Mietteitä kirjasta CVII: Lintutyttö, Taikatalvi ja Ragnarök – jumalten tuho

 Heippa!

1600-luvun alun Modenassa Caterina Castelvetron elämä on hajallaan. Hänen aviomiehensä Flavio on kuollut traagisesti, eikä miehen suku enää suojele protestanttista Caterinaa inkvisition epäilyksiltä. Hänen on jälleen jätettävä Italia taakseen. Giacomo-setä antaa surun murtamalle Caterinalle tehtävän. Hänen on matkustettava Turkuun, perustettava kirjakauppa ja ryhdyttävä yhtä itselliseksi kuin ruotsalaiset naiset – ja etsittävä Giacomon salaperäinen ja vaarallinen kirja, joka on jäänyt kataliin käsiin. Caterinan sydämessä elää myös toive, että hän saisi tavata jälleen Kaarina Maununtyttären. Caterinan tie vie vuosien jälkeen takaisin kohti pohjolaa, missä vastassa on odottamattomia uhkia ja vaikeuksia, mutta myös vanhoja ystäviä ja uusia, yllättäviä tunteita.

Olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että emme päässeet seuraamaan Caterinan ja Flavion yhteistä elämää lainkaan. Caterina kuitenkin kovasti kaipasi hänen luokseen ensimmäisessä kirjassa. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, minusta valinta oli itse asiassa aika sopiva. Oli hauskaa, kuinka rivien välistä saattoi lukea, että Klaus oli halukas ja kykenevä puhumaan tunteistaan, vaikka sovinnaisuus ja tapakoodisto sen estivätkin. Jotenkin oli ihanaa, että hän oli sitä mieltä, ettei missään nimessä ollut sekoittanut Caterinaa Kukka-Mariaan, hehän olivat hänelle kaksi täysin eri ihmistä. Pidin myös Heikistä, joka oli söpösti vähän mustis. Harmi, että Johan ja Olavi olivat kuolleet, mutta suvun vahvat naiset olivat säästyneet ja kukoistivat. Pidin kovasti tästä Heli Gallianon jatko-osasta.

Muumipeikko herää kesken talviunien. Maailma on uusi ja outo, täynnä lunta, jäätä ja vaaroja. Hänen tuntemistaan olennoista vain Pikku Myy sattuu olemaan valveilla. Mutta Muumilaaksossa on elämää: Tuu-tikki uimahuoneessa, urheilullinen Hemuli, pieni ötökkä Salome, Surku-koira… ja monta muuta, osa ankaran sää pakottamina tänne paenneita. Talveen kuuluu toki ilojakin. Ja sitten eräänä aamuna aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran lupauksena uudesta keväästä ja kesästä.

Milloinkahan viimeksi olen lukenut Muumi-romaanin? Iät päivät sitten. Mutta yllätyin, kuinka suoraan Taikatalvi on sovitettu siihen 90-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjaan. Kaikki kirjassa tapahtuva on tietysti sopivaa lastenohjelmaan, joskin Papan tupakkamaa on jätetty mainitsematta. Jäärouva ei myöskään jäädytä Pikku Myytä, joka pysyy viisaasti sisällä muiden kanssa. Surku on edelleen lempparini, hän on kovin suloinen ja reppana. Loppu, jossa Muumimammakin heräsi ja suhtautui kaikkeen melskeeseen ja sotkuun mammamaisen rauhallisesti oli hauska.

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailman sodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseudun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoiden, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois-Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumaltaruja. Myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. Samalla tavoin kuin tarinoiden sotaisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mustassa lentokoneessa kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odottaa itseään Ragnarök, jumalten tuho.

1600-luvun alun Modenassa Caterina Castelvetron elämä on hajallaan. Hänen aviomiehensä Flavio on kuollut traagisesti, eikä miehen suku enää suojele protestanttista Caterinaa inkvisition epäilyksiltä. Hänen on jälleen jätettävä Italia taakseen. Giacomo-setä antaa surun murtamalle Caterinalle tehtävän. Hänen on matkustettava Turkuun, perustettava kirjakauppa ja ryhdyttävä yhtä itselliseksi kuin ruotsalaiset naiset – ja etsittävä Giacomon salaperäinen ja vaarallinen kirja, joka on jäänyt kataliin käsiin. Caterinan sydämessä elää myös toive, että hän saisi tavata jälleen Kaarina Maununtyttären. Caterinan tie vie vuosien jälkeen takaisin kohti pohjolaa, missä vastassa on odottamattomia uhkia ja vaikeuksia, mutta myös vanhoja ystäviä ja uusia, yllättäviä tunteita.

Olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että emme päässeet seuraamaan Caterinan ja Flavion yhteistä elämää lainkaan. Caterina kuitenkin kovasti kaipasi hänen luokseen ensimmäisessä kirjassa. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, minusta valinta oli itse asiassa aika sopiva. Oli hauskaa, kuinka rivien välistä saattoi lukea, että Klaus oli halukas ja kykenevä puhumaan tunteistaan, vaikka sovinnaisuus ja tapakoodisto sen estivätkin. Jotenkin oli ihanaa, että hän oli sitä mieltä, ettei missään nimessä ollut sekoittanut Caterinaa Kukka-Mariaan, hehän olivat hänelle kaksi täysin eri ihmistä. Pidin myös Heikistä, joka oli söpösti vähän mustis. Harmi, että Johan ja Olavi olivat kuolleet, mutta suvun vahvat naiset olivat säästyneet ja kukoistivat. Pidin kovasti tästä Heli Gallianon jatko-osasta.

Muumipeikko herää kesken talviunien. Maailma on uusi ja outo, täynnä lunta, jäätä ja vaaroja. Hänen tuntemistaan olennoista vain Pikku Myy sattuu olemaan valveilla. Mutta Muumilaaksossa on elämää: Tuu-tikki uimahuoneessa, urheilullinen Hemuli, pieni ötökkä Salome, Surku-koira… ja monta muuta, osa ankaran sää pakottamina tänne paenneita. Talveen kuuluu toki ilojakin. Ja sitten eräänä aamuna aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran lupauksena uudesta keväästä ja kesästä.

Milloinkahan viimeksi olen lukenut Muumi-romaanin? Iät päivät sitten. Mutta yllätyin, kuinka suoraan Taikatalvi on sovitettu siihen 90-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjaan. Kaikki kirjassa tapahtuva on tietysti sopivaa lastenohjelmaan, joskin Papan tupakkamaa on jätetty mainitsematta. Jäärouva ei myöskään jäädytä Pikku Myytä, joka pysyy viisaasti sisällä muiden kanssa. Surku on edelleen lempparini, hän on kovin suloinen ja reppana. Loppu, jossa Muumimammakin heräsi ja suhtautui kaikkeen melskeeseen ja sotkuun mammamaisen rauhallisesti oli hauska.

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailman sodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseudun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoiden, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois-Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumaltaruja. Myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. Samalla tavoin kuin tarinoiden sotaisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mustassa lentokoneessa kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odottaa itseään Ragnarök, jumalten tuho.

Tämä olikin tosi erilainen kirja kuin mitä olin odottanut. Enemmänkin pohtiva essee kuin romaani, vaikka toki siihen oli sekoitettu tarinallisia elementtejä. Luonnollisesti pidin siitä, että myytistöstä keskushahmoksi oli valittu Loki. Saa varmasti omiinkin kirjoituksiin uutta inspiraatiota, vaikka MCU:n Loki edustaakin hallittua kaaosta, myyttien Loki rehellisen kaaoksen sijaan. Jotenkin ympärystarina laihasta lapsesta häiritsi minua, ehkä se johtui siitä, että en tiennyt oliko sen tarkoitus olla omaelämänkerrallinen vai fiktiivinen, mutta omiin kokemuksiin perustuva vaiko täysin fiktiivinen. Aika hauska kirja kuitenkin ja pidin Byattin kuvailevasti kirjoitustyylistä.

-Roona-

Oú est mon chéri

Moikka!

Loin nopean silmäykseen Lauraan, joka istui ruohikolla tammen alla. Hän hyräili epävireisesti sävelmää, jonka tunnistin. Missä muruseni on? Oú est mon chéri, käänsin mielessäni ranskaksi. Laura piti tuosta laulusta. Oli jo myöhä, kesäyö oli värjännyt työntekopaikkamme kauniin utuiseksi. Töitä me olimme alun perin tulleet tekemään. Kansiokasa lojui unohdettuna Lauran vierellä, kun hän keskittyi tutkimaan Raamattuani, jonka oli varastanut ties mistä. Minä olin sentään saanut kirjoitettua raportit muutamasta viime toimeksiannostani. Kynäni oli pysähtynyt, koska olin antanut ajatusteni vaeltaa pohtimaan, mikä oli aiheuttanut Lauran mielleyhtymän tuohon lauluun. Laskin tarvikkeeni maahan ja käännyin katsomaan naista paremmin. Lauralla oli miesten paita ja pussittavat housut. Avoinna repsottavasta kaula-aukosta näkyi, että hän oli sitonut rintansa, missä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä hän oli tullut paperitöihin suoraan miekkailuharjoituksista. Keskittyneet silmät ovat valtavan kauniit.

Muistin vielä ensimmäisen kerran, kun näin ne. Siis silmät ja nimenomaan keskittyneinä. Hän oli silloin vielä nuori tyttö, kahdentoista ehkä. Nes keskusteli kanssani ja Laura oli laitettu nurkkaukseen tutkimaan valtavaa sidottua käsikirjoitusta. Olin pitänyt Lauraa siihen asti hiirulaisena, Nesin kömpelönä valintana seuraajakseen.

”Hänellä on likaiset saappaat”, tyttö oli yhtäkkiä sanonut arasti.

Nesin katse ei ollut herpaantunut minusta. ”Todellako?”

En ehtinyt vastata tytön korottaessa ääntään.

”Verta.”

Olin mielestäni pyyhkinyt oikean saappaani kaikesta todistusaineistosta.

”Minkäköhän takia?” Nes oli kysynyt vaarallisen rauhallisesti.

”Piti maksaa eräät vanhat velat.” Olin polkenut yhden paskiaisen nenän tuusan nuuskaksi.

Nes oli kääntynyt kohti Lauraa, joka tapitti jälleen käsikirjoitusta. ”Mitä sinä olisit tehnyt hänen asemassaan?”

”Käyttänyt itsehillintää.”

Vastaus oli tullut kuin apteekin hyllyltä. Nes heilautti minulle kättään merkiksi, että voisin lähteä.

”Ja maksanut ne velat parempana ajankohtana.”

Olin ollut painamassa ovea kiinni ja ehdin juuri ja juuri kuulla sanat.

”Ari, haloo maa kutsuu! Mitä sinä pohdit niin hartaasti?” Laura toitotti keskeyttäen ajatukseni.

Sinua, olisin halunnut sanoa, mutta se ei olisi ollut järkevää. ”Kunhan muistelin.”

Silmät pyörähtivät paljon puhuvasti. ”Yritin vain kehua, että reunamerkintäsi kolossalaiskirjeeseen ovat hienoja, mutta ehkä vaatimattomuuden enkeli sulki korvasi.”

Kirja oli auki Lauran reisien päällä. Se ei edes ollut Raamattu, vaan pelkkä Uusi testamentti ja psalttari. Olin tuhertanut sivut täyteen muistiinpanoja.

”Niin varmaan teki. Haluatko kysyä jotain?”

Nainen hymähti pehmeästi. ”Oliko tämä etsikkoaikaa? Olet kirjoittanut niin innokkaasti ja kuumeisesti.”

 Hän sulki kannet ja ojensi kirjan varovasti minulle. Sormemme hipaisivat hiukan toisiaan ottaessani sen vastaan. Tarkastelin kauhtuneita kansia ja kulunutta paperia.

”Silloin minä etsin, koska minua vedettiin kahtaalle. Eivätkö myöhempien versioiden merkinnät muka ole yhtä inspiroituneita?”

Laura konttasi lähemmäksi minua välittämättä siitä, että ruoho tahrasi kankaan peittämät polvet. ”No, miten sen nyt ottaa. Ne pysyvät paremmin taivaallisissa asioissa.”

Pystyin tuntemaan toverillisen vitsailun, jota hän harrasti.

Laura hiplasi saappaani vartta. ”Eikö olisi mukavampi olla ilman näitä?”

Muutama yölintu oli aloittanut pienimuotoisen konsertin. ”Pysytäänpä vielä hetki taivaallisissa asioissa”, sanoin. ”Mistä murunen tuli mieleesi?”

Hänellä meni hetki, henkäyksen mittainen, ottaa ajatuksestani kiinni. ”Vilkaisin psalmeja 103 ja 104. Ja sitten ajattelin, miten mukava on istua tässä sinun kanssasi. Hengittää samaa ilmaa ja jalkojen alla sama maa, tiedäthän. Paitsi, että sinulla on kengät jalassa, että et voi tuntea maata kovin hyvin.”

Viitoin häntä siirtymään ja potkin jalkani paljaiksi. Ruohikko tuntui makealta varpaiden välissä.

Laura heittäytyi pitkäkseen. ”Suutelisitko minua, jos pyytäisin?”

Huokasin. Yhteytemme, jota joku olisi varmaan nimittänyt sielunkumppanuudeksi, sykki täällä vahvempana kuin missään muualla. Tiesin, ettei meidän pitäisi antaa sille periksi. Sen takia minä olin saanut tietää asiasta vasta monta vuotta Lauran saapumisen jälkeen. Nes oli tunnistanut `taudin´ heti ja antanut meidän olla vain vähän yhdessä.

”Älä pyydä. Ollaan vain tässä ja katsellaan tätä kauneutta.”

Laura nuolaisi ylähuultaan kielen kärjellä ja ujutti kätensä pään taakse. ”Jos jaksan nousta istumaan, hieroisitko edes minua? Lihakset ovat kipeät.”

Järkeni vastusti hetken, mutta muu sisäinen maailmani päätti antaa sille kyytiä. Huokasin uudestaan ja nyökkäsin. Laura nujusi itsensä ylös ja minä kömmin hänen selkänsä taakse. Hän auttoi minua riisumaan paidan päältään. Aioin aloittaa hänen päästäessään tuhahduksen.

”Liinat myös. Selän mujuttaminen onnistuu paremmin ilman niitä.”

Etsin harson pään ja lähdin kierittämään sitä auki. Laura hoiti etuosan ja palautti rullan aina takaisin käsiini. Hän hengitti syvään, kun viimeinenkin kerros oli irrotettu. Huomasin, kuinka hän laski päänsä roikkumaan ja sulki silmänsä.

”Aloita vain, kun siltä tuntuu.”

Vein käteni hartioille tunnustellen ensin varovasti. Laura inahti muutamassa kohta, jotka olivat ilmeisen kireitä. Otin yhden niistä sormieni väliin ja painoin kovempaa. Muut seurasivat perässä, kun pikkuhiljaa uskaltauduin käyttämään enemmän voimaa. Hän mukautui kämmenteni liikkeisiin ja näytti nauttivan kosketuksestani. Mieleni harhautui ajattelemaan hänen paljaita rintojaan, joille kesäyön lämpö varmaan keräsi kosteutta pisaroiksi.

”Mitä?” Lauran kuiskasi tukahtuneesti.

Käteni olivat pysähtyneet hänen kyljilleen. ”Ei mitään.” Hän kaiketi kuuli äänestäni, kuinka sätin itseäni tuhannen pervoksi, joka pilaa kauniin hetken.

”Jatka.” Sävy oli pehmeä ja anteeksi antava.

Olin kuitenkin menettänyt tuntuman.

”Voisitko tulla syliin?”

Kaipasin. Laura käpertyi rintaani vasten avoimien käsivarsieni väliin.

”Minä etsin rakkautta sieltäkin”, sanoin hiljaa.

Laura leikki paitani nyöreillä. ”Tiedän. Minä toivoisin, että lukisit ne kolossalaiskirjeen kohdat joskus häissäni, koska sinä todella olet pohtinut niitä sydämelläsi.”

Silitin hänen hiuksiaan ja päästin itseni rentoutumaan myöntymisen merkiksi. Kevyt tuulen viri tarttui meihin kuin osoittaakseen, että juuri näin oli hyvä. Niin, meidät kummankin muruset olivat täällä, kesäyön hopeoimalla aukiolla tammen lehvien suojassa.

(Raamatun kohdat: Psal. 103:15-16; 104:4, Kol 3:8-9, 12-15, 23)

-Roona- 

Elokuvissa LXXXIX: Fly me to the moon

 Heippa!

Kuulennosta kertovan elokuvan on ohjannut Greg Berlanti. Pääosissa näyttelevät Scarlett Johansson (Kelly Jones, mainosnainen), Channing Tatum (Cole Davis, NASAn laukaisujohtaja), Woody Harrelson (Moe Berkus, hallituksen mies), Ray Romano (Henry Smalls, NASAn insinöörejä) , Anna Garcia (Ruby Martin, Kellyn assistentti), Donald Elise Watkins ja Noah Robbins (Stu Bryce ja Don Harper, NASAn nuoria insinöörejä).

Fly me too the moon kertoo kuulento Apollo 11 valmisteluista ja lopulta laukaisusta. Huippumainostaja Kelly palkataan nostattamaan kalliin avaruusohjelman suosiota. Lisäksi on tarkoitus hankkia tukijoita hallinnosta, jotta sitäkin kautta saataisiin hankkeelle lisää rahaa. Kelly onnistuukin erinomaisen hyvin, vaikka projektinjohtaja Cole ei pidäkään kaikista hänen keinoistaan. Lopulta salainen palvelu vaatii Kellyä kuvaamaan feikkifilmin kuuhun laskeutumisesta. Se aiotaan näyttää kansalle, mikäli oikea menee jollain tavalla pieleen.

En tiedä oliko Finnkinon sivuilla ollut juonikuvaus huono vai olinko vain lukenut sen surkeasti, mutta yllätyin positiivisesti, miten kiva tämä elokuva oli. Odotin enemmän romanttista draamaa, ja toki sitäkin oli, mutta loppujen lopuksi rakkausjuoni oli aika pienessä osassa. Mainoskampanjointi oli mielenkiintoinen ja tosiaan, kun myöhempi historia tuntee koko jutun menestystarinana, niin ei tule ajatelleeksi, että Yhdysvalloissa oli meneillään aika paljon muutakin ja kansalaiset olivat vähän kyllästyneitä kalliiseen avaruusohjelmaan, joka ei oikein tuottanut mitään tuloksia. Kuuhun laskeutumisen feikkauksestahan on spekuloitu, leffassa esitettiin, että sellainen tosiaan olisi kuvattu, mutta ei koskaan näytetty.

Tykkäsin kaikista näyttelijöistä ja puitteetkin olivat hienot. Suosittelen leffaa lämpimästi. (tämä kertomus on kovin lyhyt, mutta henkilökohtaisessa elämässä on nyt vähän vaikea aika, joten rahkeita enemmän kirjoittamiseen ei ole)

-Roona-

Lempikahvisi sulle sekoitan, osat 19-20

Moikka!

19. (300) 

Loki heräsi aamulla tavoitellen kumppaniaan sängyn toiselta puoliskolta. Mutta Thor ei ollutkaan siinä. 

Voi luoja, Loki ehti ajatella juuri, kun jostain keittiön suunnasta kuului kevyt kolahdus. 

Hän rentoutui saman tien, vaikka ei ollut edes tajunnut jännittyneensä. Thor oli kai vain mennyt hakemaan vettä. Loki odotteli vielä hetken aikaa, mutta sitten kärsimättömyys ajoi hänet ylös. Hän veti päälleen tuolinnojalla roikkuvan aamutakkinsa. Heti makuuhuoneen ulkopuolella häntä vastaan leijui aromikas kahvin tuoksu. Thor valmisti oletettavasti kahvikupillista hyvin keskittyneesti selkä häneen päin. 

”Huomenta”, Loki sanoi laskien kätensä toisen selälle. 

Thor kääntyi hänen puoleensa. ”Huomenta, kulta. Minun oli tarkoitus tehdä sinulle aamiaista, mutta ehdin vasta tämän kahvin.” 

Lokin sydän jätti pari lyöntiä välistä nähdessään silmäkulmien anteeksipyytävät pikkurypyt. ”Enköhän minä saa itsekin syötävää. Mitä tämä on?” hän sanoi astuessaan tuoksuttelemaan posliinikuppia. 

Thor asetti kätensä lepäämään hänen lantiolleen. ”Melyaa. Lempikahviasi.” 

Melya oli tosiaan hänen lempierikoiskahvinsa, mutta Loki tilasi sitä harvoin, sillä juuri kukaan ei osannut hänen mielestään valmistaa sitä oikein. Hän kohotti juoman huulilleen ja maistoi. Hunajan makeus ja kahvin paahteisuus täyttivät suun. 

”Tämähän on hyvää. Mutta mistä sinä tiesit…” 

Thor keskeytti hänet. ”Kyllä kai minä tiedän mikä on maailman ihanimman miehen lempikahvi. Ja tietysti opettelin tekemään sen niin hyvin kuin mahdollista, jos vaikka sattuisin pääsemään tekemään sen hänelle joskus.” 

Loki hymyili. Sormenpäissä asti tuntui lämpöä eikä se johtunut pelkästään kahvista. ”Sinä olet kehittynyt baristana niistä alku ajoista. Poikakaverien parhaimmistoa olit varmaan jo silloin, minä olen se, jonka on pitänyt kehittyä siinä.” 

Nyt Thor rutisti häntä. ”Voi rakas.” 

Loki hörppäsi kupista vielä muutaman kerran hitaasti nauttien aamun tunnelmasta ja toisen rakastavasta läsnäolosta. Hän oli saanut kokea tällaista harvoin. 

”Minulla olisi yksi pyyntö”, Loki totesi laskien juoman tasolle ja kääntyen niin, että sai kierrettyä kätensä Thorin kaulaan. 

”Mikä?”  

”Mennään takaisin vuoteeseen, jos sinulla ei ole kiire minnekään.” 

Thor vastasi virnistyksellä. ”Minulla on työvuoro vasta iltapäivällä.” He palasivat makuuhuoneeseen.

epilogi (350) 

Seitsemän vuotta myöhemmin

Loki hengitti raikasta yöilmaa, johon sekoittui puutarhan tuoksuja. Hän nojautui kuistin kaiteeseen ja tunnusteli sormusta vasemmassa nimettömässään. Juhlatilassa hänen takanaan häiden humu jatkui. 

Minä olen onnellinen, hän ajatteli, sydän tuntuu täydeltä. 

Thor ei ollut piilotellut omaa onneaan, kun Loki oli puolitoista vuotta sitten kosinut. Hän hymyili muistolle siitä, kuinka vuolaat kiitokset oli annettu makuuhuoneen puolella ja kuinka hänen kestävyytensä oli meinannut kokonaan loppua. Loki oli maannut reporankana lankanoilla Thorin kuiskutellessa, miten ihanaa oli, että tämä saisi hänet miehekseen. 

Minun olisi pitänyt tehdä tämä paljon aiemmin. Sinä olisit ansainnut sen. Anteeksi, hän oli vastannut hiljaa. 

Thor oli painautunut häntä vasten ja sanonut, että pitihän Lokin olla varma ja hän olisi odottanut niin pitkään kuin oli tarvis. Loki huokasi lepuuttaen silmiään kauniissa istutuksissa. Thor oli tukenut häntä näinä seitsemänä vuonna enemmän kuin hän uskalsi laskea. Ahdistus, jonka hän oli luullut selättäneensä, oli palannut heidän kolmantena seurusteluvuonnaan. Oli ollut täysin turhaa mustasukkaisuutta hänen puoleltaan, jota Loki syvästi häpesi. Iloisiakin asioita oli tietysti tapahtunut. Natin ja Brucen häät, näiden lasten syntymät ja se, että heistä Thorin kanssa oli tullut näiden kummisetiä. Ne ilot olivat kuitenkin muiden ansiota ja hän tiesi aiheuttaneensa Thorille enemmän mielipahaa ja huolta kuin tämä hänelle. Silti toinen oli valoissaan aiemmin tänään kuvaillut häntä niin suloisesti, ettei Lokin ollut onnistunut liikutukselta omassa valassaan sanoa muuta kuin rakastavansa Thoria täydestä sydämestään. Hän havahtui ajatuksistaan voimakkaan käsivarren laskeutuessa hänen vyötärölleen. 

”Täällähän sinä olet, rakkaani. Minun tuli jo ikävä sinua.” 

Loki suli meripihkanvärisille silmille. ”Tulin vain haukkaamaan vähän happea.” 

Thor suukotti häntä poskelle. ”Tahtoisitko lähteä jo hääyön viettoon?” tämä suhisi hänen korvaansa. 

Lokia nauratti. Thor oli intoillut hääyöstä, vaikka he olivat tehneet sängyssä varmasti kaiken mahdollisen. mistä keskimääräinen pari saattoi olla kiinnostunut. Hänen kysyessään perusteluja Thor oli vastannut, että totta kai se oli erityinen yö, koska Loki olisi silloin ensimmäistä kertaa hänen aviomiehensä. 

”Minuako ei kaivata enää takaisin omiin häihini?” 

Thor nipisti häntä. ”Nat kyseli perääsi äsken.” 

Loki mietti hetken silitellen toisella kädellä Thorin selkää, toisella solisluuta. ”Haluaisin tanssia vielä. Pyydetään bändiä soittamaan muutama hidas.” 

Thor suuteli häntä pitkään ja omistavasti. ”Kuten tahdot.” 

Loki limitti sormensa tämän sormiin ja ohjasi heidät ulkoa takaisin hääväen joukkoon.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CVI: Varjon sisar, Balladi laululinnusta ja käärmeistä sekä Yösoittoja

 Heippa!

Tähti D´Apliése on tottunut tiiviiseen yhteiseloonsa sanavalmiin CeCe-sisarensa kanssa. Kasvatti-isä kuoltua Tähti huomaa kaipaavansa itsenäisyyttä. Ero sisaresta tuntuu mahdottomalta, mutta lopulta Tähti päättää aloittaa oman syntyperänsä selvittämisen. Omalaatuisen Papa Saltin jättämä vihje vie hänet vanhan lontoolaisen kirjakaupan ovelle. Tähti kerää kaiken rohkeutensa, avaa oven, ja jossain kaupan sisällä kilisee pieni kello. Vuonna 1909 Englannin Järviseudulle itsenäinen ja itsepäinen Flora MacNichol vannoo, ettei koskaan menisi naimisiin. Hän asuu onnellisena kodissaan maineikkaan Beatrix Potterin naapurissa. Kohtalon oikku heittää Floran kuitenkin Lontooseen kuningas Edvard VII:n hovin seurapiirien helmoihin, jonka petollisiin pauloihin Flora on vaarassa kompastua.

Tykkäsin kovasti monista Varjon sisaren hahmoista. Erityisesti omalaatuinen Orlando ja virkeä Flora olivat suosikkejani. Minun oli vaikea sulattaa, että Tähti aluksi pikkumaisesti inhosi Mousea. Olihan tämä tylynpuoleinen, mutta ei tämän käytös minusta oikeuttanut lähellekään Viemärirotaksi kutsumiseen. Myös rakkaus kehittyi lopussa yllättävän nopeasti, Mousen yllättävää mielenmuutosta en niinkään ihmettele, sen hänen taustansa selittää aika hyvin. Onkohan noiden ”järkyttävien” paljastuksien oikeasti tarkoitus olla lukijalle yllätyksiä, sillä minä tajusin ne jo varhaisessa vaiheessa. Floralla ja Tähdellä meni huomattavan kauan laskea yhteen yksi plus yksi syntyperänsä ja Roryn syntyperän kohdalla. Mutta tämä oli ehdottomasti suosikkini sarjan kirjoista tähän mennessä.

On elonkorjuun aamu ja kymmenes vuotuinen Nälkäpeli on alkamassa. 18-vuotias Coriolanus Snow valmistautuu Capitolissa hohdokkaaseen tehtävään yhtenä Nälkäpelin ohjaajista. Ennen niin mahtava Snow-suku elää kovia aikoja, ja sen ainoa heikko toivo on Coriolanus: onnistuuko hän päihittämään koulutoverinsa viehätysvoimassa, älyssä ja oveluudessa ja ohjaamaan tribuuttinsa voittoon? Lähtöasetelma on Coriolanukselle kehno. Hänet määrätään ohjaajaksi tribuuteista heikoimmalle, Vyöhykkeen 12 tytölle. Kaksikon kohtalo on nyt hitsattu yhteen – jokainen Coriolanuksen valinta voi johtaa suosioon tai epäonnistumiseen, voittoon tai tuhoon. Areenan sisäpuolella käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta. Areena ulkopuolella Coriolanus puolestaan tajuaa, että hänellä on tunteita kuolemaan tuomittua tribuuttiaan kohtaan… ja hänen on päätettävä, noudattaako sääntöjä vai pyrkiäkö voittoon keinoja kaitamatta?

Coriolanuksesta on vaikea pitää. Lieneekö Collins siihen edes pyrkinyt? Olisin kuitenkin kaivannut pientä inhimillisyyttä. Coriolanukselle tärkein on minä. Jopa kiinnostustaan Lucy Grayhin hän ajattelee itsensä kautta. Mietin, oliko hän koskaan todella ihastunut Lucy Grayhin vai pelkästään ajatukseen itsestään tytön kanssa. Hän ei kykene ymmärtämään Sejanusta, joka todentotta on hänen vastakohtansa, monillakin sellaisilla tavoilla, joita hän ei itse ymmärrä. Coriolanus ei näe ristiriitaa siinä, että vyöhykkeiden ihmiset ovat ansainneet kohtalonsa ja samalla hän kuitenkin valittaa vyöhykkeiden surkeista oloista aivan kuin ne olisivat sattuman oikku. En kyllä valitsisi näin kapeakatseista henkilöä presidentiksi. Sitä paitsi jos Coriolanus on kymmenennen Nälkäpelin aikaan 18-vuotias, hänen täytyy Katnissin aikaan olla yli kahdeksankymppinen. Toki sen ikäinen johtaja ei ole oikeissa demokratioissakaan ennen kuulumaton, mutta kuinka kauan hän on silloin ollut presidenttinä.

Yösoittoja on haikea ja hauska kokoelma, jossa viisi tarinaa rakkaudesta, musiikista ja ajan kulumisesta kietoutuu yhteen. Se on kuin musiikkiteos, jonka osat toistavat samaa teemaa mutta soivat eri sävellajeissa. Henkilögalleriaan kuuluu nuoria unelmoijia, kahvilamuusikoita ja eilispäivän tähtiä, joiden kaikkien elämässä on koittanut totuuden hetki. Puolalainen Jan soittaa työkseen kitaraa San Marcon aukiolla Venetsiassa. Eräänä päivänä hän huomaa kahvilan pöydässä Tony Gardnerin, menneiden aikojen amerikkalaisen iskelmätähden, jota hänen äitinsä palvoen kuunteli mustanpörssin levyiltä. Gardner haluaa laulaa serenadin vaimolleen Lindylle. Lindy tavataan uudelleen vastaeronneena hollywoodilaisessa hienostohotellissa, jossa julkimot parantelevat itseään kauneusleikkausten jäljiltä. Viimeisessä kertomuksessa palataan italialaiselle piazzalle.

Lyhyissä novelleissa Ishigurosta paljastuu absurdiutta, jota voi verrata toiseen japanilaiseen nimittäin Haruki Murakamiin. Tarinoissa pysytellään Euroopassa hollywoodilaista toipumishotellia lukuun ottamatta. Venetsian ja Englannin turistialueen lienevät jokaiselle jollakin tavalla tuttuja, vaikkei niillä olisi itse vieraillutkaan. Pidin tietystä menneen ajan tunnelmasta, vaikka novellien tapahtumat taisivatkin sijoittua kaksituhattaluvun alkuun tai vähintäänkin yhdeksänkymmentäluvun loppuun. Oli myös hauskaa, miten kaikkia tarinoita yhdisti jollain tavalla musiikki. Myös Emilyn ja Charlien tarinassa kertojaa ja Emilyä yhdisti sama musiikkimaku, vaikka kukaan ei siinä soittanutkaan mitään instrumenttia. Kivaa oli lukea taas pitkästä aikaa novelleja.

-Roona-

Lempikahvisi sulle sekoitan, osat 16-18

Moikka!

 

16. (150) 

Thor jaksoi yhä innostua jokaisista treffeistä, vaikka he olivat olleet yksissä jo puoli vuotta ja Lokikin oli jo myöntänyt heidän seurustelevan. Ja mikäs oli innostuessa, kun omat tunteet vaikuttivat vain syvenevän koko ajan, Thor ajatteli vetäessään siistiä collagea päälleen. He tapasivat baarissa, joka oli yksi Lokin lempipaikoista. Thor tervehti puristamalla hellästi poikaystävänsä kättä. 

”Hei, kulta”, hän sanoi matalasti saaden palkakseen hymyn. 

Loki ei pitänyt itseensä kohdistuvista julkisista hellyyden osoituksista ja Thor oli selvästi keksinyt häntä miellyttävän tavan välttää niitä. ”Hei sinullekin komistus.” 

Thorin sydän hypähti, kun hänen rystysiään silitettiin vastineeksi. ”Tilasitko jo minulle?” 

Loki pyöräytti päätään niin, että muutama hius karkasi otsalle. ”En. Saat ihan itse päättää mitä juot.” 

Thor irvisti osoittaakseen, että vitsi oli huono ja tilasi oluen. He jäivät juttelemaan ja istuskelemaan baaritiskille, koska pöydissä oli melko täyttä. Jonkin ajan kuluttua Thorin oli lähdettävä vessaan. Loki opasti hänet sinne käden heilautuksella ja rakastavalla kehotuksella tulla mahdollisimman pian takaisin.

 

17. (300) 

”Eikös siinä ole Loki?” 

Loki oli ollut niin keskittynyt juomaansa, ettei ollut huomannut tiskille tullutta miestä. Ja katsoessaan toivoi, ettei olisi huomannutkaan, sillä Roy Perryn hän nyt viimeiseksi halusi tavata. 

”Lomalla vai businessreissulla?” Perry jatkoi ärsyttävästi, kun ei saanut vastausta. 

”Minä asun Nykissä”, Loki murahti jäätävästi. Hän ei aikonut keskustella entisen high schoolinsa yhden suurimman kusipään kanssa. 

”Sun kaltaisille on täällä hyvät olot.” Loki irvisti avoimesti Perrylle, jonka kasvot pysyttelivät iloisina kuin tämä olisi lausunut suurenkin kohteliaisuuden. ”Sulla onkin jonkun juoma vahdittavana. Vai oletko sä alkanut tykkäämään oluesta?” 

Loki puristi vapaan kätensä nyrkkiin niin, että kynnet pureutuivat ihoon. ”Ei kuulu sinulle”, hän sihahti hampaidensa välistä. 

Samassa hän huomasi Thorin palaavan. ”Saimmeko me seuraa?” hän kysyi päästyään tarpeeksi lähelle. 

”Emme. Perry tuli vain sanomaan hei”, Loki sanoi myrkyllisesti. 

”Roy Perry”, Perry sanoi ojentaen kätensä Thorille. ”Vanha kunnon Loki näyttääkin löytäneen itseään parempaan seuraan.” 

Ilmeenkään värähtämättä Thor kiersi ensin toisen kätensä Loki lanteille ja kätteli sitten toisella Perryä. ”Thor. Lokin poikaystävä. Hauska tavata Lokin vanhoja tuttuja.” 

Perryn ilme oli näkemisen arvoinen, sillä tämä punastui, meni vaikeaksi ja läksi mumisten jotain kavereidensa luo palaamisesta. Lokin sydän hakkasi. Thor otti kätensä pois hänen ympäriltään ja istui takaisin penkilleen kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. 

Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle näin, Loki ajattelin kiihtyen koko ajan lisää. ”Voidaanko lähteä? Minua ei enää huvita olla täällä. Mennään vaikka minun luokseni.” 

Thor puristi hänen polveaan. ”Toki, mutta ei meidän tuon takia tarvitse…” 

Loki keskeytti hänet katsellaan. Hän ei halunnut käydä taistelua Perryn paskapäisyyttä vastaan tänään, kun sielu oli alkanut janota jotain muuta. Thor taisi ymmärtää, sillä lähti kiltisti seuraamaan, kun Loki harppoi narikan kautta ulos. Loki nappasi taksin lennosta ja he ajoivat hänen osoitteeseensa. Hän kietoi hississä kätensä Thorin kaulan ympärille ja alkoi imeä toisen huulia niin makean syvästi, ettei taatusti jäänyt epäselväksi, mitä hän halusi.

 

18. (300) 

Thorin oli vaikea pysyä tapahtumien vauhdissa. Äsken he olivat vielä olleet baarissa ja nyt he seisoivat Lokin asunnon eteisessä suutelemassa kiivaasti. Toisen kädet olivat jo hänen vyönsä soljella, kun hän onnistui toppaamaan tämän. 

”Oletko aivan varma?” 

Loki pysähtyi kuin olisi itsekin vasta tajunnut, miten pitkälle oli menty. Tämä loi Thoriin niin pehmeän katseen, että hänen sydämensä suli heti. 

”Olen minä. Sinä olit tuolla minun puolellani sitä idioottia vastaan. Kyllä, varma”, Loki vastasi hiljaa. 

Thor silitti mustia suortuvia. ”Tietysti minä tein niin”, hän ynähti kaunismuotoiselle korvanlehdelle. 

Loki painautui häntä vasten ja antautui hänen innokkaiden huuliensa hyväilyille. Notkeat sormet kilauttivat vyönsoljen auki. Thor tunsi, kuinka toisen peukalot hivelivät alavatsaa juuri alushousujen vyötärönauhan yläpuolelta. 

”Ota ne pois. Ne ovat vain tiellä, vaikka… emme… emme tekisikään mitään erityistä”, hän huokasi suukkojen välistä. 

Loki vaikutti empivän. ”Jos riisut ensin minut? Ja sen jälkeen, jos vielä haluat…” 

Thor hymyili kaulankaarelle. Hän oli vienyt kätensä puristelemaan Lokin pakaroita. ”Ei, rakas, sillä siinä tapauksessa me olemme alta aikayksikön lähimmässä paikassa, johon pääsee vaakatasoon ja minä panen sinua.” 

Lokin vartalon läpi kävi väristys ja Thor pelkäsi jo sanoneensa liikaa. Hänen kohottaessaan katseensa vihreisiin silmiin, niissä oli kuitenkin lämpöä. 

”Haluaisin edetä hitaasti. Ja ettemme panisi vielä tänä yönä, jos sinulle sopii”, Loki kuiskasi silittäen samalla hänen boksereidensa kohoumaa. 

”Kunhan saan suudella ja hyväillä sinua”, Thor vastasi käheästi. 

Hän nautti ja kärsi jokaisesta rauhallisesta liikkeestä, jolla Loki riisui hänen vaatteensa. Itse hän napitti vapisevin käsin tämän kauluspaidan auki heidän käytyään sängylle. 

”Voisitko koskettaa minun…”, Loki ynähti johdattaen hänen kämmenensä farkkujensa vetoketjulle. 

Thor tunsi sormiensa kömpelyyden eikä asiaa auttanut yhtään se, että Loki tutkiskeli samalla hänen poskiensa sisäpintaa kielellään. Vetoketju kuitenkin aukeni ja kohta toinen huohotti hänen suuhunsa. Loki oli puskenut lähelle ja ujutti vielä oman kätensä hieromaan Thorin kovettunutta kalua. He olivat niin vielä pitkään lauettuaan toisilleen, kunnes uni vei kummankin.

-Roona-

Elokuvissa LXXXVIII: Wicked Little Letters

 Heippa!

Brittielokuva Wicked Little Lettersissä näyttelevät Jessie Buckley (Rose Gooding), Olivia Coleman (Edith Swan), Timothy Spall (Edward Swan, Edithin isä), Gemma Jones (Victoria Swanm Edithin äiti), Malachi Kirby (Bill, Rosen miesystävä), Alisha Weir (Nancy Gooding, Rosen tytär), Anjana Vasan (konstaapeli Gladys Moss), Hugh Skinner (konstaapeli Papperwick), Lolly Adefope (Kate), Eileen Atkins (Mabel) ja Joanna Scanlan (Ann).

Juoni seuraa Littlehamptonin rantakaupungin elämää, jota järkyttävät sen asukkaille kirjoitetut roisit kirjeet. Aluksi niitä saa vain Edith, edelleen vanhempiensa luona asuva konservatiivinen vanhapiikatytär. Edith syyttää kirjeiden lähettämisestä naapuriaan Rosea, irlantilaistyttöä, jonka menneisyydestä tiedetään vain se, mitä tämä on itse kertonut. Rose on muutenkin tunnettu pahasuisuudestaan ja naisille sopimattomista tavoistaan. Hän joutuu tutkintavankeuteen. Yksi poliisi on kuitenkin varma, ettei Rose ole syyllinen, nimittäin naiskonstaapeli Gladys Moss. Hän alkaa tutkia tapausta kaupungin naisten kanssa ja lopulta he saavat selville syyllisen, joka on lähempänä kuin he arvasivatkaan.

Swanien perhedynamiikka oli varsin mielenkiintoinen. Isä selvästi alisti Edithiä, mutta oli toisaalta vaimolleen ystävällinen. Äidin kuoltua epäilin jopa menneisyydestä paljastuvan jotain synkkää esimerkiksi että isä olisi pahoinpidellyt Edithiä lapsena, mutta hän oli yksinkertaisesti vain ylikontrolloiva ääliö. Mutta Edithin pakkomielteenomainen halu saada negatiiviset tunteensa ulos oli varmasti seurausta tästä. Se näkyy myös kirjeiden sisällössä (hän paljastuu itse kirjoittajaksi). Niissä on pääasiassa kiroilua ja pilkkasanoja (tyyliin vittu ja huora), ei siis mitään upeaa ivailua tai ironiaa.

Rose rellestää kyllä monen edestä, mutta tyttärestään hän huolehtii ihan hyvin. Oikeasti hän on karannut miehensä luota, vaikka väittääkin tämän kaatuneen sodassa. Mies oletettavasti pahoinpiteli häntä (Rose sanoo, että tämä oli hänelle paha). En itse hirveästi pitänyt Rosen luonteesta, mutta ei hän huono ihminen ollut. Vähän ihmettelin, kun Gladysin (intialaistaustainen näyttelijä) ja Billin (musta näyttelijä) hahmojen etnisyyteen ei puututtu millään tavalla, mutta oletettavasti henkilöt, joihin he perustuvat olivat valkoisia, sillä koko juttu nimittäin perustuu tositapahtumiin. Olen katsonut sarjoja, joissa (edelleen) ensimmäisiä naispoliiseja kohdellaan huonosti vielä 1960-luvulla, joten millaistahan Gladysin työ mahtoi oikeasti olla 1920-luvulla, jonne leffa sijoittuu.

Näyttelijän työ oli todella hyvää, mutta ei tältä joukolta muuta olisi odottanutkaan. Erityisesti ensimmäisen minuutit, joissa luetaan kirjettä nro. 19, jäivät mieleeni. Oli kiva katsoa välillä elokuvaa, jossa ei ollut romanttista juonta tai sivutarinaa. Hyvän mielen leffa, jossa on myös sisältöä. Suosittelen lämpimästi.

-Roona-