Mietteitä kirjasta XVIII: Kolkko kaupunki ja Hän sanoi nimekseen Aleia

Moi!
 
Ransom Riggsin Kolkko kaupunki jatkaa neiti Peregrinen eriskummallisten lasten tarinaa. Lapset ovat joutuneet luopumaan omasta turvallisesta aikasilmukastaan ja seilaavat (alussa varsin kirjaimellisesti) maailman tuulissa. Neiti Peregrine täytyy pelastaa ja muuttaa jälleen ihmiseksi, mutta kuinka se onnistuu ja millaisia uhrauksia vaatii? Riggs esittelee myös joukon uusia eriskummallisia sekä ymbrynen, jota emme ole ennen tavanneet.
 

Riggs osaa ajatella laatikon ulkopuolella mitä tulee eriskummallisten lasten kykyihin. Hän on heittänyt romukoppaan ajatuksen siitä, että kyvyn pitäisi olla jokin itsestään selvä ja helposti vertailtava asia kuten supervoimat. Vai mitä sanotte tytöstä, jolla on suuri, pyöreä vartalon läpi ulottuva reikä mahassa ja tämä ei tytön arkista olemista mitenkään haittaa. Tosin minusta Riggs haluaakin korostaa, että lapset eivät ole mitään supersankareita, minkä takia jokaisen kyvylle ei tarvitsekaan olla suoraa loogista käyttöä.

Alun perin ajattelin, että minulla ei ole tästä kirjasta mitään sanottavaa. Se on hyvä jatko-osa edeltäjälleen, mutta ei minusta sen enempää. Fiksumpaa luettavaa kuitenkin kun vaikka Puoliksi paha.

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia kertoo muistinsa menettäneestä tytöstä, jolla on erikoisia voimia. Hän päätyy seleesi Corildonin hoiviin ja tämän matkakumppaniksi. Seleesit ovat ylivertainen laji, jolla on erityisiä kykyjä. Corildon käskee tuulia ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen tuulten tuntemiseen pystyy myös Aleia. Miten Aleia on voimansa saanut ja kuka häntä jahtaa? Corildonin on taisteltava tytön arvoituksen lisäksi vielä menneisyytensäkin haamujen kanssa.

Tykkäsin Aleiasta todella paljon ja Vik on onnistunut luomaan kiinnostavan maailman. Aleian ja Corildonin välinen vetovoima on kutkuttava ja on jännä nähdä, mihin se sarjan edetessä johtaa. Kuinkahan vetovoimaisia seleesimiehet ovat ihmisnaisille? Vik antaa lukijalle tilaa leikitellä ajatuksella, vaikka Alein ja Corildonin välillä vaikuttaisi olevan syvempääkin kemiaa, eräänlaista sielujen sympatiaa, joka kyllä ilmenee myös seksuaalisessa muodossa. Sitä paitsi meille annetaan aika paljon vinkkejä siitä, että Corildon on melko charmantti yksilö ja toisaalta kohtalokas ”tall, dark stranger”. (Minä olen kyllä jotenkin huono rekisteröimään suoria ulkonäkökuvauksia. Siis tietysti minä luen ne, mutta jos tiettyjä piirteitä, vaikka nyt hiusten väriä, ei koko ajan paukuteta, niin minä käsitykseni henkilön ulkonäöstä paljolti siitä mitä muuta hänestä kirjoitetaan. Minulla on tälläkin hetkellä jonkinlainen kuva Corildonista päässäni, mutta enpä osaisi sanoa minkä väriset hiukset tai silmät hänellä virallisesti on.) 

Palatakseni aikaan ennen ajatuksen lavenemista… Ennakkoluulot näyttelevät kirjassa suurta osaa. On jotenkin hullua, että Corildon joutuu miettimään pelastaako tytön kylmettymästä vaiko ei. Eikä tätä mietintöä tehdä oman moraalin takia (vaikka Corildon ei seuraa haluakaan, hänen moraalinsa taatusti kieltää jättämästä tyttöä paleltumaan kuoliaaksi) vaan siksi, että muut kuvittelevat hänen vietelleen tai muuten pakottaneen tytön Seuran tiloihin. Mutta ainakin kaikki tarinan puitteissa tavattavat seleesit käyttäytyvät ihan asiallisesti, joten ennakkoluulo kohdistunee enemmän heidän kykyynsä ”taikoa” ja projisoituu loogisesti niin, että ”ne viettelee meidän naiset”. Moinen vaan kuulostaa pelottavan tutulta…

                                                          -Roona-