Varsin rujoa parisuhde-elämää

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa.

Severuksella oli kädessään kaksi solmukehuivia ja hän vertaili kumpi sopisi hänen mustaan, vihreällä somistettuun juhlakaapuunsa paremmin. 

”Ota tuo tummansininen”, ääni hänen takaansa ilmoitti. ”Voin kuvitella sen sointuvan silmiisi erinomaisesti silloin, kun päälläsi ei ole rihman kiertämää sitä lukuun ottamatta.” 

Severus käänsi katseensa ovenkarmiin nojailevaan mieheen, jonka nukkavieru viininpunainen kaapu oli nähnyt parempiakin päiviä. ”Musta!” 

Sirius hymyili ilakoivasti. ”Niin, rakkaani?” 

Severuksen olisi tehnyt mieli heittää miestään jollain, mutta ikävä kyllä hän ei voinut kasvattaa kolmatta kättä, niin velho kuin olikin. ”Me olemme lähdössä sinun kummipoikasi tyttären nimiäisiin ja sinä mietit kullillasi kuten aina”, hän tyytyi sanomaan ylhäisen happamasti. 

Sirius harppasi hänen luokseen ilmentäen samaa laiskaa itseluottamusta kuin aina. Severuksen yllätykseksi tämä kuitenkin laski kätensä melkein hellästi hänen olkapäälleen. 

”Tiedäthän… tuota… ettei sinun ole mikään pakko tulla. Minä voin mennä yksinkin.” 

Severus hämmentyi. Hän ei ymmärtänyt syytä Siriuksen yhtäkkiselle ajatukselle mennä ilman häntä. He olivat kieltämättä harrastaneet toissa päivänä melkoisen rajua jälleennäkemisseksiä, jonka aikana olivat purreet useammankin merkin toistensa ihoihin. Mutta ne olivat visusti kaapujen alla eikä heidän ulkokuoristaan muuten näkynyt, että he viettivät aika ajoin varsin rujoa parisuhde-elämää. Nyt tummien silmien katse oli muuttunut lähes ujoksi. 

”No, kun minä ajattelin… tytön nimeksihän tulee Lily. Jos se on sinulle rankkaa… kun kaikki Weasleyt ovat siellä ja McGarmiwa ja Kahlesalpa ja muitakin… he ymmärtävät varmasti, että halusit jäädä kotiin.” 

Severus olisi voinut vannoa, että Sirius häilyi sillä hetkellä ihmis- ja animaagimuotojensa välillä, sillä tämä osasi koirana ilmaista myötätuntoa paremmin kuin miehenä koskaan. ”No jaa, sehän oli Potterilta – tai siis Harrylta – odotettavissa, kai sinäkin sen myönnät Musta? Minä olen valmistautunut asiaan henkisesti siitä lähtien, kun siitä pikkuriiviöstä tuli James.” 

Siriuksen huulet painuivat myrtyneesti alaspäin. ”Ei Jimsie ole riiviö. Minä vain yritin olla hienotunteinen sinua kohtaan, mutta en taida koittaa uudestaan, jos kiitollisuusaste on tämä.” 

Severus heitti sammalenvihreän solmukkeen sängylle ja toi vapautuneen kätensä miehensä poskelle. ”Milloin hienotunteisuus muka olisi hiipinyt meidän suhteeseemme? Arvostan kyllä elettäsi, ei siinä mitään.” 

Sirius mulkoili häntä ja kiersi kämmenensä hänen lanteilleen. ”Vihaan sinua paskahousu-Kalkaros. Niin paljon, että jos en rakastaisi yli kaiken, niin löisin sinua nyt keskelle naamaa.” 

Severus virnisti toispuoleisesti. ”Mikä rakkaudentunnustus! Tässähän ihan sulaa.” 

Sitten hän suuteli miestään niin intohimoisesti, että hänen todellisten tunteidensa luonto ei jäänyt tällekään epäselväksi. Sirius antoi samalla mitalla takaisin ja puri häntä huuleen. Severus joutui estämään, jottei tämä kaataisi häntä sängylle. 

”Ne nimiäiset, taulapää”, hän tuhahti lempeästi. 

Sirius katsoi häneen mittailevasti. ”Entä jos otetaan pikaiset? Niiden alkamiseen on vielä yli puoli tuntia.” 

Severus pyöräytti silmiään, sillä Siriuksesta pystyi lukemaan kuin avoimesta kirjasta, mitä tämä ajatteli ”pikaisten” tarkoittavan juuri nyt. ”Piskiseni, minä aion pystyä istumaan Pottereilla. Et siis pääse jyystämään minua viideksi minuutiksi. Sen sijaan menet vaihtamaan tuon kaamean asuntekeleesi. Tiedän, että sinulla on siistimpikin.” 

Sirius lähti mutisten jotain sen tapaista kuin kyllä äiti. 

”Minä en ole sinun äitisi, Musta!” Severus huusi hänen peräänsä. 

Mustakutrinen pää palasi kurkistamaan ovesta. ”Ainakin te olette yhtä pahoja suustanne. Sinä tosin paljon miellyttävämmällä tavalla…” 

Tällä kertaa Severus heitti yöpöydällä olevan kirjan kohti Siriusta, joka katosi vikkelästi huoneeseen käytävän toisella puolella. Kun he olivat jonkin ajan kuluttua valmiita ilmiintymään, Severus veti miehensä kiinni itseensä ja kuiskasi: ”Kun kerran mennemme Kalmanhanaukiolle, niin mahtaisikohan äitiäsi kiinnostaa nähdä, miten paha todella olen suustani?” 

Siriuksen silmiin syttyi poikamainen pilke. ”Jo vain. Meidän on ehdottomasti syytä tehdä pieni visiitti ullakolle.” 

Nimiäiset sujuivat erinomaisesti siitä huolimatta, että vintillä oleva Walburga Mustan muotokuva sai vuosisadan raivokohtauksen, jonka syytä kukaan ei tiennyt. Paitsi ehkä epäsovinnainen Musta-Kalkaroksen pariskunta, joka suhtautui asiaan liiankin välinpitämättömästi.

-Roona-

Kuopus ja itatähti

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa.

Hermione pyöritteli jälleen suussaan minttukaramellia, Percy huomioi katsahtaessaan vaimoaan. Ehkä se oli hänen tapansa jännittää, olivathan he saattamassa kuopustaan Tylypahkan junaan. Ja Rosea tietysti myös, mutta tyttö oli jo konkari ja oli karannut juttelemaan ystävilleen. Hugo piteli vielä kiinni hänen kädestään. Sinä olet niin kovin herkkä poika, Percy ajatteli lempeästi. Olisi outoa olla kotona ilman lapsia, mutta varmaan siihen tottui. Ja tulisivathan he kotiin jouluna ja pääsiäisenä ja ensi kesänä. 

Hermione oli kyykistynyt halaamaan Hugoa. ”Rohkeasti vain. Tulet pitämään Tylypahkasta. Ja rakastumaan kirjastoon!” tämä kannusti ujoa yksitoistavuotiastaan. 

Percy hymyili. Mitä tuli rakkauteen kirjoihin, olivat äiti ja poika täysin samasta puusta veistettyjä. ”Kaikki menee hyvin Hugo”, hän sanoi puristaen vielä lapsekkaita sormia. ”Näetkö, leijuttajat ovat vieneet tavarasi tuohon osastoon? Voit hyvin mennä jo. Juna lähtee ihan pian.” 

Hugo puristi tiukasti takaisin ja katosi sitten junaan. 

”Heippa sitten, isä ja äiti.” Rose pyörähti heidän editseen. ”Pidä huolta pikkuveljestäsi!” Hermione huudahti tämän perään. 

Rose ilmaantui kohta samaan ikkunaan Hugon kanssa ja Percy vilkutti heille niin kauan, ettei junasta kuulunut enää pihaustakaan.

Percy luki Päivän Profeettaa hiljaisessa asunnossa. Teemuki odotti pöydällä ja Hermione valmisteli itselleen iltapalaa keittiön tasolla. Rita kirjoittaa taas omiaan, Percy ajatteli silmäiltyään Luodikon uusinta kolumnia. 

”Mitä mieltä olisit, jos me saisimme vielä yhden lapsen?” 

Percy laski lehden, kun Hermionen kysymys upposi hänen tajuntaansa. ”Tämä tulee nyt vähän äkkiä, mutta kai me voimme harkita sitä. Jos sinusta tuntuu siltä”, hän sanoi harkitsevasti, vaikka pieni pakokauhu yritti nousta kurkkuun. 

Hänen yllätyksekseen Hermione purskahti nauruun. Nainen kiersi hänen taakseen ja alkoi hieroa harteita. ”Te Weasleyt olette niin sikiävää väkeä, ettei tässä minun tuntemuksillani taida olla enää väliä. Minä olen raskaana, Percy-rakas. En vain halunnut paukauttaa sitä sinulle päin naamaa.” 

Percy laski sormensa toiselle hierovalle kädelle. ”Oletko tosissasi?” 

Hermione suukotti hänen päälakeaan. ”Kyllä. Tein testin jo maanantaina. Ja toisen vielä varmuuden vuoksi tiistaina. Ajattelin, että kerron vasta nyt. Etenkin Hugo ansaitsi, että keskityimme hänen koulun alkuunsa.” 

Percyn valtasi lämmin tunne ja kaikki epävarmuus oli väistynyt. Hän toi Hermionen rystyset huulilleen hyväiltäviksi. Sitten hän ohjasi vaimonsa rauhallisesti syliinsä. 

”Sinä olet maailman paras äiti.” Hän silitti vatsaa, jossa todellakin tuntui jo merkkejä aavistuksenomaisesta pyöristymisestä. ”Ihanaa, että annoit Hugolle aikaa, mutta kirjoitetaanhan lapsille mahdollisimman pian, että he ovat saamassa pikkusisaruksen.” 

Hermione hymyili hänelle aurinkoisesti. ”Tottakai. Heti huomenna. Mahtavaa, että suhtauduit iltatähteen näin positiivisesti.” 

Percy huokasi ja hymähti heti perään. ”No, olen minä sentään jossain kehittynyt näiden vuosien aikana.” 

Hermione suuteli häntä pitkään ja lämpimästi. Hän suuteli takaisin. Suudelmat jatkuivat ainakin kymmenen minuuttia, sillä kumpikaan heistä ei tuntunut osaavan – tai haluavan – lopettaa. Lopulta Hermione katseli häntä taas silmiin. 

”Ainakin minä voin nyt lopettaa niiden kirottujen karamellien imeskelyn. Oikeastaan aamupahoinvointituntemusten vuoksi minä sen raskaustestin alun perin teinkin”, tämä huoahti helpottuneena. 

”Nekö auttoivat pitämään etovan olon poissa? Ihmettelinkin, kun näytit yhtäkkiä himoitsevan niitä.” 

Hermione tökkäsi häntä pehmeästi soliskuoppaan. ”En himoinnut, mutta ne auttoivat kyllä. Jatkossa näetkin sitten minut oksentelemassa päivän aikana kuten Hugon kanssa.” 

Percy veti heidän otsansa yhteen. Aikoinaan Rosea odottaessa Hermionella oli ollut vain pari huonoa aamua. Hugon tapauksessa pahoinvointi oli ollut kahden viikon ajan lähes ympärivuorokautista. ”Luuletko, että hän olisi toinen poika?” 

Hermione toi peukalonsa silittämään hänen poskeaan. ”Ei sitä tiedä. Vauvat ja raskaudet ovat yksilöitä. Mutta hän taisi saada alkunsa, kun vietimme treffi-iltaa silloin kesäkuussa.” 

Percy oli kerran jälkeenpäin unohtunut ajattelemaan tuota iltaa ministeriön ruokalassa ja oli lopulta lähtenyt naama punaisena, sillä hänen housujensa etumus kiristi siinä vaiheessa aika lailla. Sen jälkeen hän oli muistellut sitä vain yksityisinä hetkinä. 

”Mehän emme tosiaan tainneet käyttää ehkäisyä.” 

Hermione naurahti karheasti. ”Söpöä, että olet edelleen välillä noin ujo. Mutta me halusimme toisemme sillä tavoin. Paljaana. Minua ei ainakaan kaduta.” 

Percyn oli pakko nieleskellä hiukan. ”Ei minuakaan.” Hän suukotti vaimonsa poskea. ”Minua ei kaduta mikään sinun kanssasi tekemäni. Vain omat hölmöilyni aikoinaan.” 

Hermionesta hehkui lämpöä. ”Mitä jos menisimme yhdessä kylpyyn?” hän ehdotti. ”Nyt kun lapset ovat koulussa, voimme viettää turvallisesti aikuisten aikaa. Ja kaipaan kosketustasi.”

Percy nosti heidät kummatkin ylös tuolilta. ”Sopii. Ja ehkä voin aloitta jo tutustumisen pikkuiseenkin. Sinähän sanoit joskus, että sikiö voi muistaa jo hyvin varhaiset kosketukset.” 

Hermione kurkotti kuiskaamaan hänen korvaansa. että hän oli valtavan suloinen mies. He menivät kylpyhuoneeseen, täyttivät ammeen ja riisuutuivat. Hetken kuluttua Percy ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin Hermionen pehmeää vartaloa sylissään, pientä ihmisen alkua tämän kohdussa ja Rosea ja Hugoa, jotka varmaan nauttivat jo lukukauden ensimmäisestä illallisesta. 

-Roona-

Marraskuu

 Moikka!

Marras on jo ehtinyt mökkimme taakse

Halla on purrut kivijalan koloihin

Maa on aamuisin kuurassa

eikä sula enää joka päivää

Väsynyt aurinko nousee

 

Marras on jo ehtinyt katujen varsille

nopeasti satanut lumi on sulanut loskaksi

jalka pujahtaa pehmeään villasukkaan

ja vilahtaa kumppariin

Onneksi lapset riemuitsevat

 

Marras on jo ehtinyt lähimetsän purolle

virtaus rikkoo riitteen vielä

kaikkein lämpimimpinä hetkinä

Pudonneet lehdet rasahtelevat

miettiväisten askelten alla

 

Marras on jo ehtinyt mieleeni mun

yhä aikeisemmin pimeää

yhä enemmän harmaata

Menisinkö nukkumaan talveksi

vai selviäisinkö kirkasvalolampun voimalla?

 

Marras on jo ehtinyt loppunsa

ja ovelle kolkuttavat virmat pakkaset

ja suuret kinokset

Minne menet marraskuu,

rakkaani ja viholliseni?

-Roona-

Pyrstö, jalat, luoto ja viidakko

Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Loki tuijotti sinistä taivasta ja antoi pyrstönsä pärskytellä vettä tahdottomasti. Luoto oli juuri sopivankokoinen hänelle ja Tonylle, joka innokkaasti tarkkaili läheistä palmusaarta. Mitä tämä odotti näkevänsä asumattomalla rannalla, jossa kävi silloin tällöin tutkimusveneellä pulleita miehiä ja rasvatukkaisia nuorukaisia, sitä hän ei käsittänyt. Tony oli hänen kolmas serkkunsa tai jotakin sellaista ja heidän oletettiin tulevan toimeen keskenään erityisen hyvin… no, koska he kumpikin pitivät pojista. Ikävä kyllä se oli lähes ainoa asia, joka heitä yhdisti ja sitä paitsi Tony tykkäsi tytöistäkin, kun sille päälle sattui. Pääosin he nälvivät toisiaan mitä kekseliäimmillä herjoilla. Voitti se toki yksinäisyyden, jota Loki aika ajoin tunsi muun merenväen vältellessä häntä. Olikin pitänyt mennä syntymään merennoidan lapseksi. 

”Oletko hereillä, leväletti?” Tony suhahti tökäten häntä kipeästi olkaan. 

Loki tuhahti ja läpsäisi vettä tämän päälle. ”Nyt ainakin olen, simpukka-aivo. Mitä asiaa?” 

Tony osoitti saarta ja toden totta rantaan oli ilmestynyt siisti pikkualus, josta oli juuri nousemassa maihin kaksi ihmistä. ”Hän toi kaverinsakin!” tämä höpötti täynnä tarmoa. 

Loki päätti olla ilonpilaaja. ”Mitä väliä?” 

Tony hymyili hänelle pahojaan tekevän lapsen hymyä. ”Sitä väliä, ettei sinun tarvitse ruikutta yksinäsi, kun minä karkaan tuon laihemman kanssa kasvillisuuden siimekseen.” 

Vai sellaista turjanvonkale oli suunnitellut raahatessaan Lokin tänne. ”Ajattelitkos hurmata kultapojusi hoippumalla ympäriinsä kiiltävällä pyrstölläsi?” Nyt oli Lokin vuoro saada merivesikaste. 

”Sinä tietysti taiot meille jalat”, Tony kuittasi itsevarmasti. 

Loki irvisti rumasti. Tony tiesi kyllä kaikki säännöt ja vaati silti häneltä tällaista. ”Minä joudun loppuelämäkseni kotiarestiin, jos teen edes sinulle jalat, itsestäni puhumattakaan. Ja siitä tulee kaksinkertainen, kun selviää, että syynä oli vain halusi päästä heiluttelemaan puskaa jonkun ihmisenpuolikkaan kanssa!” 

Tonyn silmiin häivähti loukkaantuneisuutta, jota Loki ei ollut niissä koskaan aiemmin nähnyt. ”Hänen nimensä on Steve. Enkä minä ole hänen perässään vain sen takia.” 

Loki nielaisi, sekoitti vettä pyrstöllään ja huokaisi pari kertaa oikein syvään. Ei Tony voinut niin tyhmä olla. ”Et kai sinä vain ole ihastunut tähän Steveen?” 

Tony tihrusti kohti rantaa ja vastasi heilutukseen, jonka siellä olijat lähettivät heidät huomattuaan. ”Entä jos olenkin?” hän kysyi uhmakkaasti. 

Loki ei ehtinyt vastata, kun Tony jo karkasi kipakasti uimaan matalampiin vesiin. Hän lähti perään, vaikka siitä seuraisi vain lokinpaskaa niskaan. Toinen nuorukaisista tuli heitä vastaan niin, että vesi ulottui rintaa myöten. 

”Hei Tony”, tämä tervehti ujosti hymyillen. ”Esitteletkö ystäväsi minulle?” 

Kohteliasta, mutta Lokilta ei suinkaan ollut jäänyt huomaamatta miten hellän hipaisun Tonyn käsivarsi oli saanut heti ensi alkuun. 

”Tämä merimörökölli on Loki”, Tony esitteli virnuillen koko naamallaan. ”Ja tämä on Steve, meribiologian opiskelija Santa Barbaran yliopistosta. Ja rannalla meitä odottaa…” 

”Thor. Hän pelaa jalkapalloa”, Steve täydensi hieman ontuvasti. 

Hänen kasvonsa loistivat nyt punastuksesta ja Loki joutui heittämään pois toivonsa siitä, että ihastuksen tunteet olisivat yksipuolisia. 

Tony otti miehen käden omaansa. ”Kuule”, hän sanoi dramaattisesti. ”Meillä on sellainen ongelma, että Loki ei halua tehdä meille jalkoja, koska joutuu siitä muka arestiin!” 

Loki pyöräytti silmiään. 

Steven ilme valahti hieman alaspäin. ”En min… siis me emme halua aiheuttaa teille vaikeuksia. Voimmehan me olla täälläkin, meri on lämmin kelluskella tähän aikaan vuodesta.” 

Lokin oli myönnettävä, vaikkei Steve ollutkaan hänen tyyppiään, että nuorukainen oli kaikin puolin suloinen. Ja hänen sydämensä, ikävä kyllä, oli heikko. ”No, selvä sitten. Minä teen Tonylle jalat, sen kolmannenkin, jota varmaan tarvitsette. Mutta palloileva ystäväsi saa kauhoa luokseni noille kiville”, hän räyskähti osoittaen läheistä louhikkoa. ”Osaa kai hän uida?” 

Steve oli tummanpunainen ja Tonykin katsoi häntä tästä kuulet vielä -ilmeellä. Tuleva meribiologi onnistui kuitenkin nyökkäämään. Loki lausui loitsun ja samalla hetkellä Tonyn linjakas pyrstö alkoi muuntua ja jakaantua kahdeksi jalaksi. Hän ei piruuttainkaan tehnyt Tonylle housuja. Eikö serkku aikonut kuitenkin heittää ne pois? Tony näytti joka tapauksessa varsin tyytyväiseltä taian valmistuttua ja Loki kuuli Steven kuiskaavan tälle, että tämä saisi pyyhkeen lainaksi. Hän jätti pariskunnan omiin liemiinsä ja selviämään omine nokkineen rantaan. Itse hän kroolasi ja sukelteli pikku luodolle. Hän heittäytyi selälleen, pyrstö vedessä, nauttiakseen auringon hellivistä säteistä. Kului jonkin aikaa ja Loki tunsi meren väreilystä, että joku ui kiville ja kiskoi itsensä hänen viereensä istumaan. 

”Kyyhkyläiset sanoivat, että sinä olet Loki”, kuului möreähkö ääni. 

Loki ei voinut estää pientä virneenpoikasta kohoamasta huulilleen. Thorkin taisi olla hieman hapan ystävälleen. Hän raotti toista silmäänsä hitusen nähdäkseen, millaisen toverin oli saanut. Hän erotti pelkkää pisaroista kosteaa tiukkaa lihasta. 

”Kusessa minä olen. Sinä kuulemma pelaat jalkapalloa?” Hän oli avannut silmänsä kokonaan. 

Thor kohautti leveitä harteitaan. ”Sitä pääasiassa. Opiskelen myös. Tapasimme Steven kanssa koulun kerhossa.” 

Merituulen pentu kutitteli heidän ihojaan. Loki alkoi mieltyä seuralaiseensa. Ainakaan tämä ei hölöttänyt liikoja. ”Jännää. Luulisi, että ette harrasta samoja asioita.” 

Thor asettui makaamaan hänen viereensä pitäen kuitenkin kohteliaan välimatkan. ”Oikeastaan siinä on kyse vertaistuesta. Saa tavata koulun muita LGBTQ-opiskelijoita.” 

”Siis ketä?” Loki ei ollut koskaan aiemmin kuullut moista kirjainhirviötä. 

Thor loi häneen pehmeän katseen. ”Tiedäthän, niitä, jotka eivät tykkää vain vastakkaisesta sukupuolesta.” 

Loki ei ihan tiennyt, mutta kykeni arvaamaan. ”Eli sellaisia kuin sinä ja minä, Tony ja Steve?” 

Thor hymyili hänelle ja puhuri liikutteli tämän pitkiä hiussuortuvia. ”Jep.” 

Vaikka Lokin mielestä merenväki oli paras kaikessa, niin tässä asiassa ihmiset sentään olivat himpun verran edellä. Väki lisääntyi huonosti, joten jokaisen odotettiin kantavan kortensa kekoon yrittämällä saattaa maailmaan pikkupyrstöläisiä. Ja se onnistui vain miehiltä ja naisilta. Muita suhteita siedettiin niin pitkään kuin ne eivät uhanneet tulevia avioliittoja. 

”Sinä olet ihan kotiloonmenevä tyyppi”, hän totesi kumppanilleen. 

”Niin sinäkin”, Thor naurahti. ”Mitä luulet joko he ovat ehtineet ottaa yhden kierroksen?” 

Loki muikisti suutaan kääntyen Thoriin päin. ”Tonyn tuntien, kyllä.” 

Thor siristeli kohti taivaalla lipuvia poutapilviä. ”En uskonut, kun Steve kertoi, että tapaisimme merenneitoja. Onhan tietysti tieteellisesti todistettu, että teitä on olemassa, mutta…” 

Loki pärskäytti reilun ryöpyn suolaista vettä tämän päälle. ”Vai olemme me ihan tieteellisiä faktoja. Tiedoksi vaan, että merenväki on korrektimpi ilmaus. Meitä kun on myös miehiä.” 

Thor puisteli itseään ja lennätti kosteushelmiä ympäriinsä. ”Anteeksi kovasti. En tarkoittanut pahalla, vaikka minua henkilökohtaisesti voisi kiinnostaa tutkia vähän lähemmin.” 

Loki kuuli äänessä vihjauksen. ”En aio antaa samaa kuin Tony, tehdään se nyt selväksi”, hän pyhähti hieman tylysti. 

Thor loi häneen suloisen katseen. ”Äh, en minä sitäkään… jos saan ottaa sinua kädestä kiinni?” 

Mies oli kääntynyt selälleen ja ojentanut suuren kouransa. Loki ojensi omat sirot sormensa vastaan ja tämä tarttui niihin. 

”Onpa ihosi pehmeä”, Thor sanoi hetken kuluttua uneksuvasti. 

Loki tunsi jostain syystä olevansa sanaton, mutta puristi toisen kämmentä vastaukseksi. He makasivat hyvän aikaa katsellen ylhäällä kiiluvaa sineä ja kosketellen välillä toistensa käsien muotoja ja kaaria. 

”He sanoivat, ettet tehnyt itsellesi jalkoja, koska joutuisit pulaan?” Perässä killuva kysymysmerkki sai Lokin heräämään mietteistään. Thor tuijotti edelleen ylös. 

”Hah, äiti ja yhteisömme johtaja ovat taatusti minulle vihaisia. Joudun varmaan lukkojen taakse omaan huoneeseeni. Jalkojen taikominen huvin vuoksi on kiellettyä. Sitä paitsi minä olen vasta merennoitaoppilas enkä saisi edes yrittää jalkataikaa, vaikka se olisi tarpeellistakin ja vaikka osaankin sen.” 

Thorin sormet kiertyivät tiiviimmin hänen omiensa ympärille. ”Toivottavasti et joudu maksamaa Tonyn ajatuksesta. Tai siitä, että me…” 

Tämä löyhensi äkkiä otettaan sanojen vakuudeksi. Lokista oli lämmittävää, että joku oli noin huolissaan hänestä, vaikka he eivät edes tunteneet kunnolla. ”Ihmisiin ei saisi sekaantua… mutta, äh, kaikilla on omat seikkailunsa”, hän kuiskasi virnistäen. 

Thor hymyili hänelle takaisin. He viettivät hauskan iltapäivän jutellen niitä näitä ja katsellen nyt rannan suuntaan, josta joitakin tunteja myöhemmin äkkäsivät Tonyn ja Steven. 

”Minun pitää kai mennä”, Thor sanoi selvästi harmissaan, kun Tony lähti uimaan kiveä kohti. 

Toiset miehet olivat ilmeisesti hyvästelleet piilossa, sillä he vaihtoivat rannalla vain nopean suudelman. 

”Nähdäänkö vielä joskus? Jos se ei aiheuta liikaa vahinkoa sinulle?” 

Loki hipaisi tämän poskea nopeasti nenällään. ”Tule uudestaan käymään saarella. Silloin on ihan mahdollista, että näet minut”, hän livautti. 

Thor liukui veteen. Kohta Loki sai seurakseen Tonyn. 

”Taisi sinullakin olla mukava päivä”, tämä virkkoi maireasti. 

Loki mulkaisi Tonya murhaavasti. ”Ei sanaakaan siitä, onko selvä? Tai muuten saat minun puolestani pysytellä loppuelämäsi jalallisena.” 

Kumma kyllä Tony uskoi häntä eikä puhunut mitään heidän sukeltaessa jälleen pyrstöllisinä aaltoihin kotia kohti.

-Roona-

Yksityisyydestä ja julkisuudesta

Heippa!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Metron vaunu oli puolillaan ihmisiä. Tuntui oudolta olla siellä siviilit päällä. Juuri kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota. Newyorkilaiset olivat tottuneet Avegereihin keskuudessaan. Silti Steveä kuumotti. Tony oli jo asemalla näyttänyt saaneen jonkin idean ja pohti sitä nyt kuumeisesti aivan muissa maailmoissa. Samalla hän silitteli hajamielisesti Steven polvella olevan käden rystysiä. Olihan Tony tietenkin yksityisesti ollut hänen poikaystävänsä jo vähän aikaa, mutta mahtoikohan maailma olla valmis siihen, että Iron Man ja Captain America jakoivat hellyydenosoituksia julkisesti. Taivas ei kuitenkaan pudonnut niskaan. Vaunu tuoksui edelleen tunkkaiselle, ihmiset tuijottivat kännyköitään ja Tony ilmoitti täysin yllättäen, että tässähän he jäisivät jo pois. Käsi kädessä.

 ----------------------------------------

Metsässä oli rauhallista. Tony ei voinut kutsua itseään ulkoilmaihmiseksi hyvällä tahdolla, mutta mitäpä sitä ei rakkaansa vuoksi tekisi. Steve näytti nauttivan täysin siemauksin. Varhainen kesä oli parhaimmillaan, puut olivat vehreitä ja kukat kukkivat. Heidän suhteensa julkistaminen oli imenyt Stevestä mehut. Tony nyt jaksoi vastailla toimittajien toistuviin, tyhjänpäiväisiin kysymyksiin nenäkkäästi, mutta toinen koki olonsa tukalaksi. Täällä oksien varjossa mies vaikutti onnelliselta. Puita ei kiinnosta paskan vertaa kumpi meistä on alla ja kumpi päällä, Tony ajatteli. Steve palasi hänen luokseen kädessään lehvä, jonka tämä pujotti ujosti hänen korvansa taakse. Tony antautui suutelemaan poikaystäväänsä pitkään ja hellästi. Luonnon helmassa olemisessa oli puolensa: yksityisyys.

-Roona-

Kylmä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Kylmä. Hänellä oli niin hirvittävän kylmä. Keho värisi kauttaaltaan. Lokin oli vaikea avata silmiään. Hän kiskoi vaistomaisesti päällään olevaa täkkiä tiukemmin peitokseen, mutta se ei auttanut yhtään. Sairauden uuvuttamat silmät erottivat tutun katon. Hän oli Asgardissa omassa huoneessaan ja tuijotti katosvuoteensa kantta. Lokin nähdessä viimeksi hän oli ollut… muualla. Häpäistynä ja yhtä yksin kuin nytkin. Kukaan ei ollut edes viitsinyt vetää verhoja kunnolla ikkunoiden eteen, vaan niiden raoista pujahteli yön valoa, joka sitten loi varjoja huoneen seinille ja lattioille. Valtava puistatus kävi Lokin läpi. Lämpöä… hän tarvitsi lämpöä, jota kukaan ei ollut hänelle suomassa. Kuume pyrki viemään häntä horrokseen, mutta jokin osa hänen aivoissaan muisti vaatekaapin nurkkaan mytyksi viskatun Thorin viitan. Se toisi hänelle tarvittavaa lämpöä. Loki nousi sängystä hitaasti, hoiperteli kaapille lähes tiedottomasti ja löydettyään punaisen vaatteen kiersi sen hatarasti ympärilleen. Jalat jaksoivat kuitenkin kantaa enää lähimpään nurkkaan, johon hän käpertyi pieneen sykkyrään ja vaipui houreiseen uneen.

Thor astui huoneeseen hiljaa, sillä hän ei halunnut herättää mahdollisesti nukkuvaa veljeään. Hän itse oli löytänyt Lokin nimettömästä maailmasta heikkona ja hauraana, hädin tuskin enää elämässä kiinni. Hän oli vahtinut, että veli toimitettiin vuoteeseen ja että parantajat tulivat hoitamaan tätä, mutta sitten hänet oli vedetty antamaan raporttia kaikesta tapahtuneesta ja siihen oli vierähtänyt aikamoinen tovi. Nyt vasta hän oli voinut palata katsomaan, että Lokilla oli kaikki hyvin. Thor hipsi sängyn viereen kokeakseen elämänsä järkytyksen, sillä se oli tyhjä. Hänen katseensa alkoi hätäisesti pälyillä ympäri huonetta. Hämärässä kuun valossa oli vaikea havaita mitään. Mikseivät he jättäneet hänelle kynttilää palamaan? Thor ajatteli vihaisesti. Silloin silmät yhyttivät yhdessä nurkassa olevan möykyn, joka ei ihan varmasti ollut ollut siinä aiemmin. Hän otti pari askelta lähemmäksi ja erotti jo Lokin hikiset kasvot ja vartalon, joka tärisi kuin horkassa. 

Thor kävi kiireesti polvilleen ja veti veljen syliinsä. ”Mitä sinä höpsö täällä teet? Autetaan sinut takaisin sänkyyn”, hän supatti hellästi. 

Loki ei vastannut, hänen sormensa näyttivät vain kiristyvän tiukemmin kankaaseen, johon hän oli sotkeutunut. Minun viittani, Thor ajatteli tunnustellessaan nyt vaatekappaletta paremmin. Huoneen hiljaisuuden rikkoi rohiseva ääni, josta sai tuskin selvää. 

”Kukaan ei rakasta minua. Miten enää voisikaan.” 

Loki ei vaikuttanut olevan tietoinen Thorin läsnäolosta. 

”Minä rakastan sinua, pikkuveli, enemmän kuin tiedätkään”, Thor kuiskasi silmät kyynelissä vetäen Lokin voimakkaammin itseään vasten. 

Se havahdutti Lokia vähäsen. ”Lämmintä… minun oli niin kylmä”, tämä sanoi painaen päätään Thorin rinnalle. 

Thor silitti elottomiksi haituneita mustia hiuksia. ”Ole vain siinä. Minulla riittää kyllä kuumaa verta jaettavaksi.” 

Hetken aikaa hän kuuli vain Lokin hengityksen ja luuli jo tämän nukahtaneen erottaessaan jälleen puhetta: ”Minun… minun olisi pitänyt sanoa… kertoa hänelle… että… että rakastan…” 

Lopusta ei saanut enää selvää. Thor suukotti veljensä otsaa. 

”Saat varmasti vielä tilaisuuden kertoa hänelle rakastavasi. Se henkilö tulee olemaan hyvin onnellinen.” 

Loki huokasi kuin helpotuksesta ja upotti suunsa hänen soliskuoppaansa. Thor voimisti otettaan. Vaikka Lokin sairaus sattui häneen sydänjuuria myöten, hänen mieleensä nousi kaunis muisto lapsuudesta. Silloinkin pikkuveljeä oli paleltanut ja tämä oli kääriytynyt Thorin liian isoon villapaitaan ja vaatinut päästä hänen viereensä nukkumaan. Sellaista suloista pakettia oli ollut ihanaa pitää kainalossaan ja Thorkin oli saanut silloin paremmin unta. Suloinen Loki oli vieläkin kaikista konnuuksistaan huolimatta. Thor huomasi, että tärinä oli laantunut. Hän voisi varmaan kantaa veljen sängylle, jossa olisi mukavampaa. Kohta hän laskikin Lokin varoen lakanoille. Viitta oli yhä mukana, sitä Thor ei olisi hennonut irrottaa mistään hinnasta. Hän peitteli toisen tarkkaan. 

”Onhan sinulla nyt hyvä olla?” hän kysyi sitten hiljaa ja tarttui peiton päälle jättämäänsä käteen. 

Silloin Loki haukotteli äärimmäisen kevyesti ja avasi silmiään hieman. ”Thor, voi, Thor.” Hauras henkäys. ”Haamuja on kaikkialla. Voisitko… voisitko sinä karkottaa ne kuten silloin kerran möröt minun sänkyni alta?” 

Thor sipaisi veljensä otsaa. Se oli edelleen kylmänhikinen ja samaan aikaan tulikuuma. Siksi tämä varmaan sekoitti lapsuuden tähän hetkeen. 

”Tietysti minä voin”, hän sanoi tyynnyttävän vakuuttavasti. ”Eivät ne uskalla tulla, kun minä olen tässä. Ne pelkäävät isoveljiä.” 

Lokin silmiin syttyi epätoivoinen kiilto. ”Ne ovat pääni sisällä. Mi-minä pelkään kauheasti.” Ääni sortui. ”O-ole niin… ole ni-niin kiltti… ja o-ota minut syliin.” 

Thor toteutti toiveen hetkeäkään epäröimättä. Hän viskasi kenkänsä jalastaan, ujuttautui peiton alle ja kiemursi itsensä Lokin ympärille. 

”Joko haamut säikähtivät vai sanonko niille vielä pari valittua sanaa?” hän suhisi mustiin hiuksiin. 

Veli ynähti häntä vasten. ”Anna minulle anteeksi.” 

Thor silitteli linnunluista selkää ja mumisi samalla, ettei ollut mitään anteeksi annettavaa ja että huomenna hän vahtisi itse, että parantajat huolehtisivat Lokista kunnolla. 

”On… ra-rakas isoveli. Mi-minä rikoin meidän väl… välimme, koska… minun ajatukseni… olivat… olivat saastaisia. Ja nyt minä kuolen.” 

Soperrus tuntui Thorin paidan läpi iholle saakka. Hän hamusi Lokin korvaa huulillaan. ”Et kuole ainakaan minun vahtivuorollani. Enkä minä ole ollut enää pitkään aikaan pahoillani niistä kerroista, kun koitit murhata minut.” 

Sitä kai Loki tarkoitti saastaisilla ajatuksilla. Sillä jos tämä tarkoitti… toista ääripäätä niin oli hänelläkin ollut vaikka millaisia ajatuksia siinä vaiheessa, kun pikkuveljestä oli kasvanut komea nuori mies. Ja oli vieläkin. 

”Minä rakastin… rakastan sinua. Ei… ei niin kuin veljen… kuuluu… vaan kuten rakastetun. Anna anteeksi, isoveli.” Lokin mutina oli käheää ja matalaa ja kuuloalueen rajoilla. 

Thorin sydämeen tulvahti kivun sekaan lämpöä. ”Minä tunnen samoin sinua kohtaan, temppumaakari. Jos sinä kuolet, suru vie minutkin. Sovitaanko siis, että sinä lupaat parantua ja minä annan anteeksi? Ja sitten kun olet taas voimissasi, minä suutelen sinua niin kuin olen aina halunnut.” 

Lokin keho rentoutui hänen käsivarsillaan. Kasvot painuivat lähemmäs ihoa, sormet tarttuivat paitaan, päästivät viimeinkin irti viitasta. ”Väsyttää kamalasti”, tämä sammalsi. 

Thor vapautti kaiken ruumiinlämpönsä veljen otettavaksi. Myöntymisen merkit saivat hänetkin rauhoittumaan. ”Nuku vain. En katoa minnekään.” 

Loki huokaisi syvään ja tuhisi pian niin tasaisesti kuin sairas henkilö saattoi. Thor valvoi vielä määrittelemättömän ajan hellien aarrettaan, mutta aamuun mennessä uni oli vienyt hänetkin.

-Roona-

Toipuminen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Loki oli pukeutunut silkkisen vihreään aamutakkiinsa, siihen mistä tiesi Thorin pitävän. Samasta syystä hänellä oli jalassaan Hugo Bossin mustat bokserit. Kun Thor oli viime päivinä useammankin kerran ilmaissut, että saattaisi taas pystyä rakastelemaan, oli Loki heti alkanut mielessään järjestellä heille romanttista iltaa. Oli tietysti häpeällistä, että osa innosta johtui hänen omista haluistaan, himosta tuntea Thorin vartalon aivan kiinni omassaan pitkästä aikaa. Mutta oman halukkuuden toissijaiseksi asettaminen oli helppoa heti, kun muisti, mitä kauheutta Thor oli joutunut kokemaan. Lokin tehtävä tänä iltana olisi osoittaa, kuinka toinen oli arvokas ja hänelle äärimmäisen rakas ja antaa tälle nautintoa. Ovella kolisi ja kohta kuului, kun Thor riisui kenkiään eteisessä. 

Loki astahti olohuoneeseen ja sai vastaansa häkeltyneen tuijotuksen. ”Hei, köriläs”, hän sanoi lempeästi. 

Thor harppasi hänen viereensä ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sinisissä silmissä paistoi kiihotusta, mutta myös epävarmuutta. ”Olet niin kaunis, kulta.” 

Loki ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän ei olisi antanut kenenkään muun kuin Thorin kutsua itseään kauniiksi, niin pahat arvet se, että yläkoulun paskiaiset olivat kutsuneet häntä nätiksi ja sieväksi tytöksi, oli häneen jättänyt. ”Sinulla on ollut rankka työpäivä. Tahtoisitko käydä ensin suihkussa?” hän kysyi sivellen Thorin poskea peukalollaan. 

Varjo häivähti kasvoille saman tien. ”Sitä ei voi pestä pois.” Thorin ääni katkeili. 

Väärät sanat, Loki sätti itseään hiljaa. Hän loi erittäin vakaan katseen poikaystäväänsä. ”Ei sinun ole pakko. Se voisi kuitenkin rentouttaa. Ja käyttäisit sitä minun suihkusaippuaani, joka mielestäsi tuoksuu ihollani niin hyvältä.” Varjo väistyi hieman, mutta Lokista tuntui, että se jäi lähelle vaanimaan. 

”Minä menen. Sainkin tänään päälleni vanhoja kahvinporoja, kun roskapussi hajosi”, Thor murahti. 

Loki suukotti poikaystävänsä huulipieltä ennen kuin irrotti kätensä. 

Thor taipui vielä kohti hänen korvaansa. ”Tulenko takaisin pelkkä pyyhe päällä?” tämä kuiskasi. 

Lokin koko vartalon läpi kulki lämmin väristys. ”Ilman muuta. Sellaisena minä rakastajani haluan.” 

Kylpyhuoneesta kaikui pian veden valunta ja Loki tajusi unohtaneensa kysyä oliko Thorilla nälkä. Hän nosti tarpeita esille jääkaapista. Hän oli arvellut, että kynttiläillallinen loisi Thorille paineita, joten he voisivat vain nauttia rennosta ruokahetkestä. Kohta toinen saapuikin suihkunraikkaana ja helvetin seksikkäänä. Loki oli päästää inahtavan huokauksen. Hän tiesi Thorin purkaneen pahaa oloaan – sekä fyysistä että henkistä – kuntosalilla, mutta ei hän ihan tätä ollut odottanut. Lihakset olivat terävöityneet ja pyöristyneet, mikä oli ristiriitaista, mutta todella kuumaa. Thor tuli taas halaamaan häntä antaen poskelle samalla kevyen suukon. 

”Haluaisitko syödä jotain?” Kysymys oli tukahtua, kun Loki tunsi toisen seisokin nivusissaan. 

”Ehkä sinut?” Thor ynähti varovasti. 

Lokilta karkasi hento naurahdus. ”Tuhmuri”, hän sanoi kiusoitellen saatuaan koottua itsensä. ”Et kai vain ajatellut minua peseytyessäsi?” 

Thorin vastaus oli varsin intohimoinen suudelma. 

”Taidat haluta mieluummin vuoteeseen kuin ruokaa”, Loki kuiskasi hellästi heidän erottuaan. 

”Kyllä”, Thor totesi irrottautuen vastahakoisesti. 

Loki sipaisi tämän kylkeä. ”Maltathan odottaa minua, Adonis? Nostelen nämä vain takaisin kylmään.” 

Vain yöpöydän valo paloi Lokin tullessa makuuhuoneeseen. Thor oli piilottanut alavartalonsa peiton alle kuin olisi hävennyt kiihotustaan. Lokin sydämessä läikähti. Hän riisui omat vaatteensa koruttomasti – tässä ei kaivattu mitään viettely-yrityksiä – ja pujahti miehen viereen. Hän antoi huultensa tutkia hetken Thorin omia. 

”Kerrothan jos satutan sinua millään tavalla?” 

Thorin suloiset silmät kyyneltyivät. ”Et… et sinä voi satuttaa minua, rakas”, tämä sammalsi. Keho oli kevyesti jäykkä. 

Loki nojautui poikaystäväänsä päin. ”Muotoilen tuon toisin. Kerrothan jos tunnet olosi epämukavaksi tai ahdistuneeksi tai… millään tavalla ikäväksi. Minulle riittää vaikka vain maata vieressäsi, ihokontaktissa sinuun. Rakastan sinua valtavasti.” 

Hän vahvisti sanansa hyväilemällä Thorin leuan vahvaa kaarta sormellaan ja suukottamalla nenänpäätä. Thor huokasi pitkään ja vaikutti rentoutuvan. Loki tunki kätensä toisen kultaisiin hiuksiin ja hieroi päänahkaa antaen intensiivisin katseensa levätä Thorin kasvoissa. 

”Tahdotko sinä ottaa minut?” Thor purskautti kuin olisi pidätellyt kysymystä koko illan ja paljon pitempäänkin. 

Loki huokasi. ”Enemmän kuin mitään muuta. Mutta sinun nautintosi on juuri nyt kaikkein tärkeintä.” 

Hän hamusi toisen sykkivää kaulaa. Hän upposi soliskuoppiin ja nousi hartioiden harjanteille. Thor voihki hänen liikkeidensä tahdissa. Käsi hiipi kyljelle tunnustelemaan luita, jotka olivat murtuneet, mutta jo parantuneet. Suu piirsi rintalihasten muotoja, nautti kovettuneiden nännien mausta. Kiinteä vatsa oli kuin tuntemattoman maan kartta, jota se tutki asiaan kuuluvalla hartaudella. Loki eli jokaiselle kosketukselle. Thor tuoksui niin hyvältä heidän rakastellessaan. Miksei hän ollut aiemmin huomioinut sitä kuin ohi mennen? Toisen keho värähteli kiihkosta, lantio työntyi jo hieman ylöspäin, vaikkei Loki edes vielä ollut siellä saakka. Hän jatkoi suudelmavanaa häpykarvoitukseen asti. 

”Loki”, kuului anova urahdus. 

Loki nousi ja livautti päänsä yhteiselle tyynylle. Thorin kiinni puristetuista silmistä valui kyyneleitä. 

”Kaikki hyvin?” Loki toi sormensa raollaan oleville huulille. 

”Etkö… etkö haluakaan koskea minua?” Tukahtuneisuutta ja epäilystä. 

”Haluan tietysti. Haluathan sinä, että kosken sinua?” Loki latasi ääneensä kaiken varmuuden, rakkauden ja luottamuksen. Kiitollisuuden. 

”Kyllä.” 

Thorin sävy oli edelleen jännittynyt, mutta Loki aisti, että se oli hyvää jännitystä. Hän laski kämmenensä vartaloa pitkin kivikovalle penikselle. Hän sipaisi kevyesti ja suuteli samalla yhtä kevyesti poikaystävänsä huulia. Thor henkäisi hänen suuhunsa. 

”Anna minulle ohjeita, rakas”, Loki kuiskasi vastaan. 

Ja Thor antoi. Ei sanallisesti, mutta reagoimalla erilaisilla äänteillä hänen kätensä toimiin. Kesti vain lyhyen aikaa, kun Thor alkoi vavista Lokin amorinkaarta lipovaa kieltä myöten. Orgasmi oli selvästi voimakas eikä Loki voinut estää itseään tulemasta saatuaan suoraan sanottuna spermakylvyn. Hän tointui melko nopeasti, mutta oli upeaa katsoa, miten Thor ui hyvän aikaa syvissä vesissä. 

”Minä voin pyyhkiä meidät”, hän lausahti hellästi, kun arveli Thorin palanneen jokseenkin tähän maailmaan. 

Loki oli varannut kosteusliinoja sekä pyyhkeen makuuhuoneeseen. Hän puhdisti kummankin intiimialueet ja vatsanseudut varoen. Loppu lähtisi kyllä aamulla suihkussa. Sitten hän ohjasi Thorin kyljelleen ja painautui onnellisena tämän selkää vasten. Toisen jalkansa hän kiersi solmulle lonkan ympäri. Nenä osui hikiseen niskaan ja tuotti sinne kosteuslaikkuja. 

”Rakas, saithan sinäkin… tyydytyitkö sinä?” Thorin ääni oli hento. 

Loki puristi tämän sormia, joiden ympärille oli omansa kietonut. Miten suloinen ja huolehtivainen toinen olikaan! Loki ei kuitenkaan ehtinyt pukea tunteitaan sanoiksi, kun Thor jatkoi. 

”Kuinka kummassa minä olen koskaan ansainnut sinut?” 

Lokin sydäntä vihlaisi ja se myös suli samaan aikaan. ”Voisin kirjoittaa metrin mittaisen listan syistä ja sen lopussa olisi sama kysymys, jonka juuri kysyit minulta: miten minä olen ansainnut sinut.” 

Thor tunki lähemmäksi häntä. ”Kiitos”, hän lausahti yksinkertaisesti. ”Rakastellaanko vielä aamulla?” 

Loki puhalsi kaulan kaaren. ”Jos tahdot, köriläs.” 

Thor nukahti pian raukeasti hengittäen. Lokille uni tuli vasta myöhemmin, mutta läheisyys ja ymmärrys Thorin toipumisesta, ravitsivat häntä enemmän kuin mikään lepo.

-Roona-