Elokuvissa LXVIII: 23 Walks – vielä kerran

 Heippa!

Ohjaaja Paul Morrisonin 23 Walks on tarina Davesta ja Fernistä, kahdesta kuusikymppisestä, jotka tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat toisiinsa lenkittäessään koiriaan yhdessä 23 kertaa. Pääosia näyttelevät Dave Johns ja Alison Steadman.

Onkohan minusta tulossa vanha, kun pidin tästä herttaisesta ja syvälle koskettavasta elokuvasta tosi paljon? Toisaalta rakkaus on niin yleismaailmallinen aihe, ettei siinä juuri iällä taida olla väliä. Ja vähän vanhemmilla pariskunnilla tulee esiin, että eletty elämä tuottaa ihan itsestään draamaa ilman, että sitä pitää dramaattisilla eleillä hakea. Fernin on mies vaihtanut muutama kuukausi sitten nuorempaan, Daven vaimo potee muistisairautta hoitokodissa. Sitten ovat tietysti koirat, sakemanni Tillie ja yorkshirenterrierimix Henry. Ulkoilumaastot sijaitsevat Lontoon ulkopuolella, lähikaupunkien puistoissa.

Fern pelkää aluksi suurta Tillietä ja vielä enemmän ystävällistä Davea, onhan häntä juuri satutettu jättämällä. Dave kuitenkin voittaa hänet puolelleen olemalla kärsivällinen. Mies ei kuitenkaan kykene kertomaan, että hänen vaimonsa Marcy (Marsha Millar) elää vielä, joskin muistinsa menettäneenä ja siksi toisessa maailmassa. Kun Fern saa tietää tästä, hän suuttuu ja tuntee itsensä jälleen petetyksi. Heille tulee hetkellinen ero, kunnes kumpikin pyytää anteeksi, Dave salailuaan ja Fern suutahtamistaan. He osoittavat ymmärrystä toistensa toimille. Samanlaista ymmärrystä isänsä uutta parisuhdetta kohtaan ei osoita Daven tytär Donna (Natalie Simpson), joka pyrkii muutonkin pomottamaan isäänsä.

Tykkäsin leffan kivoista lenkkimaisemista ja ovathan Tillie ja Henry hirvittävän söpöjä. Ikävää, että Tillie kuoli, mutta onneksi Fern oli mukana sen viimeisissä hetkissä, vaikka hänellä ja Davella ei juuri silloin mennyt niin hyvin. Henry oli kyllä varsin ärhäkän oloinen tapaus, mutta hurjan suloisesti koirat nukkuivat yhdessä esim. Tillien korissa. Minä en kyllä ihmetellyt, että Tillien sairastaessa Dave lenkkeili yksikseen, sen verran kauniit ne maastot olivat. Toki hän toivoi myös tapaavansa Fernin. Pidin myös siitä, että Dave opetti Fernille espanjaa, jota oli itse oppinut entisen työpaikkansa siivoojalta. Fernin tytär oli menossa naimisiin Kanarian saarilla asuvan espanjalaisen kanssa.

Näin elokuvan itsenäisyyspäivänä ja se sopi hyvin päivän rauhalliseen tunnelmaan. Rakastuminen ei ole vain kahden kauppa, mikä korostuu etenkin vanhemmilla henkilöhahmoilla. Daven on luonnollisesti ajateltava vielä sairasta vaimoaankin, josta on vastuussa, puhumattakaan kummankaan lapsista. Minulle tuli tarinasta kuitenkin hyvin lämpöinen ja turvallinen olo. Suosittelen leffaa katsottavaksi kaikille, sillä se ei myöskään ole liian romanttinen.

-Roona-

Juhlii ne muutkin nuoret (Aina on liian kauan -originaalifiktion 21. luku)

 Moikka!

Daniel osasi totisesti suudella. Mies piti toki kaiken kanssakäymisen siveästi suukkoina, mutta Milla pystyi helposti kuvittelemaan, miltä kielen kanssa tapahtuva imuttelu mahtaisi tuntua. 

”Olet ihana, kun olet puolellani ja autat minua”, Daniel mumisi lopuksi hänen huuliinsa. 

Milla punastui. ”Älä ny. En mä vielä kovin paljo oo saanu aikaseks.” 

Daniel veti hänet tiukkaan halaukseen. ”Oletpas. Ja haluan huomauttaa, että se, etten rakasta sinua romanttisesti ei suinkaan tarkoita, ettenkö välittäisi sinusta kovasti.” 

Millan tyhjään päähän pölähti hölmö ajatus siitä, kuinka Nemon mielestä hän varmaan juuri nyt haisisi läpikotaisin Danielilta. ”Kukaan ei oo koskaan ennen sanonu mulle mitään noin kaunista. Pitänee rueta hankkimaan parempia poikkiksia.” 

Daniel pörrötti hänen tukkaansa. ”Hyvän miehen sinä ansaitsetkin.”

Milla teki päivällä hieman töitä ja antoi Danielille tutkittavaksi muutaman vanhan valokuva-albumin, joiden olemassaolo oli muistunut hänen mieleensä. Tämä katseli niitä innokkaasti, kunnes Milla arveli, että postipoika oli varmaan käynyt ja käski noutamaan postin. Daniel humautti hänen eteensä kohta Postisen ja kirjekuoren, jonka päällä ei lukenut mitään. Milla aukaisi sen innokkaasti Danielin istuutuessa silmät uteliaisuudesta kiiluen. Nemo oli toiminut nopeasti. Listan ainoa heikkous oli, ettei siinä ollut erikseen lueteltu kaikkia kutsuja vaan kreivi tai herra se ja se perheineen tai aveceineen. 

Daniel hymähti Millan valitukselle. ”Kyllä minä muistan riittävän tarkasti, kenellä oli lapsensa mukanaan ja kenellä rakastajattarensa. Näkyykö teidän vieraslistoissanne muka jokainen pikkuinenkin.” 

”Tietty. Kyllähän neki syö. Vähänkö ois noloo, jos tyyliin kaikille häävieraille ei riittäs ruokaa.”

Milla alkoi käydä listaa läpi lukien nimen kerrallaan Danielille. ”Paroni Dashmeadow…” 

”Ymh… hänen poikansa Elijah oli epäsuosiossa. Oli sekaantunut johonkin hämärään kaupankäyntiin. Perhe yritti itseasiassa parhaansa mukaan päästä irti hänestä ainakin seurapiirien tasolla.” 

Milla tökki kohtaa, jossa hänet oli keskeytetty. ”Tässä sanotaan, että vaimoineen. Ei puhetta muista.” 

Daniel nojasi tuolin selkämykseen ja pani kätensä itsevarmasti puuskaan. ”Yksi tyttäristä oli siellä myös. Hän vain löytyy aviomiehensä tittelin alta. Mutta Elijah olisi kyllä päässyt kuokkimaan isänsä kutsulla.” 

Milla naputti hänen puheitaan auki olevaan tiedostoon. ”Olitteks te Elijahin kanssa hyviäkin tuttuja?” 

Daniel pyöritti päätään. ”En minä tuntenut häntä niin hyvin, että hän olisi halunnut tappaa minut, jollei sitten hetkellisessä hulluuskohtauksessa. Sen perusteella mitä olen kuullut skenaario ei olisi aivan mahdoton.”

Milla avasi selaimen ja laittoi Dashmeadow´n nimen hakukenttään. Ei siitä haittaakaan olisi. Suku oli otsikoiden perusteella vieläkin varsin varakas, kenties Elijahin epäilyttävistä liiketoimista oli lopulta ollut hyötyä. Hän näytti tuloksia Danielille, joka tuhahti. 

”He onnistuivat siis säilyttämään omaisuutensa. Entä sitten?” 

Milla virnisti, kun aitoenglantilainen snobismi alkoi taas nousta esiin. ”Täs on kuule ollut välis yks pörssiromahdus ja useempi lamakausi. Puhumattakaan kahesta maailmansodasta. Ja mun käsittääkseni aatelissukuihin tapas syntyä ajoittain tuhlaajapoikia, jotka tärväs rahat ties mihin.” 

Daniel näytti hapanta naamaa. ”Olet tietysti oikeassa. Entä jos kokeilisit pelkästään Elijahilla?” 

Kävi selväksi, etteivät vain oman ajan juoruilevat seurapiirit olleet pitäneet Elijahin bisneksiä hämärinä. Suvulla oli tarvetta vakuutella, että vaikka rahat oli joskus saatu vähemmän kunniallisesti, ainakin niillä myöhemmin tehtiin hyväntekeväisyyttä.

”Meidän pitää nyt miettiä Salemin kannalta”, Milla sanoi raapien leukaansa. ”Voihan olla, et Elijah on joskus ollu suoras yhteydes Salemiin.” 

Daniel puri huultaan ja meni hakemaan lasin vettä. ”Hän olisi siis kirjoittanut sopimuksen paholaisen kanssa.” 

Milla kohautti harteitaan. ”Ei Salem oo mikään paholainen, ainakaan Nemon mukaan. Mut pahois aikeis se on varmaan ollu.” 

Daniel toisti hänen eleensä peilikuvana. ”Jos jätetään Elijah muistiin ja siirrytään eteenpäin?” 

Milla lukaisi kaikki E:llä ja F:llä alkavat nimet, mutta kukaan heistä ei vaikuttanut potentiaaliselta. Sitten silmät osuivat johonkin tuttuun. ”Andrew Greenhill. Siithän me ollaan puhuttu aikasemminkin. Et maininnu, et se ois ollu Elsewoodeilla.” 

Daniel osoitti Millalle haluavansa nähdä, missä miehen nimi luki. ”En tiennyt, että hän oli siellä. Itse asiassa en tiennyt, että hän oli tullut kotiinsa ollenkaan. Tarkoitan, ettei hän ainakaan yöpynyt Greenhill Housessa.” 

Millalla välähti. ”Te olitte naapureita. Siks sä sanoit, et ootte leikkiny lapsina yhes pikkuveikan kanssa. Ja taisitte tietää ilman someekin, kuka millonki oli viereises talos viereisilla?” 

Daniel tökkäsi Millan jalkaa varpaillaan pöydän alla. ”Yritimme tietysti pysyä perillä siitä, kuka talon väestä oli kulloinkin kotona. Se kuuluu yleiseen kohteliaisuuteen.” 

Miehen virnistely kertoi, että muutkin juorut oli otettu mielellään vastaan. Milla kohotti kulmiaan ja luetteli listaa eteenpäin. Daniel muisti kaikki loput vieraat suurin piirtein, mutta kukaan ei vaikuttanut potentiaaliselta murha-asian suhteen.

Milla taitteli paperin siististi läppärinsä viereen. ”Mieti viel, et voisko jollakin näist olla kuokkiva sukulainen tai vastaava. Ei ne aina tuu heti mieleen. Mut mulle tuli ajatus, voisko Elijah ja Andrew liittyä jotenkin toisiinsa. Oletsä koskaan kuullu kummankaan ääntä?” 

Daniel veti huulensa dramaattiseen mutruun. ”Onko vielä muuta? Luulen, että päähäni mahtuisi vielä pari tärkeää kysymystä.” 

Milla nousi ja meni muina miehinä tarkastelemaan jääkaapin sisältöä. ”Ei mul muuta. Mä voin keksii mitä syödään, niin sun kuuppa ei ylikuumene.” 

Daniel harppoi pitkin askelin hänen taakseen ja alkoi kutittaa. Milla oli tikahtua. 

”Noin ei kuule puhuta aviomiehelle”, mies sanoi ääni vakavana. 

Milla sai oven vaivoin kiinni. Hänen kääntyessään Daniel siirtyi nojaamaan saarekkeeseen kädet ylhäällä. ”Ensin sitä ei haluta läheisyyttä vaimon kaa ja sitten ollaan jo opettamas tapoja.” 

Milla oli saanut ääneensä pientä terä ja tarttuen Danielin ranteisiin veti ne viileää kivipintaa vasten. Hän tuijotti miehen kauniinsinisiin silmiin niin kauan, että tämä käänsi katseensa. Päästäessään irti Milla yllättyi hetken intiimiydestä. Aivan kuin heidän välillään olisi kulkenut sähkövirta. Hän arveli, että Daniel karkaisi saman tien, mutta tämä jäikin paikalleen hänen käsiensä väliin ja hymyili kulmiensa alta. 

”Sanoisin, että sinun kanssasi pääsee pidemmälle neuvottelemalla. Vähän niin kuin hyvin villin varsan.” 

Milla näytti kieltä virnuilevalle naamalle. ”Mä luulin, et villikoille annetaan raippaa.” 

Daniel asetti kämmenensä kevyesti hänen lavoilleen. ”Raipan saa tuta siinä vaiheessa, kun ratsu päättää heittää sinut selästään pahassa paikassa. Lempeydellä voittaa aika paljon.”

Millalta pääsi rentoutunut huokaus. ”Kuule, piilottelit sä tätä puolta itestäs, kun olit elossa? Meinaan vaan, et ottajia olis varmaan riittäny, jos olisit näyttäny sen.” 

Surumielisyyden väre hiipi Danielin huulille. ”25-vuotias harvemmin ajattelee, että hänellä on kiire… no, yhtään minnekään.” 

Milla tökkäsi miestä hellästi rintaan. ”Mä luulin, et naiset oli teidän mielest sen ikäsinä ikäloppuja, jotka saatto haaveilla enää vanhanpiian elämäst.” 

Daniel kietoi hänet halaukseen. ”Pakko myöntää, että isä taisi haluta minun naivan jonkun 18- tai 20-vuotiaan neidon. Mutta – jos asiat olisivat toisin – olisin kyllä paljon tyytyväisempi sinuun kuin sellaiseen nuorikkoon.” 

Milla nojautui hetkeksi syvemmälle, irrottautui sitten ja alkoi tutkia ruokatarvikkeita uudelleen.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXVI: Synnintekijä, Koston ja kunnian lapset sekä Ruusun nimi

 Heippa ja hyvää uutta vuotta!

Kun Olavi Maununpoika, vastavihitty pappi ja Turun piispa Maunu Tavastin ottopoika, lähestyy Pariisia, hän haistaa ensimmäiseksi kaupungin löyhkän. On vuosi 1425, sydäntalvi, ja Itämaan kirkasotsaiselle nuorukaiselle avautuu uusi maailma houkutuksineen ja hirvittävyyksineen. Sorbonnen yliopiston oppilaana hän muuntaa nimensä komeaan latinankieliseen asuun, hänestä tulee Olaus Magnus. Olauksen huomio kiinnittyy Sorbonnen kirkkaimpaan älyyn, Miracle de Servierésiin, ja he ystävystyvät. Miracle kutsuu Olauksen perintölinnaansa etelä-Ranskaan, ja hän lähtee, vaikka aavistaa, että siitä tulee hänen hurskaan elämänsä taitekohta. Kesä maaseudulla on löytöretki yltäkylläisyyteen ja kiellettyyn intohimoon. Kun Olaukselle selviää Miraclen häpeällinen menneisyys, joutuu koetukselle myös hänen oma minuutensa. Romaani on Milja Kauniston käsialaa.

Jos minusta usein tuntuu, että kirjan takakannen tekstin on kirjoittanut joku väsynyt mainostoimistolainen, joka on lukenut vain tarinan synopsiksen, niin Synnintekijän kohdalla on sanottava, että takakansi on erinomainen. Minua hämmensi alun kertomus Beatrixista, mietin jo oliko Olavi tämän äpärälapsi, mutta kyse olikin Miraclen taustatarinasta. Olavin nuoruuden vimmainen naisviha ihmetytti minua aika lailla, vaikka sopivathan sen teologiset perustelut toki ajankuvaan. Mietin myös miksi Miracle oli pitänyt hiuksensa pitkinä (sellaisiksi Olavi ainakin ne kuvaili) ja miten hän pärjäsi dormitoriossa kuukautisten aikana (yritin perustella kuukautisten puuttumista itselleni hänen mainostetulla hoikkuudellaan, mutta Miracle ruokki itseään niin hyvin, että siitä tuskin oli kyse). Hyvä tarina, mielelläni luen jatko-osatkin.

Zélie ja Amari ovat onnistuneet mahdottomassa: tuomaan magian takaisin Orishan valtakuntaan. Rituaali oli kuitenkin voimakkaampi kuin he odottivat, ja magiansa saivat takaisin majien lisäksi myös maagisten esi-isien jälkeläiset aatelistossa ja armeijassa. Kuninkaalliset ja armeija liittoutuvat hallitakseen Orishaa. Zélien täytyy taistella, jotta heidän vihansa ei tuhoaisi uusia majeja ja Amarin oikeus Orishan valtaistuimeen olisi turvattu. Vihollinen on kuitenkin yhtä voimakas kuin majien magia. Sisällissodan uhka on ilmassa. Zélien on keksittävä keino yhdistää Orishan kansat, tai maa repeytyy kappaleiksi. Koston ja kunnian lapset on Tomi Adeyemin Orishan perintö -trilogian toinen osa. Se jatkaa ympäri maailmaa lukijoita lumonneen Veren ja luun lapsien tarinaa.

Kirjan nimi voisi olla myös rikkinäiset lapset yrittävät tehdä vallankumouksen. Zélie kuuntelee omaa heikkouttaan ja Amari-raukka isänsä haamua. Kuningatar taas johtaa Inania harhaan. Kuningattaren osuus majien ja valtaistuimen välisessä vihanpidossa osoittautuu melkoisen kiinnostavaksi. Pidin erilaisten magian lajien kuvauksesta sekä siitä, että magian käyttäjiä oli monenlaisia (toki osa heistä oli vaaraksi itselleenkin, kun eivät osanneet hallita magiaansa). Mitähän kuningasperheen äitilinjan geeneissä on, kun sekä Amarista että Nehandasta tuli céntereitä? Amarin kohdalla se tietysti johtui osittain Zélien antamasta uhrista, mutta entä kuningattaren tapauksessa. Toivon, että Amari ja Zélie löytävät vielä sovun ja pääsevät rakentamaan yhdessä uutta Orishaa.

Englantilainen fransiskaanimunkki William Baskerville kutsutaan Italiaan järjestämään sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytetyn munkkiveljeskunnan välille. Mutta ennen kuin neuvottelut ehtivät kunnolla päästä käyntiin, luostarin asukkaat järkyttyvät aina uuden aamun valjetessa löytyvästä ruumiista… Ruusun nimi on murhamysteeriä ja skolastiikkaa vaivattomasti yhdistelevä eurooppalainen suurromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun benediktiiniläisluostariin. Teoksen kuvaamassa uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa ja valtapoliittisessa juonittelussa on nähtävissä yhtymäkohtia meidänkin aikaamme. Umberto Econ ensimmäinen kaunokirjallinen teos oli maailmanlaajuinen bestseller jo ilmestymisvuonnaan 1980. Aira Buffan suomennos on vuodelta 1983.

Harvemmin kirja on niin samanlainen kuin siitä sovitettu tv-versio, että sitä ajattelee, ettei kirjaa olisi välttämättä tarvinnut lukea, mutta Ruusun nimi kyllä oli. Hienon teoksen toki lukee mielellään, mutta juonen takia ei olisi tarvinnut. Ainoa isompi yllätys minulle oli, että Adson toimi kertojana. Myös tytön, johon Adson ihastui, rooli oli John Torturron tähdittämässä sovituksessa isompi, mikä oli ymmärrettävää, sillä osaa kirjan pitkistä pohdinnoista on mahdotonta sovittaa kuvalliseen ja toimintaa vaativaan mediaan. Itse asiassa nimeen omaan Adsoniin liittyen minua yllätti myös, että hän oli jo ollut Melkissä ja oli vieläpä aatelista sukua. Sarjasta jäi sellainen kuva, että hän oli päättänyt ryhtyä munkiksi, muttei ollut vielä liittynyt mihinkään veljeskuntaan ja lisäksi sellainen olo, ettei hän ollut järin ylhäistä syntyperää. Pidin kuitenkin kirjasta.

-Roona-

Toivelista aikuisen

 Moikka!

Tämä runo on käännös David Fosterin joululaulusta Grown-up Christmas List. Voit kuunnella Pentatonixin version tästä linkistä Grown-up Christmas List (linkki vie Youtubeen).

Rakas joulupukki

mut vielä muistatko

kun istuin polvellas

silloin pienenä

ja kaikki toiveeni sulle paljastin

 

Nyt oon jo aikuinen

silti apuas yhä tarvitsen

En oo enää lapsonen

mut unelmilla silti siivet on

 

Siks salaisuuden sulle kuiskaan

toivelistan aikuisen

itsellein en pyydä

muille sitäkin enemmän

 

Voi, kunpa sodat loppuis

ja aika haavat parantais

sais lapsi kasvaa kotonaan

kanssa ystäväin

ja aina oikeus voittais

ja rakkaus kukoistais

Tää on toivelistani aikuisen

 

Kuinka lapsena uskoinkaan

et tärkeintä ois

kuusen alus lahjat

pian saada papereista pois

Nyt tiedän paremmin

ei korvaa lelut, pelit

lämpöö aikuisen

Voi, kunpa sodat loppuis

ja aika haavat parantais

sais lapsi kasvaa kotonaan

kanssa ystäväin

ja aina oikeus voittais

ja rakkaus kukoistais

Tää on toivelistani aikuisen

 

Jos lapsen usko, herkkyys hetkeks palautuis

näkisinkö totuuden

ja täyttyiskö toiveeni aikuisen

-Roona-

Elokuvissa LXVII: Black Panther: Wakanda Forever

 Heippa!

Uusimman Marvel-elokuvan on ensimmäisen Black Pantherin tapaan ohjannut Ryan Coogler. Pääosissa ovat Letitia Wright (Shuri), Lupita Nyong ´o (Nakia), Danai Gurira (Okoye), Winston Duke (M´Baku), Angela Bassett (kuningatar Ramonda), Tenoch Huerta (Namor), Martin Freeman (Everett Ross) ja Dominique Thorne (RiRi Williams).

Leffa alkaa hautajaisilla. T`Challa on kuollut. Oli eleenä ihan kaunista antaa T`Challalle samanlainen loppu kuin Chadwick Bosemanille: mennä hiljaa kärsittyyn sairauteen. Se ei vain minusta sopinut Wakandan maailmaan, jossa lähes kaikki voidaan parantaa (epäilemättä heillä olisi ollut sanansa sanottavana Bosemanin syövällekin). Pidin muuten hautajaiskohtauksesta tosi paljon. Siinä oli jälleen runsaasti afrikkalaisperinnettä, jota tuotiin esille jo ensimmäisessä Pantterissa. Leffassa ei selitetty miksi Wakandassa ei vielä vuodenkaan päästä ollut valittu uutta hallitsijaa (Ramonda oli vain väliaikainen hallitsija, niin paljon kuin häntä kuningattareksi kutsuttiinkin). Black Pantherin soihtua ei tietenkään oltu voitu antaa eteenpäin, mutta eivät kai wakandalaiset ikuisuutta olleet ajatelleet odottaa, kun kuitenkin oli selvää, että he olivat toistaiseksi ilman sydänyrttiä. Tulin siis vaan miettineeksi, että vaikuttiko asiaan, että kuninkuus voi periytyä vain pojalle, paitsi jos sydänyrtti antaa voimat tytölle, jolloin hänestä voi tulla hallitsija myös.

Namorin valtakunta oli kivasti toteutettu. Tunnelma oli tällaiselle maakravulle ajoittain jopa ahdistava pimeyksineen ja paineen tunteineen. Oivaa elokuvallistamista siis. Namorin nimen kohdalla tunsin myötähäpeää, vaikka uskonkin, että selitys nimelle oli otettu ihan alkuperäisistä sarjakuvista. Nimessä itsessään siis ei ole mitään vika, se selitys vaan oli tasoa kreikkalaiset kutsuivat muita kansoja barbaareiksi, koska heidän mielestään niiden kielet kuulostivat bar, bar, bar -äänteiltä. Mayamytologiasta tulevasta nimestä Kukulkan luonnollisesti pidin. Tykkäsin, ettei hänen ja Shurin välille oltu yritetty muodostaa romanssia vaan Shuri löysi hänestä kaikupohjaa omille ajatuksilleen. Toisissa oloissa heistä olisi voinut tulla hyvät ystävyyden silaamat liittolaiset.

Rossilla ei ollut elokuvassa oikein mitään virkaa. Ei häntä tarvittu edes FBI:n asiantuntijaksi. RiRillä taas epäilemättä on paikkansa universumin tulevissa leffoissa, mutta Wakanda Foreverissä hänkin lähinnä roikkui mukana. Angela Bassett tekee upean roolin kuningattarena, joka on menettänyt perheensä Shuria lukuun ottamatta. Afroamerikkalainen cast ottaa muutenkin ilon irti saadessaan näytellä afrikkalaisia hahmoja. Samoin näyttää olevan latinoperäisten hahmojen kohdalla. M`Baku oli jotenkin kauhean sympaattinen tässä, etenkin kuinka hän yritti olla isoveli Shurille ottamatta kuitenkaan millään tavalla T`Challan paikkaa.

Black Panther oli minulle henkilökohtaisesti tosi puhutteleva kokemus ja siihen Wakanda Forever ei todellakaan yllä. Toisaalta pidin siitä, että MCU:ssa palattiin jälleen vakavammalle linjalle Thor: Love and Thunderin jälkeen, jossa lähes kaikki oli vitsiä. Kokonaisuudessaan Forever on kuitenkin suositeltavaa katsottavaa universumista kiinnostuneille.

 

-Roona-

Laskeutunut jouluyön hiljaisuus

 Moikka!

Laskeutunut jouluyön hiljaisuus

kirjoitan ja rukoilen yhtä aikaa

Katseeni karkaa peitonaluskaariin

hän tuli nukkumaan vaatimattomaan vuoteeseeni.

 

Ikkunasta eivät loista tähtikuviot

ei edes se yksi, jota voisi seurata

Hahmo vällyissä tuhahtaa ja kääntää kylkeä

tuoksuen viinille, villalle ja viattomuudelle.

 

”Tänään on teille Daavidin kaupungissa…”

aiemmin illalla olen lukenut tasaiseen ääneen

Paperi edessäni makaa pari viivaa viisaampana

sanat ovat haihtuneet taivaaseen.

 

Voi, missä olet tähtivalo?

Kuvittelen itseni makaamaan viettävälle niitylle

hänen kanssaan tietysti

Aina ja ikuisesti hänen kanssaan.

 

Juhlissa me kallistelimme maljoja

hän nauroi ja lauloi ”Come all ya faithfull”

Nyt pitäisi minun antaa lahjani

ja mennä hänen viereensä.

 

Hiljaisuus pidättelee ja puristaa,

muista lupauksesi.

Heikko aromi kantautuu oven takaa,

lihan rasva ei kaikki vielä kadonnut vatsoihin.

 

Olkapää kohoaa, katse kiinnittyy.

Riisu ja tule!

Kapuan vaatteet päällä

kuin pahainen koulupoika.

 

Lämmön tulvahdus, ihmisen kaipuu,

hartaana katson, kun hän nukahtaa uudelleen.

Antakoon Valtias anteeksi,

rukoilen lisää huomenna.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXV: Surulla on sulkapeite ja Ainoa

 Heippa ja hyvää itsenäisyyspäivää!

”Tai kauniimmin sanottuna: usko. Ulvoen huudettu anteeksi, josta soi kyllä, josta kiitos ja josta eteenpäin.” Lontoolaiskodissa surevat kaksi pientä poikaa ja isä. Äiti on kuollut, pojat ovat hämmennyksissään, eikä isällä ole voimia auttaa. Sitten saapuu vierailija. Ovelle lehahtaa suru variksen muodossa ja aikoo jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tarvitaan. Variksesta tulee perheen terapeutti ja apulainen. Toisinaan se on epäkohtelias ja tunkee nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu. Mutta lintu osaa myös lohduttaa. Max Porterin pienoisromaani on täynnä kirjallista hohtoa, ja siinä siirrytään nopeilla siiveniskuilla huimapäisestä huumorista totisiin tunteisiin – ja takaisin. Kirjan sydämessä ovat ne kaikkein suurimmat: suru ja rakkaus. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska.

Olipa jotenkin outo ja kuitenkin aika osuva kirja. Porter on onnistunut kuvaamaan hyvin, miten absurdia suru on. Lohduttava ja parantava varis puhuu useimmiten sekavia. Pidin myös siitä, että Suru oli tavallaan vallannut variksen kehon ja siksi lintuna välillä ajatteli hyvin lintumaisia asioita. Näin ainakin itse tulkitsin. Olivatkohan pojat kumpikin alle kouluikäisiä (siis suomalaisella ei brittiläisellä mittapuulla!)? Ei kun taidettiinhan jossain vaiheessa todeta, että he olivat äidin kuollessa koulussa! Mutta heidän ikänsä jäi kyllä epämääräiseksi isän romantisoidessa sitä valtavasti puhuessaan pienistä lasten vartaloista ynnä muusta. Lisäksi poikien osioissa taisi välillä olla äänessä vanhempi ja välillä nuorempi veli. Isäkin taisi onneksi ennen pitkää selvitä surusta ja loppu olikin jo toiveikkaampi.

Laiton toisen käteni hänen käteensä ja painoin poskeni hänen rintaansa vasten. Hän laski leukansa pääni päälle, ja me pyörimme sateenropinan tahtiin. Sinä hetkenä tunsin, että kaikki kääntyisi parhain päin. Ja jos saisimme tämän toimimaan, löytäisimme jotenkin aina tien takaisin toistemme luo. Kun America kutsuttiin mukaan Valintaan, hän ei koskaan kuvitellut pääsevänsä lähelle kruunua – prinssi Maxonin sydäntä. Kilpailun lähestyessä loppuaan ja palatsin muurien ulkopuolelta tulevien uhkien käydessä yhä säälimättömämmiksi, America kuitenkin käsittää, miten paljon hänellä on hävittävänään – ja miten kovasti hänen on taisteltava haluamansa tulevaisuuden puolesta. Ainoa on Kiera Cassin kirjoittaman Valinta-sarjan kolmas osa.

Tähän menneistä lukeneistani, pidin tästä osasta eniten. Kiva, että Aspen sai omaakin toimijuutta; rivien välistä tuli esille, että hän piti työstään palatsissa eikä loppujen lopuksi ollut jäänyt kituuttamaan sinne vain American takia. Hienoa, että politiikka ja palatsin ulkopuoliset tapahtumat olivat juonessa esillä aiempaa enemmän. Tosin ne kirjaimellisesti tunkeutuivat sisään palatsiin, mutta silti. Tykkäsin erilaisista kapinallisista, se kuvasti hyvin poliittisen tilanteen monimutkaisuutta. Pidin myös siitä kommentaarista, jonka perheensä (ja alueensa) kunnian takia Eliitissä mukana olevan tytön osa, tarinaan toi. Siihen oli sovellettu tiettyjä itäisen Aasian arvomaailman piirteitä, joskin ekstriimissä muodossa. Mutta mainio lopetus American tarinalle, seuraavissa osissa seurataankin hänen ja Maxonin lapsia.

-Roona-