Heips!
Jatkoa Livian seikkailuille.
Lähdimme
elokuun puolessa välissä. Sitä ennen oli käynyt selväksi, että talossa
saattaisi olla ensi vuonna enää kaksi tytärtä, sillä Mia menisi mahdollisesti
naimisiin jo tammikuussa, mikäli sulhasehdokas innostuisi kosimaan pian. Äiti
oli kovin onnellinen, mutta samalla hän oli huolissaan minun pitkästä
matkastani ja touhotti hirveästi. Minusta se oli täysin turhaa, sillä osasin
ratsastaa mainiosti ja Harly oli ystävällisesti hankkinut minulle hevosen. En
myöskään mielestäni tarvinnut suurta määrää matkatavaroita, sillä Cortinassa
ilmasto oli paljon kuumempi kuin meillä ja siksi minun pitäisi joka tapauksessa
ostaa uusia vaatteita sieltä. Äidille ja Tialle, joka rouvaksi tultuaan oli
olevinaan, ei tietenkään sopinut, että lähtisin minnekään puolivillaisella
vaatevarastolla. Onneksi hekin tajusivat varsin pian, ettei hevosraukkani
pystyisi minun lisäkseni kantamaan mahdotonta tavaramäärää.
Sir Hugh
oli onnistunut löytämään vapaata kiireiltään ja oli siis mukana hyvästelemässä
minua ja Harlya perheeni kanssa. Äiti itki ja sisarenikin onnistuivat
näyttämään surullisilta, vaikka olivat varmaankin tyytyväisiä, ettei heidän
tarvitsisi katsella minua enää joka päivä. Hugh taputti minua olkapäälle ja
kätteli jäykästi Harlya. Minunkin silmiini kohosi kyyneleitä, mutta minä
olinkin jättämässä lapsuuden kotini ja suuntaamassa kohti suurta tuntematonta.
Lisäksi on sanottava, että porottava loppukesän aurinko kuivatti ne nopeasti.
Suuntasimme ensiksi kohti Sacreta, joka oli meitä lähin kaupunki ja jonne
saapuisimme myöhään illalla. Ratsastimme vauhdikasta ravia, joka pöllytti
kuivaa tietä hevostemme kavioiden alla. Päivä oli puolessa, kun pysähdyimme
mukavannäköiseen paikkaan tienvarteen syömään eväitä. Hevoseni, jonka edellinen
omistaja oli äärimmäisen kekseliäästi nimennyt Kimoksi, yritti innokkaasti
varastaa jälkiruokaomenaani olkani yli.
”Oletko
koskaan käynyt Sacressa?”, Harly tiedusteli minulta omien suupalojensa lomassa.
”Jokusen kerran. Emme me pysyneet pelkästään kotona, vaikka siltä saattoi nyt
näyttääkin”, minä vastasin happamesti. Harly hymyili ja tökkäsi pohjettani
jalallaan. ”Ette tietenkään. Ajattelin vain, että ehkä sisaresi olivat mukana
enemmän silkkien takia.” Niin, Sacre oli tunnettu silkkivaatteistaan, itse
asiassa niin tunnettu, että jokainen lapsi sadan mailin säteellä, minä mukaan
luettuna, tunsi niistä kertovan lorun. ”Voi, muita tyttörukkia, sai
kaunis-Lilli kosiolahjaksi silkkikukkia”, minä siteerasin mieleeni pälkähtäneen
pätkän. Ja oli totta, että sisareni olivat olleet minua huomattavasti useammin
mukana, koska olivat rankuneet päästäkseen vaateostoksille. Tietystikään isä ei
ollut juurikaan hellittänyt kukkaronnyörejään pääosalla matkoista, mutta
ainakin he olivat saaneet katsella, kuten Nia oli muistanut minulle aina
painottaa, kun huomautin, että heillä ei palatessaan mukana muuta kuin sukkia.
”Muistan
tuon hölmön lorun ulkoa vieläkin, vaikka olen taatusti nähnyt upeampia silkkejä
kuin suurin osa Sacren tekeleistä konsanaan”, Harly hymähti. Minä hymyilin
takaisin ja mietin, että sacrelaiset olivat varmasti itse sepittäneet tuon
pikkurunon korostaakseen omaa erinomaisuuttaan. Jatkoimme matkaa ja aloimme
ohittaa tai ratsastaa läpi yhä suuremmista kylistä. Ihmiset puuhailivat
askareissaan, joskin päivän kuumuus näytti hidastavan heitä ja osa varmasti
laiskotteli täysin sen varjolla. Silloin tällöin näin aiemmilta matkoiltani
tuttuja kohteita ja tunsin erottavani ne nyt selvemmin, kun näin ne
toistaiseksi viimeistä kertaa. Juotimme hevosia erään kylän majatalon edessä.
Isäntä oli lihava mies, mutta valtavan joviaali ja lörpötteli meille
kaikenlaista. Kuullessaan minne olimme matkalla hän arveli, että minä
saattaisin ihastua kaupungin houkutuksiin ja totesi samaan hengenvetoon
Harlylle, että tyttöä jopa minun ikäistäni pitäisi vahtia hyvin.
Saavuimme
Sacren porteille vasta hieman ennen keskiyötä. Porttivahdit nuokkuivat
vartiopaikoillaan ja minusta näytti enemmän kuin varmalta, että jos joku
pahalainen todella halusi sisäpuolelle ilman lupia, hänen olisi helppo sinne
livahtaa. Meidän sen sijaan piti antaa sammakonnaamaiselle vartijalle pitkä
selostus siitä millä asialle olimme Sacressa. Mies kehtasi vielä valittaa
siitä, kuinka meidän olisi pitänyt lähteä ratsastamaan aikaisemmin, jotta
portit olisivat vielä saapuessamme olleet auki. Kaikesta tästä olisi voinut
päätellä, että hän joutuu avaamaan portit ihan omilla pikkukätös paroillaan ja
päästämään samalla koko pahan yöllisen maailman kaupunkiin, mutta tietysti hän
kopautti vain miekkansa kahvalla hevosoveen, joka avattiin muurin toiselta
puolelta ja me pääsimme sisään tunnussanojen vaihdon jälkeen.
Harly
johdatti meitä pitkin pimeitä katuja, joita läikitti vain sieltä täältä
ikkunoista kajastava valo. Hänellä oli tiedossa majatalo, jossa voisimme nukkua
ja saada hyvän aamiaisen. Tulimmekin pian Silkkihöyhenen eteen. Se oli pieni
paikka eikä näyttänyt olevan erityisen täynnä. Isäntä tunnisti Harlyn ja antoi
meille huoneen valitellen tilojensa vähyyttä ja siunaillen, että onneksi me
saatoimme minun ikäni huomioiden vielä nukkua samassa huoneessa herättämättä
moraalista paheksuntaa, sillä kahta erillistä huonetta hänellä ei olisikaan
ollut tarjota. Harly vinkkasi minulle silmää ja totesi, että olin hänen
tyttärensä eikä hän aikonut toki tehdä mitään löyhämoraalista sittenkään, kun oli
tarpeeksi vanha. Isäntä punastui ja ohjasi meidät yllättävän vilkkaasti
huoneellemme johtaviin portaisiin. Sänky oli siististi pedattu ja muutenkin
mukava, sillä nukahdin heti painettuani pääni tyynylle, joskin kokopäiväisellä
ratsastuksella saattoi olla siinä osansa.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti