Mietteitä kirjasta CXIII: Kellopeliappelsiini, 36 uurnaa – väärässä olemisen historia ja Norwegian Wood

 Heippa!

Kellopeliappelsiini on tulevaisuuteen sijoittuva kehitys tarina lontoolaispoika Alexista, joka johtaa väkivaltaista jengiään futuristista valvontayhteiskuntaa vastaan. Mitä tapahtuu, kun Alex jää kiinni rikoksistaan, ja hänet passitetaan suoraan systeemin mätään ytimeen?

Aluksi kirjan teinikieli ärsytti minua tosi paljon ja sitten ärsytti, että totuin siihen ja se alkoi tunkeutua lukuhetkien ulkopuolellekin (ajattelin töissä drugia, tsaita ja molokoa). Tämä on vain yleinen fiiliskomentti, suomennoshan on hyvä, Moog Konttinen on tehnyt hienon työn. Yllätyin, että Alex on vasta viisitoistavuotias suurimman osan teosta. Alex mainitsee vasta melko myöhäisessä vaiheessa, että hänen alkuperäiset jengiläisenä olivat kaikki häntä vanhempia (oman päättelyni mukaan 1-2 vuotta vanhempia). Tuossa iässä se on paljon, mikä puhuu Alex valtavan karismaattisuuden puolesta, harvemmin 17-vuotiaat seuraavat 15-vuotiasta vain mielikseen. Kiinnitin muuten huomiota, että nuoret eivät juurikaan käytä alkoholia, maitobaarin juomat terästetään huumeilla, ei viinalla.

Kirjailija Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli maaliskuussa 2022 pitkään sairastettuaan. Eläessään hänen oli vaikea ottaa rakkautta vastaan. ”En sure kuolemaasi, suren elämääsi”, Sirpa Kähkönen kirjoittaa tietäen hyvin, ettei äiti pitäisi lauseesta. Äiti torjui rakkauden, vaikka kaipasi sitä kaikkein eniten. Riitta oli atleettinen, kaunis ja lahjakas. 16-vuotiaana koettu liikenneonnettomuus muutti hänen elämänkulkunsa. Kirjassaan Kähkönen kuvaa 1950-luvun tytön elämää ja onnettomuuden jälkeistä dramaattista murrosta hänen päiväkirjojensa kautta. Kirjassa kerrotaan tanssi lavoista, murtuneesta mielestä, liehuvista helmoista, 60-luvun äidistä, Mirapront-laihdutuspillereistä jotka sisälsivät amfetamiinia, ahdistuksesta, vihasta ja psykoosin hetkistä. Mutta myös rakkaudesta joka ei koskaan kuole.

En oikein aluksi tykännyt romaanin rakenteesta, johon oli vähän hankala päästä sisään. Mutta Tuonen tytti oli minusta oiva tapa antaa surulle ja kuolemalle fyysinen hahmo. Minusta Anna Heleena oli aika rohkea ja itsetietoinen, kun ehdotti vankileiriltä päässeelle Laurille, että mitä jos laitettaisiin lusikat jakoon ja lähdettäisiin eri teille. Onneksi ei ainakaan vielä tuossa vaiheessa painanut ajatus, että pitää kai tuo velvollisuudeksi hoivattavaksi ottaa, kun on kerran luvattu, että kunnes kuolema erottaa, vaikka lopulta jäivätkin yhteen. Itselle jäi erityisesti mieleen se, että Riitta itse hieman epäili onnettomuuden aikaisissa päiväkirjoissaan, että päähän/aivoihin olisi saattanut tulla jotakin vammaa. Tutkimuksissa ja hoidossa oli ilmeisesti enemmän keskitytty raajoihin ja muuhun vartaloon.

Norwegian Wood, The Beatles. Tuo ajattoman kaunis laulu muistuttaa tokiolaista miestä hänen ensirakkaudestaan 1960-luvulla. Siitä kuinka hän on kiinni menneisyydessä ja tavoittelee siitä vapautumista. Kuinka hän ajelehtii hauraan ja aistillisen naisen välissä surun, intohimon ja seksin vietävänä. Kertomus kulkee kuin elämä itse, täynnä kipua ja komiikkaa rakkauden vaikeudesta. The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea.

Tämä on ollut Murakamin kirjoista mielestäni tähän mennessä helposti lähestyttävin. Ei ihme, että juuri Norwegian Woodista on tehty elokuvakin eikä että Murakami on antanut juuri siihen luvan. Tästä puuttuvat fantasialliset ja yliluonnolliset elementit, joita olen jo tottunut pitämään Murakamin tavaramerkkeinä, muuten tyyli on kyllä oikein tunnistettava. Tarinassa oli välillä epämukavaksi tekevä miehinen näkökulma (päähenkilö on siis mies, mutta se ei ole tämän kritiikin kannalta oleellista). Nuoret miehet saivat harrastaa seksiä mielin määrin, mutta heidät tuntui puhdistavan se, ettei seksi merkinnyt heille mitään muuta kuin ruumiin toimintojen tyydyttämistä paitsi niiden tärkeimpien henkilöiden kanssa. Ei naisiakaan toki syyllistetty, mutta heistä kaikki tuntuivat vähän niin kuin odottavan kotirouvan elämää ja yksiavioisuutta.

-Roona-

Miehen mieli askartelevi voimassa sisäisessä

 Moikka!

(100) 

Mestari Valkea Lootus istui jalat ristissä lammen rannalla. Taikuus virtasi voimakkaana juuri lammen vieressä, mutta hän sulki mielensä siltä. 

Sisäinen voima, aivan kuten taikuuskin, on labyrintti, hän muistutti itseään. 

Hän oli harjoittanut itseään elämänsä aikana niin paljon, että hänen sisäinen voimansa oli selkeästi järjestäytynyt. Jos se olisi piirretty paperille, olisi viisivuotias lapsikin pystynyt selvittämään reitin portilta keskustaan ja vieläpä vaivatta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että harjoittelun voisi lopettaa, ei suinkaan. Mestari Valkea Lootus tiesi, että hänen koulukuntansa perustajan Suuren Ruhtinaan sisäisen voiman labyrintti oli vastannut suoraa viivaa alusta keskukseen. Sellaisen saavuttamiseen hänellä oli vielä hyvän matkaa. Hän hengitti syvään sisään.

(100) 

Mestari Valkea Lootus kuuli ruohon painumisen askelten alla jo kaukaa, vaikka oli äärimmäisen keskittynyt harjoitukseensa. Mies lähestyi häntä hitaasti, mikä kenties viesti kunnioituksesta ja ymmärtämyksestä – tai sitten joku tyhmyri luuli häntä pahaa-aavistamattomaksi hölmöksi ja saisi pian tuta. Askeleet pysähtyivät, kantamus laskettiin ja kulkija kävi istumaan – matkan päähän hänestä, jolloin Valkea Lootus saattoi todeta ensimmäisen olettamansa oikeaksi. 

”Mestari”, mies lausahti tervehdykseksi. 

Valkea Lootus avasi silmänsä. ”Jaha, se olet sinä”, hän totesi katsahdettuaan mieheen. 

Hän ei ollut aiemmin tavannut tätä tittelittä jäänyttä oppilasta, mutta sokea ja näkevä silmä antoivat tämän ilmi. Miehellä oli hänen muistaakseen joku Pen-alkuinen nimi. Hän herätti itsensä kokonaan.

(100) 

”Niin, mestari, minä se olen”, Penrod vastasi tyynesti. ”Pahoittelen, etten tunne teitä ulkonäöltä. Saankin varmaan tiedustella, kuka olette.” 

Valkoparta nousi rauhallisesti ja käveli hänen luokseen. ”Nimeni on Valkea Lootus. Ja sinä olet Pen…” 

”Penrod, mestari”, Penrod lopetti kaikkien kohteliaisuussääntöjen vaatimalla tavalla. 

Valkea Lootuksen kasvoilla kävi hyväksyvä hymy. ”Aivan niin. Tahdotko kenties kysyä minulta jotain vai miksi keskeytit harjoitukseni?” 

Penrod tiesi, että mestari oli itse keskeyttänyt harjoituksensa ja että hän olisi odottanut niin kauan kuin oli tarpeen, mutta ei ollut sopivaa olla nokkava. ”Voisitteko opettaa minulle jotain siitä, mikä juuri äsken vei huomionne?” No, pieni piikki ei sentään koskaan ollut pahasta.

(100) 

Valkea Lootus mietti. Hän oli kuullut Penrodista kaikenlaista. Arvaamaton taisi olla yleisin sana, jota muut mestarit pojasta käyttivät. Hän oli pian alkanut mielessään tuhahtelemaan sille. Poika ei kuulostanut lainkaan arvaamattomalta, päinvastoin. Sen sijaan kaikki vaikuttivat pelkäävän ´hänen pimeyttään ja valoaan´, näkevää ja sokeaa silmää. He pelkäsivät potentiaalia, sitä kuinka vahva pojasta voisi tulla. 

Valkea Lootus teki päätöksensä. ”Voin minä jonkun sanan opettaakin. Harjoitukseni on nimeltään Labyrintti ja siinä harjoitetaan sisäistä voimaa.” 

Penrod nyökkäsi hänelle kunnioittavasti. ”Tunnen, että sisäinen voimanne on jo mahtava, mestari.” 

Valkea Lootus pyöräytti päätään. ”Se on toki suuri, mutta vielä kaukana mahtavasta.” Hän viittoi Penrodia istumaan lähemmäksi.

(100) 

Lähtiessään lammen rannalta parin päivän kuluttua Penrod tunsi oppineensa paljon. Mestari Valkea Lootus oli opettanut häntä ehkä avomielisemmin kuin kukaan aiemmin. Labyrintista voisi olla hänelle paljon hyötyä, vaikkei näin lyhyessä ajassa tekniikan kaikkia hienouksia ehtinytkään käydä läpi. Oli erityistä, että hän oli saanut oppia Suuren Ruhtinaan oppilaalta. Se kunnia ei kuulunut läheskään kaikille mestareille. Valkea Lootus oli valon mestareita, joskin taikuudessa hyvin heikko ja oli sanonut itse valinneensa puolensa. 

Ja niin pitää sinunkin valita, Penrod. Kukaan ei vielä tunnetussa historiassa ole ollut puolivälissä. 

Hän saattaisi valita – tai sitten jäädä siksi arvaamattomaksi kortiksi, miksi muut mestarit olivat häntä Valkealle Lootukselle kuvanneet.

-Roona-

Muistoja ja hyviä uutisia

 Moikka1

Kuuma mereltä puhaltava ahava kutitteli poskia. Se toi Serjan mieleen muiston aivan toisenlaisesta puhurista, syksyisestä ja virkistävästä. He olivat juosseet tupasvillojen täyttämälle suolle ja Ilja oli karjahdellut jahdatessaan häntä. Lopulta hänet oli kaadettu vetiselle mättäällä nauraen. Siellä sinä päivänä Ilja oli vannonut hänelle suojelevansa häntä omalla hengellään aina. ”Tai ainakin siihen asti, kun oon saattanu sut erinomaisen aviomiehen huomaan”, poika oli lisännyt nenäkkääseen tapaansa. Serja oli nipistänyt häntä kipeästi kyljestä, mutta ottanut valan vastaan. He olivat katselleet hetken aikaa hiljaa sumuista taivasta ja sitten Ilja oli puhunut: ”Mä tarkotan sitä, mitä sanoin. Tietenkin mä vannon veljesvalan vielä kaikkien nähdenkin, mutta… sä olet mulle ku pikkusisko. Yhtä paljon Karaj ku mä itse. Haluun, et tuut onnelliseksi.” Serja ei ollut osannut vastata siihen mitään, he olivat olleet niin nuoria, Serja ei edes vielä riittikelvollinen. Hän tunsi nytkin tupasvillojen tuoksun, he olivat poimineet pehmeitä tupsuja kotiin vietäviksi.

Kädet kietoutuivat hellästi Serja vyötärön ympärille ja herättivät hänet ajatuksistaan. ”Täällähän sinä olet, Paju. Katselet merelle”, Asha kuiskasi hänen korvaansa.

Serja aisti kysymättä jätetyn kysymyksen. Tuuli puhalsi yhä leppoisasti heidän talonsa kattoterassilla. ”Mieleeni tuli pohjoinen”, hän vastasi.

Asha likisti hänet hieman kovemmin itseään vasten. ”Olen pahoillani, että minun naimiseni on vienyt sinut kovin kauaksi kotoa. Toivon sydämestäni, että voimme vielä joskus käydä siellä ja että näyttäisit minulle kaikki paikat, joista olet kertonut.”

Asha luuli, että hänellä oli koti-ikävä. Että hän toivoi olevansa jossain muualla kuin heille kummallekin vieraassa Nazarassa. Serja kiersi ylävartaloon hitusen, mutta se riitti hänen aviomiehelleen merkiksi höllentää käsiensä otetta ja päästä hänet kääntymään kanssaan kasvokkain.

”Minä ajattelin kyllä pohjoista”, Serja sanoi. ”Muistelin Iljaa. Olisi mukava tavata äiti ja antaa hänen tutustua sinuun ja pikku-Iljaan. Ja minun velvollisuuteni olisi esittää kiitokset ja surunvalittelut Iljan perheelle, kertoa, että hän kaatui vannottunsa puolesta kuten kunnon veljen kuuluu. Mutta en minä ikävöi. Oikeastaan minä olen se, jonka pitäisi pyytää anteeksi. Minun takianihan sinut karkotettiin tänne. Olisit voinut jäädä kotiin.”

Tuuli oli tuivertanut Ashan kiharat avoimet hiukset taakse. Hän suuteli Serjan otsaa pehmeästi. ”Minun kotini on siellä missä sinä olet, tuulinymfini. Missä sinä ja pikku-Ilja olette. Et saa koskaan kuvitella muuta.”

Lämmin tunne humahti Serjan kehon läpi eikä sillä ollut mitään tekemistä merituulten kanssa. Hänellä oli Ashalle kerrottavaa, joka oli saanut hänet vajoamaan näihin muistoihin. Pian saattaisi olla kolmas, jonka hän haluaisi äidille esitellä. Mutta miehessä näkyi kevyitä väsymyksen merkkejä. He olivat ahertaneet viime kuukaudet luoden itselleen paikkaa ja suhteita Nazaraan. Etteivät he olisi ikuisesti vain Lutorin karkotettu prinssipari. Uutuudenviehätys kesti vielä, aateliset ja kauppiaat olivat uteliaita heidän suhteensa, mutta se etu olisi pian menetetty. He olivat karsineet rakkauselämänsäkin minimiin, mutteivät kokonaan pois, siitä oli nyt hyvin pitäviä todisteita. Serja ei halunnut tuoda rakkaalleen enää yhtään lisärasitusta.

”Haluaisitko sinä joskus toisen lapsen?”, hän kysyi katkaisten jo venyneen odottavan hiljaisuuden.

Asha katsoi häntä varmasti, silitti selkää peukaloillaan. ”Tottakai, Paju. Voimme yrittää vaikka heti tänä iltana, jos tahdot.”

Serjalta pääsi pieni naurahdus, kun harteilta putosi taakka, jota hän ei ollut edes tajunnut kantavansa. Kaupungin äänet olivat yhtäkkiä lakanneet kuulumasta.

”Minun on kerrottava, että meidän on ikävä kyllä turha yrittää”, hän virnisti ja ohjasi Ashan käden vatsalleen.

Miehen kasvoille levisi ymmärrys. ”Oletko sinä…?”

Serja suukotti terävää parransänkeä, jota Asha ei näköjään ollut viitsinyt aamulla ajaa. ”Kävin kätilön luona ja hän varmisti asian. Pikkuinen tulee maailman reilun puolen vuoden kierron kuluttua.”

Asha nosti hänet hetkeksi käsivarsilleen ja pyöräytti puoli kierrosta. Ilo loisti miehen silmistä. ”Sehän on loistava uutinen, rakas!” hän mumisi rauhoittuen hyväilemään Serjan kaulaa.

”Kukaan muu kuin me kaksi ei tiedä vielä. Paitsi talon naiset ehkä arvaavat, koska vuotoni ovat jättäneet tulematta kahta kertaa.”

Asha nosti kasvonsa ja niille noussut puna sai Serjan hihittämään. ”Sinunkin olisi pitänyt huomata, kyllä. Mutta en minä moiti, meillä on ollut paljon muuta ajateltavaa.”

Asha suuteli häntä omistavasti. ”Lupaan tästä lähtien, että huomioin sinua paremmin valtiattareni. Vaikka olisi kuinka kiire.”

Serja nuolaisi miehensä huulia vastaukseksi. Jostain katolle johtavien kierreportaiden luota kuului terävä rykäisy.

”Pyydän anteeksi, jos keskeytin jotain teidän korkeutenne. Prinssiä odotetaan vastaanottosalissa”, Mahran ilmoitti virallisesti.

Serja pyöräytti Ashalle silmiään. Olivathan he saaneet hetkensä. ”Prinssi tulee kyllä”, hän vastasi Mahranille.

Asha oli kääntynyt lähteäkseen, mutta piti yhä hänen kädestään kiinni. ”Mahran, löydän itse perille. Mene sen sijaan kertomaan kaartilaisille ja vaimollesi, että syömme tänään yhdessä. Minulla ja vaimollani on iloista kerrottavaa.”

Mies katosi hämmentynyt Mahran perässään. Serja jäi vielä hetkeksi katolle, jossa tuuli oli tyyntynyt ja kaupungin äänet pauhasivat jälleen. Hän veti syvään henkeä ja oli onnellinen.

-Roona-