Maanpetturuudesta vankilaan (Aina on liian kauan 25. luku)

 Moikka!

Pienessä metsikössä lähellä Millan rivitaloa oli menossa kohtaus, jota ohikulkijat olisivat varmasti ihmetelleet, jos heitä olisi ollut. 

”Mitä helvettiä sinä oikein teet?” Nemo murisi Salemille, joka loi häneen musertavan henkisen olennon katseen. 

”Helvettiäpä juuri”, hän totesi vitsikkäästi. 

Nemo ei ollut lainkaan kaskujen heittämistuulella. ”Tuollainen uhkailu on sääntöjen vastaista! Ne tyrmäystipat olivat likainen temppu, mutta… et sinä voi vain marssia sisään ja käskeä heitä lopettamaan.” 

Salem tuhahti niin kuin olisi keskustellut viisivuotiaan lapsen kanssa, jolle oli selittänyt saman asian jo kymmenen kertaa. ”Kauhistus, olen rikkonut SÄÄNTÖJÄ.” 

Nemo hengitti oikein syvään nenän kautta. ”Kuule nyt, minä olen ollut oman osani pahojen puolella”, hän sanoi piinallisen ymmärtäväisesti. ”Ja silloin voi tehdä kaikkia mukavia pikku pahalaisia. Tai vaikka tappaa, jos tarve vaatii. Mutta me sekaannumme itseämme suurempaan suunnitelmaan, jos käskemme kuolleita lopettamaan keskeneräisten asioidensa täyttämisen.”

Salemin kaavun liepeet liehuivat olemattomassa tuulessa. ”Kehotan, ettet sekaannu minun asioihini”, hän urahti vaarallisesti. 

”Tämä on sinulle henkilökohtaista. Ja se…” Salem katosi kitkerän harmaaseen savupilveen. Nemo jäi yskimään rikin katkua pois suustaan. Salem maistuu jo alakerralle, hän ajatteli ja lähti kulkemaan kävelytietä kohti. 

Milla oli vahingossa nukahtanut orgasmin saamisen jälkeen. Keho oli rento ja raukea, mutta totteli silti kiltisti käskyä nousta ylös. Kännykkään vilkaisu kertoi, että kello oli kohta kaksi. Saisikohan Danielilta huijattua muutaman pusun, hän ajatteli. 

Millan into suli, kun hän näki vieraan istumassa keittiössä. ”Täälhän lappaa väkeä, ku ämpärijonossa. Tulitko varmistaan, et ollaan viel elos?” hän kysyi äreästi.

Nemo huokasi. ”Tulin keskustelemaan herra Weatherin kanssa.” 

Milla kaatoi itselleen jääkaapista ottamansa tuoremehun jämät. ”Aha. Jaatteko mullekin vai onko se salasta?” 

Nemo ei sanonut mitään. 

”Daniel?” Milla äyskäisi turhan terävästi miehen suuntaan. 

”Nemo kertoi minulle, että Salem on rikkonut sääntöjä”, Daniel totesi rauhallisesti. 

”Mikä yllätys!  Nyt se voiki varmaa paljastaa meille jotain, mitä ei älytä kysyä, iha vaan kostoks.” Milla kiersi istumaan Danielin viereen. 

Daniel katsahti haluttoman näköiseen Nemoon. ”Nemon mielestä sinun pitäisi vetäytyä sivuun.” 

Milla vei kätensä ristiin Mr. Burnsin tapaan. ”Upeeta! Mutta mäpä aion kattoo tämän korttipelin loppuun asti.” 

Nemo irvisti niin, että he saattoivat nähdä, että hänen kauimmaiset kulmahampaansa olivat neulanterävät. ”Ainakin minä yritin, rouva Weather. Danielin surman täytyy olla Salemille erityisen tärkeä, koska hän on valmis menemään näin pitkälle. Tai itse asiassa vielä pidemmälle. Tämän olen tähän mennessä kertonut”, hän selitti huokaisten. 

Milla tuki kyynärpäänsä pöytään. ”Tossa ei ollu mitään uutta”, hän urahti pettyneenä. 

Daniel toi kätensä hänen reidelleen pöydän alla. ”Ehkä minä voisin antaa periksi. Olen kuitenkin hoitanut pääasiani ja muutama vuosi kummittelua on ihan sama. Tarkoitan, että jos meidän Herramme toinen tuleminen ei ole tapahtunut vielä tähänkään mennessä niin sieluni pelastus tuskin on aivan vuoden päälle.” 

Nemo nyökkäsi vakavana. ”Ja olet hoitanut sen vielä erinomaisen hyvin. Usko pois, tässä on tullut nähtyä kaiken maailman kyhäelmiä ja tekeleitä uran aikana.”

Millaakaan ei naurattanut. ”Sä et tiiä, miltä Dani näytti ekalla kerralla, kun sai tietää, et sen sielu on ehkä vaaras. Mä en haluun nähä sitä ilmettä enää koskaan. Joten niin ku mä sanoin: loppuun asti.” 

Nemo hieroi ohimoitaan kuin olisi potenut kovaa päänsärkyä. ”Dani, Dani. No, minä yritän parhaani mukaan suojella teitä nyt, kun herrasmiesmäisyys on kerran romukopassa.” 

Daniel vaikutti hieman nolostuneelta, mutta katsahti kuitenkin Millaa lämpimästi. ”Kiitos. Ja seuraavaksi minä aion esittää kysymyksen, johon Nemo ei varmaan saisi vastata, mutta… no, päättäköön itse. Me olemme tulleet tulokseen, että murhaajani voisi olla Elijah Dashmeadow. Onko hän?” 

Nemo levitti kätensä anteeksi pyytävään eleeseen. ”En tiedä. Mutta Salem kyllä tuntuu olevan kovin kiinnostunut Dashmeadow´n suvusta. ”

”Entäs Andrew Greenhillistä?” Milla tiedusteli innokkaasti. 

Nemo kohautti harteitaan. ”Jotain kiinnostusta Greenhill nimisten henkilöiden suuntaan on. Myös Black esiintyi yhtä usein kuin Greenhill. Erään alaiseni antamassa raportissa siis.” 

Daniel pohti hetken ja silitteli hajamielisesti Millan reittä, jolla hänen kämmenensä edelleen oli. ”Black on enemmän rahvaan sukunimi. En tunne ketään sennimistä, joka olisi ollut minun, Elijahin ja Andrew´n kanssa samoissa piireissä.” 

Milla värisi kosketuksesta. ”Sä et tiiäkään kuinka paljon täst oli meille apuu. Nyt meiän tutkimuksilla on selvä suunta.” Optimistisuuden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. ”Siitä Elijahista kertovasta kirjast, jonka mä varasin, selviää varmasti jotain kiinnostavaa.”

Nemo nousi väsyneesti. ”Minulla ei ole oikeastaan muuta sanottavaa. Kuin että toivotan teille onnea. Minun pitää pysytellä jonkin aikaa omissa sfääreissäni jahtaamassa Salemia.” Hän huikkasi kädellään veltosti ja jätti heidät ilman tavanomaista kiusoittelevaa loppukaneettiaan. 

Milla jäi katsomaan hänen peräänsä ja ennen kuin ehti tehdä mitään, tunsi Danielien huulet korvallaan. ”Sinä tunnut lämpimältä.” Kuiskaus oli vain höyhenenkevyt ja lempeä huomautus. 

”Oon ajatellu paljon sua lähiaikoina”, Milla vastasi kerkeästi. ”Pitäskö meidän yrittää spekuloida kuka se Black vois olla?” Hänen kömpelö aiheenvaihtonsa ei saanut miestä liikahtamaan. 

”Saitko mitä halusit?” Ei vieläkään ironiaa, vain uteliaisuutta. 

”Hyvä luoja! Kyllä, mä sormetin itelleni orgasmin ja kuvittelin, et se olit sä.”

Koko mies vetäytyi omaan tilaansa pikapikaa. ”Niin… tuota… ymh… ehkä Black oli Elijahin ja Andrew´n yhteinen tuttu? Se sopisi kuvaan.” 

Millaa melkein nauratti Danielin nopea mielen muutos. ”Kai sä tiiät, et utelias kissa poltti viiksikarvansa.” 

Tämä punastui poskipäistään. ”Niin. Anteeksi, kun kysyin. Se oli epäkohteliasta. Siirrytäänkö turvallisemmalle maaperälle?” 

Milla nyökkäsi ja osoitti samalla olohuoneen sohvaa. He siirtyivät istumaan sinne, Milla divaaniosalle ja Daniel toiseen päähän sohvaa. 

”Se kirja, joka meille on tulossa, on avainasemas”, Milla sanoi. ”Etitään siitä mainintoja Blackistä. Jopa mä tiiän, et se on niin yleinen sukunimi Britannias, et sillä googlettaminen on ku ettis neulaa heinäsuovasta.” 

”Miksi sinä haluat auttaa minua niin paljon?” Daniel kysyi puristaen koristetyynyjä sylissään. 

Se siitä vakaasta maaperästä sitten, Milla ajatteli. ”Koska mä olen tuulella käyvä rämäpää. Niin äiti ainaki sanois. Mä vaan tiedän, et mua harmittais ihan saatanasti, jos mä en auttais sua.” 

Daniel katsoi häntä jotenkin tutkimattomasti. ”Saanko minä kuitenkin suojella sinua?” 

Edes sitä, kaikui niin uhmakkaana sanojen taustalla, että Milla tunsi puhurin poskillaan. ”No, joo. Tuntu itse asias aika mukavalta, ku sä murisit sille tyypille siellä baaris. Sellanen alkukantasen lämmin tunne, et nyt on uros huolehtimas.” 

Daniel näytti myrtyneeltä. Mumisten jotain siitä, että sitten heidän pitäisi varmaan vain odottaa sitä kirjaa, hän metsästi lattialta sinne säilömänsä pokkarin ja alkoi lukea tuhisten kuin teekattila. Milla nakkeli niskojaan. Tämä oli ollut kaiken kaikkiaan hyvä päivä. Heillä oli toivoa. Lauseen kaikissa merkityksissä. He eivät juuri enää puhuneet päivän aikana, mutta Millan yllätykseksi Daniel tuli illalla oma-aloitteisesti hänen sänkynsä toiselle puolelle nukkumaan.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXVIII: Kuunpäivän kirjeet, Spartan haukka ja Valenda

 Heippa!

Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Siirtokuntien väliset luokkaerot tuntuvat perheissä ja tuntemattomien välillä; Maasta pois päässeet eivät halua sinne takaisin. Lumi Salon puoliso Sol ei saavu jälleennäkemiseen, ei seuraavaankaan tapaamiseen, rikosta epäillään, perhe ei osaa tai halua kertoa mitään. Vaillinaisen tiedon varassa Lumi joutuu etsimään Solia muistikirjan sivuilla, sanoin, ja vieläkin syvemmältä, parantajien maailmasta – monet suhtatuvat Lumin ammattiin skeptisesti, kasvitieteilijä Solkin. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kuka hän oikeastaan on? Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet avaa synkkyydessäänkin uskomattoman kauniin avaruuden ja kielen, joka kurkottaa kohti jotain mennyttä ja yhteistä, kotia.

Kuunpäivän kirjeet nousi kyllä ehdottamaksi suosikikseni Itärannan kirjoista. Kieli on tosi kaunista kuten myös kielikuvat, mutta ne eivät sotkeudu omaan näppäryyteensä ja filosofisuuteensa kuten tuuppasi käymään edellisissä teoksissa. Itäranta ottaa Lumin ja Solin tarinan kautta kantaa isoihin aiheisiin kuten ilmastonmuutokseen, saastumiseen, avaruuden valloitukseen ja bioterrorismiin. Toisaalta Lumin parantajan ammatissa liikutaan sielujen ja fantasian maailmassa. Myös rakkaus on suuri teema. Kuinka hyvin tunnen kumppanini? Mikä meitä erottaa ja yhdistää? Onko se liikaa vai liian vähän? Kaipaanko, lähdenkö vai jäänkö? Kirja antaa lukijalle paljon purtavaa. Ihmissuhteet osoittautuvat vaikeiksi ja kaikkia asioita voi katsoa monesta näkökulmasta.

Vuonna 401 ennen ajanlaskun alkua kuningas Artakserkses nousee Persia valtaistuimelle. Hänen veljensä Kyyros aikoo kaapata vallan ja kokoaa hurjan palkka-armeijan, jonka ytimessä ovat hurjat spartalaiset. Lujinkin taistelutahto on kovilla, kun petosten ja epäilysten varjo lankeaa armottoman aavikon ylle. Kun Kyyroksen joukot jäävät ylivoimaisen vihollisen saartamiksi, nuori sotilas Ksenofon kohtaa elämänsä haasteen. Hänen tehtävänsä on johtaa eloonjääneet viimeiseen katkeraan kamppailuun. Conn Iggulden Spartan haukassa kunnia uskollisuus ja ystävyys ovat kovalla koetuksella, kun prinssi Kyyroksen palkkasoturit kohtaavat Persian jumalhallitsija Artakserkseen pelätyn armeijan eeppisessä sodassa, jonka suunnan yksi ainoa isku voi muuttaa.

Pidin tästä Ruusujen sodan jälkeen taas todella paljon. Olemme tainneet jollain kreikan tekstinselitysluennolla lukea otteita Ksenofonin Anabasiksesta. Kirja oli jaettu kivasti kahteen osaan: ensin Kyyroksen näkökulmaan ja sitten Kheirisofoksen ja Ksenofonin. Ymmärrän, ettei Kyyroksella ollut tiedusteluverkostoa, mutta miksi hän ei yrittänyt luoda edes jonkinlaista tekelettä, tuntui nimittäin tyhmältä, että hän yllättyi niin paljon Artaksekseen sotilaallisuudesta. En usko, että tuo tieto oli mitenkään erityisen piiloteltu. Toisaalta Kyyros lähti muutenkin kirjaimellisesti soitellen sotaan. Minua huvitti, kun olen tottunut pitämään Kreikan kirjoittajia vanhoina ja Ksenofon on ilmeisesti oikeassakin Anabasiksessa vasta 26-vuotias.

Ensimmäisen huumaavan Caraval-pelin päätteeksi Donatella Dragna sai pelastettua sisarensa Scarlettin järjestetyltä avioliitolta, ja siskokset pääsivät hirviömäistä isäänsä pakoon. Tellan harteita painaa kuitenkin raskas taakka. Caravalissa saamaansa apua vastaan hän on luvannut salaperäiselle rikolliselle paljastaa Caraval-pelin johtajan Legendin oikean nimen – jota kukaan ei tiedä. Legendin henkilöllisyyden voi selvittää vain voittamalla Caravalin. Niinpä Tella heittäytyy satumaisen kilpailun vietäväksi jälleen kerran. Uudessa pelissä, joka pelataan Meridiaanin keisarikunnan pääkaupungissa Valendassa, häntä odottaa pakkokihlaus murhanhimoisen kruununperijän kanssa, tuhoon tuomittu rakkaustarina ja moninaisten salaisuuksien verkko.

Yllätyin, kun Valenda kerrottiinkin Tellan näkökulmasta. En erityisesti pitänyt hänestä Caravalissa, mutta näkemykseni muuttui nyt positiivisempaan suuntaan. Kohtalot olivat mielenkiintoinen konsepti. Herttaprinssi oli ainoa, josta oikeastaan saatiin tietää enemmän. Jacks oli kuvailtu hauskasti, mutta kun on noin voimakas ei varmaan tarvinne erityisesti välittää tyylikkäästä ulkonäöstä. Pelistä ei kerrottu niin paljon kuin aiemmin, mutta se sopi kuvaan, koska Tella on tavallaan sisäpiirin henkilö, joten hän ei taatusti joka asiaa hämmästelekään. Jään kiinnostuneena odottamaan tämän Stephanie Garberin trilogian viimeistä osaa.

-Roona-

Menet tuoksusta sekaisin (Aina on liian kauan 24. luku)

 Moikka!

Milla lampsi ovelle laiskasti. Toivottavasti Nemo oli tosiaan aistinut heidän tarpeensa. Oven takana ei ollut Nemo. Miehellä oli pitkä, tiukoille leteille vedetty musta tukka. Ja oudot liehukehousut, jotka Milla oli nähnyt aikaisemminkin. 

”Salem”, hän sähähti ja yritti työntää oven kiinni miehen naamalle. Siitä ei ollut hyötyä, Salem tuli sisään kuitenkin. 

”Surkeaa.” Ääni oli pehmeää kuin samettia ja hunajamaista. 

Daniel oli tullut keittiön oviaukkoon perääntyneen Millan taakse. ”Sinulla ei ole mitään asiaa tänne.”

Kapeille huulille karkasi kyllästänyt hymy. ”Mitä ajattelit tehdä minulle, Daniel-poju?” 

Mies täytti koko asunnon ummehtuneella ja pelottavalla ilmapiirillä. Ja hän tietää sen itsekin, Milla ajatteli. Daniel puristeli käsiään nyrkkeihin ja murahti, muttei tehnyt mitään.

”Sitä ollaankin järkeviä. Huomaan myös, että pikku tempaukseni on tehonnut ainakin toiseen teistä.” 

Milla oli iloinen, että seisoi miesten välissä, sillä hän tunsi, että Daniel olisi muuten hyökännyt päistikkaa Salemin kimppuun. ”Ei toi laittanu niitä tippoja. Se kundi oli ihan toisen näköinen”, hän sanoi katsahtaen Danieliin rauhoittavasti. 

”Vähät minä siitä, että hän pani jonkun muun tekemään likaisen työn. Jos sinulle olisi tapahtunut jotain, niin hänen kätensä olisivat olleet tahratut.” 

Salem haukotteli tympääntyneesti. ”Oi, nuorta lempeä. Se on aina niin kovin dramaattista. Hän on antautunut sinulle ilmeisen halukkaasti.” 

”Milla ei ole antautunut minulle”, Daniel sihisi hampaidensa välistä. 

”Millainen mies sinä sitten oikein olet?” Salem sanoi maiskauttaen epämiellyttävästi.

Nyt ei ollut kyse enää tuntemuksesta, sillä Daniel puhisi Millan korvan juuressa täynnä adrenaliinia, testosteronia ja mitä kaikkia hormoneja tappeluun tarvittiinkaan. 

Milla korotti ääntään. ”Millä asial sä tääl oot?” 

Salemin marmorinen ulkokuori ei ollut edes värähtänyt. Hän näytti välinpitämättömältä. ”Tulin katsomaan Nemon lempilapsia. Hän on naiivin kiintynyt teihin, niin kuin aina nappuloihinsa.” 

”No nyt oot nähny ja voit häipyy.” Milla osoitti ovea sanojensa vakuudeksi. 

Salem astui Millan eteen, mikä sai Danielien kurottamaan kätensä Millan kylkien ohi työntääkseen miestä kauemmaksi. 

Salem sivalsi häntä kipeästi sormille. ”Neiti Etsivän on syytä luovuttaa. Vakuutan, että seuraavalla kerralla et selviä yhtä helposti kuin imbesillin apurini tempusta”, hän ilmoitti Danielin älähdyksestä välittämättä.

Millaakin alkoi suututtaa. ”Miten sä paskapää kehtaat tulla mun kotiin uhkaileen. Mun puolest voit painuu vaikka helvettiin, mä autan Danielia jatkossaki.” 

Salemin valjuilla huulilla häivähti hymy. ”Ymmärrän kyllä, mitä Nemo näkee sinussa. Se ei estä raivaamasta sinua pois tieltä, kun tarve vaatii.” Tämän sanottuaan mies kääntyi viuhahtaen kuin malli runwayn päässä ja lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

Milla päästi Danielin haastaan ja tämä oli tuiskahtaa nurin raivonsa jälkimainingeissa. Milla tarttui miehen olkapäähän. ”Rauhotu. Salem meni jo pois. Ei sen hakkaaminen tuusan nuuskaks auta meit yhtään, vaik mieli tekiskin.” 

Daniel tuijotti häntä silmät pulppuillen. ”Sinä et auta minua enää.” 

Äänen käskevyys hämmensi Millaa. ”Älä ny hulluja puhu. Tietty autan. Niihä mä just sanoin.”

Daniel lukitsi hänet nopealla liikkeellä käsiensä väliin. Iirikset olivat tyyntyneet luonnottomiksi. ”Kuuntele. Salem uhkasi henkeäsi. Sinun henkeäsi.” Mies veti syvään henkeään jatkaakseen. 

”No, niin mut onhan Nemo…”, Milla keskeytti. 

Daniel kiristi otettaan. ”Ei ole. Minä olen antanut sanani, ettet sinä joudu vaaraan. Minä selviän varmasti eteenpäin sillä, mitä olemme jo saaneet selville.” 

”Kelle sä oot sellasta menny lupaamaan?” 

Danielista paistoi turhautuneisuus. ”Jos en sinulle itsellesi niin vähintään Jenniinalle ja Petrukselle. Toden sanoakseni minulla ei ole harmaintakaan aavistusta tunteistani sinua kohtaan, mutta en halua sinuun missään tapauksessa sattuvan.” Mies oli niin lähellä Millan kasvoja, että hän tunsi puheen tuottaman ilmavirran.

Hän painautui leveää rintaa vasten. ”Harrastetaan seksiä.” 

Daniel oli irrottautumassa kauemmaksi jo ennen kuin hän ehti lipsahduksensa loppuun. ”Milla”, ääni oli hellä… ja anova. 

Millan päässä tuntui kevyeltä. Anoiko Daniel, että hän lopettaisi, etteivät he tekisi mitään tyhmää tai peruuttamatonta? Eihän häneen tuollainen tehonnut. Mies piti hänestä yhä kiinni. 

Milla sai loihdittua kasvoilleen heikon hymyn. ”No, kai mä saan mennä harrastaan omaa kivaa? Luoja tietää, et mä tartten sitä”, hän heitti kepeästi. 

Daniel muuttui punaiseksi. ”Minä… anteeksi, että… saatat saada väärän kuvan, jos me… nyt… minun pitää miettiä”, hän soperteli päästäessään kokonaan irti. 

Milla nojautui ovenkarmiin ja hengitti muutaman kerran. Järki alkoi palata pääkoppaan. ”Ehkä… jos me kumpikin otettas aikalisä. Salemin vierailu oli aika yllätys”, hän ehdotti. 

Daniel nyökkäsi kiitollisen näköisenä ja karkasi saman tien olohuoneen sohvalle. Milla kävi kokoamassa herkimmät ruokatarvikkeet jääkaappiin ja meni sitten omaan makuuhuoneeseensa. Hänellä oli yhä yllään yöasunsa, ja paita ei rintaliivien puuttuessa jättänyt kiihotusta epäselväksi. Milla heittäytyi pitkälleen ja sulki silmänsä. Vieruspaikka tuoksui Danielilta. Sormet kulkivat lähes väkisin sivelemään kovettuneita nännejä. Väärinhän se tietysti oli, mutta jos tuollaisen kohtauksen jälkeen ei saanut käydä kuumana niin minkä sitten. Milla liu´utti kätensä paidan alle ja kuvitteli niiden olevan jonkun ihan muun. Huulilta pääsi kevyt huokaus. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli kosketellut itseään tällä tavalla.

Raolleen jääneeltä ovelta kuului kevyt koputus. ”Saako tulla?” 

Millan teki mieli huutaa yhtä aikaa, että et helvetissä ja totta vitussa. Suusta tuli vain äännähdys, jonka saattoi tulkita myöntymykseksi. Daniel livahti hämärään huoneeseen. Tämä oli hetken hiljaa eikä Milla uskaltanut avata silmiään. Kädet olivat yhä tiukasti rintojen päällä. 

”Et sitten liioitellut itsesi koskettelun suhteen?” Miehen ääni oli rauhallinen ja kujeileva. 

Milla päästi ulos pidättelemänsä henkäyksen ja laski kämmenensä takaisin sängylle. Daniel tuli istumaan hänen viereensä ja tunnusteli Millan sormenpäitä omillaan. 

Milla tarkkaili häntä raosta ripsiensä takaa. ”Et kai sä vaan yritä saada jotain jälkituntemuksia? Tarjous on edelleen voimassa, sä voit kokeilla itsekin.”

Daniel jatkoi silittelyä keskeyttämättä. ”En minä kokeile. Mutta… voiko jättää sen mahdollisuuden, että haluan kokeilla joskus… myöhemmin?” 

Millan teki mieli tiuskaista, että hän halusi juuri nyt tällä sekunnilla, mutta hän ymmärsi, ettei saisi enempää. ”Näinkö lyhyes ajas ehit miettiä?” hän tyytyi murahtamaan. 

Daniel huokasi ja lomitti sormensa Millan sormiin. ”Näin pitkään minulta meni tajuta, ettei tarvitse miettiä. Vaikka olemme tavanneet hyvin epäortodoksisella tavalla ja tunteneet vain lyhyen aikaa, niin minäkin olen ihastunut sinuun. Mutta haluan, että olet täysin varma, jos teemme sen. Et säikähdyksestä sekapäinen.” 

Milla avasi silmänsä kokonaan ja venytteli tunnustellen jalkojaan. ”Eiks varmuus liity järkeen ja logiikkaan, joil näit asioit harvemmin ajatellaan?”

Daniel hymyili ja hänen iiriksensä näyttivät kesälämpimiltä lammilta, joihin hukkuisi oikein mielellään. ”Totta tuokin.” 

Milla nousi istumaan puristaen kyntensä hellästä miehen rystysiin. ”Saat koklaa joskus tulevaisuudes. Ja ihana, kun tulit sanoo noi jutut, jotka just sanoit. Mut jos mä saisin nyt rauhan hoitaa tän session itsekseni loppuun? Muuten mä tuun hysteeriseks, niin ku te vanhat kunnon britit sanoisitte.” 

Daniel pyhähti ja lähti pois.

-Roona-

Elokuvissa LXIX: Avatar: The Way of Water

 Heippa!

Elokuva on pitkään odotettu jatko-osa vuoden 2009 Avatarille. Pääosia näyttelevät Sam Worthington (Jake Sully), Zoe Saldaña (Neytiri), Jamie Flatters (edellisten vanhempi poika Neteyam), Britain Dalton (edellisten nuorempi poika Lo´ak), Sigourney Weaver (edellisten adoptiotytär Kiri), Trinity Jo-Li Bliss (edellisten tytär Tuk), Stephen Lang (Quaritch, taivasväen kenraali), Jack Champion (Spider, ihmispoika, Quaritchin jälkeläinen), Cliff Curtis (Tonowari, riuttaheimon johtaja), Kate Winslet (Ronal, Tonowarin vaimo), Bailey Bass (Tsireya, Ronalin ja Tonowarin tytär) ja Filip Geljo (Aonung, Ronalin ja Tonowarin poika). Ohjauksesta vastaa luonnollisesti James Cameron.

Jake on asettunut Pandoraan ja elää onnellisena Neytirin ja na´vi perheensä kanssa. Perhe on kasvanut kuusihenkiseksi, kahdella pojalla ja kahdella tyttärellä. Rauha kuitenkin päättyy, kun taivasväki eli kuolevan Maan ihmiset palaavat valloittamaan Pandoraa. Na´vien metsäheimo joutuu puolustuskannalle ja täsmähyökkäysiä vaativaan sissisotaan. Lopulta Jake perheineen päättää paeta, sillä hän tietää, että ihmiset metsästävät juuri häntä. He etsivät turvapaikkaa vesina´vien riuttaheimon luota. Ennen pitkää sota kuitenkin seuraa häntä.

Cameron onnistuu perhedraamassa, kun taas sotimisjuoni tuntuu olevan hatarammalla pohjalla. Ensimmäisessä Avatarissa hyvin vahvasti näkynyt Pandoran luonnonvarojen hyväksikäyttö ei tullut nyt juuri esille, toki oli lyhyesti puhetta, että saastuneen Maan asukkaat ennen pitkää tuotaisiin Pandoraan, mitä varten tukikohtia ja muuta rakennuskantaa ja infrastruktuuria perustettiin. Tästä johtuen na´vien yhteys luontoon, joka oli hyvin keskeistä aiemmin, oli muuttunut nyt jotenkin arkipäiväiseksi eikä se enää tuntunut erottavan heitä ihmisistä. Toki suurin osa keskeisistä hahmoista oli nyt na´veja, joille yhteys elämiin ja luontoon on yhtä luonnollista kuin hengittäminen, mutta katsojalle tätä olisi voinut edelleen viilata.

Pidin siitä, miten Jaken perheen keskinäisiä välejä käsiteltiin. Lapsilla tuntui olevan hyvät välit keskenään, vaikka Neteyamilla ja Lo´akilla oli hieman ”pikkuveli tuntee, että isoveli jättää hänet varjoonsa” – tyyppistä hännän vetoa. Olisin halunnut tietää enemmän Kirin erityistaidosta, se tuskin oli vain epileptinen kohtaus, ehkä hän todella kuulee maailmansa, Pandoran sydämenlyönnit. Kentien tästä tulee tärkeää myöhemmissä jatko-osissa. Muutenkin juuri Kiri vaikutti ihastelevan maailmaansa yhdessä katsojan kanssa. Neytiriä oli ehkä hieman turhaan typistetty vain äidiksi ja eläimelliseksi, vihaiseksi soturiksi.

Na´veilla tuntui olevan outoja ennakkoluuloja toisiaan kohtaan. Toki ikänsä metsässä asuneet eivät varmasti aivan heti opi elämään veden mukaan, mutta ei heidän ruumiinrakenteensa sentään niin erilainen ollut, käsivarretkin vahvistunevat, kun joutuu uimaan paljon. Kaikki viidakko-, vedenalais- ja ilmamaisemat olivat todella kauniita.

Leffa oli todella pitkä, mutta kantoi pituutensa melko hyvin. Katsomiskokemuksena oikein kiva.

-Roona-

'

Haluut jotain joka piristää (Aina on liian kauan 23. luku)

 Moikka!

Millan herätessä oli pimeää. Hän ei heti käsittänyt, missä oli, sillä järki sanoi, että baarissa ja tuntemus, että sängyssä. Hänen sormissaan oli jotain, jonka hän koetti ravistaa pois tajutakseen vain, että ne olivat Danielin sormet, Danielin käsi. Mies istui nukahtaneena lattialla hänen sänkynsä vieressä. Millan pää tuntui edelleen sekavalta ja hän tökki Danielia saadakseen tämän havahtumaan. Kohta mies haukotteli, nousi hitaasti ja tuli istumaan hänen luokseen sängylle. 

”Miten voit?” tämä kysyi silittäen Millan poskea. 

Kyyneleet tulivat niin yllättäen, että Millan piti nikotella hieman. ”Mi-mitä tapahtu?” 

Daniel jatkoi rauhallista silittelyään. ”Sinä menit kehnoon kuntoon. Kuin olisit ollut tuhannen tuiterissa.” 

”Tyrmäystippoja”, Milla karahti hiljaa.

Ensimmäistä kertaa koko jutun aikana häntä pelotti kunnolla. Hullut nyt säikyttelivät ihmisiä jatkuvasti niin kuin Salem oli tehnyt heille, mutta tyrmäystipat edellyttivät jo suunnitelmallisuutta. Ja lisäksi ne altistavat…, Milla ei ajatellut ajatusta loppuun. 

Daniel siveli hänen rystysiään. ”Sekoittavatko ne ihmisen pään? Minun piti melkein kantaa sinut taksiin, kun et voinut kävellä ilman tukea. Etkä vastaillut kysymyksiinkään.” 

Milla tajusi kuin taikaiskusta mistä kuristava tunne jaloissa johtui; hänellä oli yhä eilisiltaiset housut päällään. ”Sä et riisunut mua?” hän pullautti saaden Danielin hätkähtämään. 

”En minä… ei ole sopivaa auttaa naista riisuutumaan ilman hänen lupaansa.” 

Milla katseli Danielin totista ilmettä ja mietti samalla, ettei mies ollut tullut edes hänen viereensä nukkumaan, vaikka se oli ihan sallittua. Hän kurottui spontaanisti halaamaan miestä. Daniel rutisti takaisin, mutta päästi pian irti. 

”Voisit sä tulla viekkuun, kunhan mä ensin käyn vaihtaa vaatetta ja pesemäs meikit pois naamalta?” Milla kysyi. ”Ja tietty säkin saat käydä”, hän lisäsi huomatessaan, että myös Danielilla oli edelleen edellisiltaiset vaatteet päällään. 

Mies kohautti harteitaan ja nyökkäsi. Milla kaivoi pyjamansa esiin ja sulkeutui kylpyhuoneeseen. Viileä vesi tuntui ihanalta kasvoilla. Hän harjasi hiuslakan pois tukastaan ja jätti vaatekasan mytyksi lattialle. Millan palatessa Daniel seisoskeli yöpöydän vieressä tuoremehulasi kädessään. 

”Se ei ole kahvia, mutta kelpaa varmaankin”, hän sanoi laskien lasin alas. 

Milla siirsi päiväpeitteen pois ja sujahti vällyjen alle. Hän viittoi Danielia, joka kiipesi toiselta puolelta hänen viereensä.

”Mistä sinä sait niitä tippoja?” Daniel kysyi, kun kumpikin oli asettunut suhteellisen mukavasti. 

Millaa puistatti. ”Yks tyyppi tönäisi mua. Mä pidin koko ajan kiinni mun lasista, mut katoin hetken muualle. Sä olit sillon vessassa.” Hän hörppäsi ison kulauksen mehua. 

”Hänkö laittoi ne olueesi?” Danielin näytti olevan vaikea uskoa, että niin voisi tapahtua. 

”Joo niin mä luulen. Kai sullekin ruualla myrkyttäminen on tuttua?” Milla tarttui Danielin käteen peiton alla. 

"Toki, sitä varten kuninkaalla on maistajat, mutta se on kuitenkin varotoimi.” 

”No, tyrmäystipoil ja deittihuumeil ei oo tarkotus tappaa, vaa saada joku suostuvaisemmaks seksuaaliseen kanssakäymiseen.” Milla saattoi lähes maistaa omien sanojensa alleviivaukset. 

Daniel tuijotti häntä. ”He… siis ovat valmiita makaamaan lähes tiedottoman naisen kanssa…” hän sanoi inhoten.

Milla painoi päänsä Danielin rintaa vasten. ”Nii. Mut tää kai liittyy enemmän meidän juttuun ku siihen, et joku haluis raiskata mut.” Hän toivoi teesinsä olevan totta, vaikka ei oikein tiennyt miksi se oli parempi. 

”Salemin kätyrit varmaan olivat asialla, mutta minä lupaan pitää sinusta jatkossa parempaa huolta.” 

Milla olisi feministisesti halunnut väittää vastaan, ettei häntä tarvinnut erityisesti suojella ja hän oli vahva nainen, mutta Daniel sanoista kuulsi sellainen kiintymys, että hänen sydämensä meni vähän sekaisin. Ehkä oli parasta vaihtaa aihetta. ”Taksikuski varmaa ihmetteli mun kuntoa.” 

Daniel karautti kurkkuaan. ”Häntä kiinnosti kovasti, oletko oksentamassa penkeille. Hän välitti vain vähän siitä, minne olin sinua viemässä. Sanoin kyllä, että kotiin, mutta valehteleminen on helppoa.”

Milla oli jo myöntelemässä, kunnes tajusi, että oli yhtä todennäköistä, että kuski oli spotannut heidän sormuksensa ja tehnyt niistä päätelmiä. Daniel oli suloinen, kun ilmeisesti hänkin oli unohtanut, että he olivat naimisissa. 

”Mitä?” mies kysyi katsoessaan Millan hymyyn vääntyvää suuta. 

”Ei mitään, aviomies.” 

Pian Danielinkin huulilla karehti. ”Ah, tosiaan.” Hän etsi Millan vasemman käden ja suukotti sormusta. 

”Täst pitää varmaan kertoo Nemolle”, Milla sanoi tasattuaan hetken suukosta aiheutunutta tunnekuohua. 

Daniel henkäisi syvään. ”Ymh… niin. Toisaalta en juuri nyt pidä yhtään ajatuksesta, että hän tulee näsäviisaasti selittämään, kuinka paljon tuoksun sinulta.” 

Sanat kirpaisivat Millaa, vaikka hän tiesi heidän suhteensa tilan ihan hyvin. Mutta kai Daniel pystyi sentään puhtaan teoreettisesti kuvittelemaan, että he tuoksuisivat Nemon mielestä toisiltaan, koska… Mies oli huomannut hänen ilmeensä muutoksen.

”Tarkoitin, että se on meidän välisemme asia, josta hän saa luulla mitä lystää, kunhan pitää suunsa kiinni. Muistatko minkä näköinen se sinua tönäissyt tyyppi oli?” 

Milla kohautti harteita sydän jälleen syrjällään. Hänen pitäisi kiertää tunteensa pienemmälle vaihteelle ennen kuin saisi halvauksen. ”Tavallisen? Sil oli sellane ruskee takki ja semipitkät hiukset. Farkut jalassa luulisin. Housut oli kummiski tummat. Mun keskittymine oli siin toisessa pöydäs eikä jossain törmäileväs ääliös.”

Daniel likisti häntä. ”Kyllä minä ymmärrän. Säikähdin vain kauheasti, kun olit yhtäkkiä ihan avuton. Se tyttö, jota seurasit muuten jäi seurueensa kanssa sinne vielä sen jälkeen, kun me lähdimme.” 

Millalta pääsi suuri haukotus. ”Mä haluisin nukkuu vielä. On varmaan aika aikaista?”

”Kuuden tienoilla”, Daniel vastasi. ”Jos minäkin jään tähän. Lattia oli melko kova.” 

Milla etsi nyt Danielin nimettömän ja pyöritteli sormusta kuin osoittaakseen, että miehellä oli oikein papin antama lupa ´jäädä siihen´. Tämä päästi hänet kaivautumaan omalle puolelleen ja asettui itse pitkäkseen omalleen. Kumpikin nukahti pian turhankin seikkailulliseksi muuttuneen illan uuvuttamana. Herättyään aamupäivällä he söivät yhdistetyn aamiaisen ja lounaan. Pöydässä Daniel pohti ääneen, miten he mahtaisivat saada yhteyden Nemoon. Tämän käynnit olivat sattuneet kreivin aikaan heidän kyselyhalujensa kannalta, joten kumpikaan ei ollut tajunnut tiedustella, miten he voisivat olla kontaktissa tähän päin. 

”Ehkä se aistii, et jotain on sattunu? Viimeks sil oli tietty asiaakin, mut jos sen selkäpiitäki kutitteli tai jotain”, Milla esitti, vaikka se kuulosti aika kaukaa haetulta.

”Luulisin, että jos kyseessä olisi Salem itse, niin siinä tapauksessa olisit varmaan oikeassa. Mutta koska edellinenkin hiippari oli Nemon mukaan kätyri, niin kaiketi tämäkin on”, Daniel totesi kooten samalla leivälleen leikkelettä ja juustoa. 

Milla kopautti munankuoren rikki lautasensa reunaan. ”Salemko sun mielestä käski antaa mulle tyrmäystippoi? Mitä se siitä hyötys, kun niihi ei edellenkään kuole?” 

Daniel loi häneen turhautuneen katseen. ”Sinä itkit ja tärisit vieressäni muutama tunti sitten! Että sen hän siitä hyötyi.” 

”No, en mä sen takii aio lopettaa. Nyt on jo paljo parempi olo, ku on päivä.” 

Millaa kohtaavat silmät muuttuivat suivaantuneiksi. ”Luuletko, että annan sinun asettaa itsesi alttiiksi enää tuolla lailla”, Daniel murahti. 

Milla ei ehtinyt vastata, kun ovikello soi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXVII: Kiivilinnun kutsu, Oliivipuut eivät koskaan kuole ja Tinasotamiehet

 Heippa!

Uuteen-Seelantiin naiivina nuorena morsiamena saapuneen Gwyneira McKenzien lapsenlapsenlapsi Gloria Martyn on saanut viettää idyllisen lapsuuden sukunsa omistamalla lammasfarmilla keskellä Uuden-Seelannin maaseutua. Kun hänen vanhempansa vaativat Glorian saavan sivistyneen nuoran naisen koulutuksen toisella puolella maailmaa ja lähettävät tämän Englantiin, joutuu hän jättämään kaiken rakastamansa, mukaan lukien vannoutuneen suojelijansa Jackin. Vieraassa ympäristössä kaukana kotoa Gloria tuntee olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Kun käy ilmi, että hänen vanhemmillaan ei ole aikomustakaan päästää häntä takaisin rakkaaseen kotimaahansa, ottaa Gloria ohjat omiin käsiinsä ja karkaa uskomattomalle seikkailulle kohti Uutta-Seelantia. Sarah Larkin Kiivilinnun kutsu jatkaa lukijoiden sydämet vienyttä, Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa sukusaagaa ja vie lukijan unohtumattomalle matkalle tietään kotiin etsivän nuoren naisen kanssa.

Monia muita lukijoita järkyttänyt – ja jopa inhottanut – Jackin ja Glorian avioliitto ei erityisesti haitannut minua. Itse asiassa sen perusteet oli selitetty aika hyvin eikä kysymyksessä ollut mikään outo nuori tyttö rakastuu vanhempaan suojelijaansa tarina. Homoseksuaalisuudesta Lark ei vieläkään osaa kirjoittaa, joskin käsittely ei kaikilta osin ole yhtä tympeää kuin aiemmissa osissa. Minulle ei myöskään auennut, miksi Gwyneira olisi pitänyt sodasta palannutta Jackia pelkurina. Varmasti pojan kykenemättömyys mihinkään kävi äidin käytännöllisen luonteen päälle, mutta Jackin kuvittelu millään tavalla pelkuriksi ei minusta sopinut Gwynille millään tavalla. Sotakuvauksista pidin, ”parin viikon sotaan” lähdön huumaa oli kuvattu hienosti, samoin kuin poikien intoa päästä jo todelliseen taistelukosketukseen ja samoin sen tajuamista, ettei sota niin mukavaa olekaan. Kiivilinnun kutsu on tasainen ja hyvä päätös trilogialle.

Muodoton savimurikka muuttuu tulen polttavassa leimussa kauniiksi ateenalaiseksi ruukuksi, mutta jos tulipätsi lietsotaan liian kuumaksi, ruukusta tulee hauras ja se särkyy ennen aikojaan. Niin särkyy myös ihminen, jos hänen rajansa ylittyvät liian usein, mutta tulipätsin kaltaisessa äärimmäisen kovassa paikassa hän huomaa, mitä todellinen kokemus merkitsee. Suojattejaan Olympian kisoihin ohjailevien valmentajien hyppysissä asuu vuosisatojen saatossa kehittynyt taide, herkkyys erottaa toisistaan riittävän kova ja liiallinen lietsonta. Ateenalainen Alekos, painija, valmistautuu Hellaan suuriin kilpailuihin, mutta kohtalolla on hänen varalleen paljon muutakin. Kreikan polisten valtapeli vie nuorta atleettia sotaleireihin, viinitupiin, filosofian syövereihin ja maailmalle aina Persian suurkuninkaan hovia myöten.

Oliivipuut eivät koskaan kuole oli ihan perushyvä historiallinen romaani, joka kuitenkin oli vaatinut minusta vähän rankempaa kättä editoijalta/ kustannustoimittajalta. Kukkonen sortuu välillä suoranaiseen jaaritteluun ja saman toistoon. Napakoittaminen monessa kohdin oli tuonut juoneen toivottua terävyyttä. Kukkonen oli tehnyt taustatyönsä erittäin hyvin. Jäin lähinnä miettimään olisiko antiikin Kreikan kulttuuriin perehtymättömämpi lukija kaivannut enemmänkin selitystä joihinkin tapoihin liittyviin asioihin kuten naisten asemaan ja poikien ja miesten välisiin suhteisiin. Enemmän keskityttiin miehille sopivasti puhumaan politiikasta ja filosofiasta. Kukkonen esitellee tekstissään myös omia valmennusihanteitaan.

Tomin ja Minan nimet loistavat vierekkäin taikashow´n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä? Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento. Anniina Mikama trilogia on maaginen ja historiallinen seikkailu ripauksella scifiä ja romantiikkaa. Trilogian avausosa Taikuri ja taskuvaras sai Topelius-palkinnon ja Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.

Minan ja Tomin tarina sai kivan päätöksen. Tykkäsin, että tapasimme myös Zofian uudestaan. Hän olikin reipas vanha nainen. Pidin myös siitä, miten Merlinin (ja Arthurin) legenda oli liitetty mukaan juoneen. Eikä Merlinin aikamatkustus ole suinkaan tuulesta temmattua, sillä ainakin Muinaisen ja tulevan kuninkaan Merlin tuntuu tietävän, että tulevaisuudessa on esimerkiksi autoja. Arkeonit taas vaikuttivat nanohiukkasilta, joita oikeassa maailmassakin kovaa vauhtia tutkitaan; niillä tosin ei taida olla tietoisuutta. Wiktor oli oma yrmy itsensä ja tinasotamies-Alex sai nimen ja lähti lopuksi etsimään elämäänsä. Wiktorin tuttava Bertie oli myöskin hauska hahmo. Viimeiseen osaan mahtui paljon seikkailua ja taikuusesityksen kulissien taakse kurkistamista.

-Roona-

Koskaan ei pitäis odottaa puolta tuntia kauempaa (Aina on liian kauan -originaalifiktion 22. kuku)

 Moikka!

Myöhemmin he juttelivat tarkemmin Dashmeadoweista ja Greenhilleistä, mutta Milla tulkitsi, etteivät perheet olleet murhanhimoisia, ehkä nimenomaan Andrew´ta ja Elijahia lukuun ottamatta. Itse asiassa he vaikuttivat tavallisilta nirppanokkaisilta ja pikkuisen rasistisilta brittiylhäisöperheiltä. 

”Mä mietin, et voisko Andy ja Elijah olla tavanneet armeijassa?” Milla pohti hiuksiaan haroen. ”Tiiän, et E oli liikemies, mutta eikös kaikki aatelispojat saanet jotain sotilaskoulutusta.” 

Daniel oli heittäytynyt pitkäkseen olohuoneen sohvalle, jonka laitaan Millan hartiat nojasivat. ”Minä en saanut. Paitsi, että opettelin ratsastamaan ja sisäoppilaitoksessa oli sotilaallinen kuri.” Hän naurahti omalle vitsilleen. ”Pysyäkseni asiassa, on kai se mahdollista. Tunnen Dashmeadowt huonosti ja oletin automaattisesti, että Elijah on käynyt sopivasti kouluja ja mennyt sitten jonkun pankkiirin luokse oppiin tai jotakin sellaista.”

Milla jätti asian sikseen, sillä hänen mieleensä oli juolahtanut jotakin muuta. ”Jos otetaan toisenlainen näkökulma. Mehän tiedetään, et Elijah kuoli -50-luvulla ja voidaan kai turvallisesti olettaa, ettei Andrew´kaan kupsahtanut heti seuraavana päivänä sinun jälkeesi.” 

Daniel suuntasi katseensa Millaan. ”Mihin sinä pyrit?” 

Milla ei oikein ollut varma itsekään. ”Kai mä sitä, et jos aatellaan, et Salem ois suoraan sekaantunu sun murhaan ja haluis peitellä sitä, niin Elijahille olis pitäny käydä paljon huonommin, jos se on sun tappaja.” 

Daniel nousi ylös sohvalta ja vääntäytyi Millan viereen. ”Miksi huonommin? Eikö juuri se, että hän kuoli luonnollisen kuoleman melko iäkkäänä, ole paras suoja Salemillekin? Jos niillä on silloinkin ollut joku peli käynnissä, niin olisi epäilyttävää, jos pelinappulat alkaisivat yhtäkkiä kuolemaan tuosta vain. Ja tarkoitan nyt omia pelinappuloita, koska vastustajan siirreltävistä he tuskin välittävät.”

Millan käsi etsiytyi luonnostaan Danielin reidelle. ”Mähän sanoin, et sä oot fiksu, kun vaan rupeet. Jos sä oot ollu tietämättäs nappula jo jossain Salemin aikasemmassa pelissä?” 

Daniel pyöritti päätään. ”En usko, että olen. Nemohan sanoi, että tässä on Salemille jotain henkilökohtaista. En tiedä tuliko hän itse ajatelleeksi, mutta ehkä tämä ei liity peliin ollenkaan.” 

Milla tuijotti Danielia hetken aikaa hämmentyneenä, mutta sitten hänen päässään syttyi lamppu. ”Sä meinaat, et tää ois henkilökohtasta laatikon ulkopuolella?” Hän sai vastaukseksi epävarman nyökkäyksen. ”Hemmetti, Daniel, se kävis järkeen. Sillon Salem ei ois kehittäny yhtäkkisiä tunteita nappuloitaan kohtaan, ei nyt eikä menneisyydessä. Mut mitä me ollaan juteltu niin sä et ole sekaantunu mihinkään hämärään. Ja jos mä Andyn ja herra E:n kohdalla epäilinkin, et oot hakkaillu niiden tyttöjä, niin Salemin kohdalla se on aika epätodennäköstä.”

Danielin suu venyi kirpeään virnistykseen. ”Niin, tässä tapauksessa kaikki on varmaan mahdollisuuksien rajoissa. Seuraava ehdotus ei ole kunniallinen, mutta meidän pitäisi varmaan etsiä törkyä sekä Andysta että Elijahista. Muuten tuskin keksimme miksi Salem olisi ollut kiinnostunut heistä.” 

Milla nipisti hieman housujen alla tuntuvaa lihasta. ”Sä oot siis alkanu ajatella, et E on sun tappaja. Kun Andyn äänen sä oisit luultavasti tunnistanu.” 

Daniel kohautti harteitaan. ”Se on meidän tutkimustemme perusteella paras lähtöolettamus, eikö vain? Voimmehan me aina palata takaisin tähän pisteeseen, jos olimme väärässä.” 

Millaan katsovissa koiranpentusilmissä heijastui epävarmuutta, vaikka sanojen takana oli pontta. ”Tietty voidaan. Ja netistä löytyy taatusti lokaa jokasesta eläneestä ihmisest, jos vaan jaksaa kaivaa. Elihän oli hankkinu rahansa jotenkin rikollisesti, siin meille eka kohde.”

Seuraavana päivänä Millan hoidettua ensin juoksevia työasioita, he aloittivat etsinnän. Milla oli salaa toivonut, että Elijah Dashmeadow´sta olisi kirjoitettu jossain kirjassa, kun hänen jättämiään perintörahoja oli myöhemmin käytetty hyviin töihin. Nopeasti osoittautui, että miehestä oli tehty kokonainen teos ja kirjoittaja oli vieläpä joku perheen ulkopuolinen eli sisältö tuskin oli pelkkiä kaunisteltuja ylisanoja. Ennen Amazoniin menemistä Milla päätti huvikseen katsoa löytyisikö kirjaa kirjastosta. Yllätyksekseen hän huomasi kaukolainan olevan mahdollinen ja soitti kirjastoon, jotta varmasti tekisi tilauksen oikein. Teoksen saamiseen kuluisi jokunen päivä. 

Milla selitti jutun juonen Danielille ja mainitsi samalla, että hänen – siis heidän – olisi taas illalla lähdettävä varjostusreissulle. ”Mut täl kertaa se on hauskempaa. Kohde on yhes baaris, joten voidaan nauttii oluesta samal, ku vahditaan”, hän vastasi Danielin epäilevään ilmeeseen.

Milla meikkasi kylpyhuoneen peilikaapin edessä. Jostain syystä laittautuminen tuntui pitkästä aikaa todella kivalta. Tai tiesihän Milla mistä se johtui. Kun hän oli ilmoittanut menevänsä kohentamaan naamaansa, Daniel oli sanonut, että hän oli jo nätti eikä tarvinnut mitään kohennusta. Se oli saanut Millan sydämen sykähtämään, vaikka mies tietysti oli vain ystävällinen. Hän oli mielestään aina ollut aika tavallisen näköinen, vaikka kaikenlaiset monnit se mielessään hänelle baareissa hymyilivätkin. Hän veti päälleen vessanpöntön kannelle lojumaan heittämänsä tiukat farkut, joissa hänen perseensä näytti suoraan sanottuna helvetin hyvältä. Danielkin ilmeisesti ajatteli niin, sillä Milla kuuli hänen jupisevan jotain siitä, kuinka ei päästäisi oikeaa vaimoaan ikinä ulos tuollaisissa. 

”Mut nehän on sua varten”, hän sanoi hunajaisesti saaden miehen punastumaan.

Pub Castro ei onneksi ollut mikään räkälä, jos nyt ei mikään fiinein hipsterien oluen maistelu paikkakaan. Milla ohjasi Danielin istumaan korkean pöydän ääreen baaritiskin lähelle ja meni itse tilamaan heille juomat. Hanaolut oli peruskoffia, mutta se saisi nyt kelvata. Kytättävä ei ollut vielä saapunut, joten he saattoivat keskustella niitä näitä, aluksi siitä, että olut oli Danielista aika pahaa. Yhtäkkiä mies päästi matalan uhittelevan urahduksen. Milla kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi selvästi pohjia ottaneen tyypin perääntyvän hieman. 

”Mitäs toi oli?” 

Daniel laittoi kämmenensä hänen polvelleen. ”Hän tuijotti sinua.” 

”Ja aattelit vähän niin ku muistuttaa, et mä oon varattu.” 

Daniel pyöräytti silmiään. ”Ei, mutta hänen katseensa harhaili… tuota… öö… sopimattomissa paikoissa.” 

Milla sipaisi miehen sormia. ”Hyvin toimittu. Vaan sul on tänään lupa tsiigailla niitä sopimattomia paikkoja.” Daniel oli tukehtua ottamaansa suulliseen.

Onneksi Millan odottama tyttö ilmestyi seuraavalla ovenavauksella kiehnäten kundin kainalossa, joka ei todellakaan ollut hänen poikaystävänsä. Jätkä näytti melkoiselta kovikselta, hänen kaulansakin oli lähes poskipäitä myöten tatuoitu. Milla tarkkaili sivusilmällä, kun pariskunta ja joukko muita ahtautui yhteen loosiin. Toimeksianto oli siitä harvinainen, ettei hänen tarvinnut ottaa kuvia tai muitakaan todisteita, poikaystävä halusi hänen vain tarkkailevan ja sitten kertovan havainnoistaan. Tytön silmät näyttivät niin kummallisilta, että poikkiksen epäilyt huumeiden käytöstä uuden ihastuksen kanssa olivat tainneet osua oikeaan. Daniel ilmoitti tarvitsevansa wc:tä ja Milla osoitti päällään missä helpotushuoneet sijaitsivat. Joku mies tuuppasi Millan olkapäätä ja pysähtyi pyytelemään anteeksi. Milla hätisti hänet pois ja keskittyi katsomaan vahdittavaansa. Hän hörppäsi tuopistaan.

”Milla, onko sinulla huono olo?” 

Hän havahtui Danielin hiljaisiin sanoihin. Päässä tuntui jotenkin haperolta ja häntä huimasi. 

”Ei…” Milla horjahti, kun näkökenttä sumentui sekunniksi. 

Daniel tuki häntä ja hän kuuli tämän sanovan jotain kotiinlähdöstä. Milla yritti väittää vastaan, mutta mustuus yllätti hänet uudestaan eikä poistunut enää.

-Roona-