Ethän lähde?

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Loki keinui istuallaan lattialla pää polvissa. Ehkä pahin ahdistuspiikki hellittäisi kohta. Sitten hän voisi jatkaa töitä, jotka oli tuonut kotiin, koska ei voinut enää teeskennellä, että kaikki oli hyvin. Ahdistus oli käynyt toden teolla päälle maanantaina, kun Thor oli ollut poissa viikon. Nyt oli torstai ja hän oli jo ilmoittanut ottavansa kolme palkatonta vapaapäivä. Thor palaisi perheensä luota lauantaina. Siihen mennessä hänen olisi saatava itsensä kuntoon. Thorin ei tarvinnut nähdä tätä paskaa eikä heidän suhteensa tarvinnut nähdä tätä paskaa. Luoja tiesi, että se oli nähnyt sitä viimeisen vuoden aikana liikaa, kun Loki oli täysin aiheetta epäillyt Thoria pettämisestä. Luuppi päästi hänet hetkeksi irti ja hän hoippui keittiöön juomaan lasin vettä. Aivot selvenivät vielä vähän lisää. Hän voisi varmasti tehdä vähän toimistohommia. Kännykkä soi. Loki kokosi itsensä ja vastasi tyynesti. 

”Hei, kulta. Soitin vain kun tuli hirveä ikävä ja halusin kuulla äänesi”, Thor sanoa ryöpsäytti toisesta päästä. 

”Mitä sinä minua ikävöit hupsu! Nauti nyt vain perheesi seurasta”, Loki sanoi harkitun rauhallisesti. 

Puhelun taustalta kuului huutoja. ”Siskot lähettävät sinulle terveisiä. He haluavat tavata sinut pian.” Thor kuulosti niin iloiselta. 

Lokin henki oli salpautua, kun rintaa alkoi taas puristaa. ”Painu jo heidän luokseen. Rakastan sinua”, hän sai sanotuksi. 

”Minäkin rakastan sinua. Onneksi pääsemme halimaan taas pian.” 

Keskustelu loppui normaaleihin hyvästelyihin. Loki lysähti tuolille ja kännykkä valui hänen kädestään kolahtaen pöydän pintaan. Jos Thor löytäisi hänet tällaisena ihmisrauniona, tämä jättäisi hänet. Tai Thorin hyvän sydämen tuntien – ja mikä olisi vielä pahempaa – jäisi siksi, kunnes Loki voisi paremmin ja lähtisi sitten. Hän käveli kuin transsissa sohvalle ja käpertyi sikiöasentoon viltin alle. Läppäri ja paperit jäivät pöydälle yksinäisinä ja unohdettuina.

Lauantaina Loki oli siivonnut asuntoonsa koko viikon aikana kertyneet sotkut, vaikka oli joutunut kamppailemaan ahdistuksen paholaista vastaan jokaisella liikkeellä. Thor tulisi vasta myöhään illalla ja menisi yöksi omalle kämpälleen, mutta näin sunnuntaina näyttäisi uskottavammin siltä, että asiat olivat olleet koko kaksi viikkoa samalla mallilla. Hänen puhelimensa pirisi vaativasti seitsemän aikaan. 

Thorin ääni oli innokas. ”Minä olen jo kotona. On vähän myöhäistä, mutta tulisin käymään luonasi.” 

Loki nielaisi kurkkuun nousseen palan, muttei antanut sen kuulua puhelimeen. ”Ei sinun tarvitse. Olet varmaan tosi väsynyt matkustamisesta. Ehdit ihan hyvin huomenna”, hän selitti. 

Thor ei vaikuttanut kuulevan. ”Olen siellä vartin kuluttua.” 

Ja vartin kuluttua Loki avasi oven poikaystävälleen. Tämä veti hänet heti tiukkaan syleilyyn. Lokin oli purtava itseään poskeen, sillä hän ei voinut altistua tunnekuohulle. Päästyään irti hän hymyili pakotetusti ja toivoi, ettei Thor huomaisi. 

”Sinulla on pitkä päivä takana ja varmaan nälkä. Laitan teetä ja jotain syötävää. Mene sinä vain olohuoneeseen”, hän hössötti kääntyessään keittiöön.

Thor tunsi, että jonkin oli hullusti. Päälle päin kaikki näytti yhtä siistiltä ja pikkutarkalta kuin aina, mutta silti. Kun keittiöstä ei hetkeen kuulunut jonkin valmistelusta kertovaa kolinaa, hän päätti mennä katsomaan. Loki oli selkä häneen päin, nojasi tasoa vasten ja hänen hartiansa tärisivät. 

”Mikä on kulta?” Thor kysyi astuessaan lähemmäs. 

Loki kääntyi ja hän näki itkuiset silmät. Thor otti Lokin hellästi rintaansa vasten ja toisen kyyneleet alkoivat valua holtittomasti. Thorin huoli kasvoi sekunti sekunnilta. Loki oli alkanut hengittää nopeasti, liian nopeasti. Tämä yritti soperrella jotain kiihkeiden nyyhkäysten välistä, mutta Thor sai selvää vain sanasta anteeksi. Thor laski heidät varovasti lattialle istumaan ja suuteli rakkaansa otsaa. 

”Ei ole mitään hätää. Hengitellään tässä ihan rauhassa”, hän kuiski vetäen korostetun pitkiä henkäyksiä sisään ja ulos. Piinavat minuutit kuluivat, mutta lopulta Lokin hengitys tasaantui, vaikka itku ei loppunutkaan. Thor silitteli hänen niskaansa ja hipoi toisen käden peukalolla selkää. 

”Ethän lähde”, Loki ynähti. Vaikka sanat tuskin kuuluivat, niistä paistoi pelko. 

”Minähän olen saanut sinut taas syliini. Olen juuri siellä, missä haluan”, Thor vastasi.

Loki painoi otsansa Thorin kaulalle. Toinen oli repinyt sanoillaan hänet auki, hän tunsi olevansa riisuttu ja säälittävä. ”Anteeksi, rakas, että sinun piti nähdä tämä. Mutta minä… minä voin huonosti”, hän sopersi. 

Thorin sormet hieroivat hänen päänahkaansa ja hän yritti keskittyä niihin. ”Oletko voinut jo pitkään?” Thor kysyi hiljaa. 

Loki veti vinkuvasti henkeä. ”Viikon vain. Se-… selviän kyllä.” Hän valehteli, sillä sillä hetkellä hänestä tuntui, että Ahdistus veisi hänen sielunsa, jos hän irrottaisi Thorista, joka juurrutti hänet tähän hetkeen, tähän maailmaan, tähän elämään. 

”Ei sinun tarvitse. Olisin tullut jo aiemmin, jos olisi tiennyt”, Thor mumisi vakaasti. 

Loki alkoi taas itkeä voimakkaammin. Hän ei tuntenut ansaitsevansa Thorin lämmintä läsnäoloa. Meni jonkin aikaa ennen kuin hän pystyi taas puhumaan. ”Sinä olit odottanut perhevierailua niin pitkään. Ja ansaitsit sen. Ei sitä kannattanut minun typerien haamujeni takia keskeyttää.” 

Thor suuteli pehmeästi hänen hiusrajaansa. ”Siskot valittivat, että en puhunut mistään muusta kuin sinusta. Mutta Loki, sinä olet minun sydämeni koti. Äiti, isä, siskot, he kaikki olisivat ymmärtäneet, jos olisin lähtenyt luoksesi.” Puhe oli hiljaista, mutta varmaa. Kädet kietoutuivat tiukemmin hänen ympärilleen. ”Ehkä oloasi voisi pikkuisen helpottaa, jos menisimme sohvalle? Autan sinua.” 

Loki tunnusteli alavartaloaan ja huomasi sen veltoksi. ”Jalkani eivät taida kantaa”, hän sanoi murtuneena. 

”Sitten minä kannan sinut.” Thor irrotti hänet hellästi itsestään ja nousi. Sitten tämä otti Lokin käsivarsilleen ja laski kohta varoen sohvalle.

Loki ei vastustellut peittelyä, joka hänen osakseen koitui. 

”Minä haen vielä meille kummallekin jotain juotavaa keittiöstä”, Thor totesi. 

Hän palasi heti mukanaan kivennäisvesi ja coca-cola, jotka päätyivät sohvapöydälle. Loki painautui uudestaan poikaystäväänsä vasten. Siinä hötäkässä hänen toinen hihansa valahti hieman alas ja paljasti käsivarren valkoiset rannut. Loki yritti vetäistä kankaan takaisin, mutta oli liian hidas. Thor piti hellästi kiinni käsivarresta ja laski hihan kyynärpäähän saakka. 

”Teitkö sinä nämä itse?” hän kysyi surullisesti. 

Lokista tuntui, että ahdistus ja syyllisyys kiersivät taas ruuviaan hieman tiukemmalle. Ei hän tahtonut pahoittaa Thorin mieltä. ”Minä raavin rannut silloin viimeksikin. Vanhempani olivat hirveän huolissaan, mutta juteltuani kanssani psykologi sanoi heille, että se on minun keinoni pysytellä järjissäni, kiinni hetkessä. Huono keino toki, mutta ´itsetuhoinen poikanne ei varsinaisesti ole´”, hän sopotti sekavasti. 

Thor hyväili naarmuja kepoisesti huulillaan. Iho tunnisti huulten huolen. 

”Anteeksi, että olen näin heikko”, Loki inahti. Tämä ei ollut Thorin taakka ja silti hän oli työntämässä sitä toisen niskaan. 

”Et sinä ole heikko, oma rakkaani. Ei kukaan meistä pärjää yksin. Mutta lupaathan, ettet enää satuta itseäsi? Jos sinulla on tosi paha olo, minä voin suukotella ja silittää, vaikka se on ehkä laiha lohtu.” 

Thor asetti käden lepäämään rintaansa vasten. Loki olisi halunnut sanoa paljonkin, kaiken siitä, miten Thorin hellyydenosoitukset olisivat lihava lohtu, mutta sanat juuttuivat kurkkuun, jäivät ahdistuksen muurin taakse. Hän vain kaivautui tiukemmin Thorin vartaloa kohti. 

”Haluaisitko jutella? Minä kuuntelen kyllä”, Thor mumisi, kun he olivat olleet hetken hiljaa. 

Lokin mieli oli puuroa… ja väsynyt. Osa ajatuksista tuntui salaman kirkkailta hetkiltä, osa niin sumuisilta ja liukkailta, ettei niistä saanut otetta. ”Minä en tiedä mitä sanoisin”, hän sopersi avuttomasti. ”Mutta… voisitko sinä kertoa, mitä teit perheesi kanssa? Tahtoisin… tahtoisin kuulla ääntäsi.” 

Pakotettuaan hänet ensin lempeästi ottamaan muutaman kulauksen kivennäisvedestä Thor alkoi puhua kahden viikon aikana sattuneista kommelluksista. Loki rentoutui tutun äänen ja rinnasta kuuluvan rauhallisen sydämen sykkeen rytmiin. Pian hän nukahti levollisempana kuin aiemmin koko sillä viikolla.

Thor siveli nukkuvaa poikaystäväänsä. Hän oli huomaavinaan pientä levottomuutta, vaikka Lokin unen yleisilme olikin rauhallinen. ”Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi. ”Me selviämme tästä yhdessä.” Thor tiesi, että jos hän nukahtaisi tähän, hän olisi aamulla aivan jäykkä, mutta se oli pieni hinta. Hän oli juuri siellä minne kuului.

-Roona-

Kohtaamisia ja tapaamisia

 Moikka!

Satama oli valtavan vilkas ja äänekäs. Perm seisoi laiturilla ja mietti, minne hänen olisi parasta lähteä. Satamavalvoja voisi osata kertoa, missä Lutorin prinssi asui. Hänellä vain ei ollut aavistustakaan, missä satamavalvojan asema sijaitsi. Alus, jolla hän oli tullut Nazaraan, oli ankkuroitunut siihen päähän satamaa, jossa sijaitsi kalatori ja joka oli siksi pääosin täynnä kalastusveneitä. Oli varhainen aamupäivä ja koko kaupunki näytti päättäneen tulla ostamaan kalaa. Perm ahtautui tungokseen. Ihmiset kiinnittivät huomiota hänen vaaleaan ihoonsa, joka oli nyt lähinnä punainen palettuaan auringossa. Hän oli jo kuvitellut osaavansa olla varovaisempi, mutta jostain syystä aurinko oli merellä vieläkin ilkeämpi kuin maalla. Perm yritti pysähtyä milloin minkäkin tiskin kohdalle, mutta ei onnistunut: joko hänet työnsi pois innokas ostaja tai sitten kauppias, joka ei halunnut tuhlata aikaansa selvästi ostohaluttomaan asiakkaaseen. Hän ajautui väen mukana aivan torialueen laidalle. Kauimmaisella kojulla oli onneksi ostoksilla vain yksi nainen, joka valikoi innokkaasti simpukoita nuoren tytön kerätessä niitä kuuliaisesti paperista taiteltuun pussiin. Perm puhutteli puisella jakkaralla istuvaa jurosti tyttöä vahtivaa miestä.

”Anteeksi, herra, mutta tiedättekö mistä voisin löytää Lutorin prinssin asunnon?”

”Minulla on vastaus kysymykseesi.” Simpukkanainen oli kääntynyt katsomaan häntä. Oikeastaan nyt nainen jo tuijotti.

Perm yritti hymyillä ystävällisesti. ”Niin, rouva, en yritä mitenkään tunkeilla, mutta… isäni asuu tietämäni mukaan siinä talossa”, hän sai sanotuksi.

Nainen heilautti hieman huivin peittämää päätään kuin palatakseen tilanteeseen. Muutama punaruskea suortuva karkasi otsalle. ”Oletko sinä pohjoisesta?”

Kysymys yllätti Permin. ”Öö… olenhan minä. Rouva, olisi hirveän kilttiä, jos voisitte kertoa missä se kyselemäni talo on.”

Nainen hymyili hänelle lämpimästi ja otti samalla ohimennen vastaan simpukkapussi tytöltä ja antoi tälle vastineeksi muutaman kolikon. ”Oletpa sinä kohtelias. Minä vien sinut sinne mielelläni. Satun nimittäin asumaan siellä itsekin.”

Perm ei voinut uskoa tuuriaan. ”Kuulutteko Ashan ja Serjan palveluskuntaan?” hän kysyi innoissaan unohtaen käyttää prinssiparista titteleitä.

Nainen naurahti kuivasti. ”Tavallaan. Minun nimeni on Petra. Minulla on vielä muutama asia hoidettavana, jos et pahastu parista mutkasta.”

Perm pyöritteli päätään ja olkiaan vähien kantamustensa alla. ”Ei toki. Minä voin auttaa kantamaankin jotain, jos tarvitsee.”

Hän lähti seuraamaan Petraa kojulta mutkitteleville kaduille. Pian nainen asetti tahtinsa niin, että he kävelivät rinnakkain. ”Kerrohan mikä sinun nimesi on?”

”Perm, rouva, sama kuin isällä.” Perm ei ollut koskaan tavannut isäänsä, mutta äiti oli aina sanonut, että hän muistutti tätä monin tavoin.

”Ja meidän Permimme on tietysti se isä. Hyvä tavaton, tehän olette melkein identtiset! Hän tulee olemaan onnellinen, kun näkee sinut”, Petra päivitteli.

Perm punastui, mitä ei voinut onneksi juuri erottaa palaneilla poskilla. ”Minustakin on hienoa tavata hänet.”

He vierailivat vielä muutamassa kauppapuodissa ja kävelivät sitten keskuskortteliin, jossa aatelisto asui. He poikkesivat pääkadulta ja Petra ohjasi heidät suuren talon takapuolelle.

”Älä välitä, ettemme mene sisään paraatiovista. Simpukat on parasta saada keittiöön hetimiten”, tämä selitti.

Niinpä he kulkivat keittiön läpi ja jättivät simpukat kokille. Keittiötä seuraava huone oli arkinen ruokailutila. Sen pöydällä istuskeli tyttö kirjaa lukien ja jalkojaan heilutellen. Puoliksi syöty omena lojui hänen vierellään. Perm ei ollut koskaan nähnyt ketään kauniimpaa.

”Pois pöydältä Amira!” Petra käski kerkeästi. 

Tyttö ei tehnyt elettäkään tullakseen alas, kurkisti vain kirjansa takaa ja jäi tarkkailemaan heitä. ”Esittele vieraasi ensin minulle.”

Petra pyhähti ja riisui huivinsa. ”Kuulehan neitiseni, kun kerran olet tuolla päällä…”

Perm oli juuri huomannut, kuinka valloittavat silmät tytöllä oli, kun tämä oli laskenut kirjansa ja katseli häntä tarkkaavaisesti.

”Hän on ihan Perm-sedän näköinen.” Amiran hymy oli pohdiskeleva.

Petra huokasi syvään. ”No, kaipa minä esittelen teidät. Perm, tässä on lady Amira, prinssin ja prinsessan vanhempi tytär. Amira, tässä on Perm, Perm-setäsi poika. Olisitko kiltti ja menisit hakemaan hänet, jos hän on täällä.”

Nyt tyttö hyppäsi kissamaisesti lattialle. Ja astuttuaan lähemmäs tarttui muitta mutkitta Permiä kädestä. Sormet tuntuivat pehmeiltä ja lämpimiltä. ”Tervetuloa. Minustakin on mukava tavata sinut. Nyt minä menen hakemaan isäsi ennen kuin Petra suuttuu.” Hän vinkkasi silmää ja meni menojaan.

Petra pyöritti silmiään. ”Hyvän tähden tuota tyttöä!” Hän viittoi Permille. ”Mennään sentään huoneiden puolelle. Mitä prinssipari sanoisikaan, jos antaisimme sinun tavata isäsi ruokalassa, niin kuin tätä leikillisesti kutsutaan.”

He siirtyivät käytävän kautta eteiseen ja sieltä kotoisaan pienempään huoneeseen. Kaikkialla näytti Permin mielestä hienolta, sen paremmin hän ei osannut tunnettaan kuvailla. Jätettyään Permin pehmeään tuoliin Petra palasi eteiseen voidakseen opastaa hänen isänsä ja Amiran oikeaan huoneeseen. Pian sisään astui pitkä vanhempi mies, joka oli… kuin Permin peilikuva.

”Isä?” Perm kysyi varovasti nousten tuolistaan.

Mies näytti yllättyneeltä, järkyttyneeltä, liikuttuneelta. Hän astui Permin viereen ja tarttui tätä olkapäistä. ”Voi, miten iso sinä jo olet, aikuinen mies… olethan sinä… onko siitä todella niin monta vuotta?” hän sopersi.

Perm tunsi valtavaa iloa, mutta jostain syystä häntä myös nolotti. ”Äiti lähetti sinulle terveisiä… ja kirjeenkin”, hän sanoi jäykästi.

Se vaikutti herättävän isän hämmästyksestä ja tämä veti Permin halaukseen. ”Ethän sinä edes tunne minua. Mutta en uskonut, että enää koskaan näkisin pienokaistani. Mitä veljellesi ja sisarellesi kuuluu? Rosanna on varmaan nyt toisen kanssa…” Isän silmistä valui kyyneleitä, kun tämä katsoi Permiä.

Perm pyöritti päätään. ”Ei äiti ole. Hänellä on ikävä sinua, vaikka… ei hän sitä minulle myönnäkään. Oletko sinä? Ehkä minulla on pikkusisaruksia?”

Nyt oli isän vuoro pyörittää päätään. ”Ei, ei, ei… voi, rakas Rosanna… mutta minä vain vetistelen”, hän sanoi ryhdistäytyen. Isä irrotti kätensä ja astui kauemmaksi. ”On kuin kuvastimeen katsoisi. Sanoihan Rosanna jo silloin, että olet ihan minun näköiseni. Tule, pääset huoneeseeni siistiytymään ja lepäämään. Serja ja Asha antavat sinulle tietysti oman, kunhan palaavat…”

Hän oli jo menossa ja Perm joutui kiiruhtamaan perään. He kääntyivät huoneesta suoraan eteisen suureen portaikkoon, jonka Perm oli pannut merkille jo aiemmin. ”En minä tarvitse omaa huonetta. Voin asua sinun kanssasi… jos se sopii”, hän huudahti arasti perästä.

Isä käännähti nopeasti hymyillen häneen päin. ”Sopii tietenkin. Mutta uumoilen etenkin Serjan olevan niin iloinen tulostasi, että hän vaati sinulle omaa tilaa.”

Perm tunsi punastuvansa jälleen. Isä puhui prinsessasta niin lämpimän tuttavallisesti, mutta kuuluihan hän Serjan veriveljiin. He saapuivat siistiin makuuhuoneeseen, jossa oli sängyn lisäksi pieni kirjoituspöytä ja iso lipasto vaatteiden säilyttämiseen.

Perm laski matkasäkkinsä lattialle. ”Oikein viihtyisää.”

Isä kohautti harteitaan ja naurahti. ”Sinä olet todella hyväkäytöksinen. Voit vaihtaa vaatteet ja ottaa vaikka nokoset. Likaiset pyykit voi jättää pinoon pöydälle, palvelijat keräävät ne siitä. Taidan mennä kertomaan Dolmalle ja Joikalle, että sinä tosiaan tulit.”

Isä taputti häntä vielä olalle ja jätti hänet sitten yksin. Perm etsi säkistään puhtaan paidan ja housut ja asetti pyykin siistiin kasaan pöydän kulmalle. Hän istahti sängylle miettimään. Ehkä hän voisikin nukkua hetken… Ovelta kuului koputus.

Isä oli varmaan vain tullut tarkistamaan jotain ja Perm sanoi: ”Sisään”.

Amira pujahti huoneeseen ja kävi istumaan kahareisin tuolille. Hän tuijotti Permiä röyhkeän tutkivasti. ”Etkö aio sanoa mitään, vaikka tulin huoneeseesi ihan kutsumatta?” tyttö tuhahti viimein.

”Ööh… tuota… kyllähän minä kutsuin sinut sisään”, Perm änkytti hämillään.

Amiran pitkä ja kihara musta tukka oli sutaistu hätäiselle nutturalle, josta oli irronnut pitkiä suortuvia sinne tänne. ”Sara sanoi, että on epäkohteliasta tulla ja meidän pitäisi odottaa, että äiti ja isä tulevat kotiin ja esittäydyt ensin heille. Minä sanoin hänelle, että sinä et jumalten tähden ole mikään kosija, vaan vähän niin kuin… no, serkku, niin että kyllä sinua voi tulla katsomaan”, tyttö pulputti.

Ei sillä, että se olisi Permiä haitannut, tytön ääni oli sointuisa ja suu kaunismuotoinen. ”Kuka on Sara?”, hän kysyi saatuaan suunvuoron.

Amira keikautti itseään huolettomasti taaksepäin. ”Ai, minun pikkusiskoni. Hän on seurassa aika jäykkä, mutta perheen kesken ihan mukava. Tapaat hänet varmaan illallisella.”

Perm oli hukkua tytön itsevarmuuteen muistaessaan erään asian, joka saattaisi yllättää tämän. ”Minulla on mukanani kirje prinsessan äidiltä, siis sinun isoäidiltäsi.”

Amiran silmät pyöristyivät innosta. Perm oli jo kaivamassa kuorta esiin tytön heilauttaessa kättään keskeyttämisen merkiksi. ”Se on äidille, joten parasta antaa hänen lukea se ensin. Mutta palan halusta kuulla jokaisen yksityiskohdan sen jälkeen. ”

Jonkin tytön vinkeässä ilmeessä kertoi, että hän oli valmis kaivamaan tiedot äidistään ärsyttämisen uhalla. Mitä pitempään he olivat samassa huoneessa, sitä vaikeammalta ajattelu Permistä tuntui.

”Sinä olet valtavan kaunis”, hän sanoi ujosti. ”Varmasti kuulet sitä usein.”

Amira irvisti leikkisästi ja nousi tuolilta sulavasti. ”Kuulen, mutta harvemmin sellaisilta ihmisiltä, joiden mielipiteistä välittäisin paskan vertaa.” Niine hyvineen tyttö painui ulos.

Perm kävi pitkäkseen sängylle ja pohti, oliko häneen osunut rajumyrsky. Sen sisällä tuntui jännittävältä ja hieman pelottavaltakin ja sen jälkeen… virkistyneeltä. Hän odotti jo innolla Amiran lupaamaa illallista, vaikka prinssin ja prinsessan tapaaminen hermostutti edelleen. Näissä aatoksissa hän nukahti keveään uneen.

-Roona-

Murhatun oikeus

 Moikka!

Asha tuijotti kuningasta eikä voinut uskoa juuri kuulemaansa. Isän silmät olivat kovat ja periksiantamattoman näköiset. ”Miten niin kaartilaiseni eivät saa mennä etsimään? Kyseessähän on heidän asetoverinsa murhaaja!” 

Kuningas viittasi kyllästyneesti kädellään. ”Kuten jo sanoin kyseessä on bjarmien oma välienselvittely eikä meidän tule puuttua siihen.” 

Asha yritti hakea tukea Artanilta, mutta tämä tutki erittäin keskittyneesti pöydänkannen kuviointia. ”Mitä minä sanon raskaana olevalle vaimolleni, joka suree vartiostonsa päällikön kuolemaa? Entä tämän veljille, jotka ovat uskollisia nyt myös minulle? Anteeksi vain, palatsia ei huvita lähettää ketään. Mutta kyllä poliisi hoitaa, kun kerkeää.” 

Kuningas löi kämmenensä pöytään. ”Älä uhmaa minua, poika! Surkoot pohjoisen pojat kuollutta omalla tavallaan ja menkööt sitten kostamaan barbaarimaisesti tappajalle, jos se heitä huvittaa, mutta minä en katso sitä sormien välistä. Ja Asha, sinuna kehottaisin vaimoasi suremaan vain kohtuullisesti. Vauvan ja itsensä takia.” 

Asha tunsi jäätävän piikin isänsä sanoissa ja se nosti pintaan tukahdutetun raivon. ”Serja menetti ystävänsä, jonka on tuntenut lapsesta saakka! Hän saa minun puolestani surra niin paljon kuin haluaa ja minä tuen häntä parhaan taitoni mukaan.” Hänen huutonsa kaiut peittyivät isän holhoavaan nauruun. 

”Kunpa sinä olisit enemmän Artanin kaltainen. Mutta on kai kuninkaaltakin liikaa toivoa kahta onnistunutta poikaa. Vaikka esitätkin, et sentään ole niin tyhmä, ettet tietäisi juoruista, joissa se typerä nuorukainen on prinsessan lapsen isä. Jos vaimosi suree säädyllisyyttä enemmän, se vahvistaa huhupuheet todeksi ja sinut aisankannattajaksi.” 

Asha tuijotti isäänsä tyrmistyneenä suu auki. Tämä uskoi Zuheilan aloittamiin paskapuheisiin. Ja rivien väleistä päätellen tälle oli tärkeämpää, ettei Asha häpäissyt kuningasperhettä soittamalla julkisesti toista viulua kuin kenen siittämä lapsi todellisuudessa oli. 

Mikään tästä ei sopinut Ashan oikeustajuun eikä kaikki ilmeisesti Artaninkaan, sillä tämä avasi suunsa: ”Isä, nuohan ovat vain katalia valheita. Me saamme pian perheeseemme uuden, omaa vertamme olevan jäsenen. Ashasta ja Serjasta tulee onnelliset vanhemmat.” Veli lopetti töksähtäen kuin ei olisi keksinyt enää sanottavaa ja kääntyi taas pöydän puoleen. 

Isä suuntasi katseensa tähän, mutta Asha huomasi ilmeen olevan pehmeämpi. ”On kunniallista, että pyrit olemaan veljesi puolella, kun hän on huonossa tilanteessa. Realiteetit on kuitenkin otettava huomioon. Serja on ollut meille jo vahingoksi, vaikka asia jäikin silloin perheen sisäiseksi.” 

Ashan rinnassa kuohahti jälleen. ”Hänen isoveljensä se meitä vedätti. Serja oli rehellisesti siinä luulossa, että me tiesimme riitistä. Ja kaikella kunnioituksella teidän diplomaatin taitojanne kohtaan, meidän olisi pitänyt tietää siitä.” Hän sähisi viimeisen lauseen. 

Kuningas nousi uhkaavasti seisomaan niin, että hänen tuolinsa jalat kirskuivat. Silmät salamoivat. ”Piiskaisin sinut tuosta hyvästä, jos kuvittelisin, että se auttaa mitään. Häivy nyt näköpiiristäni ja anna minun ja kruununprinssin jatkaa maamme hallitsemista.” 

Asha käänsi selkänsä ja käveli ulos huoneesta korostetun rauhallisesti. Hän ei antaisi isälle sitä iloa, että paiskoisi ovia perässään, vaikka totta vie teki mieli. Pari palvelijaa väisti aivan seinän viereen hänen myrskyisän olemuksensa huomattuaan. Hän harppoi heidän ohitseen välittämättä millaisia juoruja siitä lähtisi liikkeelle. Mitä hän kertoisi rakkaalle Serjalleen? Mitä Permille, Dolmalle, Joikalle, Baskille ja Meshille? Hän oli luvannut, että oikeus tapahtuisi. Että Iljaa raukkamaisesti selkään ampunut roisto otettaisiin kiinni. Isä oli sydämetön ja katkera hänen onnestaan, kun ei ollutkaan kyennyt hallitsemaan poikansa avioliittoa. Sitä kuningas kosti kaikille hovissaan asuville bjarmialaisille. 

Asha irvisti säikäyttäen vastaan tulleen sotilaan. Artan oli isän sylikoira, vaikka kaipa veljen eduksi oli sanottava, että tämä sentään uskoi aidosti Serjan olevan hänelle uskollinen. Mitenhän he reagoisivat, jos saisivat tietää, että juuri Ilja oli ollut Serjan riittipari? Vaikka Asha ei ollut koskaan pitänyt Iljasta, hän oli oppinut kunnioittamaan riehakasta nuorukaista. Tämä oli vakuuttanut, ettei ollut ikinä tuntenut muuta kuin veljellisiä tunteita Serjaa kohtaan. Jokaisesta sanasta oli loistanut rehellisyys. Ja tietysti vitsailu. 

”Kai sä, prinssi, olet kuullu, miten mä sanon sitä aina pikkusiskoks? En mä ees osaa ajatella, että Serja on erilainen kuin mä, kun ollaan pikkukersoista asti toistemme alastomia kehoja kateltu.” Asha muisti nyt surumielisesti hymyillen, kuinka pöyristynyt oli ollut moisesta kielenkäytöstä. Ja hän muisti myös, kuinka Ilja oli sitten vakavoitunut. ”Jos haluut vielä muuta varmistusta niin… mulla on rakastettu pohjoisessa – varattu ja naimisissa toisen kanssa, mutta rakastettu yhtä kaikki.” 

Serja oli myöhemmin kertonut hänelle tarinan yksityiskohdat. Asha huokasi. Hänen olisi koottava itsensä. Varjo vilahti ikkunan ohi luoden kuvioita seinälle. Sillä hetkellä hän tiesi mitä tekisi. Isä vihaisi häntä tempun jälkeen vielä enemmän, mutta hänen sydämensä oli pohjoislaisten puolella, epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Asha hymyili saatuaan päätöksen tehtyä. Nyt hän suuntaisi Serjan luo tukemaan tätä ja olemaan lähellä juuri niin kuin oli isälle sanonut.

-Roona-

Vartiossa aamuun saakka

 Moikka!

Pään nyykähdys havahdutti Ashan. Makuuhuoneessa oli pimeää, vain hieman kauempana palava öljylamppu hehkui heikkoa valoa. Hän puristi sormensa tiukemmin Serjan rennon käden ympärille. 

”Olen tässä Paju, kaikki on hyvin, nuku vain”, hän kuiskasi vaikkei prinsessa voinut sitä kuulla. 

Syyllisyys tuli viiveellä ja viilsi Ashaa tylpästi. Ei hän ollut ollut paikalla silloin kun olisi eniten tarvittu. Kun Jamal oli raiskannut hänen vaimonsa. Hän sipaisi ulkonevaa rystystä. Se paskiainen oli edelleen palatsissa. Nukkui edelleen heidän kattonsa alla. Serja oli nimennyt Jamalin syylliseksi, mutta tämä oli korskeasti kiistänyt kaiken, vaikka Serjan kynsien tekemät syvät viirut paistoivat punaisina tämän käsivarsissa. Kuka tahansa muu olisi moisesta syytöksestä viety palatsin kolkoimpaan selliin, mutta Jamalia suojeli hänen jaarli-isänsä asema. Tai pikemmin rahat, Asha ajatteli katkerasti. Jaarli oli koko valtakunnan rikkain mies ja kuningas tarvitsi hänet puolelleen. Niinpä isä oli käskenyt, että rangaistus annettaisiin huomenna, viisaampina hyvin nukutun yön jälkeen. Serja ei olisi epäilemättä nukkunut silmäystäkään, mikäli kuninkaan henkilääkärin apulainen ei olisi antanut tälle unettavaa rohtoa. 

Entä Asha itse? Hän halusi valvoa, vahtia ja suojella ihmistä, joka oli hänelle rakkain maanpäällä. Serja oli tullut hänen elämäänsä pyytämättä ja muuttanut hänen käsityksensä monista asioista. Ei hän ollut tiennyt haluavansa olla naimisissa tai mitä kaikkea kaunista rakkaansa kanssa voi vuoteessa tehdä, vaikka oli käynyt huorissa aivan tarpeeksi. Hän ei ollut ymmärtänyt puutteita itsetunnossaan ennen kuin Serja oli osoittanut ne ja sitten kannustanut häntä olemaan parempi prinssi. Asha tahtoi myös ajatella tukeneensa Serjaa. Hän oli kuiskinut tämän korvaan, kuinka hänelle ei ollut mitään väliä, ettei prinsessa ollut jo raskaana, he olivat nuoria, heillä olisi aikaa saada vaikka tusina lapsia myöhemminkin. Ja vaikka heille ei siunaantuisi yhtäkään, hänellä oli omassa Pajussaan kaikki, mitä hän ikinä tarvitsi. 

Asha huokasi pimeyteen ja kurkottui suukottamaan vaimonsa otsaa. Hän oli käynyt kertomassa tapahtuneesta Serjan kaartilaisille ja käskenyt näitä olemaan tekemättä mitään tyhmää. Serjaan ei saa sattua enää yhtään enempää ja jos joku teistä päätyy murhaamaan jaarlin pojan tämän vuoksi… no, hänelle isä ei suo armoa, hän oli sanonut puristaen käsiään nyrkkiin niin, että sattui. Ilja oli tietysti kironnut häntä kaikilla mahdollisilla nimillä, kunnes hän oli luonut sumuisen ja eksyneen katseensa tähän. Kuvitteletko, että voit syyttää minua pahemmin kuin minä itse? Sydäntäni revitään ja minä haluaisin tappaa, mutta minun pitää vain odottaa. Ilja oli mennyt hiljaiseksi. 

Serja hengähti kertaalleen kiivaammin, mutta sitten uni rauhoittui jälleen. Asha hyväili tämän sormia. Henkilääkäri oli tutkinut Serjan kylmästi ja ilmoittanut sitten kuninkaalle, ei suinkaan Ashalle, että prinsessan siveyteen oli todellakin kajonnut joku muu mies kuin hänen vihitty sulhasensa. Pilattu, messer Antonos oli sanonut kuin Serja olisi jokin epäonnistunut leivos. Asha oli ilmoittanut henkilääkärille, ettei tämä toistaiseksi ollut tervetullut prinsessan sairasvuoteen äärelle. Ainoa asia, josta hän saattoi sillä hetkellä iloita, oli, että Artan oli vaatinut Jamalin karkottamista palatsista saman tien yhtä kovaäänisesti kuin hänkin. Isän mentyä messerin vanavedessä Artan oli jäänyt halaamaan häntä ja luvannut lähettää oman kaartinsa sotilaat vartioimaan Jamalin huoneiden ovia. Myös järkyttynyt ja itkuinen Nahla oli liittynyt heidän seuraansa. Asha oli aina pitänyt veljensä vaimosta ja tiesi, että näistä oli Serjan kanssa tullut hyviä ystäviä. 

Raolleen jätetystä ikkunasta kävi kevyt tuulahdus. Asha olisi halunnut käpertyä vaimonsa viereen, kiertää kätensä tämän ympärille ja kuiskailla kaikki tunteensa tälle, suudella ehkä niskaa. Mutta se olisi sopimatonta, hän ei koskisi Serjaan ennen kuin tämä antaisi luvan. Sillä raiskauksesta jäi aina jälkiä. Hänen taannoinen lempinaisensa Emessa oli selittänyt, kuinka tytöstä tuli erilainen, kun tämä oli otettu väkisin, kuinka tämä kavahti miehen kosketusta, vaikka myi itseään työkseen. Pelkkä ajatus siitä, että Serja kavahtaisi hänen silitystään ja hyväilyjään toi raskaan painon Ashan vatsan pohjaan. Ei, hän odottaisi vaikka koko loppuelämänsä, että he kumpikin voisivat jälleen nauttia yhdessä. Minä lupaan olla sinulle parempi suojelija, Paju, pohjoisen kukkani, hän lausui pimeydelle. Anna anteeksi, että minä hukun ilman sinua ja olet nytkin minua vahvempi. Sen jälkeen hän kurottui uudelleen suukottamaan kevyesti rypistynyttä otsaa. Hänen paikkansa oli tässä, vartiossa aamuun saakka.

-Roona- 

Elokuun kuu

 Moikka!

Elokuussa, elo maassa

taivaalla kumottaa valkoinen kuu

Katselen yötä

joka on vasta löytänyt pimeytensä uudestaan

ja kuun valossa nauttii siitä

 

Sumu verhoaa aamua

silloin tällöin, varovasti

Iltakaste tulee rohkeammaksi

päivä päivältä

Varpaani kastelen kummassakin ruskossa

 

Syksy tuoksuu jo hieman

sekoittuen kesän mehevyyteen

Lintujen kirkuna kaikuu järven yllä

hyvästejä heittävät jo valmiiksi

meillekö?

 

Elokuun kuu on lempeä

ja ennen kaikkea lemmekäs

tartun sinua kädestä

ja suutelen huuliasi

viimeiseksi nojaan vain sinua vasten

 

Uusi sato täyttää aistit

silmät, korvat, nenän, suun

ja kuun

kun katsomme taivaalle

mahat kaikesta ruuasta pinkeinä

 

Huomenna vielä hiki ja helle

tänään täysikuu

Ylihuomenna tuuli surkean syksyn

yllemme kylmänä virtaa

tänään vielä täysikuu

-Roona-

Rakkautta ja kiihtymystä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Steve katseli ihastuksissaan pientä, jännittynyttä kehoa, joka tarkkaili rantakallioon muokattuja kiviportaita. 

”Muru, tule takaisin, se on liian…” 

Hän hiljensi Lokin ennen kuin tämä ehti lauseensa loppuun. ”Antaa Leon mennä, rakas, hän osaa kyllä”, hän kuiskasi sen sijaan jumalan korvaan. 

He olivat ensimmäistä kertaa tällä kallioiden väliin syntyneellä luonnonrannalla. Se oli aiheuttanut Leossa kiihtymystä, joka sai muutoin niin rauhallisen pojan suhahtelemaan ympäriinsä pikajuoksijan tavoin. Nelivuotias kokeili, miltä karkeampi hiekka tuntui jalkapohjissa ja pyllötti välillä melkein kasvot kiinni maassa tarttuen meren hiomiin kiviin tai aaltojen tuomiin simpukoihin. Välillä pikkuinen toi heidän luokseen viltille löytämiään aarteita. Nyt kuitenkin kaikki Leon keskittyminen kohdistui portaisiin ja hän näytti miettivän kuplivan kiihkeästi, uskaltaisiko kiivetä muutaman askelman verran. 

”Hän saattaa pudota”, Loki supatti hiljaa ja ojensi käsivarsiaan paljonpuhuvasti eteenpäin. 

”Ei putoa. Hän menee varovasti niin kuin sinä olet häntä opettanut. Luulen, että hän haluaa poimia papálle nuo kukat.” 

Steve osoitti paria hieman ylempänä kalliolla sinnittelevää piskuista kasvia. Samalla hän kiersi toisen kämmenensä Lokin lantiolle. Tämä loi häneen katseen, joka oli samaan aikaan toruva ja rakkaudentäyteinen ja antoi periksi. Leo punnersi jo ensimmäiselle tasanteelle. Poika päätyi sinne myyryllä ja nousi hyvin huolellisesti seisomaan. Sama toistui seuraavan askelman kohdalla, vaikka se olikin hieman matalampi. Sitten pieni käsi jo ulottuikin kukkiin. 

”Leo on katsellut sinun pensselinkäyttöäsi. Hän koskee varsiin yhtä hellästi ja vakaasti kuin sinä pidät sivellintäsi”, Loki mumisi, jottei vain häiritsisi tärkeää toimitusta. 

Steve hymyili ja suuteli miestään ohimenevän hetken. He ehtivät nähdä kuinka poika tuli takaperin alas ja lähti sitten juoksemaan taapertaen heitä kohti. 

”Papálle”, tämä ilmoitti pysähdyttyään heidän eteensä polleana ja ylpeyttä puhkuen. 

Loki veti Leon syliinsä. ”Kiitos, murunen. Ne ovat tosi kauniita.” Hän suukotteli pojan toista poskea. 

”Ne ovat isällekin”, Leo mumisi hämmentyneesti suukkojen lomasta. 

Steve pörrötti lapsensa tukkaa. ”Isäkin pitää niistä, muru.” 

Hellittelykohtaus kesti vielä hetken, mutta sitten Leo kävi kärsimättömäksi ja Lokin oli pakko päästää tämä taas kirmailemaan. 

Sen sijaan Steve sai nyt vetää puolisonsa syliinsä. ”Antaa hänen juosta ja kuluttaa kaikki tuo ihmetyksensä ja kiihtymyksensä täällä. Nukkuupahan sitten kotona.” 

Loki nojasi häneen myötämielisesti. ”Meidän pienokaisemme on jo niin iso ja reipas. Minä kyllä voisin leikkiä hänen kanssaan vielä kotonakin.” 

Steve naurahti karheasti ja silitti Lokin kylkeä. ”Leo on tullut minuun. Mutta isän kiihtymys voidaan purkaa vain aikuisten ajalla, joten ajattelin, että ehkä on parempi, jos hän nukkuu.” 

Loki myrtisti hänelle naamansa ja irrottautui syleilystä nousten seisomaan. ”No, jos kerran isällä on suunnitelmia minun varalleni illaksi, minä menen nyt leikkimään poikani kanssa”, tämä sähisi kiusoittelevasti ja lähti astuen pieniin jalanjälkiin. 

Steve hihitti tuuleen, sillä hän ei olisi voinut olla onnellisempi muualla kuin katsoessaan kahden maailman rakkaimman ihmisen telmimistä rannalla. Eikä päivä muuttuisi ainakaan illan tullen huonommaksi.

-Roona-

Tähtivalot

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Steve katseli Leoa tämän puristaessa hänen peukaloaan tiukasti. Hän ei voinut olla tuntematta iloa nähdessään pojan vakavat lapsenkasvot. Ilme oli aivan samanlainen kuin Lokilla, vaikka piirteet muistuttivat enemmän häntä itseään. Leo päästi muutaman kysyvän pulpahduksen. 

Steveä nauratti. ”Isä rakastaa sinua niin paljon”, hän sirkutti pojalle, joka nyt yritti tunkea hänen nyrkissään olevaa sormeaan suuhunsa. 

Steve oli luvannut Lokille, että hoitaisi heidän lapsensa iltatoimet ja laittaisi tämän nukkumaan. Jumala oli palannut kolmen päivän tehtävältään rättiväsyneenä, mutta oli silti halunnut suukotella ja hellitellä Leoa ja tietysti myös Steveä. Olipa tämä vielä ennen sänkyyn kaatumistaan pahoitellut, ettei jaksanut tarjota kumppanilleen vapaailtaa lapsen hoidosta. Steve oli silitellyt muusansa poskea ja hiuksia ja käskenyt tämän vain levätä. 

”Isillä taitaa olla meistä jatkuva huoli”, hän jutteli tarkasti tapittavalle Leolle. ”Hän kyllä riemuitsee aina ollessaan sinun kanssasi. Vai oletko eri mieltä?” 

Poika jokelsi jotain, joka kuulosti ihan papalta ja Steve tulkitsi sen myöntymisen merkiksi. Leo, joka oli nimetty spartalaisen sankari Leonidaan mukaan, oli heille äärimmäisen rakas. He olivat menettäneet esikoisensa kohtukuoleman vuoksi ja toinen raskaus oli ollut Lokille henkisesti rankka, koska tämä oli pelännyt Tiitiäisen kohtalon toistuvan. Steve muisti miten humalluttavaa oli ollut nähdä Leo ensimmäistä kertaa Lokin käsivarsilla ja puolison puhdas onni pienestä vauvasta, heidän ihmeestään. Pojalta pääsi pikkuruinen haukotus. 

”Joko sinua väsyttää, murunen? Mennäänkö ottamaan iltapuuroa?” Steve kyseli lempeästi. 

Hän heijasi pojan paremmin syliinsä ja sai aikaan pienen riemunkiljahduksen. Se sai hänenkin suonensa kuplimaan. Inspiraation vallassa hän teki syömisestä varsinaisen seikkailun, joka jatkui aina siihen asti, kun Leo viimein nukkui tyytyväisenä omassa vuoteessaan. Nautittuaan tarpeeksi uinuvan lapsen katselusta Steve hiipi hänen ja Lokin makuuhuoneeseen. Hän riisui hiljaa ja kävi maate. 

”Nukahtiko Leo hyvin?” ääni kysyi pehmeästi. 

”Herätinkö minä sinut, Kuutamoni?” Steve vastasi kurottaen kättään Lokin suuntaan. 

”Et. Havahduin, kun kuulin sinun tulevan.” Jumala kaappasi Steven hitaasti halaukseen. ”Oli ikävä sinua. Ja miten Leo on voinut kasvaa kolmessa päivässä noin paljon!” 

Steve tunsi kihelmöintiä joka puolella vartaloaan. Hän suuteli Lokia hartaasti ja toivoi juottavansa tälle tujauksen omaa hyvää oloaan. Hän tunsi omien huuliensa alla, kuinka toisen suupielet kääntyivät virneeseen. 

”Minusta tuntuu, että Leo sanoi tuossa aiemmin papa”, Steve mutisi onnellisena. 

Lokin kädet jähmettyivät hänen ympärilleen. ”Menikö minulta sivu suun poikani ensimmäinen sana?” 

Steve tunki sormensa mustiin silkkisiin kiharoihin. ”Se oli enemmän sellaista mokellusta. Mutta ajattelin, että haluaisit tietää, koska höpöttelin hänelle sinusta juuri silloin.” 

Loki rentoutui ja silmiin syttyi kevyt loiste. ”Luuletko, että minä olisin papa? Kyllähän Leo saa alkaa kutsumaan minua niin, jos haluaa.” 

Steve muutti asentoaan, jotta sai painettua nenänsä Lokin kaulakuoppaan. Hänen täytyi katsoa hieman pois, kun hänen Kuutamonsa kimmelsi noin. Ja silti se oli kauneinta maailmassa. ”Rakas, tiedän, että poikamme tulee kutsumaan sinua jollain tavalla, joka saa sydämeni lyömään nopeammin. Te olette minun kaksi kultakimpalettani.” 

Loki hieroi hänen selkäänsä laiskasti kämmenillään. Pehmeä raukeus valui Steveen kuin puun mahla. He olivat ripustaneet makuusoppensa ikkunaan samanlaiset tähtilamput kuin Leon huoneeseen, sillä erotuksella, ettei niitä pidetty öisin päällä. Ne saattoi silti erottaa hyvin pimeydessä. Ne toivat Steven mieleen aina tietynlaisen rauhan, aivan kuin Leo ja he katselisivat samaa taivasta, vaikka väliseinä erottikin heitä. 

”Mitä ajattelet Aurinkoni?” Lokin uninen ääni tiedusteli. 

Steve vei sormensa hyväilemään toisen niskaan. ”Pelkkiä mukavia asioita. Ja että sinun pitäisi jo nukkua, Loki-rakas.” 

Jumala huoahti autuaankuuloisesti ja vaikutti vaipuvan uneen hetimiten. Steve valvoi ehkä vielä puoli tuntia kuunnellen toisen kimpaleensa tuhinaa millien päästä ja toisen itkunhälyttimen kautta. 

-Roona-