Heippa!
Lupauksia
on annettu ja rikottu. Ystäviä on saatu ja menetetty. Sota pimeyttä vastaan on
alkanut. Salamurhaaja ja kuningatar Aelin Galathynius on valmis nousemaan
valtaistuimelleen. Hänen ympärillään Erilean valtakunnat murenevat ja ikivanha
pahuus pyrkii valtaamaan koko maailman. Ne, joilla on taikavoimia, huomaavat
olevansa vastakkain niiden kanssa, joilla taikuutta ei ole. Haltiaprinssin
rinnallaan Aelin kerää armeijaa puolelleen. Sodan uhatessa joka rintamalla
Aelinin on tehtävä vihollisistaan liittolaisia, jos hän haluaa suojella
kansaansa. Mikä pahinta, hänen ainoa toivonsa voittoon saattaa tietää loppua
kaikelle, mitä hän rakastaa. Taistelun myrskyt on Sarah J. Maasin Throne of
Glass -fantasiansarja viides osa.
Tämä
sarja paranee vain osa osalta. Pidin ideasta, että oma puoliso voi syntyä aivan
eri maailman aikaan kuin itse. Haltiat ovat toki kuolemattomia, mutta odottavan
aika lienee silti pitkä. Toisaalta heillä näyttää olevan mahdollisuus rakastua
toiseen, ainakin jollain lailla syvästi, olihan Rowankin rakastunut Lyriaan. Täytyy
myöntää, että siinä vaiheessa, kun Rowan Aelinin oksentaessa hyppäsi oletukseen
raskaudesta, olin vaan, että WTF Rowan oot sä yhtään seurannut tätä tarinaa –
tai sitä mitä juuri äsken puhuttiin. Aedion vaikutti äksyilevän vähän kaikille.
Lysandran muodonmuutostaidosta on ollut yllättäviä hyötyjä. Tykkäsin Eliden
tarinasta ja siitä, miten Lorcan häntä ulkopuolisen silmin katseli. Myös
Manonin juonikaari oli kiinnostava. Hänen ja Dorian suhdettahan pedattiin jo
viime osassa. Muutenkin tarinassa tuli paljon paybackia, mikä oli kivaa.
Nuori
valokuvaaja Mikael löytää kotitalonsa pihalta jotakin, mitä hän ei ole
eläessään nähnyt, mutta minkä hän tietää saman tien haluavansa omakseen.
Hetkeäkään epäröimättä hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista
tutun salaperäisen olennon. Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen
tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin
aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa luokseen, joutuu hän
pian toteamaan jääneensä itse vangiksi. Eikä hän tiedä elävänsä hetkeä, jolloin
alistettu luonto on juuri iskemäisillään takaisin. Yhdistellen ikivanhaa mytologiaa
ja uusinta luonnontiedettä Johanna Sinisalo maalaa hurjan ja oudolla tavalla
puoleensavetävän vaihtoehtohistorian, joka jää kihelmöimään lukijan mieleen
vielä pitkään jälkeenpäin.
Kirjassa
on jännä rakenne, joka ensiselailulta saattaa tuntua vaikealta, mutta lukiessa
toimii yllättävän hyvin. On jännittävä valinta, ettei kirjan tärkein henkilö
Pessi-peikko puhu mitään. Tai ehkä olisi parempi sanoa, ettei Pessi koskaan ole
näkökulma hahmona, olisikin vähän hassua, jos peikot puhuisivat samaa kieltä
ihmisten kanssa. Mielenkiintoinen tuo ajatus, että peikon erittämä feromoni
vetoaisi jotenkin erityisesti homoseksuaaleihin ja vielä miespuolisiin
sellaisiin. Hyvinhän tuossa sitä perusteltiinkin, alfaurosjutuilla ja
sellaisella. Ecke oli minusta vähän irtonainen hahmo, kunnes kävi selville,
että hän on se, joka kuolee lopussa. Muuta varten hän ei tuntunut kirjassa
olevankaan, mikä on sinänsä harmi. Kiinnostava kirja kyllä, hyvin pohdittu
sitä, jos peikot olisivatkin todellisia.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti