Ei mitään posliinimaalausta

 Moikka!

Aren hymähti, kun Mikal tuli asettelemaan kangasta hänen haarojensa peitoksi. ”Minä kuvittelin, että alastonmallin kuuluu olla alasti.”

Mikal katsahti häntä. ”Ja minä kuvittelin, että häiriintyisin valtavasta kalustasi vähemmän. Kaspar ei kertonut sen olevan noin iso”, tämä vastasi tyynesti.

Aren kohautti harteitaan ja nosti divaanin vieressä lattialla kököttävän viinikupin huulilleen.

Mikal sai työnsä valmiiksi. ”Noin on parempi. Nyt sinusta veistetyn jumalpatsaan hyväksyisi herkkähipiäisinkin uskonmies.”

Aren tuhahti huvittuneesti. Mikal palasi rauhallisin askelin takaisin maalaustelineensä luo. Iltapäivän laiska valo oli täyttänyt ateljeen ja Aren tuijotti hetken Mikalin keskittynyttä luonnostelua.

”Paremmat maisemat?” hän murjaisi kohta.

Mikal ei nostanut silmiään kankaasta. ”Voin vakuuttaa, että äskeiset miellyttivät paljon enemmän. En malta odottaa, että pääsen… sanotaanko vaeltamaan vuoresi huipulle.”

Aren nuolaisi huuliaan. Taiteilija oli laihuudessaankin sopusuhtainen ja hirvittävän kaunis, kuin taivaasta laskeutunut enkeli konsanaan. Jos hän pelkäsi himokkaimpina hetkinään rikkovansa Kasparinkin, niin Mikaliin olisi viisainta olla koskematta kokonaan.

”En minä säry. Kun sitä sinä kuitenkin ajattelet. Sitä paitsi minusta olisi erittäin mielenkiintoista, jos me kaikki harrastaisimme seksiä yhdessä”, Mikal sanoi työskennellen edelleen kuvan kimpussa.

”Vai niin”, Aren murahti suoruudesta hieman hämmentyneenä. ”Mitähän mieltä Kaspar mahtaa siitä olla?”

Mikal nakkeli olkiaan. ”Vastustaa ensin, mutta kyllä minä hänet taivutan. Ei hän voi vastustaa ajatusta, että saa rakastella sinun ja minun kanssani vuoron perään. Paitsi, että me kaikki teemme sen tietysti samaan aikaan, mutta sitä hänen ei tarvitse etukäteen tietää.”

Arenin oli pakko virnistää vastaan toisen viekkaasti korviin taipuneille huulille. Hän olisi mukana tuossa ajatuksessa täysin sydämin. ”Kasparin puheiden perusteella sinä olet herkkä ja hauras. Mutta näköjään sinussa on tuhma puoli. Kuinka miellyttävää.”

Mikal oli mennyt hetkeksi kaivelemaan värejään ja naurahti sointuvasti. ”Herkkänä taiteilijana oleminen on kuule rankkaa hommaa, josta tarvitsee silloin tällöin lepoa. En pidä juomisesta, mutta tuhmuuksista – tai kuten itse ilmaisisin, riettauksista – huomattavasti enemmän.”

Ateljeen toisessa päässä avautui ovi ja Kaspar tuli sisään. Hän oli ilmeisesti olettanut löytävänsä Mikalin yksin, sillä hän päätyi tuijottamaan lähes alastonta Arenia suu auki.

Taiteilija astui hänen luokseen ja kietoi kätensä hartioille. ”No, no, ei täällä ole mitään sellaista, mitä et olisi aiemmin nähnyt.”

Kaspar katsahti Mikaliin kulmiensa alta. Arenista taikuri näytti hieman loukkaantuneelta. ”Kun sanoit haluavasi maalata Arenin, en kuvitellut ihan tätä.”

Mikal hymähti pehmeästi ja suukotti kevyesti Kasparin kaulansyrjää. ”Kuvittelitko sinä sitten, että minä istun täällä päivät pitkät maalaamassa pikkusieviä asetelmia, joiden jännittävin asia on keskellä oleva mansikkakuvioinen posliinikuppi?” tämä veisteli. ”Minähän sanoin haluavani tutkia haltian anatomiaa.”

Kaspar vaikutti nyt hölmistyneeltä. Hän käveli Arenin luo. ”Eikö olisi ollut helpompi pitää kalsarit jalassa?” hän kysyi ilman ironian häivähdystäkään mytistynyttä kangasta osoittaen.

”No jaa, tämä on vain varotoimi. Katsos, kun haaravarustukseni kerta kaikkiaan häiritsi kultamurusi työskentelyä”, Aren totesi venytellen.

Kaspar aukoi suutaan kuin ei tietäisi mitä vastata.

Myös Mikal oli purjehtinut divaanin luokse. ”Se on totta, rakas”, tämä kuiski kiehnäten Kasparia vasten. ”Sinä olet ainoa sydämessäni, mutta suo meille se ilo, että vietetään jokunen yö kaikki yhdessä.”

Kasparin silmät olivat muuttuneet laskelmoiviksi ja Aren olisi voinut vannoa, että niissä käväisi pieni häivähdys mustasukkaisuuttakin. ”Tämäkö sinulla oli taka-ajatuksena? Että saisit katsella toista miestä ilman rihman kiertämää tunti kaupalla? Toista komeaa miestä?”

Mikalin viehättävät kasvot tulistuivat. ”Sinun syytäsi tämä on, mokoma silmänkääntäjä! Kirjoitat niin avoimesti kaikesta, mitä teet Arenin kanssa, sillä aikaa kun minä kärvistelen yksin surkeissa – ja myös vähemmän surkeissa – paikoissa!” Pariskunta oli äkkiä hyvin keskittynyt toisiinsa.

Aren laskeutui vetelämmäksi divaanin tyynyjä vasten. ”Kuulkaahan sydänkäpyset, en minä ole täällä rikkomassa teidän avioliittoanne…”

”Emme me ole naimisissa!” Kaspar ja Mikal ärähtivät yhteen ääneen ennen kuin hän ehti jatkaa.

Aren onnistui vaivoin estämään nauruun purskahduksen. ”Kuulostatte ihan vanhalta ja kiukkuiselta avioparilta. Minulle kyllä sopii hoidella teitä kumpaakin ilman sen kummempia sitoumuksia.”

Molemmat käännähtivät katsomaan häntä kipakasti. ”Jos haluat hoidella jotakin, niin Sorjassa on useita ilotaloja. Minun Mikaliani ei köyritä puolihuolimattomasti”, Kaspar murahti ja Aren yllättyi, kun Mikal painoi samanmielisesti päänsä tämän olkapäälle.

Kaspar vei kätensä Mikalin lantiolle ja veti taiteilijan aivan kiinni itseensä. Helvetti, nuo kaksi todella rakastavat toisiaan, Aren ajatteli.

”Olenko muka joskus nussinut sinua huolimattomasti?” hän kysyi puolustelevasti tuijottaen suoraan Kaspariin.

Taikuri raapi leukaansa vapaalla kädellään. ”Etpä kai. Mutta Mikalin nautinto on minulle yhtä tärkeää kuin omani.”

Nyt Mikal imi avoimesti laikkuja tämän kaulaan. Arenin piti purra itseään huulen, jottei hänestä näkyisi, kuinka turkasen kuumaa sen katseleminen oli.

”Joskus tärkeämpääkin, oma höpsöni. Kun et aina tajua, kuinka suuri osa minun nautintoani sinun nautintosi on”, taiteilija mumisi matalasti.

Aren oli ensimmäisenä valmis myöntämään, että välitti pääasiassa lähinnä omasta tyydytyksestään, joskin se yleensä tarjosi petikumppanillekin mahtavat kyydit, koska hän ei ollut mikään viiden henkäyksen mies. Mutta se, mitä hänen ja Kasparin taikuudet tekivät heidän pannessaan… Kasparin toteamuksessa Sinisessä tiessä oli ollut vinha perä. Ja nyt taikuri tuossa suuteli taitelijaa niin tyynesti ja hellästi, että hänenkin kivistä sydäntään viilsi, haaroista puhumattakaan.

”Lakataanko jo kiusaamasta haltiavanhusta?” Mikal heitti noiden irrottua suudelmastaan.

Aren irvisti rumasti, kun Kasparkin kääntyi ja huomasi hänen tilansa.

”Lakataan vain”, tämä sanoi virnistäen itseriittoisesti. ”Muuten joudut keskeyttämään työsi, jotta mallisi voi… no, joka tapauksessa et pidä työsi keskeyttämisestä.”

Mikal nyökkäili hyväksyvästi.

”Painu perseeseen, taikurinkuona!” Aren mörähti.

Kaspar näytti käsillään sovittelevaa elettä, mutta kääntyi vielä ovella. ”Niin minä ajattelinkin, Aren. Nähdään illallisella. Ja sen jälkeen.” Heille kummallekin osoitettu silmänisku ja taikuri oli tiessään.

Mikal tassutteli divaanin luo ja suukotti Arenin yllätyksesi tämän poskea. ”Saatiin mitä haluttiin, vai kuinka?” taiteilija kuiskutti hänen korvaansa ja Arenin onnistui nyökätä.

Lähtiäisiksi Mikal vetäisi kangasmytyn mukaansa. ”Ja nyt minä pääsen toden teolla tutkimaan haltian anatomiaa.”

-Roona-

Mietteitä kirjasta CXV: Armolahja, Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille ja Salamurhaajan kohtalo

 Heippa!

Toni Morrisonin Armolahja on runollinen ja tiivistunnelmainen tragedia, joka sijoittuu 1680-luvun Amerikkaan, orjakaupan alkuaikoihin, jolloin eri kansallisuudet, uskonnot, ihmiset ja luonnonvoimat taistelivat mantereen herruudesta. Teosta voidaan pitää alkusoittona romaanille Minun kansani, minun rakkaani, joka kertoo ajasta 200 vuotta myöhemmin. Armolahja näyttää, missä orjuudessa on kyse. Se on myös kertomus äidistä, joka hylkää tyttärensä pelastaakseen hänet, ja tyttärestä, jolla ei ole mahdollisuutta arvostaa saamaansa armolahjaa.

Minä itse pyysin, että lukupiirissä luettaisiin Toni Morrisonia ja hyvä toive se olikin. Kirja on tosiaan runollinen, monesta näkökulmasta kerrottu tarina. Äitinsä pois heittämä Florens etsii kiihkeästi rakkautta ja kiintymystä ja heti, kun niitä saa, tarraa niihin kiinni kuin villieläin. Florens ei kuitenkaan ymmärrä, että äiti on pelastanut hänet joutumasta oman isäntänsä ja tämän poikien himojen uhriksi. Vaarkien pariskunnalla on muutenkin outoja palvelijoita. Lina on intiaanisukua, jonka kylä kuoli valkoisten tuomaan tautiin. Suru on merirosvojen lapsi, joka ei osaa maissa muuta kuin haahuilla. Willard ja Scully ovat naapuritilan pakkotyöläisiä, jotka käyvät auttelemassa miesten hommissa. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja koskettava kirja.

Nikki on pyristellyt koko ikänsä päästäkseen eroon perinteitä arvostavasta sikhiyhteisöstä, jossa hän on kasvanut Länsi-Lontoossa. Kun Nikkin isä yhtäkkiä menehtyy, perhe joutuu taloudelliseen ahdinkoon. Kartuttaakseen kassaa Nikki hankkii työpaikan luovan kirjoittamisen opettajana. Pian hänelle, valkenee, että lähes kaikki opiskelijat ovat lukutaidottomia punjabilaisia leskiä. Luovan kirjoittamisen sijaan Nikki huomaa opettavansa aakkosia. Mutta kun yksi naisista löytää eroottisia tarinoita sisältävän kirjan ja lukee sitä luokassa ääneen, leskiin syttyy aivan uudenlainen opiskeluinto. Perinteisten asujen alla pulppuaa varsinainen luovuuden lähde, kun naiset alkavat kertoa tarinoitaan. Pian sana oppitunneista leviää naisyhteisön keskuudessa kulovalkean tavoin ja luokkahuoneen seinät pullistelevat osallistujista. Ei aikaakaan kun skandaalin ainekset ovat kasassa…

Minusta kirja oli tosi hauska, vaikka siinä käsiteltiin myös rankempia aiheita kuten kunniaväkivaltaa. Lesket olivat mielenkiintoisia persoonallisuuksia, varsinkin pidin eräästä äiti-tytärduosta. Nikki oli kasvanut paineessa, että hän tahtoi olla länsimaalainen arvoiltaan ja siksi hän ei tahtonut hyväksyä, että isosisko tahtoi perinteisen järjestetyn avioliiton (joka sekin hoidettiin kyllä moderneilla menetelmillä). Kulwinderin tyttären Mayan kohtalo oli surullinen. Tarampalin todellinen luonne jäi edelleen hieman varjoon. Hän oli joutunut naimisiin erittäin nuorena, mikä oli varmasti traumatisoinut häntä (tässä ei siis puhuta mistään meni naimisiin seitsemäntoistavuotiaan erikoisluvalla, hänet naitettiin kymmenenikäisenä). Sopii kevyeksi kesälukemiseksi, vaikkei olekaan pelkkää höttöä.

Pörri, prinssi FitzUljas Näkijän tytär, on siepattu. Teon takana ovat Palvelijat, enneunia näkevien Valkoisten kouluttajat, jotka etsivät Odottamatonta poikaa – lasta, jonka on sanottu muuttavan maailman suunnan. Palvelijat eivät ainoastaan pyri ennakoimaan tulevaa vaan myös hyötymään siitä. Vauraus ja vaikustusvalta kerääntyvät Clerresin kaupunkiin, kun Palvelijat ohjailevat maailmaa heille edulliseen suuntaan. Itsekin unia näkevällä Pörrillä on tärkeä osa ennustuksissa – mutta millainen? Fitz ja Narri ovat varmoja tytön kuolemasta ja lähtevät kostoretkelle kohti Clerresiä. Kaupunki oli aikoinaan Narrin koti – ja hänen raa´an kidutuksensa näyttämö ja vankila. Tästä helvetistä Narri on jo kerran paennut, sokaistuna ja silvottuna. Nyt Fitzin ja Narrin tavoite on yksinkertainen: varmistaa, ettei yksikään Palvelija selviä heidän kostostaan.

Aloin lukemaan tätä sarjaa vähän hassussa järjestyksessä, viimeisimmästä suomennetusta trilogiasta. Seuraavaksi pitää ottaa lukulistalle ne kaksi muutakin kolmen sarjaa. Pidin tästä, kuten edellisistäkin osista, tosi paljon. Minulle jäi vähän epäselväksi lopussa, lähtikö Pörri Vuorimaille vain siksi, että Kettricken halusi hänet ottaa mukaan, kun eikös hänen tuleva lapsenlapsensa sikäli, kun olisi tyttö, ole tärkeä Vuorimaalaisille (koska siellä vallitsee matriarkaalinen yhteiskunta). Kun tekstistä sai jotenkin sen kuvan, että Pörrillä olisi merkitystä muutenkin kuin vain kuningattaren ylhäisenä seuralaisena ja Näkijäin suvun prinsessana. Kivisusi tuntui jotenkin kivemmalta kuin kivilohikäärme ja minusta oli luontevaa, että Narri meni Fitzin mukaan, mitäpä hän olisi enää maailmassa tehnytkään, kun ei hän todellisuudessa kuulunut Pörrin elämään.

-Roona-

Taikurin tehtävästä

 Moikka!

”Vitun kusipää.” 

Mies jatkoi häiriintymättä aamutoimiaan edessäni liikkuen sulavasti ja viettelevästi. ”Enpä muistanut, että te ihmiset olette noin kiimaisia.” Viiltävä hymy karehti huulilla. 

”En minä ole ihminen!” sähähdin harmikseni anovalla äänellä. Saatoin kenties haluta hänet takaisin sänkyyn kanssani. 

Aren käänsi haltiansilmänsä minuun. ”Mikä sinä sitten olet? Taikuriko?” Hän ei antanut minulle tilaisuutta vastata. ”Taikurit ovat ihmisiä.” 

Irvistin koko hammasrivilläni. Aren oli valinnut Sinisessä tiessä huoneen, jossa veti. Kaiketi haltiat nauttivat kylmästä. 

”Minä olen taikoja ja siinä mielessä lähempänä sinua kuin muita ihmisiä.” 

Aren naurahti kettumaisesti. ”Ihmisissä on alusta asti ollut niitä, jotka osaavat taikoa. Haltioista kaikki ovat osanneet aina käyttää taikuutta. Se ei ole koskaan tehnyt meistä ystäviä ja liittolaisia. Eikä varsinkaan saman lajin edustajia.” 

Mielessäni välähti jälleen hetkellisesti se tosiasia, että Aren oli kolmesataavuotias. Nähnyt elämää neljän ihmisiän verran ja silti haltiaksi vielä hyvin nuori. Halusin kuitenkin väittä vastaan. ”Silti. Minä tiedän kyllä, mitä taikuutemme tekevät joka kerta, kun voihkit korvaani.” 

Aren pyöräytti silmiään. ”Kumpi se viime yönä olikaan, joka erityisesti voihki ja pyysi lisää Kaspar?” 

Kärsivällisyyteni napsahti poikki. ”No minä. Mutta en edes halua muistella kuinka monta kuunkiertoa sitten olen viimeksi saanut miestä. Siis ettei kyseessä ole vain pikainen käteen veto jossakin karussa huoneessa.” 

Aren tuli istumaan viereeni sängylle ylävartalo edelleen paljaana. ”Mukavaa, että pikkurakastajani on uskollinen”, hän sanoi ivallisesti tunkien sormensa sekaiseen tukkaani. 

”Sinulleko senkin apina? Jos minä jollekulle olen uskollinen, se on Mikal, joka sentään kirjoittaa minulle. Pakko myöntää, että runkkasin aina silloin tällöin hänen kaunista vartaloaan ajatellen.” Todellisuudessa sydämeni oli jakaantunut melko lailla tasan Arenin ja Mikalin välillä, mutta sitä haltiamiehen ei tarvinnut tietää. 

Aren tukisti minua, joskin yllättävän hellästi. ”Esittelepä minut Mikalillesi, kun sopiva hetki koittaa. Voimme sitten vertailla kuinka kiimainen oikeastaan olet. Taidat nytkin toivoa lisää?” 

Suu oli laskeutunut korvalleni, ääni muuttunut juoksevaksi hunajaksi. Vedin miehen päälleni, suun suutelemaan suutani.

Taitavat taikurit eivät makaa aidalla, he kulkevat tiellä kapealla kaidalla, ojasta allikkoon ja sieltä tähtiin, sinne heidän menevän nähtiin. Pysähdyin katselemaan, kun joukko lapsia rallatteli lorua hypätessään narua. Täällä se jatkui tutumpiin ammatteihin kuten kauppiaisiin ja seppiin. Aren oli lähtenyt etsimään uutisia siitä, milloin meidän kummankin odottama henkilö suvaitsisi saapua paikalle. Minä vetelehdin kaduilla ja tarkkailin, kuinka taikojiin täällä suhtauduttiin. Hohto kuului niihin itäisiin kaupunkeihin, joissa taikominen oli sallittua ja taikureilla oli jopa oma kiltansa. Mutta asukkaat vaikuttivat vieraantuneilta taikuudesta ja varautuneilta sitä kohtaan. Maaseutualueilla tuskin tunnettiin edes lorun alkua, joten olin pitänyt todellisen luonteeni visusti piilossa siellä kulkiessani. 

Aren kulki koko ajan huppu päässä, sillä asukkaat pelkäsivät epäilyttävän näköistä pitkää miestä vähemmän kuin täysikasvuista haltiaa. Kakarat jatkoivat leikkiään ja minä matkaani. Ajatukseni purjehtivat Mikaliin. Hän oli viimeksi kirjoittanut minulle Särmästä. Se oli sotilaiden kaupunki eikä Mikal ollut viihtynyt siellä. Nyt hän oli jo varmaan Sorjassa, etelän kuninkaan pääkaupungissa. Eräs kuninkaan neuvonantaja, herttua Georgios, oli poiminut Mikal mukaansa, kun tämä oli saanut edellisen tilaustyönsä valmiiksi. Mikal oli taiteilija, joka piirsi ylimaallisesti ja jota värit tottelivat kuin jumalaa. Tai no, ehkä minä olin jäävi sanomaan, koska rakastin häntä. Joka tapauksessa Mikal oli haaveillut Sorjaan pääsystä kuten jokainen Aava-mantereen taiteilija. Maailman inspiroivin paikka siitä sanottiin.

Olin maleksinut mietteissäni aivan keskustorin läheiseen kortteliin. Majatalon edessä (oletettavasti kaupungin parhaan, ne sijaitsivat aina tällaisissa paikoissa) miekkonen, jonka takana osittain minulta piilossa istui suuri valkoinen koira, selitti jotain kiihtyneelle isännälle. Menin kiinnostuneena lähemmäs. 

”Ette voi tuoda tuota petoa taloon!” isäntä kuului sanovan. 

”Se on lemmikkini, isäntä hyvä. Huolehdin koirani kaikista tarpeista ja vakuutan, ettei siitä ole vaivaa teille eikä muille vieraille”, mies vastasi tyynesti. 

”Lakatkaa jo väittämästä elukkaa koiraksi, näenhän minä, että se on susi!” 

Päässäni alkoi naksua. Valkea susi. Lupa. Häntähän me Arenin kanssa odotimme. Nainen oli tullut tänne salaa ja vieläpä muotoaan muuttaneena. Astuin muutaman askeleen lähemmäs ja korotin ääntäni: ”Mitäs täällä elämöidään keskellä katua?” 

Sekä suden että miehen katseet kääntyivät hetkessä minuun. Kummassakin näkyi tunnistamisen häivähdys. 

Isäntä oli tuohtunut keskeytyksestä. ”Ei kuulu teille, vaikka minä elämöisin asiakkaideni kanssa!” 

Mies mittaili minua. ”Kaspar, oletan? Kenties me olemme tervetulleempia sinun majapaikkaasi.” Nyökkäsin vastaukseksi kumpaankin kysymykseen. 

Yhtäkkiä isäntä oli haluton luopumaan asiakkaastaan, joka oli jo selvästi lupaillut runsasta korvausta. ”Nyt kun herra tapasi ystävänsä, kenties ystävä voi hoitaa hurttaa herran vierailun ajan”, tämä lasketteli mielevästi. 

Suden silmät olivat yhtä tyynet kuin koko keskustelun ajan, kun se tassutteli luokseni. ”Valitettavasti seuraan aina narttuani. Rahani otetaan toisaalla varmasti ilomielin vastaan”, mies ilmoitti isännälle. Lähdin johdattamaan heitä kohti Sinistä tietä.

Sinisen tien emäntä oli ensin vastustellut suurta eläintä, mutta nähtyään sen kolikkopussin koon, jonka saisi palkaksi yösijoista, hän oli toivottanut ´suloisen tytön´ lämpimästi tervetulleeksi. Nainen muutti muotoaan heti, kun minä ja Aren olimme lukinneet heidän huoneensa oven perässämme. Hän vääntyili ja venytteli hetken aikaa kuin asettaakseen luunsa oikean olemuksensa mukaisille paikoille. 

”Toivottavasti ette joutuneet odottamaan kovin pitkään”, hän sanoi sitten. 

Aren irvisti niin, että kulmahampaat näkyivät. ”Mitä nyt viikon”, hän sähähti pehmeästi. 

Lupa kohautti harteitaan. ”En voinut tarkalleen tietää, missä olitte, joten annoin teille aikaa.” Tietenkään nainen ei ollut itse halunnut joutua odottamaan. 

Haukottelin välinpitämättömän näköisenä. ”Minne meidän on tarkoitus lähteä?” Ei Lupa meiltä muuten olisi pyytänyt apua. 

”Sorjaan”, nainen vastasi suoraan. 

Aren ehti ennen minua. ”Mitä siellä on?” 

”Ongelmia. Me saavuimme Hohtoon näin, etteivät Sorjan salamurhaajat saisi minusta vihiä, tietäisi, että olen tulossa. Heille minusta annetut tuntomerkit ovat kohtuulliset, mutta susimuodosta he eivät ainakaan meidän tietääksemme tiedä mitään.” Lupa sanoi tämän tyynesti, aivan kuin olisi ollut täysin arkipäiväistä, että hänen perässään oli salamurhaajia. Se saattoi hyvinkin olla totta. 

Aren vilkaisi minua kummallisesti. ”Mitä ne salamurhaajat tekevät Sorjassa sillä aikaa, kun sinä et ole siellä?” Hän painotti tiettyjä sanoja kuin minua varten. 

Lupa katsoi silmiini. ”Toivon hartaasti, ettei teillä ole siellä tuttuja. He lisäävät listaansa kaikki ne, joiden tappaminen saattaa edistää heidän asiaansa.” 

Tajuamisen aalto rysähti rintaani. Mikal. Hän saattaisi olla vaarassa… tai ei, äänenpainosta päätellen hän oli vaarassa. ”Ovatko he erityisen kiinnostuneita hovin jäsenistä?” sain inahdettua. 

”Hyvin todennäköisesti”, vastasi Ariksi esittäytynyt mies, Lupan matkakumppani. Kalpenin. 

”Hänen rakastajansa on siellä”, Aren kertoi auttavaisesti. 

Lupa teki muutaman ylikorostuneen haistelueleen. ”Hajun perusteella voisi kuvitella muuta.” 

Tietenkin hän oli susimuodossaan haistanut, että me olimme… mutta ajatukseni olivat liian kiinni Mikalissa välittääkseni. 

”No, hyvä on, toinen rakastajansa”, Aren murahti nyrpeästi. 

”Milloin me lähdemme?” Mitä pikemmin olisin Mikalin luona… 

”Heti aamun valjettua, jos teille sopii.” Nyökkäsin ja kävelin konemaisesti ulos ovesta. 

Aren pysäytti minut vasta puolivälissä käytävää. ”Et kyllä mene sänkyysi valvomaan koko yöksi ja pelkäämään rakkaasi puolesta. Tulet viereeni ja kerrot kaiken ihanasta Mikalista, vaikka ei se minua suuremmin kiinnosta. Ja aamulla… niin, hän on taatusti turvassa, kun pääsemme Sorjaan.” Seurasin häntä jo tuttuun vetoisaan kulmahuoneeseen.

-Roona-

Sydämeni näkee sinut

 Moikka!

Sydämeni näkee sinut

ja sinun sydämesi näkee minut

niin on ollut kauan

kuka tietää

ehkä aikojen alusta asti.

 

Aurinko paistaa hiuksiisi

ja kultaa ne loistollaan

Kuu kumottaa pääni päällä

ja hopeoi lettini

Valomme sopivat täydellisesti yhteen.

 

Rakastan sinua sydämestäni

ja sinä rakastat minua sydämestäsi

se on yhtä luonnollista

kuin hengittäminen

ja elämä itsessään.

 

Juokset nopeasti

kapeiden katujen halki

Minä kiidän

pehmeillä metsäpoluilla

Yhdessä voimme nauttia kummistakin.

 

Sydämeni hakkaa lujaa

kun kuulen äänesi

Sinun sydämesi rauhoittuu

kun silitän selkääsi

Lyöntinopeus nyt: tasainen.

 

Katsot minua

roikkuen oven karmeissa

Olen sinulle peili

toisella seinällä

sama, mutta kuitenkin eri.

 

Yöksi sydän käpertyy toisen viereen

ollakseen taas valmis

uuteen

huomenna se rakastaa taas.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CXIV: Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, Tarja Kulho – lomille lompsis sekä Hajusteentekijän tytär

 Heippa!

Tallinna vuonna 1431. Piritan luostarin nunna Taleke on yllättäen menettänyt puhekykynsä, ja apteekkari Melchior Wakenstede kutsutaan selvittämään tapausta. Matkalla apteekkari löytää kuristetun miehen. Myös Piritan luostarissa kuristetaan kolme ihmistä seuraavien päivien aikana. Melchior vannoo löytävänsä syyllisen, mutta miten käy, kun hänen korviinsa kantautuu samaan aikaan suruviesti kotoa? Historiallinen dekkari vie lukijansa vanhaan Tallinnaan ja keskiajan pimeälle puolelle. Piritan kuristaja on suositun Apteekkari Melchior -sarjan neljäs mysteeri.

Pidin tästä romaanista toistaiseksi eniten koko sarjassa. Harglan kirjoitustyyli oli jotenkin hieman erilainen, normaalimpi. Aiemmissa osissa on ollut hieman vanhahtava tyyli, joka teki lukemisesta vähän vaivalloista. Pidin Melchorin lapsista ja olisin toivonut, että Agatha olisi luostarin sijaan saanut jäädä hääräämään Tallinnaan näppäränä porvarin vaimona. Mysteeri oli mielenkiintoinen, alku on kirjoitettu niin, että se todella johtaa harhaan, yllättävällä tavalla. Vaikka Katerlynin kohtalo oli harmillinen, oli hauska tietää Melchiorin muisteloista, kuinka he olivat tavanneet. Birgittalaisnunnilla vaikutti olevan aika tiukka luostarisääntö pitkine laulettuine palveluksineen.

Mitä olisi kesä ilman mökkiä ja mökki ilman paarmoja, ulkohuussin tyhjentämistä, kylään tuuppaavia sukulaisia ja grillin väsähtäneitä makkaroita? Kun Korson Räkkärimarketissa kassanhoitajana työskentelevä Tarja Kulho lähtee kesänviettoon, on jalassa lomacrocsit ja kohteena oman konsernin mökkikylä. Kukapa ei haluaisi viettää kesälomaansa rakkaiden kollegojen seurassa? Siispä: lomille lompsis. Paula Noronen on humoristi, käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirjailijana hänet tunnetaan suosituista Supermarsu- ja Yökoulu-sarjoista. Norosen ensimmäisen aikuisille suunnattu teos Tarja Kulho – Räkkärimarketin kassa hurmasi tuhannet lukijat riemastuttavalla huumorillaan.

En minä tällekään toiselle osalle hirveästi lämmennyt, vaikka oli siellä ihan hauskojakin juttuja. Kaikkein huvittavinta minusta oli lopussa, kun Pyry vaan totesi, että kiva, kun tykkäätte Anniinasta, tuon sen seuraavalla kerralla kotiin käymään. Vescu oli hauska ja osuva hahmo ja ajattelin ensin, että hän on nuorempi mies, ehkä vähän kolmenkympin jommallakummalla puolella, mutta hän olikin Tarja, Reijon ja muiden ikäinen. Kyllä minä pystyisin näitä lukupiirin merkeissä vielä lisääkin lukemaan, mutta itsekseni en kyllä tarttuisi.

Kun Ilussa syntyy, moista lasta ei ole ennen nähty. Niin täydellinen kuin vastasyntynyt voi olla, mutta osa vauvan pehmeästä ihosta hehkuu verenpunaisena. Se on merkki jumalilta, sen tietävät kaikki. Ilussa on assyrialaisten hajusteentekijöiden sukua, ja äiti kasvattaa tyttärestään taitavan tuoksujen ja voiteiden valmistajan. Mutta äidin mukana kulkee salaisuus, savitaulu, joka ei saisi missään nimessä joutua vieraisiin käsiin ja jonka vuoksi äiti on piilotellut Ilussan kanssa vuosikausia kyläpahasen majatalossa. Kunnes kaikki muuttuu yhdessä yössä. Assyriologi Kaisa Åkermanin historiallinen romaani avaa näkymän 1200-luvulle e.a.a., epävakaaseen aikaan, jolloin Assyria otti ensimmäisiä askeliaan maailmanmahdiksi.

Hyvin kiinnostava katsaus pieneen osaan assyrialaista kulttuuria. Olisin mielellään kuullut hajusteiden valmistuksesta vielä enemmänkin. Hajusteidentekijät olivat ammattinsa osaavia ja varmasti arvostettuja naisia. Ilussa oli mielenkiintoinen nuoresta tytöstä naiseksi kasvava hahmo. Namirtu taas vaikutti todella kipakalta, jota maanpakoisuus vain oli korostanut. Erenu sai kyllä paljon vapauksia ollakseen löyhäsuinen orja. Toki orjien välillä oli Assyriassakin eroja kuten myöhemmin Kreikassa, mutta kuitenkin. Rahimalla oli maalaisjärkeä toimia majatalossa ja miesten maailmassa. Tykkäsin myös siitä, kuinka Ilussa lopulta päätyi pyörittelemään miehiä omassa tyttömäisessä epävarmuudessaan. Harvemminpa sitä nuorena ja kokemattomana tietää, ketä oikeasti rakastaa.

-Roona-

Rakkaudesta sinuun

 Moikka!

Will mallaili valmistujaishattuaan päähän peilin edessä. Hän oli joskus odottanut valmistumista kuin kuuta nousevaa, mutta nyt hänen ajatuksensa suuntautuivat tulevaisuuteen. Olivat itseasiassa suuntautuneet jo pitkään. Hän ja Hermio muuttaisivat yhteen! Oli onnenpotku, että hänen harjoittelupaikkansa Bostonissa oli tarjonnut pysyvää työtä. Äiti ja isä olivat auttaneet asunnon etsimisessä ja Celineltä oli löytynyt yllättäviä säästöjä, joilla he olivat voineet ostaa kodin. Will oli itkenyt ja nyyhkyttänyt ja kiitellyt Celineä ylenpalttisesti, kunnes tämä sanoi, että se oli vain rahaa ja paljon tärkeämpää oli nähdä Hermio onnellisena Willin kanssa. Sitä paitsi Celinen oli tullut aika siirtyä toiseen paikkaan, joten hän halusikin jättää kaiken Hermiolle kuuluvan Hermiolle, kun oli ehdottoman selvää, ettei tämä enää lähtisi hänen mukaansa. Will odotti jo enemmän kuin innokkaasti, että saisi joka aamu herätä poikaystävänsä vierestä ja suukottaa tätä hyvän huomenen toivotukseksi niskaan, olkapäälle, poskelle, otsalle tai suulle, mikä nyt sattuisi olemaan lähimpänä.

Hän hymyili peilikuvalleen. Koulun kaapu näytti huvittavalta, mutta niin sen kuuluikin. Jenny oli saanut kunnian pitää puheen kaikille valmistuville ja Will oli hirvittävän ylpeä ystävästään. Hermio ja Celine olivat luonnollisesti tulossa valmistujaistilaisuuteen kuten myös Willin vanhemmat ja sisaret kumppaneineen. Sillä porukalla he lähtisivät myös syömään illalla juhlan jälkeen. Historian vuosikurssi oli sopinut juhlivansa yhdessä vasta seuraavana päivänä, jotta kaikki ehtisivät viettää aikaa myös kiireisimpien sukulaisvieraiden kanssa. 

”Vieläkö sinä peilailet? Ja naamasta näkee, ettet ole ajatellut mitään muuta kuin Hermiota.” Jenny oli hyökännyt hiljaa hänen taakseen pukeutumistilaan. 

”Hei sinullekin”, Will sanoi kääntyen halaamaan tyttöä. ”Näytät nätiltä. Jännittääkö?” 

Jenny kiepautti tukkaansa, joka oli vedetty latvoista pehmeille laineille. ”Eipä juuri. No, mitä Hermio on suunnitellut täksi illaksi?” 

”Ei kai mitään erityistä. Hän lähtee syömään meidän kanssamme.” 

”Niin varmaan”, Jenny tuhahti ja veti Willin perässään odotustilaan muiden opiskelijoiden joukkoon.

Hermio oli pukeutunut ja odotti sängyllään istuen, että olisi aika lähteä. Will oli hermoillut hänelle vielä edellisiltana sitä, että mahdollisesti kompastuisi pitkään kaapuunsa. Hermio tiesi, että hänen poikaystävänsä hoitaisi todistuksen noutamisen tyylipuhtaasti kotiin. Hän oli jännittynyt aivan toisesta asiasta. Käsi hakeutui tuon tuostakin taskuun tunnustelemaan mustaa samettia. Löytyisikö päivästä sopiva hetki sille, mitä hän aikoi? 

Totta kai, hänen sydämensä sanoi itsevarmasti. Rakkaudelle löytyy aina sopiva hetki. 

Hermio olisi halunnut näpäyttää rintansa viisastelijaa, mutta hän tiesi, että se kaipasi vain kovasti kotiin Willin sydämen viereen. Hän havahtui siihen, että Celine kutsui häntä alakerrasta. No niin, nyt lähdettäisiin katsomaan päivänsankaria.

”Onneksi olkoon. Voi, minun pikku poikani on yliopiston käynyt.” Äiti rutisti Williä niin tiukasti, että ilmat puhahtivat pihalle. 

Seremoniaa oli hellinnyt auringonpaiste ja Jennyn puhe oli huvittanut ja herkistänyt paikallaolijoita sopivassa suhteessa. Will oli yhyttänyt Hermion katseen kiittäessään yleisöä suosionosoituksista ja lähes lähettänyt lentosuukon. He olivat heittäneet hattunsa ilmaan ja huutaneet liian monta kertaa hurraa. Nyt äiti oli päässyt hänen kimppuunsa. 

”Rauhoitu. Ovathan Ella ja Megkin valmistuneet collegesta. Ei tämä niin ihmeellistä ole.” 

Äiti irrotti lopulta antaen tilaa isän vakaalle kädenpuristukselle. Sitten oli Ellan ja Megin vuoro mahojensa kanssa, sillä kumpikin odotti perheenlisäystä. Siskot kiusoittelivat Williä onnittelujen lomassa. Langoiltaan hän sai kunnon selkääntaputukset. 

Ellan kolmevuotias tytär Rosie antoi hänelle piirustuksen. ”Sinä ja Hermio”, tyttö selitti sorauttaen ärrää.

Hermio tuli halaamaan. ”Onnea, kulta”, tämä sanoi suudellen häntä häveliäästi poskelle. 

Will olisi toivonut enemmän, mutta ehkä julkisella paikalla oli fiksua tyytyä harkitumpiin hellyydenosoituksiin. Hermio jäi pitämään kiinni hänen kädestään, kun Celine tuli vielä lausumaan toivotuksensa. Jenny kiisi viittojen merestä heidän luokseen ja kaapaten Willin kainaloonsa pörrötti tämän tukkaa. 

”Tulee ikävä sinua Wills, kun karkaat tuon luvattoman komean poikkiksesi kanssa sinne Bostoniin.” 

Hermio hymyili suupielet korvissa. ”Tästä en ole kuullutkaan. Minne sinä olet karkaamassa ja kenen kanssa?” hän vastasi vilkuillen Williä kujeilevasti. 

Will puristi kädessään olevia pitkiä sormia. ”Minä menen nyt vaihtamaan tämän höpsön viitan pois. Sitten lähdetään syömään, sillä minulla on hirveä nälkä ja tietääkseni olen myös kemujen keskipiste, joten voin määrätä milloin menemme ja minne.”

Willin vanhemmat olivat varanneet pöydän eräästä kartanoravintolasta kaupungin ulkopuolelta. Hermio ei ollut aiemmin käynyt siellä, mutta paikka oli hyvin viehättävä ja pittoreski. Siksi sinne oli oletettavasti päätynyt muutama muukin valmistujaisseurue. Tarjoilija antoi Willin ensin maistaa shampanjaa ja kaatoi hyväksynnän saatuaan kaikille muillekin. He nostivat maljat akateemisten saavutusten kunniaksi. Hermio istui Willin viereisellä paikalla ulkoisesti tyynenä, mutta sisältä hämmentyneenä. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen päästä tähän? Tasku poltteli nyt kuin siellä olisi pienen rasian sijasta ollut tulinen hiili. He saivat eteensä ensin komeat alkuruoka-annokset. Willin sisaret vitsailivat lempeästi koko aterian ajan ja tunnelma oli hilpeä. Willin isä piti puheen viinilasi kädessään ja kehui kyynelsilmin, miten mukavaa oli, kun koko perhe oli kokoontunut yhteen juhlimaan, vävyjä myöten.

Will tunsi itsensä tavattoman onnelliseksi. Päivällinen oli sujunut loistavasti ja ilta alkoi hieman jo hämärtyä. Hän tosin alkoi kaivata hieman happea. ”Käyn vilkaisemassa puutarhaa, jos teitä ei haittaa menettää juhlakalua hetkeksi”, hän virnuili pöytäseurueelle. 

Hermio tuijotti jonkin aikaa Willin perään ja nousi sitten. ”Jos minäkin menisin…” 

Willin äiti näytti peukkua. Puutarha oli tosiaan kaunis. Mutta Will, joka seisoi nojaten terassin kaiteeseen, näytti illan valossa lumoavalta. Hermio astui hänen luokseen. 

”Hei, tuliko sinulle jo ikävä?” Willin kasvot hymyilivät hänelle. 

”Tuota… minulla on sinulle asiaa.” Siniset silmät kiinnittyivät odottavasti häneen. ”Öööö… tuota…. siis…” Hermio oli suunnitellut hienon puheen, varsinaisen elegian, mutta kaikki sanat haihtuivat hänen päästään kuin vikkelät kevätlinnut. Hän hätääntyi hieman ja kävi toisen polvensa varaan. ”Minä… ha-haluaisitko sinä tehdä minusta maailman onnellisimman… ja… ja tulla miehekseni.”

Will tarttui Hermion ojennettuihin, tyhjiin käsiin ja veti tämän ylös. Sitten hän painautui poikaystävänsä rintaa vasten. ”Kyllä, kyllä, kyllä. Voi, Herm…” Hänen sydämensä kuohui yli. Jos hän oli aiemmin kuvitellut olevansa onnellinen niin nyt hän vasta olikin. Will nosti päänsä ja suuteli hämmennyksestä toipuvia huulia. ”Rakastan sinua niin…”, Will tajusi jotain. ”Kai sinulla on minulle sormus.” 

Hermio punastui poskipäistään. ”On tietysti. Se… se on taskussa.” Hän kaivoi sen esiin ja pujotti yksinkertaisen ja sulavalinjaisen renkaan Willin vasempaan nimettömään. ”Voimme vaihtaa sen, jos haluat. Tämä kosinta ei mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut”, Hermio mutisi pehmeästi. 

Will silitti kihlattunsa paidankaulusta. ”Se on täydellinen. Sekä sormus että kosinta. Meidän pitäisi varmaan mennä takaisin sisälle. Kaikki innostuvat ihan hirveästi, kun kuulevat tästä.”

Hermio pidätteli häntä vielä. ”Oikeastaan… vanhempasi tietävät jo.” 

”Kuinka..?” 

”Minä vähän niin kuin kysyin heiltä kättäsi.” 

Will nauroi ja pukkasi Hermiota leikkisästi. ”En tiedä pitääkö tuo ajatella konservatiiviseksi vai romanttiseksi. Ehkä taivun jälkimmäiseen.” Hermio hymähti ja he kääntyivät menemään sisälle. 

Ovella Will kurottui kuiskaamaan hänen korvaansa. ”Ihmettelinkin, kun isä puhui vain vävyistä. Mutta hän taisi arvata, että sanon kyllä ja laski sinutkin jo mukaan.” 

He saapuivat takaisin pöytään ja Will ojensi heti kätensä kaikkien nähtäväksi. Onnitteluja alkoi sadella saman tien. Willin äiti tuli pöydän toiselta puolelta halaamaan Hermiota. ”Ihanaa saada sinut perheeseen, vaikka olethan sinä siihen jo monta vuotta kuulunut.”

Hermion sydän karkasi jälleen omille teilleen ja kävi hänen rinnassaan illan aikana enää muutamina huumaavina hetkinä. Oli jo myöhä, kun he vihdoin olivat Hermion huoneessa kirjakaupan yläkerrassa. Will oli riisunut ja asettanut asunsa annetulle vaatepuulle – ja tehnyt tämän hitaasti aivan Hermion silmien alla – ja mennyt suihkuun. Sillä aikaa Hermio viskoi omat vaatteensa sikin sokin lattialle ja pujahti peittojen väliin. Kohta suihkunraikas kihlattu oli hänen vieressään ja he suutelivat pitkään nautiskellen. 

”Minusta tuntuu, että voisin haljeta kaikesta tästä onnesta”, Will ynähti heidän lopetettuaan. 

Hermio siveli hänen selkäänsä. He olivat kumpikin kovina, mutta sillä ei ollut väliä, koska kumpikaan ei halunnut senkaltaista himoa juuri nyt. Tuntui vain ihanalta maata kiihottuneena toisen vieressä.

”Älä kuitenkaan tee niin. Minun tulisi surku, jos poistuisit keskuudestamme sillä tavalla.” 

Will näykkäsi Hermion kaulaa. ”Vitsiniekka. Olin ajatellut kosia sinua Bostonissa, muuttolaatikoiden keskellä.” 

Hermio puhahti hänen hiuksiinsa. ”Kuulostaapa epäromanttiselta. Onneksi minä ehdin ensin.” 

Will kierräytti itsensä Hermion päälle ja lukitsi jalkansa tämän lantion ympärille. Se sai miehen hengittämään epätasaisesti. ”Loppui leikinlasku, herra Kosintani-meni-nappiin-vaikka-tuskin-sain-sanaa-suustani. Ehkä tämä tarkoittaa, että et jänistä parin ensimmäisen viikon jälkeen, kun tajuat miten hirveää kanssani on asua.” 

Hermion ilme muuttui vakavaksi ja hän toi kätensä yllään häilyvän Willin poskelle. ”Rakas, minä olisin sinun ilman sormustakin. Mutta vartaloni aaltoilee ja sulaa, kun kuulen, että sinäkin olisit halunnut kosia minua.” 

Will kumartui imemään kihlattunsa kosteita huulia. 

”Haluatko sinä…?” Hermio sai haukottua jostain välistä. 

”En tänään, jollet sinä…”, Will mumisi pehmeästi. 

”En. Haluan vain, että olet siinä koko yön akateemikkoni. Rakastan sinua.” Siihen Will jäi Hermion elävälle rinnalle odottamaan huomenna alkavan uuden luvun ensi rivejä.

-Roona-

Ystävänpäivä

 Moikka!

Will huokaili pohtien, mitä laittaisi päälleen. Ystävänpäivä alkoi uhkaavasti kääntyä iltaan ja Hermio oli luvannut viedä hänet treffeille. He menisivät ravintolaan ja sen jälkeen oli kuulemma luvassa vielä joku ekstrayllätys. Willille olisi toki riittänyt, että he katsoisivat Netflixiä ja kuhertelisivat Hermion sängyllä ja että hän mahdollisesti löytäisi itsensä alastomana Hermion sylistä illan lopuksi. Tietenkään hän ei halunnut painostaa miestä mihinkään ja romanttinen ravintolailta olisi kyllä ihana. Vaatteet vain tuottivat päänvaivaa. Chris istui tyttöystävänsä kanssa sängyllään jotain kännykkäpeliä pelaten. Will oli luvannut, että nämä saisivat asuntolahuoneen käyttöönsä koko yöksi. 

Jenny sujahti paikalle heidän käytävään raollaan olevasta ovestaan. ”Etkö sinä ole vielä päättänyt? Laitat ne tummat tiukat farkut ja sen yhden pitkähihaisen t-paidan. Paitsi jos pelkäät, että Hermio rikkoo sen repiessään sen päältäsi.”

Will karahti punaiseksi ja Chris elehti, että oli jo kuullut ihan liikaa. Jenny soi mulkaisun sängylle päin. 

”Se on kuule teidän eduksenne. Mitä todennäköisemmin Williltä lähtevät vaatteet päältä, sitä todennäköisemmin te saatte kuksia täällä rauhassa koko yön.” 

Chrisin tyttöystävä Jeidi hihitti ja nyökkäili. Will karkasi vessaan laittamaan Jennyn ehdottaman asukokonaisuuden päälleen. Paita kieltämättä paljasti aika kivasti käsivarsien vahvistuneet lihakset. Hän oli innostunut salilla käymisestä edellisenä kesänä. Ehkä Hermiokin pitäisi siitä, että hän näytti seksikkäämmältä kuin yleensä.

Toisaalla Hermiolla ei ollut ollut mitään vaikeuksia asun valinnassa. Hän oli heittänyt päälleen jotain, minkä ajatteli näyttävän samaan aikaan tyylikkäältä ja rennolta. Häntä hermostuttivat aivan muut asiat. Kuten esimerkiksi se, että mahtoiko Will todella haluta hänen kanssaan sänkyyn. Ilta oli nimittäin suunniteltu viemään heitä kahta sitä kohti. Olihan Will antanut aika vahvoja signaaleja haluistaan, mutta hän ei tahtonut rikkoa mitään, mitä he olivat siihen mennessä rakentaneet. Vahvoja signaaleja, hänen sydämensä tuhahti, Will on sanonut haluavansa sinua! Siinä vahvaa signaalia kerrakseen. Hermio hiljensi viisastelevan sykkijänsä ja päätti, että treffit menisivät loistavasti.

Papa Giorgion kaikki pöydät olivat täynnä. Tarjoilija mutkitteli heidän edellään kohti Hermion varaamaa yksilöä. Osa pareista oli jo aloittanut intensiivisen toistensa tuijottelun ruokien jäähtyessä lautasella. Willin vatsanpohjaa kutitti. Heidän pöytänsä oli rauhallisessa nurkkauksessa ja tarjoilija sytytti kynttilän palamaan samalla, kun he istuutuivat. 

”Olisitteko ystävällisiä ja katsoisitte ensin, löytyykö ystävänpäivälistaltamme jotakin mieluista? Menuista saa pudottaa osia pois, mutta ne annokset valmistuvat nopeimmin. Mitä haluatte juoda?” Lehtiö ja kynä olivat valmiina ottamaan heidän tilauksensa vastaan. 

”Jos me otamme kaksi Amorea ja kivennäisvettä?” Hermio sanoi katsoen samalla Williin, joka nyökkäsi. 

Papan alkoholittomat ystävänpäivädrinkit olivat kuuluisia Acrevillessä. Tämän vuoden nimi olisi kyllä voinut olla vähän kekseliäämpi, Will ajatteli mielessään. Ruoka oli erinomaista ja vielä parempaa siitä teki, että Hermio sipaisi hänen pöydällä lepääviä sormiaan aika ajoin. He eivät jutelleet mistään erityisen järkevästä, mutta ei siihen ollut tarvetta, kun katseet puhuivat puolestaan. Hermio maksoi laskun, koska herrasmiehet tekevät niin. Will tuhahti ilmaisulle ja totesi, että nyt elettiin 2000-lukua. 

Hermion vasen huulipieli kaartui virnistykseen. ”No, koska minulla on maailman ihanin poikaystävä.” 

Kun he pääsivät takaisin kadulle, Will ei enää voinut pidätellä uteliaisuuttaan. ”Mikä se yllätys on?” Hän puristi Hermion hansikoitua kättä. 

”Kohta näet.” 

Will pyöräytti silmiään. Tuuli pisteli poskia. ”Mietin vain, että pitääkö minun alkaa vaatimaan pusua ystävänpäivänä.” 

Hermio kaappasi hänet seuraavaan ovisyvennykseen ja suuteli pehmeästi otsalle. Will ei totisesti ollut tyytyväinen siihen ja veti toista vaativammin itseään vasten.

”Malta vielä hetkinen”, Hermio kuiskasi. 

Will kiskottiin jalkakäytävälle ja he kävelivät vielä pari kortteliväliä. Siellä Hermio johdatti Willin sisään pienen hotellin tunnelmalliseen aulaan. Nuori nainen tiskin takana tervehti heitä iloisesti. 

”Minä olen varannut meille huoneen”, Hermio sanoi yhtä paljon Willille kuin virkailijalle. 

Will tunsi rintansa paisuvan sillä aikaa, kun Hermio selvitti käytännön asioita. Sydän halusi karata kurkkuun tai alavatsaan tai jonnekin. Ja housut alkoivat olla etumuksesta liian tiukat. Hän sutaisi tietonsa nopeasti matkustajakorttiin saaden virkailijan hymyilemään tietäväisesti. 

”Tämä on kolmannessa kerroksessa”, tämä sanoi ojentaessaan heille avainkortteja. ”Aamiainen alkaa kahdeksalta.” 

Heti kun hissin ovet sulkeutuivat Hermio maistoi hänen kaulaansa. Will ulahti. Kolmannen kerroksen käytävä oli onneksi autio, joten he saattoivat etsiytyä omalle ovelleen toisiinsa kietoutuneina. Sisälle pääsy oli pieni shownsa, mutta lopulta he olivat huoneen puolella ja lukko loksahti kiinni. Se katkaisi Willin viimeiset itsehillinnän rippeet. Hän kiskoi Hermion paidan housuista ja kurotti kätensä viileälle iholle sen alle. Toisen kylkien kaaret tuntuivat täydellisiltä ja huulet kiusoittelivat Willin omia koko ajan syvemmin. Hyvän tähden. Hänen oli pakko irrottaa kätensä, kun Hermio alkoi taiteilla hänen paitaansa pois. Huolella suittu tukka meni sekaisin, mutta vähänpä sillä oli väliä. Hermion kosketus lähetti ihania väreitä ympäri kehoa. Myös tämän paita putosi lattialle Willin sohellettua hetken viimeisten nappien kanssa.

Willin lihakset olivat upeat. Olihan niistä saanut jonkinlaisen kuvan villapaitojen ja huppareiden alta, mutta tunnusteleminen oli toista. Hermio halusi koko pojan alastomaksi ennen sängylle heittäytymistä. Helvetti, hän halusi itsensä alastomaksi ennen sängylle heittäytymistä. Sormien hienomotoriikka päätti pettää tai kenties Will oli häntä ärsyttääkseen laittanut mahdollisimman vaikeat farkut. Will pääsi hänen trumpeteistaan eroon paljon helpommin. Bokserit saivat jäädä koskemattomiksi vielä hetkeksi, kun Hermio veti rakkaansa kämmen pakaralla ja toinen keskiselässä kiinni itseensä. Hän joi Willin suudelmia, kunnes tämän kädet sujahtivat ensin vyötärönauhalle ja sitten sen asettaman esteen ohi pakaroille. Hän alkoi riisua Willin blackhorseja toivoen toisen tekevän samoin itselleen.

Yhdessä hetkessä Hermio kaatoi hänet sänkyyn ja toisessa he olivat kyljittäin aivan vierekkäin. Will huohotti. Se kuulosti hölmöltä, vaikka taisi Hermiokin vähän olla hengästynyt tyynestä ulkokuorestaan huolimatta. Miehen punaruskeissa silmissä näkyi lämmintä halua ja Williä nolotti hiukkasen, että hänen omissaan hohkasi jäänsininen himo. Hermion kädet tutkiskelivat hänen selkäänsä piinaavan rauhallisesti. Will ei olisi tarvinnut enää mitään ylimääräistä viettelyä, sillä hän oli ollut kovana jo hyvän aikaa. Hänen omat kätensä vaeltelivat kuin hätäiset kanit, milloin Hermion niskassa, milloin selällä. Will painoi suunsa toisen leukapieleen ynisten. Hermion sormet olivat pysähtyneet lonkkaluun päälle pyörteilemään. 

”Rakas…”, tämä kuiskasi paksusti. 

”Herm, mi-minä tulen heti, kun kosket…. mutta koske…silti.”

Will ei tunnistanut omaa ääntään, hengitys katkeili. Hän arveli kuulostavansa epätoivoiselta, mutta rakkaus varmaan antaisi sen anteeksi. Hermion sormenpäät valuivat hänen kalunsa tyveen, missä ne kokeilivat kiharaista karvoitusta. Will laski kasvonsa kumppaninsa kaulalle hengittäen märästi ja kiihkeästi. Pehmeä kämmen silitti hänen kovuuttaan muutaman kerran eikä hän voinut itselleen mitään. Keho tärisi ja hänen spermaansa sotkeutui alavatsalle ja Hermion käteen. Will suuteli – tai oikeastaan puri – Hermion kaulaa pari kertaa euforiassaan. Hän ei tuntenut lainkaan väsymystä, mikä oli kai outoa, häntä himotti vain lisää. Hän mumisi korvanjuurelle. 

”Kulta… ha-haluaisin…sa-saanko ottaa sinut suuhuni?” 

Hermio jähmettyi hänen käsiensä välissä.

Aivot hirttivät kiinni. Oliko Will juuri kysynyt häneltä lupaa? Nyt toinen jo irrottautui hänestä hieman, anteeksi pyydellen. Sydän oli muuttunut valuvaksi hunajaksi. Sano, että hän saa, se kehotti. 

”Sinä saat”, Hermio toisti konemaisesti. Hän ei päästänyt Williä enää yhtään kauemmaksi. ”Tietenkin sinä saat.” 

Ääni oli muuttunut taas paksuksi kiintymyksestä ja onnen kyynelistä, jotka piileskelivät silmäluomien alla. Will helli huulillaan äsken tekemäänsä pientä haava kuin olisi odottanut jonkin varmistusajan kulumista. Sitten Hermio tunsi, miten kuumeiset huulet liikkuivat alaspäin hänen kehollaan. Se oli taivaallista. Tai maallista siinä vaiheessa, kun Willin kieli ensin kokeili hänen penistään ja hän sen jälkeen tunsi kostean lämmön ympärillään. Kynnet upposivat Willin kylkiluiden välisiin kuoppiin. Hampaat kolahtivat muutaman kerran herkkään ihoon. Hengittäminen oli täysin toisarvoista ja Hermio onnistuikin vain inisemään, että oli lähellä. Will ei välittänyt siitä vaan imi hänet loppuun asti. Huulet löysivät tiensä takaisin hänen huulilleen ja ne maistuivat metsämarjoilta ja suolalta, Hermiolta itseltään.

Will piti kiinni Hermion kädestä kääntyessään selälleen tasaamaan huokauksia. Hän ei malttanut olla kovin kauaa irti ihokontaktista ja käpertyi poikaystävänsä rintaa vasten. Hermion oli täytynyt tuntea häneltä karannut pieni haukotus, koska tämä kysyi hänen tukkaansa silitellen: ”Väsyttääkö?” 

”Ei.” Hänen kehonsa oli kuitenkin eri mieltä, sillä seuraavaksi hänen leukapielensä olivat repeytyä. 

”Nuku vain, kunhan pysyt siinä.” Hermion sanoissa kuului lempeä hymy. 

Will yritti urheasti pysyä hereillä, sillä hän ei halunnut menettää yhtäkään sekuntia tästä yöstä. Raukeus kuitenkin hiipi ympäri vartaloa ja uni vei hänet kohta mennessään.

Hermio antoi kyynelten tulla vasta ollessaan varma, että Will nukkui sikeästi. Siinä hänen tiukassa halauksessaan tuhisi melkoinen aarre, jota hän ei ansainnut olleenkaan. Kuva Ashistä muodostui hänen silmiensä eteen, mutta hän tarkasteli sitä kylmästi. Jos häntä olisi käsketty tekemään piirros intohimonsa unelmasta, se kuva olisi ollut viimeistä piirtoa myöten Ashin näköinen. Siksi juuri mies oli saanut hänet silmittömän himon valtaan ja uskomaan ihmeisiin. Hermio katsoi Willin onnellista ja viatonta ilmettä irvistäen. Ash oli näyttänyt nukkuessaan itsetyytyväiseltä kuin koko maailman – mukaan lukien hänen itsensä – tyydytys olisi lähtöisin ainoastaan ja vain hänestä. Ne olivat olleet kalseita öitä ja aamun tullen hänen vieressään oli ollut tyhjä paikka.

Hermio oli antanut Ashin satuttaa itseään, vaikka Celine oli lopussa sanonut hänelle jo suoraan, että mies häipyisi tiehensä heti, kun häneen tulisi halkeama. No, hän oli katkaissut jalkansa ja Ash oli alta aika yksikön löytänyt parempaa seuraa. Will mörähti nyrpeästi ja hän tajusi varmaan puristaneensa liian kovaa. Mutta kyllä tuota, joka kutsui häntä ihanaksi mitättömimmästäkin syystä, sietikin puristaa. Olihan hän ääliömäisyyksissään likistellyt Ashiäkin tajuamatta, ettei sieltä koskaan tulisi mitään vastineeksi. 

”Sinä et ymmärrä miten perusteellisesti olet minua muuttanut. Rakas”, Hermio kuiskasi leukaansa hipovalle päälaelle. 

”Ymhhhh”, Will vastasi tietäväisesti jostain unensa takaa. 

Hermion kosteille poskille levisi hymy. Hän unohtui supisemaan, rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua, kunnes nukahti.

Will heräsi käsivartensa lievään puutuneeseen pistelyyn. Epämukavuus unohtui kuitenkin heti, kun hän muisti, missä oli. Hän hipaisi huulillaan tyynenoloisen Hermion leuanpäätä. ”Huomenta ihanaiseni.” 

Aivan kuin olisi kuullut hänen sanansa Hermio avasi hitaasti silmänsä. Ripset sotkeutuivat kiehkuraan, joka pysytteli itsepintaisesti otsalla. He katselivat toisiaan hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa. Sitten kumpikin muokkasi asentoaan niin, että he saattoivat taas olla ihan sylikkäin. ”Oliko hyvä yllätys?” 

Taustalla kuultava epävarmuus sai Willin hämmentymään. ”Herm, minähän olin sulaa vahaa käsissäsi…” 

”Minä tarkoitin hotellia, en seksiä, hönö.” Nyt mies yritti selvästi piilotella äskeistä epäröintiään. 

Will otti viekkaan ilmeen. ”Tiedät kyllä, että olisit voinut ottaa minut siinä ovikongissa enkä olisi pannut yhtään vastaan.”

Hermion kasvot vakavoituivat. ”Ja sinun pitää tietää, etten koskaan tekisi niin. Ajattelin, että hotelli näyttäisi, että haluan huolehtia sinusta, että sinulla on hyvä olla…” 

Will keskeytti takeltelevan sanatulvan näykkäämällä hänen alahuultaan. ”Lopeta! Ei sinun tarvitse yrittää tehdä minuun vaikutusta. Puhuisin tässä ihan samalla tavalla pehmeitä, vaikka olisimme maanneet sinun sängyssäsi. Sinä riität, rakas, sinä riität.” 

Hermio alkoi taas itkeä, joskin nyt sitä oli mahdotonta peittää Williltä. Tämä pyyhki pisaroita hänen poskiltaan peukalollaan. ”Älä nyt, et sinä noin pettynyt ole, minulla oli ainakin upeaa.” 

Hän kuuli kiusoittelun Willin sanoissa. ”En minä sitä. Haluaisin ihan jokaisen hetken uusintana. Minulta vain ei ole ennen kyselty lupia.” 

Will näytti suloisen myrtyneeltä. ”Ashkö ei kysynyt? Tiedoksi, että minä aion kysyä jatkossakin.” 

Hermio painoi nenänsä Willin olkapäähän ja puhalteli ihoon kyynellämpöisiä kosteuslaikkuja. Willin sydän oli pakahtua.

 ”Mennäänkö yhdessä suihkuun? Sinä ainakin tarvitset sitä.” Hermio hymähteli selvästi omalle viisastelulleen ja Williä alkoi naurattaa. 

”Joo. Sikäli, kun lupaat, että hoidamme siellä kummankin aamuseisokit pois päiväjärjestyksestä.” 

Hermio kohotti päätään ja näytti muka kauhean järkyttyneeltä. ”Millaisen halukkaan pedon minä oikein herätin?” 

Will nipisti hänen niskaansa. ”Ota tai jätä”, hän lausahti. 

”Otan.” Hermio suuteli häntä vielä oikein makeasti nousten sitten vuoteelta ja vetäen Willin perässään kylpyhuoneeseen. 

Suihkukaappi oli hiukan ahdas kahdelle aikuiselle miehelle. He tulivat sieltä kuitenkin ulos puhtaina, tyydytettyinä – ja pikkuisen hysteerisinä. He pukeutuivat katsellen toisiaan ja lähtivät alas aamiaiselle.

-Roona-