Heippa!
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
(300)
Hautakumpu
on täynnä kukkia. Tänään ei sada. Eilenkään ei satanut. Hautajaispäivänä.
George vetää kaapua tiukemmin päälleen, vaikkei ole edes kylmä. Ajatus sakkaa.
Päinvastoin on lämmin alkukesän päivä. Kotikolo oli ennen ollut haljeta
naurusta sellaisina päivinä, nyt se on hiljainen, eikä George kestä sitä.
Polvet kohtaavat pehmeän uuden ruohon odottamatta. Sydän tuntuu tyhjältä. Miksi
me kummatkin emme voineet kuolla? Perhe kulkee hänen lähellään varpaillaan,
koska hän on murtunut, toiselta puoleltaan rikki revitty, verihaavoilla. Kyyneleet
kastelevat maata. Eilen, kun kaikki muut itkivät, niitä ei tullut yhtäkään.
Tylypahkan
lattialla Fred oli vielä tuntunut niin lämpöiseltä. George koskettaa kiveä,
jota aurinko on hivellyt ennen häntä. Pinta on sileä, särötön, ainoastaan
kaiverrus poikkeaa tasaisuudesta. Hän on kääntänyt heidän Kotikolon huoneensa
peilin nurinpäin. Hänen heijastuksestaan katsoo Fred ja se tekee aivan liian
kipeää. Sormet tapailevat nimen kirjaimia. Yläpuolella lukee Rakas poika, paras
veli. George nojaa otsansa kalkkikiven viileyteen. Linnut visertävät
innokkaasti, kutsuen kumppaneita luokseen. Minun kumppanini ei tule koskaan
takaisin. Haudalle lasketut kukat tuoksuvat hennosti. Kehäkukkia, lemmikkejä,
keltaisia liljoja. Nevillen ja Lunan lähettämät taikakasvit.
Hautajaisissa
oli läsnä vain perhe. George nielaisee ja tukee itseään pystympää. Perheeseen
ei kuulu enää pelkkiä punapäitä. Hermione oli pitänyt Ronia pystyssä tämän
takellellessa sanoja ja Ginny oli itkenyt vakakasvoisen Harryn kainalossa. Tuulen
viri poskella muistuttaa nykyhetkestä. George nousee. Polvet ovat muuttuneet
kevyen vihreiksi, mutta sitä tuskin huomaa. Käsi hapuilee taskusta nenäliinaa,
vaikkei siitä enää paljon hyötyä ole, rään jo valuttua poskille. Minä kaipaan
niin paljon. Yritän koota sieluni, oman sieluni, palaset, jotta voisin jatkaa
eteenpäin. Hitaasti. Edes joten kuten. Fredin sielu on karannut vihreämmille
laitumille, iloisempaan pilailukauppaan.
Mailla
halmeilla ei näy ketään. George on yksin. Kumpu katselee häntä hiljaisena ja
vakaana, välittämättä ajoittaisista nyyhkäyksistä, joita sen vieressä oleva
mies päästää. Hänen toinen osansa on pinnalla, toinen alla. Muisto kipristää
mieltä. Ei läsnäolo, vaan muisto. Sirpale kylkiluiden väliin. Murtunut ei
korjaantunut tänäänkäään.
(300)
Angelina
oli pukeutunut yksinkertaiseen hääpukuun. Housujen lahkeet olivat leveät ja
liehuvat ja näyttivät melkein hameelta. Yläosa oli pitsinen ja herkkä ja toi
esiin hänen urheilulliset hartiansa. Hän lisäisi siihen vielä hennon valkoisen
kaavun seremoniaa varten. Ja kautta Merlinin hän oli tyytyväinen, että oli
valinnut kengikseen sievät kermanväriset saapikkaat, sillä Fredin haudalle
olisi ollut ikävä kävellä piikkikoroissa. Georgella oli tumma juhlakaapu,
tilaisuutta silmälläpitäen hankittu. Angelina katsoi kuinka hänen tuleva
aviomiehensä tuijotti poissaolevasti sään jo kuluttamaa kalkkikiveä. He olivat
laskeneet kiven juureen Angelan hääkimpun identtisen vastinparin.
Angelina
ei ollut koskaan ollut erityisesti häistä unelmoivaa tyyppiä. Tietysti hänellä
oli ollut toiveita ja haaveita asian suhteen, mutta omasta mielestään paljon
vähemmän kuin muilla tytöillä. Fred oli saanut hänet kuvittelemaan itsensä
prinsessamekossa ja kiiltävissä korkokengissä. Siksi hän ei ollut halunnut
sellaista pukua nyt, vaikka sekä hänen äitinsä että Molly olivat selkeästi
olleet siitä pahoillaan. He eivät ymmärtäneet. Heille Fred ja George olivat
aina olleet yksikkö. Angelinalle eivät koskaan. Syvä huokaus kutitteli
palleassa asti. Tuuli vilkutteli ja vei sen poispäin heistä, niin ettei George
kuullut. Angelina siirtyi lähemmäs pariaan.
Ei
hänkään ollut aluksi tiennyt kumpaan veljeksistä oli ihastunut, nimellisesti
siis. Sitten Fred oli ottanut hänestä kopin harjoituksissa, kun hän oli
pudonnut luudanvarreltaan. Angelina oli tietysti ollut hurjan kiitollinen,
mutta mahassa olivat lennelleet yhteisen alastulon aikana muutkin kuin
kiitollisuuden perhoset. Georgesta oli tullut hänen lähiystävänsä Fredin myötä,
mutta pojan kosketukset eivät olleet tuottaneet toverillista lämpöä kummempia
tunteita. Pian niiden pitäisi tuottaa. Hän tarttui miestä kädestä tuodakseen
hänet tähän hetkeen. George hätkähti ja pyyhki muutaman kyyneleen kasvoiltaan
vapaalla kädellään.
Parittomat
menevät tänään naimisiin, Angelina ajatteli. Toiselta on viety kaksoisveli, toiselta
elämän suurin rakkaus. Kakkosvaihtoehtoon ei ollut helppo tyytyä. Fred
kuitenkin veti heitä yhteen. He kaipasivat häntä ja se kaipaus liimaisi heitä
paremmin kuin mikään avioliittovala. Ehkä rakkauskin tulisi ajallaan. He
kääntyivät lähteäkseen. Sormet olivat erityneet toisistaan vielä hetkeksi.
(300)
Pikku-Fred
loikki kuin kevään huuman sekoittama aropupu. Vanhemmat eivät yrittäneet estää
häntä, sillä siitä olisi seurannut vain vinkunaa. Hän oli kaikissa suhteissa
äitinsä ja isänsä sekoitus. Iho oli pehmeän vaaleanruskea, tukka taas syvän
mahonginpunainen. Hänet oli luvattu viedä erityiseen paikkaan. Fredillä ei
ollut aavistustakaan mikä se oli, vanhemmat eivät olleet suostuneet kertomaan.
Mutta matkan varrella oli ainakin hurjasti kaikkea kiinnostavaa. Hyönteiset
surrasivat ja kasvit tunkivat maankuoren läpi polullakin. Fred heitti muutamaan
kuperkeikan ihan vain, koska se oli hauskaa. Kohta isä otti kuitenkin hänet
kiinni ja kertoi, että he olisivat pian perillä.
Lehdon
avoin laita ei ollut se jännittävä paikka, jota Fred oli odottanut. Sitä paitsi
he olivat käyneet siellä ennenkin. Kyllä Fred sen muisti, vaikka olikin pieni.
Valkoista kiveä oli hankala unohtaa. Äiti laski kukat, joita oli kantanut
mukanaan sen eteen. Hän ja isä olivat kummallisen vaiteliaita ja isä oli
tarttunut äitiä sormista sillä kädellä, joka ei puristanut hellästi Fredin
omaa. Fredistä alkoi tuntua, ettei tämä voinut olla kovin kiva paikka. Hän
kääntyi isänsä kylkeä vasten ja nyhtäisi pikku nyrkillään tämän kaapua. Hetken
päästä isä nosti hänet syylinsä, mutta hajamielisesti. Fred hautasi kasvonsa
isänsä kaapuun turvaa ja huomiota hakien.
He
olivat nyt perhe. Yksi murtunut ja kaksi paritonta olivat kolme. George huokasi
irrottaessaan otteensa Angelinasta silittääkseen poikansa tukkaa. Pikku-Fred
oli tänään tarpeeksi iso ymmärtämään keneltä oli saanut nimensä. Hän kuiski
hiljaa pojan korvaan millainen tämän setä oli ollut. Äitisi ensirakkaus, minä
en ollut edes vaihtoehto. Angelina kuunteli noita hiljaa lausuttuja sanoja
hymyn viivähteässä välillä kasvoilla. Pikku-Fredin pää alkoi pian nuokkua isän
olkaa vasten. Pojan leveä Weasleyjen suu oli pehmeässä virneessä. Hän nukahti
oman nimensä tarinan ja äskeisten leikkiensä uuvuttamana.
George katsahti Angelinaan, joka oli tullut aivan liki. Nainen näytti onnelliselta. Jonkun lehdon puun siimeksessä lauloi lintu. George ei enää kuullut veljensä ääntä seisoessaan siinä, vain poikansa unisen nenä synnyttämän tuhinan.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti