Helppo pakotie

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Outlader-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Fergus Fraser tuijotti lasin pohjaa. Se oli tavallista nykyään, vaikka hänellä oli kotona kolme kirkuvaa lasta, suloinen pikkuvauva ja vaimo. Mutta hän olikin hyödytön, yksikätinen pelkuri. Marsali oli suojellut heitä paremmin kuin hän ja tullut samalla tehneeksi synnin, joka luultavasti raahaisi tämän sielun perikatoon. Fergus täytti lasin uudestaan kauniilla meripihkaan vivahtavalla nesteellä. Hän oli kotoisin köyhistä oloista. Kaiken mikä hänellä oli, hän oli saanut milordilta ja miladylta. 

Hän oli ollut toivoton tapaus jo naimisiin mennessään, mutta Marsali tai kukaan muukaan ei ollut tajunnut sitä. Hän tiesi myös, ettei Marsalin tarvitsisi surra juoppoa ja kädetöntä aviomiestään kovin kauan. Ottajia olisi hetkessä jonossa heidän ovensa takana. Parasta kaikille olisikin, jos hän vain katoaisi kuviosta. Fergus veti veitsen vyöltään samalla, kun kumosi viskin kurkkuunsa. Kaiketi homman voisi hoitaa sillä. Käsi värisi humalasta. Helpointa on viiltää ranteet auki ja vuotaa kuiviin. Ei kunniallisinta, mutta helpointa. Ja mitäpä muuta toivoton mies saattoi haluta kuin helppoa pakotietä.

-Roona-

Kaikki rupeis uskomaan

 Moikka!

Lapsen käsi tarttuu hihaan pehmeään

”Äiti, äiti katso jouluikkunaa!”

ja äiti katsoo ylenpalttisuutta

aina, aina pitäisi olla jotain uutta

mutta lapsi näkee sadun

 

Kimmeltävät mannut lumineen

karhut puhuvat ja tontut

jotka töissään puuhailee

leikkijunan hankien keskellä kiitävän

ja suloisen kissanpennun turkin kiiltävän

 

”Äiti, äiti onko joulupukilla tosiaan

aikaa kaikkialle lentää poroillaan?”

Äiti huokaa: jos tarpeeks uskot

niin on, on tietenkin

ja lapsi puristaa silmänsä kiinni

 

Ja äiti pohtii yksinään

”jos kaikki rupeis uskomaan

kuin tämä lapsi tässä”

olisi pian poissa ikävyys

ja kaikkinainen paha

Lapsi avaa silmänsä ja kättä puristaa

Jo mennään piparille äiti, kotiin lämpimään

ja huomenna, joohan, palataan

ikkunaa ihailemaan

ja katsomaan palasiko juna Korvatunturilta

 

Äiti nyökkää, kuljettaa

pientä pilttiään

kohti kerrostaloa

oppi jotain uutta tänään itsekin

ja tietämättään uskoo eilistä enemmän

-Roona-

Jääkiekkoa

 Moikka!

Niklas heitti jääkiekkokassinsa naulakon alle. Harkat olivat olleet kovat, mutta hänellä oli ollut hauskaa jätkien kanssa. Ja viikonloppuna olisi taas luvassa pelejä. 

”Tulehan syömään Nikke, sulla on varmaan nälkä”, äiti huudahti hymyillen keittiön ovelta. 

Niklaksen mahassa toden totta kurni. Hän riisui takkinsa, pesi kätensä vessassa ja otti sitten makaronilaatikkoa liedellä olevasta vuoasta. ”Missäs Jesse on?” 

Äiti oli istunut häntä vastapäätä ja kohautti harteitaan. ”Meni kaverilleen.” 

Tietenkin, isoveljellä oli nyt vapaa-aikaa, kun se oli vähän aikaa sitten lopettanut kilpailullisen lätkän. 

”Lari ja pojat tulevat käymään viikonloppuna. Etenkin Aaro näkisi sinun matsisi mielellään.” 

Lari oli äidin nuorempi veli, jolla oli kolme poikaa. Aaro oli niistä nuorin ja siinä oli oikeastaan vähän taiteilijan vikaa, minkä vuoksi Niklas ihmetteli, että juuri se oli niin kiinnostunut. 

”Voihan ne tulla tsiigaan. Me ollaan kovassa kunnossa, että varmaan voitetaan jokunen peli.” 

Äiti hymyili ja taputti häntä olalle pöydän yli. ”Voi sinua.”

Illalla sängyssä Aaro veljineen paukkasi jostain syystä Niklaksen mieleen. Serkut olivat vielä hirveän nuoria. Ja heidän peleissään sattui aika usein tappeluita, kun testosteronihuuruiset jannut päästettiin pukukopin joukkuehurmoksesta kentälle. Jostain syystä hänestä ei tuntunut lainkaan hyvältä, että Aaro, Joonas ja Patrik näkisivät hänet lyömässä jotakuta. Hän vaipui hermostuneeseen uneen.

Aamupalalla Niklas pyöritteli tuoremehua lasissaan. ”Kuule mutsi. Mä oon vähän miettiny ja… no, sähän tiedät, että matsit on joskus väkivaltaisia. Serkkupojat on aika pieniä vielä. Että jos ne ei kuitenkaan tulis…” 

Jesse katsahti häntä murokulhonsa takaa ja äidin silmissä kävi jotain lämmintä. ”Minäpä välitän sun terveiset Larille. Hänhän se asian loppujen lopuksi päättää.” 

Niklas murahti hyväksyvästi. Hänen olonsa tuntui kevyemmältä. ”Tuutte sitten kaikki yhes hakee mut hallilta.” 

Äiti nyökkäsi ja kääntyi tiedustelemaan Jesseltä, tulisiko tämän tyttöystävä Enni käymään tänään. Niklas söi oman aamiaisensa loppuun hyvällä ruokahalulla.

-Roona- 

Varsin rujoa parisuhde-elämää

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa.

Severuksella oli kädessään kaksi solmukehuivia ja hän vertaili kumpi sopisi hänen mustaan, vihreällä somistettuun juhlakaapuunsa paremmin. 

”Ota tuo tummansininen”, ääni hänen takaansa ilmoitti. ”Voin kuvitella sen sointuvan silmiisi erinomaisesti silloin, kun päälläsi ei ole rihman kiertämää sitä lukuun ottamatta.” 

Severus käänsi katseensa ovenkarmiin nojailevaan mieheen, jonka nukkavieru viininpunainen kaapu oli nähnyt parempiakin päiviä. ”Musta!” 

Sirius hymyili ilakoivasti. ”Niin, rakkaani?” 

Severuksen olisi tehnyt mieli heittää miestään jollain, mutta ikävä kyllä hän ei voinut kasvattaa kolmatta kättä, niin velho kuin olikin. ”Me olemme lähdössä sinun kummipoikasi tyttären nimiäisiin ja sinä mietit kullillasi kuten aina”, hän tyytyi sanomaan ylhäisen happamasti. 

Sirius harppasi hänen luokseen ilmentäen samaa laiskaa itseluottamusta kuin aina. Severuksen yllätykseksi tämä kuitenkin laski kätensä melkein hellästi hänen olkapäälleen. 

”Tiedäthän… tuota… ettei sinun ole mikään pakko tulla. Minä voin mennä yksinkin.” 

Severus hämmentyi. Hän ei ymmärtänyt syytä Siriuksen yhtäkkiselle ajatukselle mennä ilman häntä. He olivat kieltämättä harrastaneet toissa päivänä melkoisen rajua jälleennäkemisseksiä, jonka aikana olivat purreet useammankin merkin toistensa ihoihin. Mutta ne olivat visusti kaapujen alla eikä heidän ulkokuoristaan muuten näkynyt, että he viettivät aika ajoin varsin rujoa parisuhde-elämää. Nyt tummien silmien katse oli muuttunut lähes ujoksi. 

”No, kun minä ajattelin… tytön nimeksihän tulee Lily. Jos se on sinulle rankkaa… kun kaikki Weasleyt ovat siellä ja McGarmiwa ja Kahlesalpa ja muitakin… he ymmärtävät varmasti, että halusit jäädä kotiin.” 

Severus olisi voinut vannoa, että Sirius häilyi sillä hetkellä ihmis- ja animaagimuotojensa välillä, sillä tämä osasi koirana ilmaista myötätuntoa paremmin kuin miehenä koskaan. ”No jaa, sehän oli Potterilta – tai siis Harrylta – odotettavissa, kai sinäkin sen myönnät Musta? Minä olen valmistautunut asiaan henkisesti siitä lähtien, kun siitä pikkuriiviöstä tuli James.” 

Siriuksen huulet painuivat myrtyneesti alaspäin. ”Ei Jimsie ole riiviö. Minä vain yritin olla hienotunteinen sinua kohtaan, mutta en taida koittaa uudestaan, jos kiitollisuusaste on tämä.” 

Severus heitti sammalenvihreän solmukkeen sängylle ja toi vapautuneen kätensä miehensä poskelle. ”Milloin hienotunteisuus muka olisi hiipinyt meidän suhteeseemme? Arvostan kyllä elettäsi, ei siinä mitään.” 

Sirius mulkoili häntä ja kiersi kämmenensä hänen lanteilleen. ”Vihaan sinua paskahousu-Kalkaros. Niin paljon, että jos en rakastaisi yli kaiken, niin löisin sinua nyt keskelle naamaa.” 

Severus virnisti toispuoleisesti. ”Mikä rakkaudentunnustus! Tässähän ihan sulaa.” 

Sitten hän suuteli miestään niin intohimoisesti, että hänen todellisten tunteidensa luonto ei jäänyt tällekään epäselväksi. Sirius antoi samalla mitalla takaisin ja puri häntä huuleen. Severus joutui estämään, jottei tämä kaataisi häntä sängylle. 

”Ne nimiäiset, taulapää”, hän tuhahti lempeästi. 

Sirius katsoi häneen mittailevasti. ”Entä jos otetaan pikaiset? Niiden alkamiseen on vielä yli puoli tuntia.” 

Severus pyöräytti silmiään, sillä Siriuksesta pystyi lukemaan kuin avoimesta kirjasta, mitä tämä ajatteli ”pikaisten” tarkoittavan juuri nyt. ”Piskiseni, minä aion pystyä istumaan Pottereilla. Et siis pääse jyystämään minua viideksi minuutiksi. Sen sijaan menet vaihtamaan tuon kaamean asuntekeleesi. Tiedän, että sinulla on siistimpikin.” 

Sirius lähti mutisten jotain sen tapaista kuin kyllä äiti. 

”Minä en ole sinun äitisi, Musta!” Severus huusi hänen peräänsä. 

Mustakutrinen pää palasi kurkistamaan ovesta. ”Ainakin te olette yhtä pahoja suustanne. Sinä tosin paljon miellyttävämmällä tavalla…” 

Tällä kertaa Severus heitti yöpöydällä olevan kirjan kohti Siriusta, joka katosi vikkelästi huoneeseen käytävän toisella puolella. Kun he olivat jonkin ajan kuluttua valmiita ilmiintymään, Severus veti miehensä kiinni itseensä ja kuiskasi: ”Kun kerran mennemme Kalmanhanaukiolle, niin mahtaisikohan äitiäsi kiinnostaa nähdä, miten paha todella olen suustani?” 

Siriuksen silmiin syttyi poikamainen pilke. ”Jo vain. Meidän on ehdottomasti syytä tehdä pieni visiitti ullakolle.” 

Nimiäiset sujuivat erinomaisesti siitä huolimatta, että vintillä oleva Walburga Mustan muotokuva sai vuosisadan raivokohtauksen, jonka syytä kukaan ei tiennyt. Paitsi ehkä epäsovinnainen Musta-Kalkaroksen pariskunta, joka suhtautui asiaan liiankin välinpitämättömästi.

-Roona-