Mietteitä kirjasta CXII: Halveksunnan aika, Harold Fryn odottamaton toivioretki ja Lux perpetua, osa 1

 Heippa!

Ciri-prinsessa kantaa suonissaan haltiain verta, mikä tekee hänestä haluttua saalista sekä elävänä että kuolleena. Onneksi hän on saanut puolustustaitoiset joskin hieman riitaisat ottovanhemmat noituri Geraltista ja velhotar Yenneferistä. On koittanut halveksunnan aika. Velhot mittelevät vallasta ja poliittinen tilanne kiristyy avoimeksi sodaksi Ciri on pidettävä poissa sodan jaloista ja vihollisen silmistä, mutta omavaltaisuuttaan todistelevan teinitytön vahtiminen osoittautuu vaikeaksi – ja jopa vaaralliseksi. Kun Cirin ennenäyt saavat entistä uhkaavampia sävyjä, Yennefer ja Geralt joutuvat kohtaamaan katkeran menneisyytensä jättämät haavat. Kursailemattoman fantasian ja hurtin huumorin ystäviä miellyttävä Noituri-saaga vakuuttaa aidolla, harmaan sävyissä piilevällä ihmisyydellään.

Tässä Geraltin ja Valvatin välillä on pientä väreilevää lämpöä! Ei sitä sarjaan siis aivan tuulesta ja pelkkänä fan servicenä ole temmattu. Pidin Cirin aavikkoseikkailusta, se oli hyvin kirjoitettu ja mukavaa luettavaa, vaikka ei hahmolle toki mukavaa ollutkaan. Minua huvitti erityisesti yksisarvisen nimi Heppa. Ciri ei selvästikään ole kasvanut tyttöjen keskellä, muuten nimi ei taatusti olisi ollut noin käytännöllinen (tai mistäpä minä tiedän, vaikka Noituri-maailmassa olisikin, itse ajattelin ensimmäisenä My Little poneja). Vaikka on kiva, että kirjoittaja avaa maailmaansa muualtakin kuin päähenkilöidensä näkökulmista, olisin ehkä kaivannut lisää Geraltia ja Yenneferiä, Ciriä onneksi saatiinkin aimo annos.

Harold Fry viettää harmaita eläkepäiviään äksyn vaimonsa Maureenin kansaa englantilaisessa pikkukylässä. Kunnes eräänä päivänä hän saa kirjeen Queenieltä, ystävältään jota hän ei ole tavannut 20 vuoteen ja joka tekee nyt kuolemaa tuhannen ja yhdeksänsadan kilometrin päässä. Vastauskirje kädessään ja purjehduskengät jalassaan Harold Fry ohittaa ensin yhden postilaatikon ja sitten toisen. Ja kolmannen. Alkaa odottamaton pyhiinvaellusmatka halki Englannin – matka, jonka aikana Haroldille tapahtuu mitä merkillisimpiä asioita, ei vähiten hänen omassa sydämessään. Harold Fryn odottamaton toivioretki on Rachel Joycen esikoisromaani.

Tarina olikin paljon surullisempi kuin elokuvassa! Eikä leffakaan pelkkää iloa ja sateenkaaria ollut. Mutta taas nähdään, että sisäinen dialogi on vaikea kääntää liikkuvaan kuvaan, koska siitähän Haroldin omien surujen muistamisessa nimenomaan on kyse. Hämmennyin aluksi siitä, että Maureen ”puhuu” Davidille, mutta elokuvassa tuli ehkä selkeämmin esille jo alussa, että David on kuollut (sijoilleen jätetty huone taidettiin näyttää, sehän on selvä merkki siitä, että joku on kuollut, romaanissa Harold mainitsee asian vasta aika lopussa). Rich oli kyllä ikävä ihminen, ei ihme, ettei minulle ole jäänyt hahmosta mielikuvaa leffasta (Katesta ja erityisesti Wilfistä on vahvat mielikuvat). Ja minun ehdoton suosikki Haroldin tapaamista ihmisistä, lenkkitossumies! Tykkäsin, että päästiin syvemmälle mm. siihen miten Harold ja Maureen olivat tavanneet ja myös Davidin pikkulapsiaikaan.

Breslaun piispa julistaa Reynevanin kirkonkiroukseen, koska ”hän on tehnyt syntiä herjauksella pyhäinhäväistyksellä, noituudella, uskosta luopumisella ja päälle päätteeksi aivan tavallisia rikoksia”. Nuori lääkärimme ei kuitenkaan menetä rohkeuttaan arkkivihollisensa edessä, vaan etsii yhä sinnikkäästi elämänsä naista, jonka inkvisitio on siepannut. Etsinnät kuljettavat häntä vaaran paikasta toiseen pitkin poikin Sleesiaa, Böömiä ja Määriä, joilla verinen uskonsota raivoaa… Lux perpetua on Hussilaistrilogian kolmas kirja. Nykyisten Puolan ja Tšekin värikkäälle ja sotaisalle 1400-luvulle sijoittuva teos ilmestyy kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen.

Haa, Reynevanhan tuntee kaikki! Häntä itseäänkin alkaa jo humoristisesti vähän kyllästyttää, kun koko ajan tulee tuttuja vastaan. Huvitti muuten, kun vastikään luin jonkun kirjagrammaajan kommenttia Noituri-sarjan viimeisestä osasta ja hän oli sitä mieltä, että liikaa tekstiä siitä, mitä missäkin random tienhaarassa tapahtuu. Siis Hussilaistrilogiahan on käytännössä pelkästään tätä. Tai siis ihan hirveä määrä aatelisten ja sotajohtajien nimiä ja ne pitäisi osata yhdistää oikeisiin paikkoihin/vuosiin/taisteluihin. Minulla on hyvä nimimuisti, että kyllä kaikki, jotka Reynevan tapasi ja tunsi soitti jotain kelloja. Suomalaisen saunomiskohtaus liikutti. Ja hei, Sapkowskikin tietää, että saunassa tehdään politiikkaa!

-Roona-