Mietteitä kirjasta CXI: Susien sota, Kuinka aika pysäytetään ja Yksi

 Heippa!

Mestarisoturi Uhtred on vihdoin vallannut sukunsa linnan takaisin, mutta pitkään hän ei saa rauhasta nauttia. Yllättävän hätäsanoman saatuaan Uhtred lähtee uskollisten soturiensa kera ratkomaan Mercian ja vanhan vihollisensa Wessexin ongelmia. Merciassa Uhtred huomaa, että hänellä on vastassaan myös uusi vihollinen: norjalainen viikinkipäällikkö Sköll, joka johtaa hurjapäistä joukkoa. He ovat suden sotureita, jotka huumaavat itsensä ennen taistelua ja sotivat mielipuolisen raivon vallassa. Sköll mielii Northumbrian kuninkaaksi Uhtredin vävyn Sigtryggrin tilalle ja hyökkää susineen säälimättömästi tämän kimppuun. Uhtredin on tuhottava vihollisensa yksi kerrallaan. Onnistuuko hän pitämään Wessexin loitolla pohjoisista kotiseuduistaan? Onko pelottavan velhon tukemia suden sotureita vastaan edes mahdollista taistella?

Kehun joka kerta näitä sarjan myöhempiä osia siitä, että niissä on vähemmän taistelukuvauksia. Uhtred on oikeastaan aika peto suunnittelussa ja taktikoinnissa, vaikka tunteet välillä vievätkin voiton. Hän tuntee Wessexin valtapelit hyvin ja siksi onkin kuningaskunnalle niin vaarallinen vihollinen. Minuakin harmitti Stiorran puolesta (kuten kirjailijaakin loppusanojen mukaan), pidin hänestä hahmona, vaikka hänellä ei ollut vastinetta todellisessa historiassa. Hauska oli myös aikahyppely, jossa runoilijapappi kirjoitti tulevaisuudessa runoa kirjan nykyajassa käytävästä taistelusta ja Uhtred kommentoi sitä. Uhtred taitaisi haluta jo vetäytyä eläkkeelle, kun Northubrian norjalaiset ovat toistaiseksi ainakin vannoneet uskollisuutta Siggtryggrille, mutta ei hän aivan vielä voi.

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabethin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailman Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää. Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka on saavuttamassa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa. Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Minusta Matt Haigin kirjat ovat aika keskinkertaisia. Tätä vaivasi sama ongelma kuin Keskiyön kirjastoa; aiheen koko potentiaalia ei mielestäni hyödynnetty. Etenkin Albatrossiseura jäi vähän raakileeksi, sellaiseksi tässä nyt on tällainen salaperäinen salaseura, kuinka jännittävää. Tai minulle ei kai vain riittänyt Hendrich pitämässä kaikkia lankoja käsissään, olisin kaivannut enemmän organisaatiota (kun ne kuvitellut/todelliset vastapuolet olivat Berliinin instituutti ja bioteknologiayritykset, jotka ovat isoja ja hierakkisia instituutioita). Muutenkaan kirjailija ei noussut pohdiskelemaan tekstin kysymyksiä Tomin eksistentiaalisen kriisin yläpuolelle. Kohdat, joissa Tomin maailman törmäsi Antonin ja Camillen maailmaan olivat minusta parhaita.

Grace ja Tippi eivät siedä sitä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. Enemmän kuin mitään muuta siskokset toivovat, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä, kuten kaikki muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus? Mutta tyttöjä odottaa raastava valinta. On tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. Sarah Crossanin koskettava romaani ihmisyydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta on saanut lukuisia palkintoja ja käännetty monille kielille.

Tässä säeromaanin muoto jotenkin puhutteli minua enemmän kuin Kuunnousussa. Minua silitti vastakarvaan se, että Tippin ja Gracen siskon anoreksia vain paukautettiin ilmoille. Toki Gracella oli omassa tilanteessaan varaa olla raadollisen rehellinen, mutta silti. Mietin myös miten perheen rahat riittivät siskon tanssiharrastukseen, ainakin Suomessa balettitunnit ovat kai kohtuullisen kallista lystiä. Mutta varmaan vanhemmat halusivat tarjota tällekin tyttärelle edes jotain. Pidin kovasti Yasmeenista ja Jonista, oikeastaan olisin halunnut Gracen vielä lopussa tapaavan heidät, näkihän hän nämä toki Tippin hautajaisista kuvatulla videolla. Sympaattinen ja koskettava tarina.

-Roona-