Mietteitä kirjasta XCIV: Minun lyhyt historiani, Suuri lammasseikkailu ja Rakkautta koleran aikaan

Heippa!

Kosmologi Stephen Hawkingin teoriat ovat muuttaneet käsitystämme maailmankaikkeuden historiasta. Nyt maailman kuuluisin tiedemies kertoo oman tarinansa. Kun Stephen Hawkingilla todettiin 21-vuotiaana hermostoa tuhoava ALS-oireyhtymä, hänen ennustettiin kuolevan pian. Hawking ei kuollut, vaan kehitti tiedemaailmaa mullistaneet teoriat maailmankaikkeuden synnystä ja luonteesta. Runsaasti kuvitetussa elämänkerrassaan 72-vuotias Hawking kertoo hauskasti ja avoimesti elämänsä ja ajattelunsa kehityksestä ja käännekohdista; ei vähiten siitä, miten tietoisuus oman elämän rajallisuudesta on ajanut häntä eteenpäin mahdottomilta tuntuvien henkilökohtaisten ja tieteellisten haasteiden edessä.

Hyvin lyhyt ja ylimalkainen elämänkerta. Plussana kuitenkin se, että Hawking kertoo itse itsestään. Välillä oli vaikea hahmottaa, oliko hän mukavaatimaton sanoessaan ihmisten olevan häntä fiksumpia vai tarkoittiko hän sitä todella. Kenties tässä ulkopuolisessa kertojassa/kirjoittajassa olisi ollut apua. Toisaalta hän tuntui olevan omista tieteellisistä saavutuksistaan hyvin varma (mikä on varmaan ihan aiheellista – se vain tuntui näin suomalaisesta näkökulmasta, jossa on aina tottunut jättämään jonkinlaisia varauksia, kovin no, varmalta). Hawking kommentoi myös melko kylmänoloisesti Jane-vaimonsa masennusta, mutta kenties hän – Janen pyynnöstä mahdollisesti – ei ole halunnut syvemmälle mennäkään. Toisaalta aina, kun hän mainitsee lapsensa, on maininnoissa minusta jonkinlaista lämpöä.

Haruki Murakamin Suuren lammasseikkailun tarinan kertoja on tavallinen tokiolaiskaveri, keskivertoa älykkäämpi, mutta kokonaan vailla kunnianhimoa. Odottamatta hänen tylsään elämäänsä ilmaantuu nuori nainen, jolla on ihmeelliset korvat, ja tämä nainen ennustaa, että kertoja joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa. Siitä alkaa suuri lammasseikkailu, joka vie Hokkaidon jylhille lumisille vuorille, keskelle yksinäisyyttä ja mystisiä kokemuksia, odottamattomia oivalluksia ja paljastuksia.

Jälleen Murakamin yhdelläkään hahmolla ei ole nimeä – paitsi Rotalla, joka ei ole kirjassa juurikaan läsnä fyysisesti (ja Rotta on tietysti vain lempinimi myös). On vain minäkertoja, ex-vaimo, tyttöystävä, Pomo, Pomon sihteeri, autonkuljettaja, hotellin pitäjä. Maailmanloppu ja ihmemaassa kertojan tyttö oli lihava (asia, josta piti koko ajan huomautella, mutta joka ei kuitenkaan muka merkinnyt kertojalle mitään), nyt tyttöystävällä on kauniit, seksuaalisesti kiihottavat korvat. Ja keskeisenä hahmona on tähtiselkäinen lammas, jolla on mielessään maailmanvalloitus ja joka pystyy soluttautumaan ihmisten sisään! Varsinainen diktaattori siis. Rotta oli ihan mielenkiintoinen kaveri, ilmeisesti hän esiintyy myös jossakin muussa Murakamin kirjassa.

Nobel-palkitun kirjailijan maagisen realismin klassikkoteos, jossa rakkauden tarttuva tauti ei armahda ketään. Eteläamerikkalaisen maan rannikolle sadan vuoden taa sijoittuva Rakkautta koleran aikaan alkaa siitä, kun Karibian Jokilaivayhtiön 76-vuotias johtaja Florentino Ariza saapuu tohtori Juvenal Urbinon hautajaisiin kertoakseen tämän leskelle, kauniille Fermina Dazalle: ”Olen odottanut 51 vuotta, 9 kuukautta ja 4 päivää toistaakseni teille vielä kerran ikuisen uskollisuuteni ja kuolemattoman rakkauteni valan.” Monivivahteinen, satiirinen romaani itkettää herkkyydellään ja naurattaa roisiudellaan. Osin kirjailijan vanhempien rakkaustarinaan perustuva klassikko sekä kyseenalaistaa että juhlii rakkauden hulluutta.

Apua, minulle tuli kyllä Florentino Arizasta ihan stalkkerifiilis, kun hän aina vaan istuksi siellä penkillä odottamassa, että tietty ihminen kulkisi ohi. Harmiton stalkkeri ehkä, mutta harva sellaisiinkaan on ihastunut. Ferminasta tykkäsin, hän oli reipas tapaus ja mukava, kun hän ei jäänyt murehtimaan, ettei tullut menneeksi yhteen Florentinon kanssa, vaikkei Juvenal Urbinon kanssa solmittu avioliittokaan niin rakkaudentäyteinen ollut. Florentino Arizan naisystävät olivat kaikki myös kiinnostavia hahmoja. Kiinnitin huomiota, että kirjailijalla on tapa puhu kaikista sekä etu- että sukunimellä. En muista oliko näin myös Sadan vuoden yksinäisyydessä, siitä jäi lähinnä mieleen, että kaikkien nimi oli Alejandro (tai joku vastaava).

-Roona-

Uusikuu ja särkynyt

 Moikka!

Uusikuu oli kietonut puutarhan pehmeään hämärään. Yökasteen pisarat kostuttivat ilmaa ja olivat lähes lohduttava näky kasvien lehdillä. Saima oli vetänyt shaalin harteilleen, vaikka ulkona ei juuri ollut kylmä. Kivi hohti vienosti hänen edessään. Äidin hauta. Hän muisti äidistä vain säikeitä ja ne olivat onnellisia säikeitä, sellaisia, joita vain pikkulapsella saattoi olla: hahtuvia äidin suukoista ja tuoksusta. Kun isä oli päivällä ojentanut Saimalle kirjeen, jonka äiti oli kirjoittanut tyttärelleen annettavaksi tämän täysi-ikäistyessä, hän oli tuntenut pehmeät huulet päälaellaan. 

Isä oli särkynyt pysyvästi silloin, kun äiti oli kuollut. Saima oli aistinut sen, vaikka oli ollut vasta kolmen ja vaikka isä oli yrittänyt peittää kaiken kipunsa jatkaakseen elämää tyttärensä kanssa. Saima katseli valkoisen kiven kaiverrusta. Irismu. Aarteeni. Isä kutsui häntä samalla hellittelynimellä. Hän tiesi isän taustasta: kuinka tämä oli ollut orja eikä ollut koskaan kuvitellut edes saavansa perhettä. Sitten oli tullut äiti, yhtä aikaa kalliota kärsivällisesti uurtava vesipisara ja raivokas pyörremyrsky. Saima huokasi ja käpertyi kiven lähelle niin, että kasvot olivat aivan äidin nimen vieressä. Hän mursi sinetin, johon kukaan ei ollut viiteentoista vuoteen kajonnut.

Rakas Saima! 

Kunpa voisin nähdä sinut nyt, sillä sinusta on varmasti kasvanut ihmeellinen nuori nainen. Muista, että isäsi ja minä olemme sinusta valtavan ylpeitä, aina. Oletkohan yhtä omapäinen kuin kolmevuotiaana? Ehkä omapäisyytesi on kypsynyt periksiantamattomuudeksi, sellaiseksi, mitä elämässä tarvitaan. Tiedän, että monet sanovat, etten minä voittanut periksiantamattomuudellani kuin tuskaa, mutta he eivät tajua yhtään mitään. Minä sain isäsi ja sinut ja John-sedän ja Bela-sedän – mutta ennen kaikkea isäsi ja sinut. Sen onnen puolesta olisin kernaasti ollut vielä kymmenen kertaa periksiantamattomampi, omapäisempi ja kovapäisempi. Niin, että ole sinäkin. Ole hankala isällesi, kiduta Johnia ja Belaa mitä epäsopivimmilla ihastuksilla. Olet tietenkin jo tehnyt niin ja suudellut varmasti aika montaa poikaa, toisin kuin äitisi, joka sai ensimmäisen hennon suukon vasta täytettyään kahdeksantoista vuotta. Ja muista nauttia jokaisesta hyväilystä ja ihailevasta katseesta, ja ne kädet ja huulet, joita et lähellesi halua, aja muristen pois. Muistathan, että meidän sylimme on aina sinulle avoin, riippumatta kuinka pahasti maailma on sinua verottanut. Kerrothan isällesi, että rakastan häntä täällä kaikkeuden toisella puolellakin valtavasti. En ole erityisen hyvä kirjoittamaan tulevaisuudella ja sanani loppuvat, mutta muista, etteivät vanhempien synnit koskaan kuulu lasten kannettaviksi. Pyydä isääsi suukottelemaan sinut märäksi ja halaamaan sinut ryttyyn minunkin puolestani kahdeksantoistavuotispäiväsi johdosta. 

Rakkaudella, äiti

Kyynelet olivat jo tuhrineet vapisevaa mustetta ja valuivat Saiman poskilla valtoimenaan. Äidin olemuksen tuntu paperilla lämmitti häntä. Oikeastaan John-sedän – joka oli kuollut viime vuonna – mainitseminen oli saanut hänet itkemään. Muutenhan kirje oli täynnä toivoa. Erityisesti äidin viimeinen neuvo oli aiheuttanut hänessä käsivarsia pitkin juoksevia kylmiä väristyksiä. Vanhempien synnit eivät koskaan kuulu lasten kannettaviksi. Saiman sydän puristui rinnassa. Saattoiko olla, että äiti antoi haudan takaa siunauksen hänen uhkarohkealle hankkeelleen. Sille, että sydän tahtoi kurottaa kohti kiellettyä. Ei hän tiennyt tulisiko siitä koskaan edes mitään vakavaa, mutta pelkkä hetkellinen leikkikin olisi isälle raskasta hyväksyä. Saima käänsi poskeaan kovalla pinnalla. 

”Äiti, minä en koskaan anna anteeksi Kasparin isän rikoksia – sinun kuolemaasi. Mutta Kasparille minä haluaisin antaa mahdollisuuden.” 

Puutarha ja uusikuu olivat sulkeneet hänet rauhoittavaan syleilyyn ja kivikin tuntui lämpimämmältä. Saima tunsi viriävän toiveikkuuden. Kun hän seuraavan kerran tapaisi Kasparin, hän voisi hymyillä pojalle avoimesti. Hän nousi, kuiskasi onnellisia sanoja hiljaisuuteen ja lähti sisään käskeäkseen isää toteuttamaan äidin viimeisimmän toiveen.

-Roona-

Elokuvissa LXXVI: Harold Fryn toiveikas taival

 Heippa!

Elokuvan on käsikirjoittanut Rachel Joyce ja se perustuu hänen kirjaansa The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry (suomennettu nimellä Harold Fryn odottamaton toivioretki). Pääosia esittävät Jim Broadbent (Harold Fry), Penelope Wilton (Maureen Fry), Earl Cave (David Fry), Linda Bassett (Queenie) ja Daniel Frogson (Wilf), Joseph Mydell (Rex) ja Nina Singh (huoltoaseman myyjätyttö).

Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenieltä, joka kuolemassa syöpään saattokodissa. Harold päättää siltä istumalta lähteä tapaamaan Queeniä vielä viimeisen kerran hyvittääkseen erään vanhan tekonsa. Hän aikoo tehdä matkan jalan, missä ei olisi mitään ihmeellistä, ellei matkaa olisi 800 kilometriä. Viimeisen inspiraation toivioretkeen antaa tätinsä syövälle menettänyt lähihuoltoaseman myyjätyttö. Harold taistelee myös omien haamujensa kanssa, hän on menettänyt poikansa, mutta vasta tarinan edetessä selviää miten. Pian Harold kävelyretki on valtakunnallinen uutisaihe ja häntä tukemaan liittyy joukko innokkaita vaeltajafaneja. Lopulta Haroldin on kuitenkin jätettävä heidät ja taivallettava viimeinen osuus Queenien luo yksin.

Aluksi ihmettelin, miten Harold ei yhtään ajatellut, että Maureen odotti häntä kotiin. Mutta ehkä asia on tullut esille kirjassa Haroldin sisäisen dialogin kautta ja sitä on ollut hankala tuoda elokuvaan luonnollisesti. Hän tosiaan soittaa kertoakseen, missä on ja mitä tekemässä vasta käveltyään ensimmäisen päivän. Toisaalta hänelle ja Maureenilla on mennyt huonosti Davidin poismenosta saakka, joten heillä ei liene keinoja kommunikoida tällaisia asioita toisilleen. Davidista puheenollen, ensin luulin hänen vain häipyneen, kenties hämäräperäisten kaverien seuraan. Tarina säilytti tämän uskomuksen katsojalla hyvin loppuun asti, vaikka se oli vain Haroldin toiveajattelua (koska siinä tapauksessa poika voisi tulla joskus takaisin), todellisuudessahan David hirttäytyi.

Minusta oli hauskaa, ettei Harold tajunnut, että hänestä tulee somejulkkis saman tien, kun se mies baarissa otti hänestä kuvan puhelimellaan. Vaikken minäkään ihan täydellistä somesukupolvea edusta, niin olin heti, että viimeistä huomenna tämä human interest keissi on kaikissa medioissa. Pidin myös siitä, että katsoja sai luulla aika pitkään, että Haroldin ja Queenien välillä oli ollut aikoinaan ihastusta tai jopa romanssia, Maureenin käytös vielä vahvisti tätä ajatusta, mutta lopulta Harold sitten itse kumosi sen ja paljasti minkälaisen uhrauksen Queenie oli hänen vuokseen tehnyt. Wilf-parka oli suloinen, mutta hän jäi lähinnä Davidin eläväksi verrokiksi, koska lopussa ei paljastettu, mitä hänelle tapahtui (toisin kuin Haroldia majoittaneelle lääkärille ja Exeterin asemalle tavatulle miehelle).

Elokuvassa näkyi paljon kauniita englantilaisia maisemia ja toisaalta tyypillisiä englantilaisia pikkukaupunkeja. Musiikista sen verran, että juonen kannalta siellä oli muutama erittäin hyvin ajoitettu ja kaunis laulu. Tykkäsin kyllä paljon, vaikka elokuva oli itse asiassa surullisempi kuin odotin. Aion lukea myös Rachel Joycen kirjan tulevaisuudessa.

-Roona-

Unikeonpäivänä

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K.Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja juonen. Minä kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahallista korvausta.

”Evan, tule nyt”, Linda Granger hoputti miestään. Hän itse oli jo pihalla laukkuineen ja pälyili näkyikö heitä noutamaan lähetettyä velhoa. 

Evan tuli ulos reppunsa kanssa kannatellen pukupusseja. Lindan mahassa kupli miellyttävästi. Hänen tyttärensä menisi huomenna naimisiin. Pikku-Hermione. Paitsi ettei hän enää ollut mikään tyttö vaan urhea nainen. Hermione oli tehnyt suuren päätöksen, kun oli poistanut heidän muistonsa ja lähettänyt heidät turvaan Australiaan. Kuinka monta kertaa Lindalle niin rakas kiharapää olikaan pyytänyt anteeksi, kun oli tuonut vanhempansa takaisin Lontooseen, vaikka yhtäkään ei olisi tarvittu.

Pihaportista asteli roteva tulitukkainen mies. Linda hymyili. Yksi Ronin veljistä, se lohikäärmeiden hoitaja varmaan, hän päätteli lihaksikkaissa käsivarsissa risteilevistä pienistä valkoisista arvista. Evan kiirehti kättelemään häntä vapaalla kädellään ja mies esittäytyi Charlieksi. Charliella oli mukanaan tyhjä Coca-Cola tölkki, joka toimisi porttiavaimena Kotikoloon. Hän selitti, että heidän kaikkien pitäisi koskettaa tölkkiä yhdeltä, jotta taika toimisi. Kello oli viittä minuuttia vailla. Kun se löi tasan, Lindasta tuntui kuin hänet olisi imaistu suureen vesipyörteeseen. Tunne oli aika tavalla epämiellyttävä, mutta se ei kestänyt kauan. Pian he saapuvat päät hieman huippaavina mäelle, josta kulmikkaan talon saattoi jo nähdä.

Lähellä kuistia vaelteli lauma punatukkaisia miehiä ja yksi mustatukkainen. Linda tunnisti Harry Potterin ja tyttärensä kihlatun Ronin. Arthur Weasley kiirehti tervehtimään heitä, kun he saapuivat joukon keskelle. 

”Hauska nähdä! Meidät on ulkoistettu hetkeksi, koska Hermione sovittaa hääpukuaan. Rouva Granger, teidän on varmaan parasta mennä katsomaan. Ja herra... Evan?... Aivan toki... Evan voisi kertoa minulle...” 

Linda tunsi ilon kareen huulillaan, kun Arthurin ääni haipui hänen johdattaessaan Evanin sivummalle. Hermione oli pääsemässä osaksi ihanaa perhettä. Ron ja Harry tulivat myös ujosti sanomaan hei, mikä huvitti Lindaa, sillä hän tiesi, ettei kumpikaan pojista ollut ujo. Hän tiedusteli jännittikö huominen jo kovasti sulhasta ja bestmania. Ron muuttui ruusunväriseksi ja mutisi jotain vähästä ja Harry nyökkäsi vakavana.

Linda astui sisälle, jossa kaikki näytti siistiltä, mutta silti siltä, että siellä asusti väliaikaisesti viitisentoista ihmistä. Vaaleat suortuvat lehahtivat olohuoneeseen. 

”Rouva Granger”, Fleur sanoi ärrät sorahtaen. ”`Ermione on melkein valmis. Tulkaa mukaan.” 

Linda nousi nuoren naisen perässä kolmanteen kerrokseen. Huoneen ovi avautui pumpuliseen unelmaan. Kaikkialla oli koristeita, jokaisella paikalla olevalla naisella oli hiuksissaan tuoreita kukkia ja keskellä seisoi Hermione katsellen mekkoaan lattialla seisovasta peilistä. 

”Voi, kulta, oletpa sinä kaunis”, Linda huokasi kyynel silmäkulmassaan. 

Hermione tuli halaamaan häntä. ”Äiti, ihanaa, että olet täällä.” 

Kun he irtautuivat toisistaan, Hemione esitteli muut naiset hänelle. Mollyn Linda oli tietysti tavannut aiemmin, mutta Ginnyn, Fleurin, Angelinan ja Lunan hän tunsi vain tyttärensä kirjeiden perusteella. Hiljainen ja ystävällinen Audrey oli hänelle täysin uusi tuttavuus ja paljastui kolmanneksi vanhimman veljen Percyn vaimoksi.

Molly tarjosi hänelle pikkuleipiä ja Luna kaatoi teetä. Linda otti kupin käteensä muiden alkaessa jälleen liehua Hermionen ympärillä. 

Molly tuli hänen viereensä. ”Ronald katselee häntä aivan eriyisellä tavalla. Tuo mieleeni Arthurin, kun me silloin joskus tapasimme.” 

Sanat huokuivat lempeää rakkautta Hermionea kohtaan. Tytöt keskustelivat innokkaasti siitä, miten perheen miehet reagoisivat pukuun. 

”Minä luulen, että Harry itkee”, Ginny arveli. ”Hän on pidätellyt koko viikon. On hirveän tunteellista, kun hänen parhaat ystävänsä menevät naimisiin.” 

Hermione tökkäsi tätä leikkisästi olkaan ja Linda ihaili sivusilmällä, miten puku suli tyttären liikkeisiin. Silloin hän muisti, asetti tyhjän teekuppinsa lähimmälle pöydälle ja työnsi kätensä taskuunsa.

”Kulta, toin sinulle jotain sinistä”, hän sanoi safiiririipus kämmenellään. 

”Isoäidin koru”, Hermione äännähti liikuttuneena ja antoi äitinsä kiinnittää riipuksen kaulaansa. Kaikki tulivat ihailemaan sydämenmuotoista sinistä kiveä. 

Luna liukui liki Lindaa ja laittoi hänen ohimolleen pari hennonturkoosia orvokkia. ”Saat jotain sinistä myös takaisin”, tyttö sanoi unenomaisella äänellä. 

Linda huomasi kyyneleen Hermionen silmäkulmassa, kun tämä alkoi nauraen selittää Lunalle jästien ´jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä´-tapaa.

Aurinko väritti Kotikolon kukkeaksi laitettua pihamaata pilvien välistä. Linda muisti kuinka Hermione oli rakastanut unikeonpäivää lapsena. Ei ihme, että hän oli valinnut sen hääpäiväkseen. Tytär oli halunnut noudattaa perinnettä, jossa pisimpään nukkunut kasteltiin herättyään läpimäräksi. Linda epäili, että Arthur oli tahallaan jäänyt viimeiseksi sänkyyn, hän kun oli niin innostunut ei-taikovien jutuista.  

Hänen ympärillään kävi jännittynyt supina. Ron ja Harry odottivat jo kauniin ruusukaaren alla vihkijän kanssa ja muut olivat muodostaneet pienen käytävän morsiamen kulkea, kun tämä kohta saapuisi. Vieraita ei ollut paljon: Neville Longbottom ja hänen tyttöystävänsä Hannah, Lunan isä Ksenofilius ja Minerva McGarmiva. Hermione ja Ron olivat halunneet juhlia niin perhekeskeisesti kuin mahdollista.

Säteet loistivat nyt aukealta taivaalta. Yhtäkkiä pikkulinnut alkoivat laulaa sievää sävelmää ja kaikki hiljenivät. Ginny tuli ensin hempeän roosanvärisessä mekossa ja asettui kaason paikalle. Hermione käveli  hetken kuluttua hitaasti esiin isänsä käsipuolessa hymy huulillaan ja ylpeät Victoire ja Dominique perässään huntua kannatellen. Lindan sydämen läpi pyyhkäisi lämmin aalto. Liikutus nousi pintaan. Silmäkulmastaan hän huomasi, että Ronin henkäys jäi puoli tiehen ja että Harryn ensimmäinen kyynel kiilteli jo tämän poskella. Bestmanin piti tökätä häikäistynyttä sulhasta selkään, jotta tämä älysi lähteä tulevaa vaimoaan vastaan. Luovutettuaan tyttärensä Evan tuli Lindan viereen ja puristi hänen kättään.

Seremonia oli varsin lyhyt ja ytimekäs. Ron katsoi kuitenkin koko sen ajan Hermionea sellaisen ihmetyksen vallassa, että Lindaa riipaisi. Aivan kuin maailmassa olisivat olleet vain nuo kaksi. Pian pari suuteli ensi kertaa avioparina. Vierasjoukko parveili heidän ympärilleen onnittelemaan. Juhlia syötiin ja tanssittiin pitkälle yli pimeän tulon.

Linda heräsi, kun aurinko oli nousemassa. Hän pyöri hetken aikaa ja päätti sitten nousta ottamaan muutaman askeleen. Ikkunasta hän näki kaksi toisiinsa kietoutunutta hahmoa pihalla. Valo maalasi heidät uuden aamun kullanpunalla. Linda hipsi takaisin vuoteeseen ja jätti onnellisen parin nauttimaan yksityisestä hetkestä ilman kenenkään katsetta.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCIII: Herran soturit 2, Hiiriä ja ihmisiä sekä Ateenan portit

 Heippa!

Hussilaisten riveihinsä värväämä nuori lääkäri Reynevan on vapautunut Troskyn linnan tyrmästä taikakeinoin – mutta ei aikaakaan, kun hän päätyy taas kiipeliin jos toiseenkin. Reynevanilla on silti onnea, sillä hän pääsee lopulta rakkautensa kohteen, ihanan Nicolettan jäljille. Mutta miten käy nuorten rakastavaisten, kun Reynevan joutuu tekemisiin salaperäisen Vogelsang-ryhmän kanssa ja hussilaissodat kutsuvat jälleen nuorta miestä? Herran soturit on Hussilaistrilogian toinen kirja. Nykyisten Puolan ja Tšekin värikkäällä 1400-luvulla rymistävä teos ilmestyy kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Herran soturit 2 jatkaa siis Reynevanin ja hänen kumppaniensa vaiheikasta tarinaa suoraan siitä, mihin Herran soturit 1 päättyi.

Huonostihan rakastavaisille tietysti käy, vaikka Jutta (tai siis Nicoletta) taitaa toistaiseksi olla ainakin hatarassa turvassa. Reynevan on kyllä ihailtavasti loppuun saakka aatteen mies. Hän ei houkutellut Orpoja ansaan, vaikka panokset olivatkin kovat. Tämä osa olikin aikamoista sotimista. Ja raakaa myös. Hussilaisten taktiikka ei vaikuta valloittamiseen sopivalta, mutta kenties heitä on siihen liian vähän. He käyvät vain tappamassa, polttamassa ja ryöstämässä ja vetäytyvät sitten takaisin keskusalueilleen Böömiin. Vogelsang oli mielenkiintoinen vakoojaorganisaatio. Sen jäsenet olivat hykerryttävän luihun ja salamyhkäisen oloisia. Tykkäsin kyllä tästäkin osasta, aiempien kirjojen taattu tyyli jatkuu.

George ja Lennie ovat elämän heittelemiä sekatyömiehiä, jotka vaeltavat työn toivossa karjatilalta toiselle. Työtä löytyy silloin tällöin, mutta hidas ja erilainen Lennie onnistuu aina sotkemaan asiat, ja miehet joutuvat taas tien päälle. George kantaa raskasta vastuuta uskollisesta Lenniestä ja haaveilee vapaammasta elämästä. Silti heidän suhdettaan leimaa lämmin ystävyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. George suojelee ja auttaa jättiläismäistä, lempeää Lennietä, joka rakastaa hiiriä ja muita pieniä eläimiä. Niitä Lennie aina hoivailee, mutta pienet otukset eivät selviä suurissa kourissa, ja murhenäytelmä seuraa vääjäämättä toistaan. Neuvokas George ja yksinkertainen Lennie tavoittelevat työtä ja itsenäisyyttä vaelluksellaan halki Kalifornian. Kun miehet pääsevät Soledadin karjatilalle töihin, tuntuu hetken verran kuin unelmat voisivat toteutua.

Minulle oli yllätys, että tämä tapahtuu karjatilalla. Näytelmäversio, jonka näin oli lavastettu niin, että kuvittelin heidän työskentelevän kaivoksessa. Ja joo, näytelmässä oli myös kyllä tuo hevosenkengänheittopeli, mutta voi kai sellaista pelata kaivoksellakin. Mutta tykkäsin kirjasta senkin takia, että aikamääreet olivat näytelmää selvemmät. Pysyin paremmin perässä, kun kohtausten välissä oli tunnelmointi paloja ja mainittiin illasta tai aamusta. Juonen kannalta on aika olennaista, että George on pienempi kokoinen ja Lennie suurensuuri. Ymmärrän, että tällainen on teatterissa roolituksen kannalta hankalaa, mutta minulta jäi ainakin ymmärtämättä, mikä Georgen ja Lennien kokoero on. Hauska kuitenkin oli lukea, kun oli jo toisenlaiseen versioon tutustunut.

Marathonin tasangolla pelottomat ateenalaiset käyvät taistoon vapaudesta. Persian kuningas Dareios haluaa liittää kreikkalaiset kansakuntaansa, mutta vapaa kansa ei aio luopua saavuttamistaan oikeuksista. Ateenalaiset kukistavat Persian armeijan, mutta vuosia myöhemmin kaupunkivaltio on sisäisten poliittisten kiistojen repimä. Kun Persia hyökkää uudelleen kostaakseen tappionsa, on kreikkalaisten unohdettava keskinäiset juonittelunsa ja yhdistettävä rivinsä säilyttääkseen vapautensa. Ateenan portit on Conn Igguldenin Ateenalainen-sarja ensimmäinen osa. 

Tuntuupa ihan erilaiselta lukea, kun on itse käynyt Agoralla, Areiopagilla ja Pnyksillä sekä nähnyt Marathonin tasangon. Paikat olivat siis tutut ja tykkäsin kirjasta muutenkin. Ksantippos oli mielenkiintoinen ja ristiriitainen henkilö. Myös hänen vaimolleen Agaristeelle oli annettu kivasti toimijuutta. Pidin sotatekniikan kuvauksesta, siitä millaiset varustukset eri sotilailla oli ja miten kolmisoutuja soudettiin ja miten niillä tehtiin manöövereitä. Tiesiköhän Agariste Epikleioksen suuntautumisesta vai tyytyikö vain siihen, että karkotettu aviomies oli käskenyt juuri tämän käydä varmistamassa aina välillä, että perheellä on kaikki hyvin?

-Roona-

Tanssi tänä yönä

 Moikka!

Rummut löivät villisti, vaikkei vielä ollut edes myöhä. Akube oli käynyt tanssimassa pienen tanssin lasten kanssa, palannut viereeni ja limittänyt sormensa omistavasti omieni lomaan. Kulkijat olivat ajaneet täyteen lastatut kärrykotinsa löyhään ympyrään ja sytyttäneet keittonuotionsa. Akube ei kuulunut tähän heimoon, mutta yhteisiä sukulaisia oli löytynyt jo kahdeksan sukupolven päästä, joten häntä kohdeltiin melkein omana poikana. Muutama tyttö virnuili meille, mutta sen kummempaan he eivät ryhtyneet. Ehkä Akuben kulkijoille ominainen elekieli kertoi, ettei kannattanut. 

”Tämä on vain lasten hulluttelua. Rumpalit kilpailevat lämmitelläkseen varsinaisia teeroja varten”, hän valisti minua äkkiä syntyneeseen leiriin viitaten. 

Minua hävetti myöntää, kuinka innokkaasti odotin näkeväni Akuben teeran pyörteissä jonkun kulkijatytön kanssa. Esiintyessään kanssamme sirkuksessa hän tanssi vain konservatiiviselle yleisölle sovitettuja muotoja ja aina yksin. Kulkijoilla oli tapana teerata – se oli oma verbinsä heidän sekakielessään – tyttö-poika-pareina; sääntö oli ikivanhaa perua, eikä sitä katsottu tarpeelliseksi rikkoa vain siksi, että nykyään jotkut pojat menivät nukkumaan toisten poikien telttoihin ja tytöt toisten tyttöjen. Vähän vanhempia, ehkä 12-14-vuotiaita, koltiaisia oli liittynyt piirin nyt, kun vanhemmat olivat vapauttaneet heidät leirinpystytysvelvollisuuksista. Heillä oli vielä omat leikkinsä, jotka olivat kukkoilua, toisin kuin viettelyn ja vakuuttamisen teerat. 

Kiharatukkainen ja teräväsilmäinen nuori nainen toi meille pieniä paloja naposteltavaksi. Hän hymyili. ”Mun nimi on Sekale. Sä teeraat sitten mun kanssa. Haluun nähdä mitä tollanen sirkuspoika osaa.” 

Akube virnisti hänelle veikeästi takaisin. ”Jo vain sinunlaisesi ilmestyksen kanssa. Tää on Simon. Se on meidän puuseppä”, hän vastasi viitaten minuun. 

Sekale mittaili hoikkaa olemustani arvioivasti katseellaan. ”Taitavat kädet varmaan”, hän totesi lähtiessään. 

Poskilleni nousi puna, sillä äänensävy ei jättänyt epäselväksi, mitä nainen tarkoitti. 

Akube naurahti ja suuteli huulipieltäni. ”Niin sulla onkin”, hän kuiskasi korvaani.

Yö oli pimentynyt mustaksi ja tähdet valaisivat ympäröivää tienoota. Olimme syöneet varsinaisen juhla-aterian, ainakin minun näkökulmastani. Olin aivan ähkyssä ja ihmettelin miten Akube voisi kohta tanssia, sillä hän oli nauttinut aivan yhtä paljon ruokaa kuin minä. Unohduin ajatuksiin ja sain palkaksi kyynärpään hellästi kylkeeni. 

”Kuka noista rumpaleista on sun mielestä komein?” Akube tiedusteli. 

”Öööh… tuota… tuo, jolla on punainen tunika”, änkytin yllättyneenä. 

Tosiasiassa en ollut kiinnittänyt huomiota kenenkään muun kuin Akube komeuteen koko iltana. 

”Arvasin.” Akube nousi ja lähti kohti valitsemaani soittajaa. 

”Talasista tulee sun kaveris liittolainen”, totesi viereeni istahtanut tyttö. ”Tiedäthän sä miten teerat toimii? Mä oon muuten Sekalen sisko Sinna.” 

Esittelin itseni ja selitin, etten tiedä mitä liittolainen tarkoittaa. Sinna kohautti harteitaan. ”Harmi, ettei se oo kertonu sulle. Mut kohta sä näät.”

Sekale oli ilmestynyt soittajien piirin sisään ja jutteli syvänsiniseen tiukkaan jakkuun pukeutuneelle rumpalille. Hän oli pukeutunut leveälahkeisiin, ylhäältä muotoja hyväileviin housuihin ja vetänyt ainoastaan erilaisia huiveja vartalonsa ympäri suojaamaan rintoja. Yhtäkkiä kaikki hiljenivät, kun vanha mies asteli kitaransa kanssa piirin tyhjään paikkaan. Hän taikoi esiin koettelevat ensimmäiset soinnut. Akube ja Sekale, jotka olivat odotelleet hetken soittajien takana, astuivat nyt takaisin piiriin ja alkoivat kierrellä toisiaan. Talas soitti lyhyen rytmin rummustaan. Sekale väisti ylpeästi niin, että Akube saattoi astua aivan keskelle ja aloittaa askelsarjansa. 

Olin hämmentynyt sen tuttuudesta. Sitä Akube tapasi esittää yhtenä numeronsa huipentumana. Hetken kuluttua sinijakkuinen liittyi mukaan feminiinisemmällä kuviolla. Sekale otti areenan haltuunsa ja näytti pröystäilevälle flirttailijalle, ettei häntä ihan niin helposti hurmattu. Akube tuli mukaan viimeisiin polkaisuihin ja kehän ulkopuolella seisoskelevat nuoret miehet alkoivat taputtaa käsiään rummun mukana. Villi vuoropuhelu jatkui. Seurasin tarinan kaarta huumaantuneena. Kohta oltiin jo saatilla ja sitten varastettiin suudelmia varjoisissa kulmauksissa.

Rumpujen rytmi muuttui hetki hetkeltä kiihkeämmäksi ja yleisökin oli tullut mukaan vihellyksin, huudahduksin ja lampaannahkasaappaitaan tömistäen. Akuben liike oli kertakaikkisen upeaa. Hänen vahvat lihaksensa liikkuivat notkeasti ja sensuellisti. Olemus oli niin eroottinen, että minua heikotti. Lopussa, kun kummatkin keinuivat hikiset vartalot kiinni toisissaan, en voinut olla kuvittelematta itseäni Sekalen tilalle. Rummutus lakkasi kuin veitsellä leikata ja Sekale suikkasi suukon suoraan Akube huulille. Tämä sai aikaan naisten täydellisen riemuhuutoon repeämisen. Ilmeisesti kiharatukan katsottiin voittaneen viettelykilvan. Akube kumarsi teatraalisesti ja sai muilta nuorukaisilta lohduttavat taputukset olkapäälle ennen kuin nämäkin liittyivät ilon pitoon. Huusin onnittelut Sinnalle, joka oli loikannut jaloilleen ja juossut jo siskonsa luo. 

Akube tuli luokseni ja istahti muitta mutkitta syliini. ”Ajattelin sua koko ajan”, hän sanoi käheästi. 

Vilkuilin ympärilleni, mutta Akube tarttui minua leuasta. ”Ei ne välitä.” 

Hänen kielensä maistui salvialta ja pippurilta. Suudelman loputtua huokasin kaikesta mitä pidättelin sisälläni. Akube irrottautui ja veti minut mukanaan yhteen teltoista. Vietimme yön toisiimme kietoutuneina, kun leiri ympärillämme juhli ja ennen pitkää nukahti.

-Roona-

Elokuvissa LXXV: Pieni merenneito

 Moikka!

Disneyn live action Pienen merenneidon on ohjannut konkari Rob Marshall. Pääosia näyttelevät Halle Bailey (Ariel), Jonah Hauer-King (prinssi Eric), Melissa McCarthy (Ursula), Javier Bardem (kuningas Triton), Noma Dumezweni (kuningatar, Ericin ottoäiti), Art Malik (Grimsby/Kristian), Daveed Diggs (Sebastian, ääni), Jacob Tremblay (Pärsky, ääni), Akwafina (Loiske, ääni), Martina Laird (Lashana, hovinainen) ja Jessica Alexander (Vanessa eli Ursula valepuvussa). Uudet laulut on sanoittanut Lin-Manuel Miranda.

Minun 90-lukulaiseeni lapsuuteeni Ariel kuului enemmän joskus vuosikymmenen keskivaiheilla esitetyn piirrossarjan kuin alkuperäisen koko illan elokuvan muodossa. Minulle ei koskaan auennut, miksi ihmisille oli niin suuri ongelma, kun Halle Bailey roolitettiin Arieliksi. Ehkä enemmän hassua nyt elokuvan nähneenä oli se, että Tritonin tyttäret vaikuttivat kaikki edustavan eri kansallisuuksia, mikä kyllä herättää kysymyksiä kuninkaan suhteesta edesmenneeseen vaimoonsa. Ericin tummaihoinen äiti oli sentään selitetty sillä, että Eric oli adoptiolapsi, joskaan en täysin ymmärtänyt mitä tämä muutos palveli. Myöskään kuningasta ei näkynyt mailla halmeille, mutta leffaan oli varmasti pyritty saamaan enemmän naishahmoja vaihtamalla kuningas kuningattareksi. Grimsby oli muuten superläheinen kuningattaren kanssa. Ehkäpä heillä oli jotain sutinaa, kun kerran kuningasta ei ollut.

Tykkäsin, että sekä Arielille että Ericille oli annettu lisää toimijuutta. Erityisesti Ericin laatikko ei ole olla vain prinssi (kyllä, alkuperäisessä myös hänen roolinsa on jokseenkin kapea), vaan hänellä on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin prinssiys ja sen välttely. Ariel taas on se, joka lopussa surmaa Ursulan. Tosin en pitänyt siitä, että Ericin rooli oli taistelussa niin vähäinen, se olisi voinut olla enemmän yhteisponnistus. Oli hauskaa, että Ariel ja Eric tutustuivat Ericin kotisaareen ja tanssivat. Se sopi hyvin Arielille, joka ei pystynyt enää ilmaisemaan itseään laululla. Pidin muuten aivan erityisesti siitä, että merenväen laulusta puhuttiin seireenilauluna. Tällainen on minusta juuri oikeanlaista hienoista juonen ”aikuistamista”. Oli myös hyvä, ettei Ursulan roolia ollut suurennettu ja se oli oikeastaan täysin sama kuin alkuperäisessä, mikä oli tässä tapauksessa oikea ratkaisu.

Halle Baileyn loistavaa lauluääntä on hyödynnetty erinomaisesti (liekö Disney oppinut Leijonakuninkaasta, jossa heillä sentään oli Beyonce, josta ei otettu kaikkea irti). Hienoa, että Ericille oli kirjoitettu laulu, mutta Jonah Hauer-King ei ole kovin hyvä laulaja, vaikka muuten kelpo näyttelijä onkin. Daveed Diggs taas on Broadway esiintyjä, joten ei ole yllättävää, että hän hoitaa Sebastianin osuudet mallikkaasti.

Leffa oli paikoin todella pimeä. Toki syvemmällä meressä on oikeasti pimeää, mutta tällaisen realistisuuden ei minusta tarvitse yltää satuelokuvaan asti. Olisin siis toivonut enemmän värejä ja kirkkautta.

Tykkäsin elokuvasta ja se on hyvä live action veto Disneyltä.

-Roona-