Väärä Weasley

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Harry Potterin hahmot ja maailma kuuluvat J. K. Rowlingille ja Warner Brosille. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Hermione rojahti työpöytänsä tuoliin. Hän hieroi ohimoitaan sormillaan, sillä niillä kohdin tuntui pieni tykyttävä päänsärky. Hän oli tehnyt viime aikoina paljon töitä. Hän oli tietysti valtavan ylpeä, että oli yhteistyöprojektin johtaja omalla osastollaan. Hänen oma esimiehensä oli suosittanut häntä tehtävään, itsensä ohi. Hermione huokasi. Oli onni onnettomuudessa, että toista tiimiä johti Percy Weasley, joka oli vähintään yhtä kova ja kurinalainen työntekijä kuin hän. Heidän yhteistyönsä oli sujunut erinomaisesti. Miettiessään Percyä Hermione ajautui kuitenkin yhä useammin pohtimaan henkilökohtaisuuksia. Hän tunsi Percyä yllättävän vähän, vaikka oli Tylypahkassa ollessaan viettänyt pitkiä pätkiä kesistä Weasleyden luona Kotikolossa.

Percy oli välillä ollut perheensä kanssa erittäin huonoissa väleissä ja mitä tuli häneen itseensä Ron ja – sivumennen sanoen – Harryn ongelmat olivat vieneet keskittymisen muualle. Hermione ähkäisi tuskastuneena. Olikin pitänyt rueta ajattelemaan Ronia. He olivat olleet yhdessä jonkin aikaa sodan jälkeen, mutta ei siitä ollut mitään tullut. He toimivat paremmin rakkaina ystävinä kuin rakkaina rakastavaisina. Nyt Ron oli ollut vuoden uudelleen löytämänsä Lavender Brownin kanssa. Hermionea kirpaisi kummasti joka kerta heidät nähdessään, mutta hän tiesi Ronin olevan onnellinen ja se oli tärkeintä. Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun oveen koputettiin.

Pansy Parkinson asteli pyytämättä sisään. Naisen naama oli hapan kuin hän ei koskaan joisi muuta kuin pilaantunutta maitoa. 

”Herra Weasley käski tuomaan nämä sinulle.” 

Hän pudotti paperipinkan tömähtäen Hermionen pöydälle ja marssi saman tien pois. Hermione tiesi, että Pansya inhotti olla Percyn alainen. Vielä enemmän naista kyrsi, että Draco Malfoy oli mennyt naimisiin jonkun Astoria-nimisen puhdasverisen kanssa. Parkinsonin huono työmoraali toi kitkaa muuten tiimin puolelta asiallisesti menevään projektiin. Hermione alkoi lehteillä muistioita, joissa oli alleviivausloitsuilla tehtyjä merkintöjä ja Percyn siistiä pientä käsialaa.

Lähtiessään ministeriöstä Hermione törmäsi Muriel McCormaciin, joka lyöttäytyi hänen seuraansa. He tapasivat jutustella silloin tällöin lounaalla. 

”Kai sinä olet tulossa Taikalakien ja Taikaolentojen kurpitsajuhlaan?” Muriel pulputti innokkaasti. Hän oli valmistunut edellisenä vuonna ja aloittanut työt tammikuussa. 

Hermione kohautti harteitaan. ”Olen minä. Vaikka sekin ilta olisi viisaampi kuluttaa työtä tekemällä.” He saapuivat takkojen eteen. 

Muriel hymyili haaveksivasti. ”Uskaltaisikohan herra Weasleyä pyytää tanssimaan? Sinähän tunnet hänet siviilissäkin.” 

Kysymys oli niin latautunut, että Hermione epäili tytön olevan vähän pihkassa Percyyn. ”Toki. Hän on ihan mukava”, hän vastasi ja astui takkaan.

Juhlien päivänä kaikki lähtivät aikaisemmin kotiin. Hermione jäi kuitenkin toimistoonsa viimeistelemään töitään. Hän oli ollut kaukaa viisas ja ottanut illan asun mukaan. Vaatteet voisi hyvin vaihtaa ministeriössäkin, sosiaalitilat oli vastikään remontoitu. Juhlat alkaisivat seitsemältä. Vähän ennen kuutta hän lukitsi työhuoneensa oven ja hipsi kasseineen alakerrokseen nimetylle kaapilleen. Riisuttuaan hän taputteli kainaloitaan kosteuspyyhkeellä, sipaisi deodoranttia ja sujahti punaiseen mekkoonsa. Hermione oli ostanut mekon hetken mielijohteesta ja se oli maannut käyttämättömänä kaapin perällä. Se oli pikkuisen liian seksikäs hänelle, mutta kenties puheet hänen takakireydestään häviäisivät, kun hän näyttäisi työkavereilleen, että osasi repäistä. Hän alkoi selvittää omapäistä hiuspehkoaan vilkaistuaan ensin peiliin ja todettuaan, että hänen aamulla tekemänsä meikki saisi kelvata juhlissakin.

Hermione hymyili astuessaan ministeriön koristeltuun kabinettiin. Ihmisiä oli paikalla jo jonkin verran. Joku huikkasi hänelle boolimaljan luota. 

”Vau, Granger. Olet näköjään vaihtanut vapaalle tänään”, Terry Boot totesi ojentaessaan hänelle punertavan juoman täyttämää lasia. 

Hermione kohautti harteitaan muka välinpitämättömästi. ”Sinäkin näytät tyylikkäältä.” 

Boot nyökkäsi virnistäen ja alkoi puhella siitä miten ilmiömäinen Ginny Potterin viimeisin huispauspeli oli ollut. Hermione kuunteli puolella korvalla. Hän ei juuri välittänyt huispauksesta, vaikka iloitsikin vilpittömästi Ginnyn menestyksestä. 

”Kuulin, että mainitsit siskoni, Terry”, Percy sanoi ilmestyen heidän luokseen. Miehellä oli avomallinen juhlakaapu, jonka alla oli hopeinen liivi, kauluspaita ja mustat suorat housut.

”No, hänestä passaa puhua, vai kuinka? Ja katsopa mitä Hermione on tehnyt. Nyt teidän tiiminvetäjien on tanssittava yhdessä”, Boot yllytti. 

Hermione näki Percyn silmissä ylpeyden häivähdyksen, kun hänen siskoaan kehuttiin, mutta tämä vilkaisi häntä vain hyvin nopeasti päästä varpaisiin. ”Neiti Grangerhan on aina pukeutunut tilaisuuksiin asianmukaisesta. Niin, että varmaankin sitten täytyy.” 

Percy nieleskeli viimeisten sanojan kohdalla ja näytti sitten helpotuksekseen huomaavan jonkun, jolle halusi jutella ja luikahti pois suhteellisen tahdittomasti. Boot pyöräytti silmiään ja lähti hänkin. Hermione ammensi lasiinsa lisää boolia. Neiti Granger, hän ajatteli, olenko minä Percylle vain neiti Granger, joka pukeutuu tylsiin ja pikkusiisteihein virkavaatteisiin. Sehän nähdään.

Hermione kierteli pienten keskustelevien ryhmien joukossa. Kaikki olivat rennolla tuulella. Percy vältteli häntä selvästi. Kun taustamusiikki oli ohi ja tanssilattia avautui, Hermione huomasi kuinka Muriel veti Percyn mukaan. Hän itse meni Pettyn kanssa. Petty oli Hermionea kymmenen vuotta vanhempi ja hänet tunnettiin Taikaolentojen osastolla laajasti naisten miehenä. Kupliva alkoholi alkoi nousta päähän. Hermione tiesi ottaneensa jo vähän liikaakin, mutta kerrankos sitä. Petty pyöritti häntä muutaman kappaleen ajan, mutta siirtyi sitten Sally Greeniin. Se ei Hermionea hidastanut. Lopulta Boot vaati kovaäänisloitsun avulla, että erinomaisten ja erittäin ammattitaitoisten projektijohtajien oli suoritettava yhteistanssi.

Percy työnnettiin ihmismassan keskeltä hänen eteensä. Mies näytti äärimmäisen vaivaantuneelta. Hermione tuhahti ja astui ottaakseen otteen Percyn käsistä, mutta kompastuikin omiin jalkoihinsa. 

Percy sai hänet kiinni ja esti kaatumasta. ”Olisikohan sinun parempi mennä kotiin?” tämä kuiskasi tiukasti hänen korvaansa. 

Hermionea huimasi, mutta hän ei päästänyt irti, joten heidän oli heiluttava kappaleen loppuun. Sen jälkeen Percy johti hänet päättäväisesti pois tanssilattialta. Hän toivotti kaikille hyvää yötä ja hauskaa juhlien jatkoa ja sanoi saattavansa neiti Grangerin takoille ja lähtevänsä itse samalla nukkumaan. Humu jäi oven sulkeutuessa taakse. 

Percy ei virkkanut mitään ennen kuin he pääsivät aulahalliin. ”Mitä Merlinin tähden sinä oikein ajattelit”, hän pihahti hampaidensa välistä. 

Hermione ryhdistäytyi, vaikka koko vartalo tuntui hieman hataralta. ”Minä pidin vähän hauskaa, herra Weasley. Tiukkapipo.” Nikkaus vei sanoilta vähän tehoa. 

Percy pyöritti päätään huolekkaan näköisenä. ”Minä lainaan sinulle hormipulveria.” Ajatus alkoi kehkeytyä Hermionen päässä. ”Voin lausua kohteesikin...” 

Percy ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Hermione otti häntä kauluksista, veti mukanaan takkaan, hulmautti jauhetta käsilaukustaan ja sanoi selkeästi hänen asuntonsa osoitteen.

Seuraavana aamuna Hermione heräsi tykyttävään päänsärkyyn. Hänen ensimmäinen mietteensä nähdessään punaisen pään vieressään oli, että hän oli mennyt sänkyyn Ronin kanssa ja Lavender saisi kohtauksen tullessaan makuuhuoneeseen. Sitten hän muisti ja tunsi punastuvansa korvannipukoitaan myöten. Percy nukkui autuaan rauhallisesti kiharainen tukka sotkussa. Minä olen ollut täydellinen ääliö, Hermione ajatteli. Hän nousi hiljaa ja pukeutui äänettömästi eilisiin vaatteisiinsa. Keittiössä hän repäisi pöydällä olevasta vanhasta Päivän profeetasta sivun ja kirjoitti siihen viestin, jonka hipsi yöpöydälle yhä tuhisevan Percyn viereen. Sitten hän lähti.

Hermione saapui maanantaina ministeriöön äärimmäisen hermostuneena. Hän saattoi kuitenkin huokaista pian helpotuksesta. Kukaan ei tuntunut pitävän hänen hölmöilyään erityisen pahana. Hänelle kyllä virnuiltiin ja iskettiin silmää vähän siellä sun täällä ja Sally Green kyseli oliko hänellä ollut paha krapula lauantaina, mutta Percystä ja hänestä ei mainittu halaistua sanaa. Itse asiassa hän ei edes tavannut miestä koko päivänä. Tämä oli kuulemma sulkeutunut työhuoneeseensa tekemään kuukausiraporttia ja palaisi projektin pariin keskiviikkona.

Niinpä Hermione yllättyi, kun tiistaina luonaan jälkeen Percy törötti hänen pöytänsä edessä odottamassa. Miehellä oli selvästi epämukava olo, hän löysytteli kravattiaan etusormellaan. 

Hermione veti oven perässään kiinni. ”Hei.” 

Percy käännähti hetkellisesti. ”Hei”, hän inahti ja karautteli sitten kurkkuaan. 

Hermione istuutui työtuoliinsa. Olisi varmasi parasta vain käyttäytyä normaalisti. ”Onko tiimissä ilmennyt jotain odottamatonta? Kuulin, että olet kirjoittamassa osaston kuukausiraporttia.” 

Percy pyyhkäisi otsaansa. Hän viittasi kädellään, kun Hermione osoitti toista huoneen tuoleista. ”Ei mitään sellaista. Ajattelin vain... tuota... ymh... että olemmeko me sujut?” mies änkytti. 

Hermione muisteli, mitä hän oli kirjoittanut viestiin. Että he voisivat unohtaa koko jutun ja olla niin kuin ennenkin. Kollegoita, perhetuttavia. Heillehän oli vain sattunut vahinko. Sujut sopi Percyn suuhun huonosti, hän kuulosti hätäiseltä. 

”Mikäpä meillä olisi?” Hermione sanoi hymyillen. Hän toivoi, ettei mies huomannut kireyttä silmien tienoilla, koska hän ei ymmärtänyt miksi se oli siellä. ”Ne raportoinnit ovat kyllä ikävää työtä. Huomenna päästään taas kiinnostavamman homman pariin.” 

Percy nyökkäsi, aikoi selvästi sanoa jotakin, mutta suorikin sitten onnahtelevasti ovelle ja käytävään ja jätti Hermionen hämmentyneeseen hiljaisuuteen.  

Hermione tuijotti silmät suurina raskaustestiä, joka iloisesti näytti plussaa. Lattialla vasemman jalkaterän vieressä oli toinen, joka ilmoitti samaa tulosta. Hän laski päänsä käsiinsä. Oli todellakin sattunut vahinko. Juhlien jälkeen yhteisprojektissa oli alkanut hyvin stressaava jakso eikä Hermione ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota pois jääneisiin kuukautisiin. Joskus kouluaikanakin ne olivat kerran tai kahdesti jäänet pois kokeiden ollessa kuumimmillaan, se oli ihan normaalia. Mutta stressi oli jo hellittänyt ja hän oli kaksi viikkoa myöhässä. Siksi hän oli ostanut testit, rajatakseen epätodennäköisimmän pois. Kaupassa hän oli vielä ollut hilpeällä mielellä, nyt ei enää naurattanut.

Mitä hän sanoisi Percylle? Kaikessa kiireessä ja toimerruksessa he olivat pystyneet unohtamaan pienen lipsahduksensa eikä se ollut haitannut heidän yhteistyötään. He olivat jopa jutelleet muutamana iltana niitä näitä puurtaessaan. Halusiko hän edes lapsen? Hermionella oli vähän ystäviä, joiden kanssa puhua näin intiimistä asiasta. Harryä ei voinut ajatellakaan, puhumattakaan Ronista, joka varmaan suuttuisi silmittömästi. Hän oli jo vaipumassa hiljaiseen turtumukseen, kun ovikellon soitto pompautti hänet pystyyn. Hän potkaisi hädissään yhden testin sohvan alle ja piilotti toisen hupparinsa taskuun.

Oven takana hymyili Ginny. ”Yllätys! Meillä on peräti kaksi harjoitusvapaata päivää, koska valmentajalla ja kapteenilla on kummallakin lohikäärmerokko. Ajattelin, että voitaisiin viettää tyttöjen iltapäivää, kun Harry on töissä.” 

Hermionen ensimmäinen ajatus oli lyödä ovi kiinni ja mennä hyperventiloimaan kylpyhuoneeseen. Hän kuitenkin päästi Ginnyn sisään ja yritti esittää iloista. He menivät keittiöön ja Hermione alkoi puuhailla teepannun parissa. Pian kummallakin oli edessään muki höyryävää juomaa ja hänen oli pakko istua. 

Ginny katseli häntä tarkasti hörppiessään. ”Näytät väsyneeltä. Johtuuko se ministeriöistä? Percy kertoi viime perhelounaalla, että teillä on siellä meneillään joku valtavasti työtä teettävä juttu.” Se oli jostain syystä Hermionelle liikaa ja hän alkoi nyyhkyttää.

Ginny kiersi äkkiä hänen taakseen ja laittoi kätensä hänen hartioidensa ympärille. ”Mikä sinun on? Ei mitään hätää.” 

Nainen taputteli rauhoittavasti Hermionen hiuksia. Hermione kiersi sormensa raskaustestin ympärille ja ojensi sen Ginnylle. Tämä tarkasteli puikkoa hetken aikaa. ”Hyvä tavaton. Et ehkä halua onnitteluja, mutta olen tässä, mitä sitten tarvitsetkin.” 

Kädet halasivat nyt Hermionea tiukasti ja hänestä alkoi jo tuntua paremmalta. Hän kurotti ottamaan nenäliinan pöydän reunalla olevasta paketista ja niisti. ”Anteeksi. Koko juttu oli aikamoinen yllätys. Kerkesin jo ylikierroksille miettiessäni mitä sanon isälle...” Hermione puri kieltään. Hänhän pullauttaisi koko jutun kohta ulos. 

Ginny oli vetänyt tuolin hänen omansa viereen. ”Se ei ole tämän päivän murhe. Sait itsekin tietää vasta. Pelataanko vaikka erä kitakiviä, jotta saat muuta ajateltavaa?” hän sanoi päättäväisesti. 

Hermione oli kiitollinen ja osoitti Ginnylle, missä kitakivilauta oli. Pelaamisen jälkeen Ginny keitti uudet teet ja he söivät kaapista löytynyttä kuivakakkua. Hermione huomasi, kuinka toinen nainen kalisutteli tyhjää kuppiaan lusikalla. 

”Herm, onhan se isä kuitenkin ihan hyvä tyyppi? Ei sinun tarvitse sanoa kuka, minä vain ettei sinua ole pakotettu tai mitään...”, tämä kysyi varovasti. 

Lämmin tuuli kouraisi Hermionen sydänalaa. Miten häneltä oli päässyt unohtumaan, että Weasleyt olivat hänen velhoperheensä. ”Omasta tahdostani minä hänen kanssaan olin. Mutta sen oli kai tarkoitus ennemmin olla sellainen yhden illan juttu.” 

Ginny tarttui hänen kämmeniinsä ja hymyili lämpimästi. ”Hyvä.”

He juttelivat koko iltapäivän ja heti kun Ginny huomasi, että keskustelu oli luisumassa johonkin, mihin Hermione ei halunnut, he vaihtoivat aihetta. Lopulta naisen oli pakko lähteä kotiin. 

Hermione puristi häntä vielä tiukkaan ovella. ”Kiitos hirveästi. Tämä helpotti todella paljon.” Ginny virnisti. ”Sitä varten siskot ovat.” 

Hermione piilotti kurkkuun nousevan palan yskäykseksi. ”Voinko pyytää yhtä asiaa? Älä sano tästä Harrylle tai kenellekään muullekaan vielä mitään. Haluan... tuota... jutella ensin isän kanssa.” Ginny nyökkäsi vakaasti, sanoi heit ja lähti.

Maanantaina Hermione päätti nostaa kissan pöydälle ja marssi heti töihin päästyään Percyn luo. Mies tuijotti häntä ihmeissään, mutta ystävällisesti. ”Hermione, mikä sinut tänne tuo?” 

Hän ei jäänyt odottelemaan. ”Lähtisitkö kahville töiden jälkeen? Minulla olisi asiaa.” 

Percy oli nyt vieläkin hämmentyneempi ja naputti pöytäänsä rystysillään. ”Kyllä se sopii. Minä...”, hän takelteli. 

”Hyvä. Nähdään neljältä aulassa”, Hermione töksäytti ja viiletti omaan toimistoonsa ennen kuin polvet pettivät alta.

Iltapäivä koitti, Hermione kokosi tavaransa ja varusti kasvonsa tuimimmalla ilmeellään. Percy odotti häntä suihkulähteen luona. Hän nyökkäsi ja mies lähti kiltisti seuraamaan häntä. He saapuivat pian jästi-Lontoon katuvilinään. Hermione johdatti heidät erääseen kahvilaan, tilasi juomat ja ohjasi istumaan hiljaiseen loosiin. Percy näpitteli takeawaymukiaan kuin se olisi suurestikin eronnut niistä paperisista, jotka olivat käytössä ministeriöllä. 

”Näytätpä vakavalta. Ron on kertonut kauhutarinoita tuosta ilmeestä”, hän naurahti yrittäen selvästi keventää tunnelmaa. Ikävä kyllä Percy oli varsin huono vitsailija.

Hermione huokasi ja rentoutti kasvojaan. ”Ei tämä ole huono juttu. Ehkä.” Miten uutisen kertoisi pehmeästi. Mies näytti nyt jopa hieman kiinnostuneemmalta. ”No, minä olen raskaana.” 

Percy oli juuri nostanut kupin huulilleen hörpätäkseen siitä, mutta laskikin sen hitaan konemaisesti takaisin pöydälle. ”Sinä.... minä... olenko minä isä?” hän sammalsi. Ainakin mies osasi hädissäänkin laskea yhteen yksi plus yksi. 

”Kyllä. Siksi minä...”. 

Percy keskeytti hänet harmaantunein kasvoin. ”Oletko aivan... täysin varma?” 

Hermionea alkoi pikkuhiljaa suututtaa. ”Tietenkin. En minä juoksentele sängystä toiseen kuin ajattelematon huitukka. Me olimme kummatkin humalassa ja ehkäisyloitsu meni kai pieleen. Sehän pitää sanoa niin hirveän tarkasti”, hän sanoi ylpeänä siitä, että kykeni kiivastuneenakin sovittelevuuteen. 

Percy näytti pahoinvoivalta. Hän tökki lasejaan, vaikka ne olivat oikealla paikallaan nenällä. Kaulus näytti jälleen kuristavan häntä. ”Minun olisi mentävä. On tapaaminen...”

Hermione tuijotti suu auki miestä, joka asetteli takkimaista kaapuaan miten sattuu. ”Percy, meidän on puhuttava. Maha alkaa näkyä pian. Ennen kuin on pakko.” Lauseet tulivat sekavassa järjestyksessä. Hän ei ollut odottanut tällaista reaktiota. 

Percy oli noussut ylös. ”Näkemiin”, hän sorahti ja kiiruhti tiehensä, hyvä ettei juossut. 

Hermione jäi paikalleen ja ihmiset tuijottivat kenties arvaillen, mikä oli noin järkyttänyt söpön pariskunnan yhteistä hetkeä.

Hänen päänsä oli sekaisin. Kotiin tultuaan Hermione oli mennyt hetkeksi pitkäkseen sohvalle ja jumittunut siihen. Suuttumusta, surua, pelkoa. Hän halusi rikkoa jotain. Repiä palasiksi, nähdä sirpaleita. Miten Percy oli voinut suhtautua sillä tavoin? He olivat fiksuja aikuisia, ainakin Hermione oli luullut niin. Ei kai lapsen saaminen hänen kanssaan voinut tuntua niin kauhealta ajatukselta. Miten minä ikinä kerron Mollylle ja Arthurille, hän mietti. Nyyhkäys kasvoi hänen sisällään. Hän ei tahtonut rikkoa Weasleyden välejä. Ehkä hän valehtelisi isästä, mikäli Percy ei tulisi järkiinsä ja huolehtisi asiasta jotenkin hänen kanssaan. Hermione nukahti synkkiin mietteisiinsä.

Seuraavana päivänä hän meni töihin silmät punaisena, mutta väitti sen johtuvan allergiasta. Lounaalla Muriel palpatti tapansa mukaan ja tuli paljastaneeksi, että herra Weasley oli lähtenyt yllättävälle työmatkalle. Hermione tiedusteli mihin matka suuntautui. Muriel ei tiennyt, mutta selitti Percyn palaavan perjantaina. 

Harry pelmahti hänen luokseen iltapäivällä. Mies hymyili happamasti. ”Aurorit ovat piruja tekemään tarkentavia kysymyksiä.”

Hermione olikin kuullut, että Harry oli luennoinut koko osastolleen viime viikon loppupuolella. Hän ei kuitenkaan kyennyt samaistumaan tämän kepeään yrmyilyyn. Ei juuri nyt. ”Oliko sinulla jotain asiaa”, hän kysyi jäykästi. 

Harry vakavoitui. ”Ginny lähetti terveisiä ja pyysi käymään luonasi. Hän sanoi, että on ajatellut paljon viikonloppuista keskusteluanne.”

Hermione rentoutui hieman, sillä miehen olemus ilmaisi, ettei Ginny ollut puhunut keskustelun sisällöstä sen tarkemmin. ”Ole ystävällinen ja kerro Ginnylle, että se juttu, joka minua huoletti sujui hyvin. Minun pitäisi nyt jatkaa hommia.” Hän onnistui taivuttamaan huulensa ylös päin.

Harry katsoi häntä oudoksuen. ”Niin kai minunkin. Välitän viestisi. Sinä voisit tulla käymään meillä.” Mies kuulosti varovaisen huolekkaalta ja oli haluton lähtemään. Hermione joutui nyökkäämään päällään ovea kohti ja laskemaan katseensa papereihinsa ennen kuin tämä meni.

Perjantaina Hermionella oli aamulla palaveri. Palattuaan sieltä hän löysi pöydältään lapun, jossa Percy pyysi häntä Viistokujan teehuoneeseen viideltä. Hän äsähti, rutisti viestin ja heitti sen roskakoriin. 

Puddifootin paikassa oli väljää ja rauhallista, vaikka ihmiset olivat juuri päässeet viikonloppuvapaille. Hermionella oli kuitenkin vaikeuksia paikallistaa Percyä ja hän ajatteli, että mies oli jänistänyt, kunnes tämä nousi viittoilemaan hänelle kulman taakse jäävästä pöydästä. Siellä oli jo valmiina kuuma teepannu ja kaksi kaunista posliinikuppia. Hermione meni istumaan ilme kovana. 

”Olen pahoillani...”, Percy aloitti. 

”Pahoillasi? Pahoillasi!? Sinä häivyit kuin rehellinen mies ainakin heti kun sattui jotakin epämukavaa. Kuvittelitko, että olin tullut vaatimaan sinulta jotain? Halusin vain selvittää asiat. Minä aion pitää lapsen, mikäli se sinua yhtään liikuttaa. Toivoin... luulin, että sinä haluaisit olla isä, mutta et näköjään”, Hermione sähisi hampaidensa välistä, sillä jos hän ei oli tehnyt niin hän olisi huutanut täyttä kurkkua.

Percy oli valahtanut kalpeaksi, mutta istui edelleen ryhdikkäästi. ”Voi Hermione, minä olen ollut maailman suurin pelkuri”, hän sanoi hiljaa. ”Säikähdin kauheasti ja ajattelin vain itseäni.”

Hermione puristeli käsiään nyrkkiin pöydänkannella. ”Totisesti”, hän tiuskaisi. 

Percy asetti omat kätensä syliinsä. Hermione näki niiden tärisevä hienoisesti. ”Tiedän, että on liikaa pyydetty, ettet keskeyttäisi minua, mutta en muuten usko saavani tätä koskaan sanotuksi.” Mies nielaisi kuuluvasti. ”Panikoin, koska olin ajatellut kertoa sinulle tunteistani ja kysyä voisimmeko pitää sitä tapaamista ensimmäisinä treffeinä, vaikka minussa ei ollut ollutkaan selkärankaa pyytää sinua ulos. Sitten sinä kerroit raskaudesta ja ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan oli, että olin tuhonnut mahdollisuuteni suhteesi. Olin jo monta kuukautta miettynyt miten paljastaa ihastukseni ja sitä ennen vakuutellut itselleni, että se on ylipäänsä sallittua, koska sinulla on historiaa pikkuveljeni kanssa. Minun olisi silloin kurpitsajuhlailtana sanoa ei tai ainakin keskittyä siihen hiton loitsuun. Sinä varmaan vihaat minua.” Hänen vuodatuksensa loppui seinään kuin hänen aivonsa olisivat tyhjentyneet sanoista.

Hermione pohti hetken aikaa mitä sanoa. Hän otti toisen ruusukuvioisista kupeista ja kaatoi hitaasti itselleen teetä. Percy tuijotti käsiään, jotka olivat nyt liikkumattomat. ”Minä olen vihainen sinulle. Enkä ala miksikään uhriksi. Olen keittänyt tämän sopan ihan yhtä lailla kuin sinäkin”, Hermione totesi. ”Keskitytään nyt ihan lähitulevaisuuteen, jooko? Meidän pitää kertoa sinun perheellesi ja miettiä sitä, että asiasta varmaan puhutaan myös julkisesti. Lisäksi täytyy hoitaa käytännöllisiä asioita. Minulla ei ole vielä paljon tietoa, mitä velholaki sanoo huoltajuudesta, se on minulle tuntemattomampi lain osa-alue, mutta oletettavasti aika vanhoillinen. Ai, niin minun vanhempanikin tahtovat tavata sinut.” Hän ei ottanut kantaa Percyn ilmaisemiin tunteisiin, koska pelkäsi menettävänsä siinä tapauksessa malttinsa.

Percy oli nostanut katseensa. ”Sinä olet pohtinut tätä paljon.” 

”Minulla on neljä kokonaista päivää aikaa!” Hermione sanoi tuikeasti.

Percy nyökkäsi ja huokasi äärimmäisen syvään. ”Meillä on perhelounas ensi viikon lauantaina. Voisimme kertoa raskaudesta siellä. Jos siis se on sinusta hyvä idea. Merlin tietää, etteivät minun ideani ole toimineet tähän mennessä.” 

Viimeisessä huomiossa oli itseironinen taustaväre ja Hermionen oli pakko hymyillä yhdessä mielensä huoneista, sillä Percyllä oli sittenkin huumorintajua. ”Minusta se on pätevä suunnitelma. Haluaisin myös, että tulet mukaan jästilääkärille, jolla kävin. Hänelle on selitettävä, miksi siirryn pois terveydenhuoltosysteemistä heti, kun kerromme vauvasta kaikille täällä.” 

Percy sipaisi silmille laskeutuneen etutukkansa pois. ”Miten se käy? Eihän hänelle voi mainita Pyhästä Mungosta.”

Hermionen oli pakko hörähtää. Jos hän oli jotain oppinut heidän projektityöskentelynsä aikana, niin sen, ettei mies näin tyhmä ollut. Oli yllättävän vapauttavaa ajatella, että kyse oli ehkä pohjimmiltaan kuitenkin vain ylihätääntymisestä. ”Ei tarvitsekaan. Kerrot vain, että olet saanut siirron Ranskaan ja meidän on muutettava ensi tilassa. Olen sanonut, että lapsen isä on poikaystäväni ja ettet päässyt mukaan ensimmäiselle kerralle, koska töissä on niin kiirettä. Uskon, ettei lääkäri ihmettele nopeaa lähtöämme.” 

Percyn kasvoilla oli vakuuttunut ilme. ”Vau, olet tosiaan ajatellut kaikkea. Minä tulen, tietenkin. Ja Mungoon myös. Haluan olla mukana meidän lapsemme elämässä. Sydämeni pohjasta.” Miehen silmät loistivat sellaista rehellisyyttä, että Hermionelta jäi yksi henkäys väliin.

”Se on... hienoa. Minun oli pakko kertoa Ginnylle raskaudesta. Hän kirjaimellisesti käveli sisään juuri, kun olin tehnyt testit. Mutta hän ei tiedä... tuota sinun osuudestasi asiaan.” 

Percy oli juuri koukistamassa sormeaan tyhjän kupin korvan ympärille. Kesken jäänyt ele uhkui surumielisyyttä. ”Hän olisi syönyt minut, jos olisi tiennyt. Ja luulen, että Ron saattaa toivoa, että lounaalla olisi lopulta tarjolla Percy-piirakkaa.”

Hermione hymähti pienesti. ”Ron tottuu kyllä. Mutta toivon, etteivät Molly ja Arthur ole pahoillaan.”

Percy hipaisi hänen rystysiään hyvin nopeasti. ”Äiti ja isäkö? Hermione, he rakastavat sinua varmaan enemmän kuin minua. He ilostuvat.” Hän veti nyt kupin eteensä ja kaatoi siihen teetä. Heidän välilleen laskeutui jälleen hiljaisuus, mutta se ei ollut enää raskas.

”Se lääkäri on keskiviikkona. Ja ehkä voisimme mennä vanhempieni luo torstaina”, Hermione sanoi jonkin ajan kuluttua.

Percy oli saanut kupillisensa juotua. ”Tehdään niin.” Hän kuulosti vielä hieman aralta, mutta äänessä oli vakautta. He vaihtoivat muutaman sanan kellonajoista ja lähtivät sitten Puddifootin teehuoneesta.

Viikko hurahti siivillä. He lounastivat yhdessä päivittäin ja Percy tiedusteli ujosti erilaisia asioita. Yhtä ujosti hän käyttäytyi Grangereiden luona, joskin se oli tarpeetonta, sillä Linda ja Evan pitivät kovasti Weasleyistä ja suhtautuivat yllätysvauvaan varsin rauhallisesti. Nyt Hermione kiiruhti Percyn asunnolle, koska he olivat sopineet ilmiintyvänsä yhdessä Kotikoloon. Häntä oli alkanut jännittää. Kun Percy oli kysynyt äidiltään haittaisiko, jos hän kutsuisi Hermionen mukaan lounaalle, paluupostin mukana oli tullut myöntävä vastauksen lisäksi tieto, että myös Charlie olisi kotona käymässä. Koko katras olisi siis paikalla. 

Percy odotti häntä jo kaiketi yhtä hermostuneena. ”Mennään sitten.”

He saapuivat viimeisinä. Olohuone oli melkoisessa vilskeessä. Victoire ja Dominique olivat kirjaimellisesti valloittaneet Arthurin. He kiipeilivät tyytyväisesti myhäilevän isoisänsä sylissä. Charlie selitti laajoin käden liikkein jotain Billille, Georgelle, Angelinalle ja Harrylle, Ron ja Lavender kuiskuttelivat toisilleen sohvalla. Kului hetki, että koko joukko ehti huomata heidän tulleen. 

”Hei, sehän on Percy”, Charlie huudahti keskeyttäen juttunsa. ”Ja Hermione. Voit maksaa minulle saman tien, Bill.”

Nimeltä mainittu irvisti. ”Jospa varmistettaisiin asia ensin.” 

”Mikä asia?” kysyi keittiöstä Fleur vanavedessään ilmestynyt Ginny. Hän loi arvioivan katseen punajuuren väriseksi muuttuneeseen Percyyn ja juoksi sitten halaamaan Hermionea. ”Voi Herm!”

Huone oli hiljennyt. Ginny jätti kätensä Hermionen lanteille. ”No”, hän lausui venytellen kohti Percyä. ”Haluaako byrokraattimme kertoa, mitä on mennyt tekemään?” 

Harry ja Ronkin olivat valpastuneet ja Percy karautteli kurkkuaan. Hän yritti aloittaa, mutta ei saanut aikaan ääntäkään. Hermione oli auttamaisillaan, mutta mies rykäisi uudestaan ja suoristi selkänsä.

”Me saamme lapsen. Tuota... niin.” 

Hän kuulosti yllättyneeltä, että oli saanut puristettua asian yhteen lauseeseen. Tyrmistys virtasi yli olohuoneen. Sitten Bill alkoi nauraa. Hän taputti Charlieta olalle. 

”Tuota sinäkään et kyllä arvannut. Mutta maksan ilomielin, sillä Percy on selvästi uskaltanut pyytää Hermionea paljon enemmän kuin treffeille.”

Kaikki puhkesivat puhumaan. Percy astui Hermionen viereen ja siinä olivat kohta myös Ron ja Harry.

”Tiesitkö sinä tästä?” Harry kysyi tuohtuneesti Ginnyltä. 

”Vain raskaudesta. Mutta ei ollut vaikeaa laskea yhteen yksi plus yksi, varsinkin, kun veljeni on kauttaaltaan noin ihastuttavan punainen”, nainen vastasi. 

Harry tuli vaimonsa paikalle ja Ron Hermionen toiselle puolelle. He kietaisivat käsivartensa hänen olilleen. ”Ymmärrät kai, että vauvalla on jo kaksi kummisetää – on ollut alusta asti – ja me olemme tietysti myös Hermyn tukena”, Ron murisi Percylle hampaidensa välistä. 

Hermione rutisti poikia itseään vasten. ”Kyllä hän sen tietää. Itse asiassa hän pelkäsi, että laitat hänestä pääruuan, Ron.” 

”Saatan vielä tehdäkin”, Ron kirskutti. 

Percy nyökkäsi hyvin vakavana. Molly touhotti heidän luokseen ja käski muita hajaantumaan pöytään odottamaan, että ruokailu alkaisi. Hän halasi sekä poikaansa että Hermionea.

”Olisitte voineet kertoa heti kun saitte tietää”, hän sanoi lempeän huomauttavasti. Hermionen silmiin tulvahti kyyneleitä. 

”Ei se.... minä lähdin karkuun”, Percy kuiskasi pienesti. 

”Mutta tulit takaisin, vai mitä?” Arthur totesi taputtaen häntä selkään.

He siirtyivät myös ruokailuhuoneen puolelle. Lounaan ykköspuheenaiheesta ei ollut kysymystäkään. Hermione tiedusteli Charlielta ja Billiltä, millaisen vedon he olivat lyöneet Percystä. 

”No, se oli toissa perhelounaalla, kun Percy puhui sinusta lakkaamatta. Vaikka oletkin taitava noita, et sinäkään sentään jokaiseen ministeriön byrokratian käänteeseen voi liittyä. Joten arvelimme, että kyse saattaa olla jostain muusta. Veikkasimme kehtaako hän pyytää sinua treffeille lähi aikoina – tai koskaan”, Charlie selitti.

Victoire ja Dominique innostuivat valtavasti tulevasta serkustaan ja nimesivät hänet Poppyksi. Se huvitti kaikkia varsinkin, kun Dominique kysyttäessä ilmoitti, että poikaakin voisi ihan hyvin kutsua Poppyksi.

Tapaaminen venähti iltaan saakka. Seitsemän aikoihin Hermione livahti ulos, vaikka tunsikin olonsa kotoisammaksi kuin pitkiin aikoihin Weasley-lauman joukossa. Hän hengitti pimentynyttä iltailmaa ja kuunteli ikkunoista siilautuvia perheen ääniä. Muutaman minuutin kuluttua Percy sipsutti hänen luokseen ja jäi katselemaan syttyviä tähtiä.

”Pitäisitkö sinä Rosesta?” Hermione kysyi hiljaa. Mies käänsi silmänsä häneen hämmentyneenä. ”Olen vähän ajatellut sitä nimeä. Ja pojalle Hugoa.” Hermione kosketti Percyn sivulla roikkuvan käden sormia omillaan. Sormenpäät jäivät yhteen.

”Minä... se olisi kaunis nimi”, Percy sammalsi. ”Ehkä... jos se on tyttö... tuli mieleeni Molly.” 

Hermione hymyili hänelle. ”Voimme antaa Mollyn toiseksi nimeksi.”

He kääntyivät jälleen katsomaan taivasta. Hermionesta tuntui luottavaiselta. Tulevaisuus ei näyttänyt yhtään pahalta. Ehkä hän ja Percy voisivat kehittää välilleen jotain oikeaa, kummallakin oli rinnassaan tuon taipaleen alku. 

Mies täppäsi häntä hienoisesti peukaloon. ”Toivottavasti sinusta ei tunnu, että seisot tässä väärän Weasleyn kanssa. En siis halua, että tuntuu”, tämä sanoi kaartuvalle pimeydelle.

Hermione hengitti syvään sisään ja ulos. Raikkaus kutitti kitalakea. ”Ei tunnu. En vain alun perin kuvitellut sinua siksi oikeaksi Weasleyksi. Mutta en minä lapsena tiennyt olevani noita ja koko taikuushomma on silti sujunut melko mallikkaasti.” 

Percy hymähti ja katsoi häntä vedestävin silmin. ”Se riittää minulle. Sinusta tulee mahtava äiti.” 

He vetäytyivät pian takaisin sisään ja Hermione jäi yöksi Kotikoloon muiden kanssa.

-Roona-

Elokuvissa LXXVII: Barbie

 Heippa!

Barbie-elokuvan on ohjannut ja aviomiehensä Noah Baumbachin kanssa käsikirjoittanut Greta Gerwig. Rooleissa eri Barbieina nähdään Margot Robbie, Issa Rae, Kate McKinnon, Alexandra Shipp, Emma Mackey, Hari Nef, Sharon Rooney, Ana Cruz Kayne, Ritu Arya, Dua Lipa sekä Nicola Coughlan ja Keneinä Ryan Gosling, Simu Liu, Kingsley Ber-Adir, Ncuti Gatwa ja Scott Evans. Ihmismaailman rooleissa nähdään America Ferrera (Gloria), Ariana Greenblatt (Sasha) ja Will Ferrell (Mattelin toimitusjohtaja).

Barbie asuu Barbiemaassa, jossa kaikki on täydellistä, kaikkia on vaaleanpunaista ja naiset ovat lääkäreitä, lentäjiä ja presidenttejä. Kenit ovat poikaystäviä ja koristeita. Olisi houkuttelevaa sanoa, kuinka Barbiesta saa tehtyä ylipäänsä aikuisille tarkoitetun elokuvan, mutta Greta Gerwig on onnistunut siinä ja voinut silti säilyttää kaiken, mikä automaattisesti yhdistetään barbeihin (se pinkki väri, kyllä!). Margot Robbie on erinomainen valista pää-Barbien osaan ja unelmavävy Ryan Gosling tekee elämänsä roolin Keninä (ei tästä Oscaria heru, mutta ainakin minä muistan hänet tästä suuremmalla ilolla kuin mistään muusta leffasta). Barbeista ei ole lähdetty tekemään ”oikeita” ihmisiä vaan he kirjaimellisesti simuloivat juovansa ja syövänsä (tai no Barbiemaassa näytti kyllä olevan ihan oikeaa ruokaa, että kenties he pystyvät kuitenkin nauttimaan sitä), heille ei ole genitaaleja, mistä vitsaillaankin eikä barbien rinnoistakaan mainita sanallakaan.

Margot-Barbie (kaikkien hahmojen nimi tosiaankin on Barbie, mikä toimii kyllä leffassa, mutta ei niinkään arvostelua kirjoittaessa, heh) kokee eksistentiaalisen kriisin saadessaan yhtäkkiä ajatuksia kuolemasta. Hän menee Outo-Barbien luo, joka passittaa hänet todelliseen maailmaan etsimään hänellä leikkivää tyttöä, jonka ajatukset nyt ovat alkaneet sekoittua hänen nukkensa ajatuksiin. Oli muuten erikoista, ettei ”outo” barbeja ollut enemmän, ainakin minun kaveripiirissä oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että barbien hiuksia leikeltiin tai huulia vähintäänkin punattiin tussilla lisää. Margot-Barbie saa mukaansa erittäin epävarman Ryan-Kenin, joka löytää todellisesta maailmasta patriarkaatin ilot.

Elokuva ottaa kantaa meidän maailmamme sukupuolirooleihin kääntämällä ne päälaelleen Barbiemaailmassa. Kenit on sysätty mukaviksi pojiksi, jotka eivät ole yhdessäkään valta-asemassa. Seksuaalisuutta ja siihen liittyvää huutelua ei Barbiemaailmassa taida olla lainkaan, vaikka tosimaailmassa Margot-Barbie vaikuttaa kyllä ymmärtävän miespuolisten huutelijoiden alavireen. Ryan-Ken tuntuu tietävän, että poika- ja tyttöystävien pitäisi välillä viettää iltoja yhdessä, mutta ei sen kummemmin miksi ja mitä tehden. Toisaalta oli surullista, että hän tunsi olevansa arvostettu vain, koska joku kysyi häneltä kelloa.

Tykkäsin elokuvasta kokonaisuudessaan. Musiikki oli hyvää ja näyttelijävalinnat kautta linjan onnistuneita. Barbiemaailma oli hauskan muovinen ja tuli jotenkin nostalginen oli, kun barbit todella seisoivat varpaillaan.

-Roona-

Vankila

 Moikka!

Disclaimer: La Otra Mirada -sarja kuuluu tekijöilleen. Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt on otettu sarjasta, mutta juoni on omani. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa. 

”Tere”, Ramon totesi hiljaa. 

Nainen oli jälleen uppoutunut levysoittimesta kaikuviin jazzin rytmeihin. He istuivat vierekkäin boheemilla sohvalla. Ramon limitti sormensa Teresan polven päällä olevaan käteen. 

”Ymh... anteeksi Ramon. Haluaisitko lisää viiniä?” Teresan kysymys oli huolimaton. 

Vankila oli muuttanut naista. Rohkea ulkokuori oli edelleen tallella, mutta sisällä asui epävarmuus, jota Ramon ei kyennyt oikein osoittamaan. Hän siirsi karanneen suortuvan pois Teresan kasvoilta vapaalla kädellään. Viinilasin hän oli pannut pöydälle jo aikaa sitten. Ramon suuteli Teresaa, joka vastasi innokkaasti. Naisen suu maistui tupakalta ja heidän syömältään ruualta. Teresa kuitenkin vetäytyi pois Ramonin alkaessa halailla innokkaammin.

”Ei tänään”, hän sanoi. 

Ramon asettui takaisin omalle sohvan puoliskolleen. ”Tere, haluaisitko tänä iltana...”, hän epäröi. ”...puhua minulle vankilasta.” 

Ramon tiesi olevansa kouluttamaton Teresaan verrattuna, pelkkä työläisperheen poika, eikä hän osannut kysyä kovin hienovaraisesti. Teresa ei tehnyt hetkeen mitään, mutta kääntyi sitten melkein arasti selin Ramoniin. Hän valutti aamutakkinsa ja silkkisen yöpaitansa alas olaltaan paljastaen suuren mustelman lapaluun kohdalla. Ramonin silmät suurenivat. Hän antoi sormenpäidensä koskettaa sinisenkirjavaa aluetta hienoisesti. 

”Vankila”, Teresa kuiskasi ääni särkyen. 

”Tekivätkö he siellä sinulle tämän? Onko niitä muitakin?” Ramon oli vihainen vanginvartijoille, mutta myös itselleen, sillä hän oli maannut naisen kanssa jo useampaan kertaan kuvitellessaan lohduttavansa.

Ilmankos Tere oli ollut niin tarkka, että yöpaita peitti kaikki häveliäät kohdat. Hän toivoi hartaasti, ettei ollut satuttanut naista yhtään enempää. 

Teresa vain nyökkäsi töksähtävästi. ”Se oli rankkaa.” 

Ramon laski huulensa hamuamaan pehmeästi mustelmaa. Se oli hänen tapansa pyytää anteeksi, näyttää, että rakasti. Hän halusi, että nainen tietäisi, että hänelle voisi kertoa kaiken, hän kuuntelisi kyllä. Teresa inahti ja käänsi omat huulensa Ramonin huulia vasten. Ramon veti naisen syliinsä. Punainen hiuspehko kutitti hänen poskiaan. 

”Minä olen täällä sinua varten. Niin on doña Manuelakin ja koulun muut opettajat ja oppilaasikin.” Teresa hengitti hänen kaulaansa vasten. Se tuntui Ramonista sanomattoman hyvältä. 

Nainen kuitenkin irrottautui uudemman kerran. ”Ei tänään”, hän toisti tukahtuneesti.

Ramon nousi, kokosi astiat pöydästä ja vei ne keittiöön. ”Tere, tiedätkö, voisin jäädä täksi yöksi. Siihen sohvalle.” Oikeastaan hän oli ajatellut sanoa, että voisi muuttaa Teresan luo, hän oli siellä joka tapauksessa lähes kaikkina iltoina. Laittamaan naiselle parempaa ruokaa. Mutta ei hän kehdannut. 

”Mene kotiin vain Ramon, minä pärjään kyllä”, kuului Teresan ääni. 

Etkä pärjää, Ramonin teki mieli väittää vastaan, eikä sinun tarvitse olenhan minä jo sen sanonut. Mutta hän tiesi kokemuksesta, että Teresa nostaisi vain piikkinsä pystyyn, jos tätä painostaisi. Sen sijan hän alkoi tehdä lähtöä. Hän kävi suutelemassa Teresan otsaa. 

”Nähdään huomenna lyseolla.” 

Nainen ynähti myöntävästi. Ovea kiinni painaessaan Ramon toivoi jättäneensä Teresan asuntoon jälkeensä muutakin kuin yksinäisyyden ja demoneistaan irti pyristelevän ihmisen hiljaisuuden.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCIV: Minun lyhyt historiani, Suuri lammasseikkailu ja Rakkautta koleran aikaan

Heippa!

Kosmologi Stephen Hawkingin teoriat ovat muuttaneet käsitystämme maailmankaikkeuden historiasta. Nyt maailman kuuluisin tiedemies kertoo oman tarinansa. Kun Stephen Hawkingilla todettiin 21-vuotiaana hermostoa tuhoava ALS-oireyhtymä, hänen ennustettiin kuolevan pian. Hawking ei kuollut, vaan kehitti tiedemaailmaa mullistaneet teoriat maailmankaikkeuden synnystä ja luonteesta. Runsaasti kuvitetussa elämänkerrassaan 72-vuotias Hawking kertoo hauskasti ja avoimesti elämänsä ja ajattelunsa kehityksestä ja käännekohdista; ei vähiten siitä, miten tietoisuus oman elämän rajallisuudesta on ajanut häntä eteenpäin mahdottomilta tuntuvien henkilökohtaisten ja tieteellisten haasteiden edessä.

Hyvin lyhyt ja ylimalkainen elämänkerta. Plussana kuitenkin se, että Hawking kertoo itse itsestään. Välillä oli vaikea hahmottaa, oliko hän mukavaatimaton sanoessaan ihmisten olevan häntä fiksumpia vai tarkoittiko hän sitä todella. Kenties tässä ulkopuolisessa kertojassa/kirjoittajassa olisi ollut apua. Toisaalta hän tuntui olevan omista tieteellisistä saavutuksistaan hyvin varma (mikä on varmaan ihan aiheellista – se vain tuntui näin suomalaisesta näkökulmasta, jossa on aina tottunut jättämään jonkinlaisia varauksia, kovin no, varmalta). Hawking kommentoi myös melko kylmänoloisesti Jane-vaimonsa masennusta, mutta kenties hän – Janen pyynnöstä mahdollisesti – ei ole halunnut syvemmälle mennäkään. Toisaalta aina, kun hän mainitsee lapsensa, on maininnoissa minusta jonkinlaista lämpöä.

Haruki Murakamin Suuren lammasseikkailun tarinan kertoja on tavallinen tokiolaiskaveri, keskivertoa älykkäämpi, mutta kokonaan vailla kunnianhimoa. Odottamatta hänen tylsään elämäänsä ilmaantuu nuori nainen, jolla on ihmeelliset korvat, ja tämä nainen ennustaa, että kertoja joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa. Siitä alkaa suuri lammasseikkailu, joka vie Hokkaidon jylhille lumisille vuorille, keskelle yksinäisyyttä ja mystisiä kokemuksia, odottamattomia oivalluksia ja paljastuksia.

Jälleen Murakamin yhdelläkään hahmolla ei ole nimeä – paitsi Rotalla, joka ei ole kirjassa juurikaan läsnä fyysisesti (ja Rotta on tietysti vain lempinimi myös). On vain minäkertoja, ex-vaimo, tyttöystävä, Pomo, Pomon sihteeri, autonkuljettaja, hotellin pitäjä. Maailmanloppu ja ihmemaassa kertojan tyttö oli lihava (asia, josta piti koko ajan huomautella, mutta joka ei kuitenkaan muka merkinnyt kertojalle mitään), nyt tyttöystävällä on kauniit, seksuaalisesti kiihottavat korvat. Ja keskeisenä hahmona on tähtiselkäinen lammas, jolla on mielessään maailmanvalloitus ja joka pystyy soluttautumaan ihmisten sisään! Varsinainen diktaattori siis. Rotta oli ihan mielenkiintoinen kaveri, ilmeisesti hän esiintyy myös jossakin muussa Murakamin kirjassa.

Nobel-palkitun kirjailijan maagisen realismin klassikkoteos, jossa rakkauden tarttuva tauti ei armahda ketään. Eteläamerikkalaisen maan rannikolle sadan vuoden taa sijoittuva Rakkautta koleran aikaan alkaa siitä, kun Karibian Jokilaivayhtiön 76-vuotias johtaja Florentino Ariza saapuu tohtori Juvenal Urbinon hautajaisiin kertoakseen tämän leskelle, kauniille Fermina Dazalle: ”Olen odottanut 51 vuotta, 9 kuukautta ja 4 päivää toistaakseni teille vielä kerran ikuisen uskollisuuteni ja kuolemattoman rakkauteni valan.” Monivivahteinen, satiirinen romaani itkettää herkkyydellään ja naurattaa roisiudellaan. Osin kirjailijan vanhempien rakkaustarinaan perustuva klassikko sekä kyseenalaistaa että juhlii rakkauden hulluutta.

Apua, minulle tuli kyllä Florentino Arizasta ihan stalkkerifiilis, kun hän aina vaan istuksi siellä penkillä odottamassa, että tietty ihminen kulkisi ohi. Harmiton stalkkeri ehkä, mutta harva sellaisiinkaan on ihastunut. Ferminasta tykkäsin, hän oli reipas tapaus ja mukava, kun hän ei jäänyt murehtimaan, ettei tullut menneeksi yhteen Florentinon kanssa, vaikkei Juvenal Urbinon kanssa solmittu avioliittokaan niin rakkaudentäyteinen ollut. Florentino Arizan naisystävät olivat kaikki myös kiinnostavia hahmoja. Kiinnitin huomiota, että kirjailijalla on tapa puhu kaikista sekä etu- että sukunimellä. En muista oliko näin myös Sadan vuoden yksinäisyydessä, siitä jäi lähinnä mieleen, että kaikkien nimi oli Alejandro (tai joku vastaava).

-Roona-

Uusikuu ja särkynyt

 Moikka!

Uusikuu oli kietonut puutarhan pehmeään hämärään. Yökasteen pisarat kostuttivat ilmaa ja olivat lähes lohduttava näky kasvien lehdillä. Saima oli vetänyt shaalin harteilleen, vaikka ulkona ei juuri ollut kylmä. Kivi hohti vienosti hänen edessään. Äidin hauta. Hän muisti äidistä vain säikeitä ja ne olivat onnellisia säikeitä, sellaisia, joita vain pikkulapsella saattoi olla: hahtuvia äidin suukoista ja tuoksusta. Kun isä oli päivällä ojentanut Saimalle kirjeen, jonka äiti oli kirjoittanut tyttärelleen annettavaksi tämän täysi-ikäistyessä, hän oli tuntenut pehmeät huulet päälaellaan. 

Isä oli särkynyt pysyvästi silloin, kun äiti oli kuollut. Saima oli aistinut sen, vaikka oli ollut vasta kolmen ja vaikka isä oli yrittänyt peittää kaiken kipunsa jatkaakseen elämää tyttärensä kanssa. Saima katseli valkoisen kiven kaiverrusta. Irismu. Aarteeni. Isä kutsui häntä samalla hellittelynimellä. Hän tiesi isän taustasta: kuinka tämä oli ollut orja eikä ollut koskaan kuvitellut edes saavansa perhettä. Sitten oli tullut äiti, yhtä aikaa kalliota kärsivällisesti uurtava vesipisara ja raivokas pyörremyrsky. Saima huokasi ja käpertyi kiven lähelle niin, että kasvot olivat aivan äidin nimen vieressä. Hän mursi sinetin, johon kukaan ei ollut viiteentoista vuoteen kajonnut.

Rakas Saima! 

Kunpa voisin nähdä sinut nyt, sillä sinusta on varmasti kasvanut ihmeellinen nuori nainen. Muista, että isäsi ja minä olemme sinusta valtavan ylpeitä, aina. Oletkohan yhtä omapäinen kuin kolmevuotiaana? Ehkä omapäisyytesi on kypsynyt periksiantamattomuudeksi, sellaiseksi, mitä elämässä tarvitaan. Tiedän, että monet sanovat, etten minä voittanut periksiantamattomuudellani kuin tuskaa, mutta he eivät tajua yhtään mitään. Minä sain isäsi ja sinut ja John-sedän ja Bela-sedän – mutta ennen kaikkea isäsi ja sinut. Sen onnen puolesta olisin kernaasti ollut vielä kymmenen kertaa periksiantamattomampi, omapäisempi ja kovapäisempi. Niin, että ole sinäkin. Ole hankala isällesi, kiduta Johnia ja Belaa mitä epäsopivimmilla ihastuksilla. Olet tietenkin jo tehnyt niin ja suudellut varmasti aika montaa poikaa, toisin kuin äitisi, joka sai ensimmäisen hennon suukon vasta täytettyään kahdeksantoista vuotta. Ja muista nauttia jokaisesta hyväilystä ja ihailevasta katseesta, ja ne kädet ja huulet, joita et lähellesi halua, aja muristen pois. Muistathan, että meidän sylimme on aina sinulle avoin, riippumatta kuinka pahasti maailma on sinua verottanut. Kerrothan isällesi, että rakastan häntä täällä kaikkeuden toisella puolellakin valtavasti. En ole erityisen hyvä kirjoittamaan tulevaisuudella ja sanani loppuvat, mutta muista, etteivät vanhempien synnit koskaan kuulu lasten kannettaviksi. Pyydä isääsi suukottelemaan sinut märäksi ja halaamaan sinut ryttyyn minunkin puolestani kahdeksantoistavuotispäiväsi johdosta. 

Rakkaudella, äiti

Kyynelet olivat jo tuhrineet vapisevaa mustetta ja valuivat Saiman poskilla valtoimenaan. Äidin olemuksen tuntu paperilla lämmitti häntä. Oikeastaan John-sedän – joka oli kuollut viime vuonna – mainitseminen oli saanut hänet itkemään. Muutenhan kirje oli täynnä toivoa. Erityisesti äidin viimeinen neuvo oli aiheuttanut hänessä käsivarsia pitkin juoksevia kylmiä väristyksiä. Vanhempien synnit eivät koskaan kuulu lasten kannettaviksi. Saiman sydän puristui rinnassa. Saattoiko olla, että äiti antoi haudan takaa siunauksen hänen uhkarohkealle hankkeelleen. Sille, että sydän tahtoi kurottaa kohti kiellettyä. Ei hän tiennyt tulisiko siitä koskaan edes mitään vakavaa, mutta pelkkä hetkellinen leikkikin olisi isälle raskasta hyväksyä. Saima käänsi poskeaan kovalla pinnalla. 

”Äiti, minä en koskaan anna anteeksi Kasparin isän rikoksia – sinun kuolemaasi. Mutta Kasparille minä haluaisin antaa mahdollisuuden.” 

Puutarha ja uusikuu olivat sulkeneet hänet rauhoittavaan syleilyyn ja kivikin tuntui lämpimämmältä. Saima tunsi viriävän toiveikkuuden. Kun hän seuraavan kerran tapaisi Kasparin, hän voisi hymyillä pojalle avoimesti. Hän nousi, kuiskasi onnellisia sanoja hiljaisuuteen ja lähti sisään käskeäkseen isää toteuttamaan äidin viimeisimmän toiveen.

-Roona-

Elokuvissa LXXVI: Harold Fryn toiveikas taival

 Heippa!

Elokuvan on käsikirjoittanut Rachel Joyce ja se perustuu hänen kirjaansa The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry (suomennettu nimellä Harold Fryn odottamaton toivioretki). Pääosia esittävät Jim Broadbent (Harold Fry), Penelope Wilton (Maureen Fry), Earl Cave (David Fry), Linda Bassett (Queenie) ja Daniel Frogson (Wilf), Joseph Mydell (Rex) ja Nina Singh (huoltoaseman myyjätyttö).

Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenieltä, joka kuolemassa syöpään saattokodissa. Harold päättää siltä istumalta lähteä tapaamaan Queeniä vielä viimeisen kerran hyvittääkseen erään vanhan tekonsa. Hän aikoo tehdä matkan jalan, missä ei olisi mitään ihmeellistä, ellei matkaa olisi 800 kilometriä. Viimeisen inspiraation toivioretkeen antaa tätinsä syövälle menettänyt lähihuoltoaseman myyjätyttö. Harold taistelee myös omien haamujensa kanssa, hän on menettänyt poikansa, mutta vasta tarinan edetessä selviää miten. Pian Harold kävelyretki on valtakunnallinen uutisaihe ja häntä tukemaan liittyy joukko innokkaita vaeltajafaneja. Lopulta Haroldin on kuitenkin jätettävä heidät ja taivallettava viimeinen osuus Queenien luo yksin.

Aluksi ihmettelin, miten Harold ei yhtään ajatellut, että Maureen odotti häntä kotiin. Mutta ehkä asia on tullut esille kirjassa Haroldin sisäisen dialogin kautta ja sitä on ollut hankala tuoda elokuvaan luonnollisesti. Hän tosiaan soittaa kertoakseen, missä on ja mitä tekemässä vasta käveltyään ensimmäisen päivän. Toisaalta hänelle ja Maureenilla on mennyt huonosti Davidin poismenosta saakka, joten heillä ei liene keinoja kommunikoida tällaisia asioita toisilleen. Davidista puheenollen, ensin luulin hänen vain häipyneen, kenties hämäräperäisten kaverien seuraan. Tarina säilytti tämän uskomuksen katsojalla hyvin loppuun asti, vaikka se oli vain Haroldin toiveajattelua (koska siinä tapauksessa poika voisi tulla joskus takaisin), todellisuudessahan David hirttäytyi.

Minusta oli hauskaa, ettei Harold tajunnut, että hänestä tulee somejulkkis saman tien, kun se mies baarissa otti hänestä kuvan puhelimellaan. Vaikken minäkään ihan täydellistä somesukupolvea edusta, niin olin heti, että viimeistä huomenna tämä human interest keissi on kaikissa medioissa. Pidin myös siitä, että katsoja sai luulla aika pitkään, että Haroldin ja Queenien välillä oli ollut aikoinaan ihastusta tai jopa romanssia, Maureenin käytös vielä vahvisti tätä ajatusta, mutta lopulta Harold sitten itse kumosi sen ja paljasti minkälaisen uhrauksen Queenie oli hänen vuokseen tehnyt. Wilf-parka oli suloinen, mutta hän jäi lähinnä Davidin eläväksi verrokiksi, koska lopussa ei paljastettu, mitä hänelle tapahtui (toisin kuin Haroldia majoittaneelle lääkärille ja Exeterin asemalle tavatulle miehelle).

Elokuvassa näkyi paljon kauniita englantilaisia maisemia ja toisaalta tyypillisiä englantilaisia pikkukaupunkeja. Musiikista sen verran, että juonen kannalta siellä oli muutama erittäin hyvin ajoitettu ja kaunis laulu. Tykkäsin kyllä paljon, vaikka elokuva oli itse asiassa surullisempi kuin odotin. Aion lukea myös Rachel Joycen kirjan tulevaisuudessa.

-Roona-

Unikeonpäivänä

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K.Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja juonen. Minä kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahallista korvausta.

”Evan, tule nyt”, Linda Granger hoputti miestään. Hän itse oli jo pihalla laukkuineen ja pälyili näkyikö heitä noutamaan lähetettyä velhoa. 

Evan tuli ulos reppunsa kanssa kannatellen pukupusseja. Lindan mahassa kupli miellyttävästi. Hänen tyttärensä menisi huomenna naimisiin. Pikku-Hermione. Paitsi ettei hän enää ollut mikään tyttö vaan urhea nainen. Hermione oli tehnyt suuren päätöksen, kun oli poistanut heidän muistonsa ja lähettänyt heidät turvaan Australiaan. Kuinka monta kertaa Lindalle niin rakas kiharapää olikaan pyytänyt anteeksi, kun oli tuonut vanhempansa takaisin Lontooseen, vaikka yhtäkään ei olisi tarvittu.

Pihaportista asteli roteva tulitukkainen mies. Linda hymyili. Yksi Ronin veljistä, se lohikäärmeiden hoitaja varmaan, hän päätteli lihaksikkaissa käsivarsissa risteilevistä pienistä valkoisista arvista. Evan kiirehti kättelemään häntä vapaalla kädellään ja mies esittäytyi Charlieksi. Charliella oli mukanaan tyhjä Coca-Cola tölkki, joka toimisi porttiavaimena Kotikoloon. Hän selitti, että heidän kaikkien pitäisi koskettaa tölkkiä yhdeltä, jotta taika toimisi. Kello oli viittä minuuttia vailla. Kun se löi tasan, Lindasta tuntui kuin hänet olisi imaistu suureen vesipyörteeseen. Tunne oli aika tavalla epämiellyttävä, mutta se ei kestänyt kauan. Pian he saapuvat päät hieman huippaavina mäelle, josta kulmikkaan talon saattoi jo nähdä.

Lähellä kuistia vaelteli lauma punatukkaisia miehiä ja yksi mustatukkainen. Linda tunnisti Harry Potterin ja tyttärensä kihlatun Ronin. Arthur Weasley kiirehti tervehtimään heitä, kun he saapuivat joukon keskelle. 

”Hauska nähdä! Meidät on ulkoistettu hetkeksi, koska Hermione sovittaa hääpukuaan. Rouva Granger, teidän on varmaan parasta mennä katsomaan. Ja herra... Evan?... Aivan toki... Evan voisi kertoa minulle...” 

Linda tunsi ilon kareen huulillaan, kun Arthurin ääni haipui hänen johdattaessaan Evanin sivummalle. Hermione oli pääsemässä osaksi ihanaa perhettä. Ron ja Harry tulivat myös ujosti sanomaan hei, mikä huvitti Lindaa, sillä hän tiesi, ettei kumpikaan pojista ollut ujo. Hän tiedusteli jännittikö huominen jo kovasti sulhasta ja bestmania. Ron muuttui ruusunväriseksi ja mutisi jotain vähästä ja Harry nyökkäsi vakavana.

Linda astui sisälle, jossa kaikki näytti siistiltä, mutta silti siltä, että siellä asusti väliaikaisesti viitisentoista ihmistä. Vaaleat suortuvat lehahtivat olohuoneeseen. 

”Rouva Granger”, Fleur sanoi ärrät sorahtaen. ”`Ermione on melkein valmis. Tulkaa mukaan.” 

Linda nousi nuoren naisen perässä kolmanteen kerrokseen. Huoneen ovi avautui pumpuliseen unelmaan. Kaikkialla oli koristeita, jokaisella paikalla olevalla naisella oli hiuksissaan tuoreita kukkia ja keskellä seisoi Hermione katsellen mekkoaan lattialla seisovasta peilistä. 

”Voi, kulta, oletpa sinä kaunis”, Linda huokasi kyynel silmäkulmassaan. 

Hermione tuli halaamaan häntä. ”Äiti, ihanaa, että olet täällä.” 

Kun he irtautuivat toisistaan, Hemione esitteli muut naiset hänelle. Mollyn Linda oli tietysti tavannut aiemmin, mutta Ginnyn, Fleurin, Angelinan ja Lunan hän tunsi vain tyttärensä kirjeiden perusteella. Hiljainen ja ystävällinen Audrey oli hänelle täysin uusi tuttavuus ja paljastui kolmanneksi vanhimman veljen Percyn vaimoksi.

Molly tarjosi hänelle pikkuleipiä ja Luna kaatoi teetä. Linda otti kupin käteensä muiden alkaessa jälleen liehua Hermionen ympärillä. 

Molly tuli hänen viereensä. ”Ronald katselee häntä aivan eriyisellä tavalla. Tuo mieleeni Arthurin, kun me silloin joskus tapasimme.” 

Sanat huokuivat lempeää rakkautta Hermionea kohtaan. Tytöt keskustelivat innokkaasti siitä, miten perheen miehet reagoisivat pukuun. 

”Minä luulen, että Harry itkee”, Ginny arveli. ”Hän on pidätellyt koko viikon. On hirveän tunteellista, kun hänen parhaat ystävänsä menevät naimisiin.” 

Hermione tökkäsi tätä leikkisästi olkaan ja Linda ihaili sivusilmällä, miten puku suli tyttären liikkeisiin. Silloin hän muisti, asetti tyhjän teekuppinsa lähimmälle pöydälle ja työnsi kätensä taskuunsa.

”Kulta, toin sinulle jotain sinistä”, hän sanoi safiiririipus kämmenellään. 

”Isoäidin koru”, Hermione äännähti liikuttuneena ja antoi äitinsä kiinnittää riipuksen kaulaansa. Kaikki tulivat ihailemaan sydämenmuotoista sinistä kiveä. 

Luna liukui liki Lindaa ja laittoi hänen ohimolleen pari hennonturkoosia orvokkia. ”Saat jotain sinistä myös takaisin”, tyttö sanoi unenomaisella äänellä. 

Linda huomasi kyyneleen Hermionen silmäkulmassa, kun tämä alkoi nauraen selittää Lunalle jästien ´jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä´-tapaa.

Aurinko väritti Kotikolon kukkeaksi laitettua pihamaata pilvien välistä. Linda muisti kuinka Hermione oli rakastanut unikeonpäivää lapsena. Ei ihme, että hän oli valinnut sen hääpäiväkseen. Tytär oli halunnut noudattaa perinnettä, jossa pisimpään nukkunut kasteltiin herättyään läpimäräksi. Linda epäili, että Arthur oli tahallaan jäänyt viimeiseksi sänkyyn, hän kun oli niin innostunut ei-taikovien jutuista.  

Hänen ympärillään kävi jännittynyt supina. Ron ja Harry odottivat jo kauniin ruusukaaren alla vihkijän kanssa ja muut olivat muodostaneet pienen käytävän morsiamen kulkea, kun tämä kohta saapuisi. Vieraita ei ollut paljon: Neville Longbottom ja hänen tyttöystävänsä Hannah, Lunan isä Ksenofilius ja Minerva McGarmiva. Hermione ja Ron olivat halunneet juhlia niin perhekeskeisesti kuin mahdollista.

Säteet loistivat nyt aukealta taivaalta. Yhtäkkiä pikkulinnut alkoivat laulaa sievää sävelmää ja kaikki hiljenivät. Ginny tuli ensin hempeän roosanvärisessä mekossa ja asettui kaason paikalle. Hermione käveli  hetken kuluttua hitaasti esiin isänsä käsipuolessa hymy huulillaan ja ylpeät Victoire ja Dominique perässään huntua kannatellen. Lindan sydämen läpi pyyhkäisi lämmin aalto. Liikutus nousi pintaan. Silmäkulmastaan hän huomasi, että Ronin henkäys jäi puoli tiehen ja että Harryn ensimmäinen kyynel kiilteli jo tämän poskella. Bestmanin piti tökätä häikäistynyttä sulhasta selkään, jotta tämä älysi lähteä tulevaa vaimoaan vastaan. Luovutettuaan tyttärensä Evan tuli Lindan viereen ja puristi hänen kättään.

Seremonia oli varsin lyhyt ja ytimekäs. Ron katsoi kuitenkin koko sen ajan Hermionea sellaisen ihmetyksen vallassa, että Lindaa riipaisi. Aivan kuin maailmassa olisivat olleet vain nuo kaksi. Pian pari suuteli ensi kertaa avioparina. Vierasjoukko parveili heidän ympärilleen onnittelemaan. Juhlia syötiin ja tanssittiin pitkälle yli pimeän tulon.

Linda heräsi, kun aurinko oli nousemassa. Hän pyöri hetken aikaa ja päätti sitten nousta ottamaan muutaman askeleen. Ikkunasta hän näki kaksi toisiinsa kietoutunutta hahmoa pihalla. Valo maalasi heidät uuden aamun kullanpunalla. Linda hipsi takaisin vuoteeseen ja jätti onnellisen parin nauttimaan yksityisestä hetkestä ilman kenenkään katsetta.

-Roona-