin ottein ulos. Hän oli saanut myös oppia, että suurin osa Angelsin asiakkaista oli kotoisin muusta ajasta kuin 2000-luvulta. Lupa ei antanut asiasta sen tarkempaa selontekoa eikä Siro sitä oikeastaan kaivannutkaan. Angelsin vetovoimaa vain lisäsi, että se oli salaperäinen, utopistinen ja fantasiallinen.

”Miten menee noin muuten?” nainen tiedusteli.

Siro nirskutteli kengänkorkoaan tuolin puolan päällä. ”En haluaisi puhua siitä.”

Lupa tyytyi vastaukseen. Siitä Siro oli naisessa aina pitänyt. Tämä ei vaatinut häneltä mitään: ei tiettyä vastausta, olemusta, käyttäytymistä. Hän tiesi Lupan kyllä ihailevan hänen ekstroverttiyttään, estottomuuttaan ja androgyynisyyttään, mutta tämän nainen oli itse kertonut täysin kylmästi ja tunteettomasti.

”Sinä olet varmasti mielenkiintoinen ihminen. Mutta kiinnostukseni on pääasiassa täysin esineellistä. Olet ihastuttava luonnonoikku, jota tällainen harmaahiiri katselee hengästyneen ihastuneena. Ja jos minulla on mahdollisuus jollakin – rahalla, työsuhde-eduilla, viinillä… - saada tuollainen luonnonoikku palaamaan aika ajoin, teen sen ilman muuta.”  Niin tämä oli sanonut ja Siro arvosti hänen suoruuttaan suuresti.

”Voin lähteä, jos tulit juomaan yksiksesi”, nainen tokaisi katse paitansa tahrassa, jonka hän oli ilmeisesti juuri huomannut.

Siro huokasi. ”Ei tarvitse. En minä tullut säälimään itseäni, kunhan tulin muuten vain.”

Lupan huulille kohosi pieni hymy. Jie oli kuullut heidän sananvaihtonsa.

”Uskotko muka tuon?” baarimikko tiedusteli Lupalta.

Hymy muuttui toispuoleiseksi virnistykseksi. ”Angelsin asiakaskunta koostuu harvinaisen suuressa määrin sellaisista, jotka eivät sääli itseään, joten on ihan mahdollista, että se on totta.”

Jie irvisti ja lähti tiskin toiseen päähän mutisten, kuinka tiettyjen henkilöiden piti aina saada viimeinen sana.

Siro painoi otsansa kämmentään vasten. Hän kylpi kyllä itsesyytöksissä ja -säälissä, siitä ei ollut epäilystäkään. ”Olisiko antaa hyvää neuvoa?” hän urahti Lupalle hampaidensa välistä.

”Mihin liittyen?”

Siro kulautti lasinsa tyhjäksi. ”Elämään. Minä olen kyyninen paska, joka pakenee omaa elämäänsä. Olen aina ollut joku muu ja kadonnut siinä hötäkässä itseni.”

Lupa naputti oman lasinsa reunaa. ”Sinun pitäisi kysyä joltain vanhemmalta ja viisaammalta. Minun mieleeni tulee vain lainaus Sofokleen Filoktetes-näytelmästä. Olen se mies, jota tarvitaan.”

Siro raaputti kevyttä sänkeään. ”Mitäs hemmettiä se tarkoittaa?” Sofokles soitti kelloja jossain hänen aivojensa osassa, mutta hän ei saanut ajatuksesta ihan kiinni.

”No, aluksikin sen vuorosanan sanoo Odysseus Akhilleen pojalle Neoptolemokselle. Nepsukka on syyttänyt Odysseusta siitä, että tämä suostuu työskentelemään milloin kenenkin kanssa, myös sellaisten ihmisten, jotka eivät ole moraaliltaan hyviä.” Lupa loi katseensa yhteen pöydistä, jossa äänet olivat korottuneet, mutta kääntyi takaisin Siroon, kun vakavampaa ei vaikuttanut olevan näkyvissä.

”Miten se minuun liittyy?”

”Kaipa minä ajattelen, että Odysseus nykytermein ownaa kameleonttimaisuutensa. Hän on se mies, jota kulloinkin tarvitaan, mutta se ei estä häntä yleisesti ottaen olemasta hyvä ihminen.”

Siro naurahti ironisesti. ”Ja oma itsensä? Olipa hyödyllinen neuvo!”

Lupa kohautti harteitaan. ”Minähän sanoin, että pitää kysyä joltakin viisaammalta. Valitusoikeutta ei ole, jos tuote ei vastannut tarvetta.”

Siro yritti huitoa Jielle tahtovansa lasiinsa täydennystä, mutta baarimikko ei ollut huomaavinaan. ”Mitä siinä lopulta käy? Tarkoitan, toimiiko Odysseuksen kameleonttimaisuus?” hän tiedusti sitten turhautuneesti.

”He saavat itselleen Filokteteen mahtavan jousen. En muista oliko heidän loppujen lopuksi käytettävä raakaa voimaa vai toimiko pelkkä juoni, mutta se ei ollut ajatukseni pointti. Odysseus ei häpeillyt, että käänsi takkinsa milloin mihinkin suuntaan. Eikä häntä tainnut erityisesti hävettää sekään, että tuli harharetkillään seikkailleeksi kymmenen vuotta.”

Lupan tiivis tuijotus tuntui selkäpiissä. ”Haluat minun selvästi pohtivan tätä itsekseni kotona. Että voinko minäkin olla ikuisesti mitä vain niin kuin joku Odysseus. Perille meni”, Siro tiuskaisi. ”Saisinko minä nyt helvetti uuden juoman?” hän huusi Jielle.

Lupa pyöritteli päätään ja virnisti salaperäisesti. Siro ei tiennyt, mitä oli kaivannut tänne tullessaan, mutta nyt hänen päänsä oli entistä enemmän sekaisin. Lupa oli alkanut jutella kuiskaten viereensä tulleelle miehelle. Siro tarttui toiseen lasiin ja toivoi, että olisi piakkoin ihanassa nousuhumalassa.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CVII: Lintutyttö, Taikatalvi ja Ragnarök – jumalten tuho

 Heippa!

1600-luvun alun Modenassa Caterina Castelvetron elämä on hajallaan. Hänen aviomiehensä Flavio on kuollut traagisesti, eikä miehen suku enää suojele protestanttista Caterinaa inkvisition epäilyksiltä. Hänen on jälleen jätettävä Italia taakseen. Giacomo-setä antaa surun murtamalle Caterinalle tehtävän. Hänen on matkustettava Turkuun, perustettava kirjakauppa ja ryhdyttävä yhtä itselliseksi kuin ruotsalaiset naiset – ja etsittävä Giacomon salaperäinen ja vaarallinen kirja, joka on jäänyt kataliin käsiin. Caterinan sydämessä elää myös toive, että hän saisi tavata jälleen Kaarina Maununtyttären. Caterinan tie vie vuosien jälkeen takaisin kohti pohjolaa, missä vastassa on odottamattomia uhkia ja vaikeuksia, mutta myös vanhoja ystäviä ja uusia, yllättäviä tunteita.

Olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että emme päässeet seuraamaan Caterinan ja Flavion yhteistä elämää lainkaan. Caterina kuitenkin kovasti kaipasi hänen luokseen ensimmäisessä kirjassa. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, minusta valinta oli itse asiassa aika sopiva. Oli hauskaa, kuinka rivien välistä saattoi lukea, että Klaus oli halukas ja kykenevä puhumaan tunteistaan, vaikka sovinnaisuus ja tapakoodisto sen estivätkin. Jotenkin oli ihanaa, että hän oli sitä mieltä, ettei missään nimessä ollut sekoittanut Caterinaa Kukka-Mariaan, hehän olivat hänelle kaksi täysin eri ihmistä. Pidin myös Heikistä, joka oli söpösti vähän mustis. Harmi, että Johan ja Olavi olivat kuolleet, mutta suvun vahvat naiset olivat säästyneet ja kukoistivat. Pidin kovasti tästä Heli Gallianon jatko-osasta.

Muumipeikko herää kesken talviunien. Maailma on uusi ja outo, täynnä lunta, jäätä ja vaaroja. Hänen tuntemistaan olennoista vain Pikku Myy sattuu olemaan valveilla. Mutta Muumilaaksossa on elämää: Tuu-tikki uimahuoneessa, urheilullinen Hemuli, pieni ötökkä Salome, Surku-koira… ja monta muuta, osa ankaran sää pakottamina tänne paenneita. Talveen kuuluu toki ilojakin. Ja sitten eräänä aamuna aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran lupauksena uudesta keväästä ja kesästä.

Milloinkahan viimeksi olen lukenut Muumi-romaanin? Iät päivät sitten. Mutta yllätyin, kuinka suoraan Taikatalvi on sovitettu siihen 90-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjaan. Kaikki kirjassa tapahtuva on tietysti sopivaa lastenohjelmaan, joskin Papan tupakkamaa on jätetty mainitsematta. Jäärouva ei myöskään jäädytä Pikku Myytä, joka pysyy viisaasti sisällä muiden kanssa. Surku on edelleen lempparini, hän on kovin suloinen ja reppana. Loppu, jossa Muumimammakin heräsi ja suhtautui kaikkeen melskeeseen ja sotkuun mammamaisen rauhallisesti oli hauska.

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailman sodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseudun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoiden, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois-Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumaltaruja. Myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. Samalla tavoin kuin tarinoiden sotaisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mustassa lentokoneessa kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odottaa itseään Ragnarök, jumalten tuho.

1600-luvun alun Modenassa Caterina Castelvetron elämä on hajallaan. Hänen aviomiehensä Flavio on kuollut traagisesti, eikä miehen suku enää suojele protestanttista Caterinaa inkvisition epäilyksiltä. Hänen on jälleen jätettävä Italia taakseen. Giacomo-setä antaa surun murtamalle Caterinalle tehtävän. Hänen on matkustettava Turkuun, perustettava kirjakauppa ja ryhdyttävä yhtä itselliseksi kuin ruotsalaiset naiset – ja etsittävä Giacomon salaperäinen ja vaarallinen kirja, joka on jäänyt kataliin käsiin. Caterinan sydämessä elää myös toive, että hän saisi tavata jälleen Kaarina Maununtyttären. Caterinan tie vie vuosien jälkeen takaisin kohti pohjolaa, missä vastassa on odottamattomia uhkia ja vaikeuksia, mutta myös vanhoja ystäviä ja uusia, yllättäviä tunteita.

Olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että emme päässeet seuraamaan Caterinan ja Flavion yhteistä elämää lainkaan. Caterina kuitenkin kovasti kaipasi hänen luokseen ensimmäisessä kirjassa. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, minusta valinta oli itse asiassa aika sopiva. Oli hauskaa, kuinka rivien välistä saattoi lukea, että Klaus oli halukas ja kykenevä puhumaan tunteistaan, vaikka sovinnaisuus ja tapakoodisto sen estivätkin. Jotenkin oli ihanaa, että hän oli sitä mieltä, ettei missään nimessä ollut sekoittanut Caterinaa Kukka-Mariaan, hehän olivat hänelle kaksi täysin eri ihmistä. Pidin myös Heikistä, joka oli söpösti vähän mustis. Harmi, että Johan ja Olavi olivat kuolleet, mutta suvun vahvat naiset olivat säästyneet ja kukoistivat. Pidin kovasti tästä Heli Gallianon jatko-osasta.

Muumipeikko herää kesken talviunien. Maailma on uusi ja outo, täynnä lunta, jäätä ja vaaroja. Hänen tuntemistaan olennoista vain Pikku Myy sattuu olemaan valveilla. Mutta Muumilaaksossa on elämää: Tuu-tikki uimahuoneessa, urheilullinen Hemuli, pieni ötökkä Salome, Surku-koira… ja monta muuta, osa ankaran sää pakottamina tänne paenneita. Talveen kuuluu toki ilojakin. Ja sitten eräänä aamuna aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran lupauksena uudesta keväästä ja kesästä.

Milloinkahan viimeksi olen lukenut Muumi-romaanin? Iät päivät sitten. Mutta yllätyin, kuinka suoraan Taikatalvi on sovitettu siihen 90-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjaan. Kaikki kirjassa tapahtuva on tietysti sopivaa lastenohjelmaan, joskin Papan tupakkamaa on jätetty mainitsematta. Jäärouva ei myöskään jäädytä Pikku Myytä, joka pysyy viisaasti sisällä muiden kanssa. Surku on edelleen lempparini, hän on kovin suloinen ja reppana. Loppu, jossa Muumimammakin heräsi ja suhtautui kaikkeen melskeeseen ja sotkuun mammamaisen rauhallisesti oli hauska.

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailman sodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseudun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoiden, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois-Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumaltaruja. Myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. Samalla tavoin kuin tarinoiden sotaisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mustassa lentokoneessa kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odottaa itseään Ragnarök, jumalten tuho.

Tämä olikin tosi erilainen kirja kuin mitä olin odottanut. Enemmänkin pohtiva essee kuin romaani, vaikka toki siihen oli sekoitettu tarinallisia elementtejä. Luonnollisesti pidin siitä, että myytistöstä keskushahmoksi oli valittu Loki. Saa varmasti omiinkin kirjoituksiin uutta inspiraatiota, vaikka MCU:n Loki edustaakin hallittua kaaosta, myyttien Loki rehellisen kaaoksen sijaan. Jotenkin ympärystarina laihasta lapsesta häiritsi minua, ehkä se johtui siitä, että en tiennyt oliko sen tarkoitus olla omaelämänkerrallinen vai fiktiivinen, mutta omiin kokemuksiin perustuva vaiko täysin fiktiivinen. Aika hauska kirja kuitenkin ja pidin Byattin kuvailevasti kirjoitustyylistä.

-Roona-