Mietteitä kirjasta CIX: Kalmantanssi, Toivoa maailman äärissä sekä Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

 Heippa!

Olavi Maununpoika saa kirkkoherran viran suomalaiskylässä, mutta on pian joutua keskelle häväistysjuttua. Olavin isä, piispa Maunu Tavast, kehottaa poikaansa lähtemään maasta. Niinpä Olavi palaa Pariisiin jatkamaan opintojaan, mutta mikään ei tunne enää samalta, kun sielunkumppani ja innoittaja Miracle de Servieres ei ole hänen rinnallaan. Piispa Cauchon antaa Olaville tehtävän: nuoren papin tulee hankkia todisteita vankityrmässä lojuvan Jeanne D´arcin noituudesta. Olavi aikoo kuuliaisesti täyttää velvollisuutensa, mutta päästyään kuulostelemaan vankia hän yllättyy. Nuori neitsyt ei olekaan niin epäilyttävä kuin annettiin ymmärtää. Pian hän tulee huomaamattaan vedetyksi keskelle satavuotisen sodan merkittävintä valtataistelua, jonka näyttämönä on koko Eurooppa. Kun Olavi saa tietää Miraclen olevan vaarassa, on hän valmis uhraamaan vaikka henkensä. Kaiken taustalla riehuu musta surma, joka kutsuu tanssiin niin rahvaan kuin ylhäisenkin. Kalmantanssi jatkaa Olavi Maununpojan hurmaavan rietasta tarinaa, joka alkoi Milja Kauniston valloittavassa Synnintekijä-romaanissa.

Muistelen, että Olavi valitti jonkin verran jo Synnintekijässäkin, mutta tämä kirja oli käytännössä pelkkää Olavin valitusta, mikä kävi lukijalle aika puuduttavaksi. Olavin suurin synti on minun mielestäni se, että hän taitaa olla rakastunut omaan valitukseensa. Siitä mikä oli syntiä kulloisenakin aikana, teologit voisivat varmasti väitellä tuntikausia, mutta oletan, että sodomiaa (siis homoseksuaalisuutta) olisi joka tapauksessa katsottu pahalla (Olavin järkeily siitä, että kannattaa mieluummin paneskella renkipoikia kuin piikatyttöjä, kun he eivät ainakaan voi tulla raskaaksi). Jalkavaimojutun ymmärrän kyllä, se oli käsittääkseni hyvin yleistä Ruotsin valtakunnassakin ja sekä kirkko että yhteisö katsoivat sitä läpi sormien. Ikävä kyllä kirjan kiinnostavat tapahuvat jäivät turhan paljon Olavin valituksen varjoon.

Vuonna 1941 nuori Helena matkustaa sisarensa Luzynan kanssa Puolasta Lähi-itään karkuun Eurooppa koettelevaa kauhua. Helena on kuullut mahdollisuudesta päästä turvaan kaukaiseen Uuteen-Seelantiin, joka vaikuttaa toiveikkaalta satamalta suojassa sodan kärsimyksiltä. Maailma asettaa kuitenkin esteen naisten tielle, kun vain toinen heistä saa turvapaikan kaukaisesta maasta. Samaan aikaan James McKenzie kapinoi vanhempiaan vastaan Uudessa-Seelannissa. Vanhempiensa jyrkästä vastustuksesta huolimatta nuori lentäjä haluaa matkustaa Eurooppaan puolustamaan vapaata maailmaa. Kohtalo laittaa Helenan ja Jamesin tiet törmäyskurssille, ja nuoret joutuvat taistelemaan kaikkien tulevaisuuden vuoksi maailman syttyessä liekkeihin heidän ympärillään.

Nyt haluan oikeasti tietää, kuka tämän takakansitekstin on kirjoittanut, koska se on kyllä aika villi! Eivät Helena ja Luzyna huvimatkaile Lähi-itään vaan ovat ensin pakkosiirrossa Siperiassa ja sitten pakolaisina Persiassa. Ja jos kirjoittaja alussa himmaileekin niin koko loppu takakansi onkin sitten kaasu pohjassa dramaattisuuden suhteen. Lark käyttää jo kertaalleen Glorian kohdalta tuttua juonta Helenankin kanssa, tosin hieman muokattuna. Muutenkin osassa ideoita on hieman kierrättämisen makua. Pidin kuitenkin eritysiesti Billereiden perheestä ja oli mukava tietää, että heidän elämänsä on asettunut uomiinsa villistä alusta huolimatta. Galahadista olisin kyllä halunnut kuulla lisää, hän olisi hyvin voinut olla vaikka Jamesin ystävä. Ihan mukava lopetus tälle sarjalle.

Alex Claremont-Diazin äiti pyrkii toiselle presidenttikaudelle, eikä virheisiin ole varaa. Kun Alex sitten aiheuttaa skandaalin sössimällä Englannin kruunupäiden häissä, vahinkojenhallinta vaatii äärimmäisiä tekoja: Alexin on teeskenneltävä ystävyyttä vihaamansa prinssi Henryn kanssa. Teeskentely johtaa kuitenkin todellisiin tunteisiin, ja pian kaikkien osapuolten on päätettävä, ovatko he valmiita tekemään historiaa. Lämmin, hulvaton ja samastuttava tarina parisuhteesta ja perheestä ajassa, jolloin politiikka on tärkeämpää kuin koskaan ja rakkaus, no, se on yhä maailmoja mullistavaa.

Kirja oli söpö kokonaisuus ja tykkäsin siitä, mutta muutamat asiat jäivät häiritsemään. Lukijalle aletaan jo heti alussa heittämään naamalle vinkkejä siitä, että Alex pitää myös miehiä viehättävinä. Alex ei näytä kuitenkaan itse tiedostavan tätä yhtään, mikä on lukijalle aika turhauttavaa. En siis toivonut mitään aikaista homopaniikkia, vaan lähinnä, että Alex, joka kuitenkin on kertoja, olisi vaikka vain kerran tietoisesti huomioinut, että ajattelinpa juuri, että tuolla miehellä on kauniit silmät tai paidan ylimmät napit auki tms. Toinen pienempi juttu, joka minua häiritsi ihan kamalasti olivat Alexin ja Henryn parisuhdekuvat. Tilanne oli tietysti hyvin poikkeuksellinen, mutta eikö virallisia pariskuntapotretteja oteta hoveissa yleensä vasta kihlautumisen yhteydessä. Oletin automaattisesti, että Philipin kertomus hänen ja Marthan kuvauksesta koski nimenomaan heidän kihlajaiskuviaan. Siis tietysti hyväksyt poika-/tyttöystävät saavat osallistua ja osallistuvatkin hovin tapahtumiin osana prinssi-/prinsessakoulutusta (Alex tulee rakastamaan tätä osuutta), mutta jopa maanläheiset pohjoismaiset hovit ovat sen verran vanhoillisia, että virallisia ”julkaisuja” tehdään vasta kihlauksen jälkeen.

-Roona-

Ministeriön vessassa

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa. Otathan ennen lukemista huomioon, että tarina on toisaalla julkaistu ikärajalla K18. Varoitus koskee lähinnä sitä, jos et halua lukea minun kirjoittamaani sisältöä tuolla ikärajalla, juonessa on roiseja elementtejä, mutta jokainen aikuinen, joka kestää  katsella tv.n draamasarjoja kestää sinänsä lukea tämänkin.

Allaspöydän marmori tuntuu viileältä kämmentä vasten. Hermione huokaa johtaessaan vihdoinkin Ronin tanakat sormet pikkuhousujensa vyötärönauhalle.

”Kulta, ei sillä, etten minä… mutta emmehän me täällä voi”, mies kuiskaa hänen korvaansa katkeilevasti.

”Mutta minä haluan sinua juuri nyt”, Hermione valittaa.

He ovat ministeriön lakiosaston juhlissa, joissa hän on joutunut koko illan hyysäämään herra Joubertia Ranskan ministeriöstä. Oikeastaan hyysääminen on jatkunut koko viikon eikä Joubert ole ollut erityisen mukava vieras. Jopa Hermionen mittapuulla mies on turhuuksiin asti pedantti ja niuho. Hän ottaa toisellakin kädellä kiinni marmorireunasta, Ron ei taivaan kiitos siirrä sormiaan pois. Ne työntyvät kuminauhan alle ja piirtävät pieniä, pehmeitä ympyröitä sen koskettamalle iholle.

”Voitaisiin ilmiintyä nopeasti kotiinkin”, Ron ehdottaa.

Hermione pudistaa päätään. ”Haluan, että otat minut tässä. Saanpahan syyn hymyillä Joubertille mielevästi loppuillan.”

Ron vetää hänet tiukasti itseään vasten, jolloin hän tuntee miehen kiihotuksen. ”Milloin sinusta tuli tällainen? Missä on se viaton neiti Granger, johon minä aikoinaan tutustuin?” tämä kysyy häneltä kepeyttä äänessään.

Hermione ynähtää, sillä hän on yhtäkkiä alkanut haluta muutakin kuin pientä, yksinkertaista sormetusta. ”Tuli sota ja hän kasvoi aikuiseksi”, hän tiuskahtaa hieman liian hanakasti.

Ronin etusormen pää hipaisee kevyesti muutamaa kiharaa häpykarvaa. ”En minäkään taida olla enää se tyhmä pikku-Weasley, vai mitä?” hän urahtaa.

Hermionen on vaikea pysytellä paikoillaan. ”Et. Minä olen ollut sinulle hyvä opettaja”, hän inisee hymyillen. ”Ja olen jo litimärkä, joten jos mitenkään viitsisit työntää nakkisi sisääni.”

Ron suutelee viipyilevästi Hermionen paljasta niskaa tavalla, jota hän rakastaa. Sormet valuvat kosteille häpyhuulille ja sukeltavat sisään yhtä aikaa. Hermionelta pääsee aistikas kirahdus, kun mies suoraan päätyy tekemään tuttavuutta hänen klitoriksensa kanssa. Miten kauas onkaan tultu siitä arasta pojasta, joka hatarasti arveli tietävänsä, mikä hänen ilokummuksi kutsumansa kohta naisen kehossa oli.

”Miten ihana sinä oletkaan”, Ron supisee hänelle niin matalasti, että se tuntuu hänen selkäpiissään asti. ”En vieläkään kä-käsitä, kuinka… ah… voit kiihottua minusta näin märäksi.”

Hermionella on tuhat hyvää syytä, vaikka hän tietääkin, että osan tämänhetkisestä kiihkosta johtuu tilanteen jännittävyydestä. Hän ei pysty sanomaan sanaakaan, sillä hieronta, jota hän juuri saa, saa valojuovat välkkymään suljettujen silmäluomien takana. Mutta hänen vartalonsa ei onneksi mykisty, vaan kiemurtelee kertoen toiselle hänen nautinnostaan ja lisähaluistaan. Ron huohottaa jo kuuluvasti, onneksi Hermione taikoi vaiennusloitsun heidän napsauttaessaan vessanoven kiinni. Hermione alkaa lähes itkeä, kun mies hetken kuluttua vetää sormensa hitaasti pois niin lähellä hän on täyttymystä. Surua ei kuitenkaan kestä kauaa.

”Rakas, sa-saanko ottaa sinut… niin kuin… ka-kaltaisesi tuhma tyttö… kuuluu?”

Hän on sulaa suloisuudelle, joka Ronin äänestä kuultaa. On turvallista tietää, että puhuessaan rivojakin, mies aina ajattelee myös hänen suostumustaan. ”Kyllä. Olen unelmoinut siitä koko illan.”

Ron työntää saman tien hänen suorat housunsa niin, että ne valahtavat polviin. Pikkuhousut putoavat perässä. Hermione nauttii tuntiessaan pian pakaroillaan sekä miehen satiinin verhoaman seisokin että tämän puristelevat kädet. Sitten tapahtuu jotakin, joka on ajaa Hermionen reunan yli. Ron alkaa avata housujaan siinä, aivan kiinni hänessä. Miten jokainen sekunti saakaan hänen kehonsa kuplimaan odotuksesta. Hän levittää hieman haarojaan ja nostaa peppuaan, jotta Ron pääsisi tunkeutumaan sisään mahdollisimman pian.

”Merlin sentään, Herm”, tämä puuskahtaa alkaessaan etsiä oikeaa rytmiä.

”Tartu lanteisiini ja näytä kuinka tuhma oikeastaan olen ollut”, Hermione äännähtää ahnaasti.

Hän ei pysty pidättelemään itseään, kun Ron tekee työtä käskettyä. Orgasmi jyllää voimakkaana läpi koko kehon. Se on ehkä voimakkain hänen koskaan saamansa, hän ei ole varmaa. Ronkin tulee jyystettyään muutaman minuutin, tulee syvälle hänen sisälleen. Kunpa joku yllättäisi meidät nyt, Hermione huomaa ajattelevansa, eivätpä juoruilisi suhteemme tilasta enää sen jälkeen.

”Rakas”, Ron mutisee hänen korvanjuurelleen.

Mies irrottautuu hänestä hyvin hellästi, kääntää hänet ympäri ja vetää uudestaan itseään vasten. Hermione suo Ronille himokkaan suudelman kiitokseksi hetkestä, jonka he juuri kokivat.

 ”Sinäkin olet rakas”, hän mumisee toisen huulille.

He ovat niin, kunnes muistavat, että juhliin olisi kenties hyvä joskus palata. Hermione suorittaa puhdistusloitsut, odottaa, että Ron saa housut jalkaansa ja kehottaa tätä sitten asettelemaan omansa paikoilleen ja viimeiseen nappiin asti kiinni. Mies tekee sen selvästi nauttien heitä ympäröivästä tyydytyksen tunteesta ja hyväilee samalla vielä hänen kaulaansa suullaan. Hermione tasoittelee vielä kampaustaan ja he lähtevät vessasta asialliset ilmeet kasvoillaan. Joubert ihmettelee koko loppuillan, kuinka seipäänniellyt neiti Granger on yhtäkkiä muuttunut niin rennoksi.

-Roona-