Matka alkaa (Livia 4)

Heips!

 Jatkoa Livian seikkailuille.

Lähdimme elokuun puolessa välissä. Sitä ennen oli käynyt selväksi, että talossa saattaisi olla ensi vuonna enää kaksi tytärtä, sillä Mia menisi mahdollisesti naimisiin jo tammikuussa, mikäli sulhasehdokas innostuisi kosimaan pian. Äiti oli kovin onnellinen, mutta samalla hän oli huolissaan minun pitkästä matkastani ja touhotti hirveästi. Minusta se oli täysin turhaa, sillä osasin ratsastaa mainiosti ja Harly oli ystävällisesti hankkinut minulle hevosen. En myöskään mielestäni tarvinnut suurta määrää matkatavaroita, sillä Cortinassa ilmasto oli paljon kuumempi kuin meillä ja siksi minun pitäisi joka tapauksessa ostaa uusia vaatteita sieltä. Äidille ja Tialle, joka rouvaksi tultuaan oli olevinaan, ei tietenkään sopinut, että lähtisin minnekään puolivillaisella vaatevarastolla. Onneksi hekin tajusivat varsin pian, ettei hevosraukkani pystyisi minun lisäkseni kantamaan mahdotonta tavaramäärää.

Sir Hugh oli onnistunut löytämään vapaata kiireiltään ja oli siis mukana hyvästelemässä minua ja Harlya perheeni kanssa. Äiti itki ja sisarenikin onnistuivat näyttämään surullisilta, vaikka olivat varmaankin tyytyväisiä, ettei heidän tarvitsisi katsella minua enää joka päivä. Hugh taputti minua olkapäälle ja kätteli jäykästi Harlya. Minunkin silmiini kohosi kyyneleitä, mutta minä olinkin jättämässä lapsuuden kotini ja suuntaamassa kohti suurta tuntematonta. Lisäksi on sanottava, että porottava loppukesän aurinko kuivatti ne nopeasti. Suuntasimme ensiksi kohti Sacreta, joka oli meitä lähin kaupunki ja jonne saapuisimme myöhään illalla. Ratsastimme vauhdikasta ravia, joka pöllytti kuivaa tietä hevostemme kavioiden alla. Päivä oli puolessa, kun pysähdyimme mukavannäköiseen paikkaan tienvarteen syömään eväitä. Hevoseni, jonka edellinen omistaja oli äärimmäisen kekseliäästi nimennyt Kimoksi, yritti innokkaasti varastaa jälkiruokaomenaani olkani yli.

”Oletko koskaan käynyt Sacressa?”, Harly tiedusteli minulta omien suupalojensa lomassa. ”Jokusen kerran. Emme me pysyneet pelkästään kotona, vaikka siltä saattoi nyt näyttääkin”, minä vastasin happamesti. Harly hymyili ja tökkäsi pohjettani jalallaan. ”Ette tietenkään. Ajattelin vain, että ehkä sisaresi olivat mukana enemmän silkkien takia.” Niin, Sacre oli tunnettu silkkivaatteistaan, itse asiassa niin tunnettu, että jokainen lapsi sadan mailin säteellä, minä mukaan luettuna, tunsi niistä kertovan lorun. ”Voi, muita tyttörukkia, sai kaunis-Lilli kosiolahjaksi silkkikukkia”, minä siteerasin mieleeni pälkähtäneen pätkän. Ja oli totta, että sisareni olivat olleet minua huomattavasti useammin mukana, koska olivat rankuneet päästäkseen vaateostoksille. Tietystikään isä ei ollut juurikaan hellittänyt kukkaronnyörejään pääosalla matkoista, mutta ainakin he olivat saaneet katsella, kuten Nia oli muistanut minulle aina painottaa, kun huomautin, että heillä ei palatessaan mukana muuta kuin sukkia. 

”Muistan tuon hölmön lorun ulkoa vieläkin, vaikka olen taatusti nähnyt upeampia silkkejä kuin suurin osa Sacren tekeleistä konsanaan”, Harly hymähti. Minä hymyilin takaisin ja mietin, että sacrelaiset olivat varmasti itse sepittäneet tuon pikkurunon korostaakseen omaa erinomaisuuttaan. Jatkoimme matkaa ja aloimme ohittaa tai ratsastaa läpi yhä suuremmista kylistä. Ihmiset puuhailivat askareissaan, joskin päivän kuumuus näytti hidastavan heitä ja osa varmasti laiskotteli täysin sen varjolla. Silloin tällöin näin aiemmilta matkoiltani tuttuja kohteita ja tunsin erottavani ne nyt selvemmin, kun näin ne toistaiseksi viimeistä kertaa. Juotimme hevosia erään kylän majatalon edessä. Isäntä oli lihava mies, mutta valtavan joviaali ja lörpötteli meille kaikenlaista. Kuullessaan minne olimme matkalla hän arveli, että minä saattaisin ihastua kaupungin houkutuksiin ja totesi samaan hengenvetoon Harlylle, että tyttöä jopa minun ikäistäni pitäisi vahtia hyvin. 

Saavuimme Sacren porteille vasta hieman ennen keskiyötä. Porttivahdit nuokkuivat vartiopaikoillaan ja minusta näytti enemmän kuin varmalta, että jos joku pahalainen todella halusi sisäpuolelle ilman lupia, hänen olisi helppo sinne livahtaa. Meidän sen sijaan piti antaa sammakonnaamaiselle vartijalle pitkä selostus siitä millä asialle olimme Sacressa. Mies kehtasi vielä valittaa siitä, kuinka meidän olisi pitänyt lähteä ratsastamaan aikaisemmin, jotta portit olisivat vielä saapuessamme olleet auki. Kaikesta tästä olisi voinut päätellä, että hän joutuu avaamaan portit ihan omilla pikkukätös paroillaan ja päästämään samalla koko pahan yöllisen maailman kaupunkiin, mutta tietysti hän kopautti vain miekkansa kahvalla hevosoveen, joka avattiin muurin toiselta puolelta ja me pääsimme sisään tunnussanojen vaihdon jälkeen.

Harly johdatti meitä pitkin pimeitä katuja, joita läikitti vain sieltä täältä ikkunoista kajastava valo. Hänellä oli tiedossa majatalo, jossa voisimme nukkua ja saada hyvän aamiaisen. Tulimmekin pian Silkkihöyhenen eteen. Se oli pieni paikka eikä näyttänyt olevan erityisen täynnä. Isäntä tunnisti Harlyn ja antoi meille huoneen valitellen tilojensa vähyyttä ja siunaillen, että onneksi me saatoimme minun ikäni huomioiden vielä nukkua samassa huoneessa herättämättä moraalista paheksuntaa, sillä kahta erillistä huonetta hänellä ei olisikaan ollut tarjota. Harly vinkkasi minulle silmää ja totesi, että olin hänen tyttärensä eikä hän aikonut toki tehdä mitään löyhämoraalista sittenkään, kun oli tarpeeksi vanha. Isäntä punastui ja ohjasi meidät yllättävän vilkkaasti huoneellemme johtaviin portaisiin. Sänky oli siististi pedattu ja muutenkin mukava, sillä nukahdin heti painettuani pääni tyynylle, joskin kokopäiväisellä ratsastuksella saattoi olla siinä osansa.

                                                     -Roona-