Kevätjäätä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Steve tarkkaili Lokia vaivihkaa. Uskomatonta, että Tony oli voinut esitellä hänet jumalalle. Tai oikeastaan kahdelle, mutta Thorin mystisyys oli karissut nopeasti. Mies oli kuin vakaa kesäpäivä, valoisa ja kirkasvärinen. Steven oli alusta alkaen helppo piirtää hänestä henkilötutkielmia. Tummatukkainen ja vastahakoinen veli oli kuitenkin toista maata. Loki oli jäätä, eikä edes sitä laatua, jolla saattoi turvallisesti kävellä talvipakkasilla vaan ryöppyinä irtoavaa ja laineiden riepottelemaa kevätjäätä. Jokaisen ilmeen ja juonteen takana tuntui piileskelevän salaisuuksia. Steve oli harvoin tyytyväinen Lokista tekemiinsä luonnoksiin, pidemmälle edenneistä töistä puhumattakaan. 

”Piirrätkö minua?” 

Kysymys tunkeutui Steven tajuntaan kuin tikarin isku. He olivat huoneessa kahdestaan, muut olivat menneet Tonyn laboratorioon. Hän oli kuvitellut jumalan olevan täysin keskittynyt lukemaansa kirjaan. 

”Hahmottelen kyllä”, hän mumisi epävarmasti. 

Loki ilmestyi yllättävän nopeasti hänen viereensä. ”Näytä.” 

Steve ojensi paperin vaativille, pitkille sormille. Mies tarkkaili kuvaa jonkin aikaa. ”En minä ole tuonnäköinen.” 

Hän antoi kuvan takaisin ja palasi tuolilleen. Stevessä kuohahti suuttumus. Eikö piirroksessa ollut jumalan mielestä senkään vertaa arvoa, että sitä olisi voinut kutsua hyväksi tai huonoksi tai kauniiksi tai… 

”Ehkä herra olisi lopputulokseen tyytyväisempi, jos istuisi mallinani eikä minun tarvitsisi kurkistella hänen piirteitään sivusta”, hän tiuskaisi ja katui sanojaan heti. 

Loki loi häneen pistävän katseen. ”Ei kai tässä ole muutakaan tekemistä. Lupaat sitten, että se on näköinen”, tämä sanoi ironisen laiskasti. Jumala kääntyi häneen päin ja kiinnitti katseensa kaukaisuuteen. 

Steve uskalsi nyt ensimmäistä kertaa tarkastella noita kasvoja kunnolla. Piirteet olivat hienostuneet. Puolen tunnin päästä hän oli tyytyväinen kynänsä jälkeen. ”Haluatko tulla katsomaan?” 

Loki liukui jälleen hänen luokseen. ”Tämä on samanlainen kuin aiempikin”, mies sanoi tutkittuaan paperia hetken. 

Steve kohautti harteitaan, vaikka sanat kirpaisivatkin. ”Sen näköinen sinä nyt satut olemaan.” 

Surumielinen hymy häivähti jumalan kasvoilla. ”Voit piirrellä minua jatkossakin niin paljon kuin huvittaa. Saanko pitää tämän?” 

Steve ei ehtinyt sanoa juuta, kun mies oli jo häipynyt piirros mukanaan. Kauniina pidit kuitenkin, hän ajatteli pöllämystyneenä.

-Roona-

Tulevaisuuden ongelmia

Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa.

Kelsier sormeili poninhännältä karanneita suortuvia. ”Toivottavasti vanhempasi pitävät tuliaisista, jotka ostin, vaikka ne ovat jästitavaroita.” 

Charlie hymyili. Hän oli matkustanut tyttöystävänsä kanssa Englantiin tapaamaan perhettään. Hän oli tavannut Kelin puoli vuotta sitten ollessaan työmatkalla Suomessa. Charlie oli jostain syystä mennyt jästibaariin ja siellä päätynyt juttelemaan koko illan tytön kanssa. Ja pyytämään tätä treffeille seuraavaksi päiväksi. Lopulta hän oli nähnyt Keliä jokaisena matkansa päivänä. 

”Tietysti pitävät. Isä on hulluna kaikkeen jästitavaraan. Ja sinuun he ihastuvat.” Hän nappasi Kelin rutistukseen. 

Tyttö tuhahti. ”No, ilmiinnytäänkö sitten teille, ettei minun tarvitse enää jännittää?”

He tömähtivät maahan hyvän matkaa Kotikolosta. Charlie oli halunnut Kelin näkevän seudun ja talon kauempaa, rauhassa, sillä lähellä ollessaan tämä näkisi jonkin aikaa pelkkiä punapäitä. 

”Ihan kuin postikortista!” Kel huudahti. 

Charlie kiersi kätensä hänen vyötärölleen ja suukotti kaulanreunaa. ”Minun kotini.” 

Kel naurahti lämpimän kuivakkaasti. Hän kääntyä kiemursi kasvonsa Charlieen päin. ”Tämä kyllä vain vahvistaa stereotypiaa, että kaikki englantilaiset asuvat kauniilla nummilla.” Poskille nousi hieman punaa. ”Ehkei tällaisia hellyydenosoituksia perheesi läsnä ollessa?” 

Charlie rakasti päivä päivältä enemmän Kelissä yhtaikaa esiintyvää julkeutta ja pehmeää ujoutta. Ristiriita kiehtoi häntä. ”Yritän koettaa pitää näppini erossa sinusta, kulta”, hän lupasi silmät vilkkuen. 

”Suusta minä olen enemmän huolissani”, Kel vastasi tökäten häntä rintaan.

Kotikolossa vallitsi normaali, tuttu ja niin kotoisa sekasorto. Charlie hymähti, kun äiti juoksi halaamaan häntä. Hän oli arvannut näin käyvän ja astunut ovesta sisään ensin. 

”Voi sinua, oletko taas saanut uusia arpia? Ne lohikäärmeet ovat niin arvaamattomia otuksia…”, äiti touhotti. 

Charlie antoi hänen intoilla sen aikaa, että Kel sai takkinsa pois. ”Äiti tässä on Kelsier. Kel tässä on äitini Molly.” 

Kel katseli ujosti ripsiensä takaa. ”Päivää rouva Weasley.” 

Molly riensi rutistamaan häntäkin. ”Ihana tavata viimein. Charlie on kertonut sinusta paljon, vaikka kirjoittaakin aivan liian harvoin.” 

Charlie pyöritteli päätään huvittuneena. Isäkin tuli tervehtimään heitä ja kuiskasi sivumennen, että he olivat käskeneet muuta perhettä pysymään olohuoneessa hetken. Kel oli onnistunut irrottautumaan Mollysta ja otti pari askelta heidän luokseen. 

”Tämä on teille, herra Weasley. Ja rouva Weasleylle tietysti myös”, Kel sanoi ojentaessaan lahjakassia. 

Arthur alkoi tutkia sen sisältöä suurella mielenkiinnolla. ”Suuret kiitokset”, hän sanoi nostaessaan käteensä Rubikin kuution. 

Charlie huomasi Kelin kasvojen punehtuvan mielihyvästä. ”Se on pulmapeli. Arvelin, että pitäisitte siitä. Ja pyyhkeet ovat suomalaista designia. Niitä tarvitaan varmasti velhotaloudessakin.” Äiti nyökkäili innokkaasti ja Charlie silitti tyttöystävänsä selkää rystysillään.

Kel oli ruokailuun mennessä tavannut kaikki Charlien veljet ja sisaren sekä näiden puolisot. Onneksi hänellä oli itselläänkin iso suku, muuten olisi saattanut alkaa heikottamaan. Charlie oli vielä ennen pöytään asettumista vienyt hänet takapihalle haukkaamaan raitista ilmaa ja hetken rauhaan. Tai niin mies oli perheelleen väittänyt. 

Kel tunsi kuumat huulet huulillaan heti, kun heti astuivat ruohikolle. ”Tuhmeliini. He näkevät ikkunasta ja mahtavat ajatella kaikenlaista”, hän sätti lempeästi heidän erottuaan suudelmasta. 

Charlie virnisti. ”Oli pakko päästä maistamaan, että olet se sama tyttö, joka muutama tunti sitten oli huolissaan, miten pärjäisi perheeni kanssa.” 

Kel sujautti kätensä miehen selkään ja alkoi hieroa sormillaan pitkin selkärankaa. ”Mutta sinun suustasi tuli vaikeuksia. Katsos, aina, kun sanot haluavasi maistaa minua, ajatukseni ajautuvat täysin sukulaisvierailuille sopimattomille urille”, hän kuiskasi räpytellen ripsiään viattomasti. 

Charlien silmissä kyti. Hän joutui käyttämään aimo annoksen tahdonvoimaa, ettei olisi suudellut Keliä paljon äskeistä rajummin. ”Merlinin parta! Ehkei ollutkaan viisasta tuoda sinua näytille vielä.” 

Kel irvisti hänelle. ”Miten niin?” 

Nyt Charlie veti hänet aivan kiinni itseensä ja vähät välitti siitä, vaikka kaikki maailman veljet katselisivat sillä hetkellä ikkunasta. ”Koska käyn seurassasi turhan kuumana. Ehkä, jos olisimme vähän vakiintuneempi pari...”

Kel painoi otsansa miehen rintaa vasten. ”Charlie Weasley”, hän sanoi painokkaasti. ”Minä rakastan sitä, että käyt kuumana minuun. Ja toivon, että meille on sama ongelma ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Ja kymmenen vuoden kuluttua.” 

Charlie toi sormensa hänen leukansa alle ja nosti hellästi. ”Näetkö itsesi kanssani kymmenen vuoden kuluttua?” Olivathan he puhuneet tulevaisuuden suunnitelmista, lapsista ja sen sellaisesta, mutta yleisellä tasolla. 

”Kyllä… minä näen. Anteeksi, ei ollut tarkoitus aiheuttaa paineita tai mitään sellaista”, Kel ynähti nyt ujosti. Naisen silmissä oli aitoa huolta siitä, että tämä saattaisi säikyttää Charlien pois asioiden liiallisella vakavuudella. 

Charlie päästi katseensa liekit valloilleen. ”Minun puolestani vaikka kahdenkymmenen. Ja uskallan melkein luvata, että meillä on silloinkin sama ongelma. Olen oikeastaan jo hetken toivonut, että voisimme edetä vakavampaa suuntaan, mikä se sitten onkin”, hän kuiskasi pehmeästi.

”Mahtaisivatkohan kyyhkyläiset malttaa tulla syömään?” kuului Billyn ääni heidän takaansa. 

Charlie katsoi isoveljeään, jonka naamasta näki, että tämä oli se, joka oli myöskin yhytetty ikkunan taakse vakoilemaan heitä. ”Me tulemme”, hän huusi sävyllä, joka kertoi, että veljen olisi parasta kalppia pöytään hyvän matkaa edellä. 

”Minusta on mukava ajatella, että perheeni kasvaa näin monella ihanalla ihmisellä”, Kel heitti hänelle vitsikkäästi, mutta Charlie tiesi, että nainen myös tarkoitti sanojaan. 

”Katsotaan oletko samaa mieltä kymmenen vuoden päästä”, hän vastasi hymyillen, kun he lähtivät takaisin sisälle.

-Roona- 

Mietteitä kirjasta CXVI: Pohjoisen mytologia, Kapinalliset ja Imperiumin puolustaja

 Heippa!

Ennen alkua ei ollut mitään – ei maata, ei taivaita, ei tähtiä, ei taivaankantta: vain usvamaailma, muodoton ja hahmoton, ja tulimaailma, ikuisesti palava. Sinne missä tuli ja jää kohtasivat, syntyivät jumalat Odin, Thor ja Loki. Pian alkoi kiertää tarinoita hyisestä maasta, jossa talviyöt ovat pitkiä ja kesäpäivät päättymättömiä. Tarina kertoivat rellestävistä jumalista ja rakastuvista jättiläisistä, ja ne paljastavat maailman viattomuuden ja Ragnarökissä odottavan kammottavan tuhon. Fantasian mestarikertoja Neil Gaiman puhaltaa viikinkien jumaltaruihin uudenlaista voimaa.

Voi Loki, hän on se alkuperäinen kännissä ja läpällä tyyppi. Toisaalta minua huvitti, kuinka vähän Thor Sifin kultaisista hiuksista välitti, kun eteen tuli kaikkea muuta kiinnostavaa. Olisin itse ehkä Sifinä ilmoittanut, että Thor saa nukkua rakkaan uuden aarteensa (Mjölnerin) kanssa seuraavan yön koirankopissa. Yllätyin, kuinka paljon myyttinen Thor oikeasti muistutti Marvelin Thoria. Jotenkin olen arvellut, että häntä on elokuviin tyhmennetty (kontrastina Odiniin ja nimenomaan Lokiin), mutta hän on tarinoissakin vähän tahvo ja suoran toiminnan mies. En voi olla kuvittelematta Lokia joka paikkaan seuraavaa pikku-Sleipniria, joka katsoo sellaisella suloisella ”äiskä”-ilmeellä, kun Loki yrittää hätistellä sitä pois kimpustaan. Pidin näiden uudelleenkerrontojen tyylistä ja sain paljon uutta tietoa.

Keväällä 1549 Englanti on ajautumassa kaaokseen. Sota Skotlantia vastaan on ajanut kansan syvään ahdinkoon, ja kapina kytee kaikkialla valtakunnassa. Oikeusneuvos Matthew Shardlake matkaa apulaisineen Norwichiin tutkimaan prinsessa Elisabethin sukulaisen, Edith Boleynin, raakaa murhaa. Vaarojen ja salaperäisyyden varjo saartaa tutkimuksia, joita uudet henkirikokset vielä mutkistavat. Ahnetta vallasväkeä vastaan nousee Robert Kettin johtama ennennäkemättömän laaja kapina, jonka pyörteisiin myös Shardlake tempaistaan. Oikeudentunto. usko ja luottamus joutuvat koetukselle, kun käy ilmi, että Edithin murhalla on yhteyksiä niin kansannousun ytimeen kuin vallan huipulle. Kapinalliset on C. J. Sansomin Matthew Shardlake -sarjan seitsemän osa.

Kovin harmittavaa, että sarjan loppuu kesken. Sansom kuoli aiemmin tänä vuonna ja Kapinallisten lopettamisen jälkeen ilmeisesti jo niin sairas, ettei enää kirjoittanut mitään julkaisemiseen asti päätynyttä. Ajatuksia hänellä sarjan jatkamisesta selvästi oli, siitä kertovat monet keskenjääneet juonikulut. Pidän historiallisissa romaaneissa siitä, että ne avaavat fiktion kautta paremmin etenkin aatehistoriallisia mielialoja. Nykyoppilaan on vaikea ymmärtää, kuinka totta ihmisten uskominen Jumalan asettamaan arvojärjestykseen todella oli. Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että jokainen on syntyessään tasa-arvoinen, toki sen jälkeen vaikkapa vanhempien varallisuus alkaa heti luomaan eroja. On kuitenkin vaikea kuvitella jonkun ajattelevan lähtökohtaisesti, että minä olen parempi kuin tuo toinen, koska satuin syntymään aateliseksi ja tuo toinen köyhään perheeseen. Tämä tulee Kapinallisissa esiin erinomaisesti.

Joskus ainoa tapa saavuttaa kestävä rauha on käydä sotaa. Historiallisen seikkailun mestarin vetävässä eepoksessa Perikles taistelee turvatakseen Ateenan imperiumin kohtalon. Sparta, Ateenan legendaarinen kilpailija, on polvillaan äkillisen käänteen seurauksena. Heikon vastustaja voima ei ole kuitenkaan sammunut, ja pian häikäilemätön nuorukainen astuu esiin ohjatakseen spartalaiset taikaisin suuruuteen. Taistelun rummut lähestyvät Ateenaa ja sen johtajaa, Periklestä. Voiko hän nousta jälleen voittoon – vai romahtaako maailman mahtavin imperiumin hänen jalkoihinsa.

Kirja esitteli kiinnostavasti ateenalaisten ja spartalaisten maailmankatsomuksellisia eroja: Ateenan ajatusta demokratiasta ja Spartan heloottiorjia. Toki ateenalaisillakin oli orjia, mutta he olivat eri asemassa kuin Spartan helootit. Olen pitänyt koko tästä sarjasta ja harmi, että se tuli päätökseen. Toivottavasti Iggulden kirjoittaa antiikin Kreikasta vielä lisää.

-Roona-

Menetys

 Moikka!

Kirous murtui räjähdyksen saattelemana. Kaspar putosi polvilleen ruohomättäälle. Hän oli valuttanut loitsuun kaiken taikuutensa voiman. Silmissä näkyi jonkin aikaa pelkkiä tähtiä. Kun maisema alkoi kirkastua, hän toivoi, ettei niin olisi käynyt. Mikal makasi rannalla pitkin pituuttaan juuri aaltojen ulottumattomissa. Tämän ruumissa oli vain pieniä jälkiä, mutta Kaspar ei ollut varma oliko tämä kuollut. Aren hoippui konttausasennossa hieman lähempänä häntä. Haltia oli pahasti haavoittunut, veri oli tahrinut vaatteet, mutta selkeästi elossa. Kaspar nousi ja juoksi, tosin hitaasti väsymyksestä raskailla jaloillaan, Mikalin luokse. Hän veti miehen kevyen kehon syliinsä. Rinta kohoili kepoisesti, tuskin havaittavasti. 

”Rakas”, Kaspar kuiskasi käheästi kosteiden hiusten alta pilkistävään korvaan. 

Hän ei voinut auttaa, ei, vaikka vieressä liplatti tonneittain vettä. Vesi oli parantava elementti ja meren kokoinen määrä sitä olisi auttanut heikompaakin taikuria parantamaan. Mutta hänellä ei ollut voimaa. Hän oli kuin kuivana aikana tyhjentynyt keräyssaavi, jonka oli odotettava sadetta täyttyäkseen jälleen. Mikal kuolisi hänen syliinsä. Hän kirosi mielessään jokaisen, jonka takia he nyt olivat tässä. 

”Elääkö hän?” Arenin ääni oli kivusta karhea. Tämä oli raahautunut heidän viereensä. 

Kasparin silmiin kihahti kyyneliä. Hän tajusi, että menettäisi kohta kummankin rakastamansa miehen. ”Juuri ja juuri”, hän sai sanotuksi. 

Aren oli laittanut kämmenensä Mikalin rinnan päälle. Asennon täytyi tuottaa tuskaa, mutta haltia katsoi Kaspariin vakaasti. ”Minä voin auttaa.” 

Aren oli varmaan shokissa, sillä mitä hän olisi voinut tehdä. Eihän hän voinut parantaa itseäänkään. 

Mies luki kysymyksen Kasparin silmistä. ”Minä valutan elämäni häneen.” 

Sanat iskeytyivät hitaasti Kasparin tajuntaan. Hän puristi Mikalia lujempaa. ”Sittenhän sinä kuolet.” 

Aren tuhahti tuskaisesti. ”Kuolen joka tapauksessa tänään. Tunnen, että tämä on elämäni viimeinen päivä. Vai haluatko menettää meistä kummankin?” 

Kaspar tunsi värisevänsä. Hän olisi halunnut toimia oikein, mutta ei tiennyt mikä oli oikein. ”Mutta ethän sinä rakasta Mikalia”, hän yritti epätoivoisesti. 

”En minä sitä hänen takiaan tee. Vaikka on Mikal tietysti antanut minulle mukavia muistoja makuuhuoneen puolella.” Arenin kasvot kiristyivät pikkuhymyyn.  ”Tämä on lahja sinulle rakastajani.” 

Samassa Kaspar tunsi taikuuden pienen puron, joka oli alkanut virrata Arenista Mikaliin. Se oli erilaista kuin hänen oma taikuutensa, kuin se taikuus, jota Aren yleensä käytti. Elämän voima, Kaspar ymmärsi. Haltiat todella pystyivät ohjailemaan sitä. Hän katseli haltioituneena ja sydän hajalla, kuinka Mikalin hengitys kävi vahvemmaksi ja kuinka Arenin kasvoilta rauhallisesti, pikkuhiljaa katosi väri, lihaksista voima. Lopulta Aren hengähti viimeisen kerran ja siinä Kaspar oli kuulevinaan haltiakielisen onnentoivotuksen. Kämmen valahti pehmeästi Mikalin nyt tasaisesti nousevalta ja laskevalta rinnalta. 

Kaspar itki. Mikal tarvitsi vielä paljon hoitoa, mutta hän tiesi, tunsi, että tämä selviäisi. ”Kiitos”, hän kuiskasi Arenin kasvoille, jotka näyttivät viimeinkin saaneen rauhan. 

Kaspar laski Mikalin hellästi hiekalle, riisui viittansa ja kääri sitten rakastettunsa siihen, jottei tämä vilustuisi. Arenin ruumiin hän asetteli kunnioittavasti ja peitti tämän omalla viitalla. Jostain kauempaa kuului ääniä. Ehkä heitä oltiin tulossa jo etsimään. Hän otti Mikalin takaisin syleilyynsä. Siitä Lupa, Ari ja muut hänet löysivät, yhdessä elävän ja kuolleen rakkaansa kanssa.

-Roona-

Ei mitään posliinimaalausta

 Moikka!

Aren hymähti, kun Mikal tuli asettelemaan kangasta hänen haarojensa peitoksi. ”Minä kuvittelin, että alastonmallin kuuluu olla alasti.”

Mikal katsahti häntä. ”Ja minä kuvittelin, että häiriintyisin valtavasta kalustasi vähemmän. Kaspar ei kertonut sen olevan noin iso”, tämä vastasi tyynesti.

Aren kohautti harteitaan ja nosti divaanin vieressä lattialla kököttävän viinikupin huulilleen.

Mikal sai työnsä valmiiksi. ”Noin on parempi. Nyt sinusta veistetyn jumalpatsaan hyväksyisi herkkähipiäisinkin uskonmies.”

Aren tuhahti huvittuneesti. Mikal palasi rauhallisin askelin takaisin maalaustelineensä luo. Iltapäivän laiska valo oli täyttänyt ateljeen ja Aren tuijotti hetken Mikalin keskittynyttä luonnostelua.

”Paremmat maisemat?” hän murjaisi kohta.

Mikal ei nostanut silmiään kankaasta. ”Voin vakuuttaa, että äskeiset miellyttivät paljon enemmän. En malta odottaa, että pääsen… sanotaanko vaeltamaan vuoresi huipulle.”

Aren nuolaisi huuliaan. Taiteilija oli laihuudessaankin sopusuhtainen ja hirvittävän kaunis, kuin taivaasta laskeutunut enkeli konsanaan. Jos hän pelkäsi himokkaimpina hetkinään rikkovansa Kasparinkin, niin Mikaliin olisi viisainta olla koskematta kokonaan.

”En minä säry. Kun sitä sinä kuitenkin ajattelet. Sitä paitsi minusta olisi erittäin mielenkiintoista, jos me kaikki harrastaisimme seksiä yhdessä”, Mikal sanoi työskennellen edelleen kuvan kimpussa.

”Vai niin”, Aren murahti suoruudesta hieman hämmentyneenä. ”Mitähän mieltä Kaspar mahtaa siitä olla?”

Mikal nakkeli olkiaan. ”Vastustaa ensin, mutta kyllä minä hänet taivutan. Ei hän voi vastustaa ajatusta, että saa rakastella sinun ja minun kanssani vuoron perään. Paitsi, että me kaikki teemme sen tietysti samaan aikaan, mutta sitä hänen ei tarvitse etukäteen tietää.”

Arenin oli pakko virnistää vastaan toisen viekkaasti korviin taipuneille huulille. Hän olisi mukana tuossa ajatuksessa täysin sydämin. ”Kasparin puheiden perusteella sinä olet herkkä ja hauras. Mutta näköjään sinussa on tuhma puoli. Kuinka miellyttävää.”

Mikal oli mennyt hetkeksi kaivelemaan värejään ja naurahti sointuvasti. ”Herkkänä taiteilijana oleminen on kuule rankkaa hommaa, josta tarvitsee silloin tällöin lepoa. En pidä juomisesta, mutta tuhmuuksista – tai kuten itse ilmaisisin, riettauksista – huomattavasti enemmän.”

Ateljeen toisessa päässä avautui ovi ja Kaspar tuli sisään. Hän oli ilmeisesti olettanut löytävänsä Mikalin yksin, sillä hän päätyi tuijottamaan lähes alastonta Arenia suu auki.

Taiteilija astui hänen luokseen ja kietoi kätensä hartioille. ”No, no, ei täällä ole mitään sellaista, mitä et olisi aiemmin nähnyt.”

Kaspar katsahti Mikaliin kulmiensa alta. Arenista taikuri näytti hieman loukkaantuneelta. ”Kun sanoit haluavasi maalata Arenin, en kuvitellut ihan tätä.”

Mikal hymähti pehmeästi ja suukotti kevyesti Kasparin kaulansyrjää. ”Kuvittelitko sinä sitten, että minä istun täällä päivät pitkät maalaamassa pikkusieviä asetelmia, joiden jännittävin asia on keskellä oleva mansikkakuvioinen posliinikuppi?” tämä veisteli. ”Minähän sanoin haluavani tutkia haltian anatomiaa.”

Kaspar vaikutti nyt hölmistyneeltä. Hän käveli Arenin luo. ”Eikö olisi ollut helpompi pitää kalsarit jalassa?” hän kysyi ilman ironian häivähdystäkään mytistynyttä kangasta osoittaen.

”No jaa, tämä on vain varotoimi. Katsos, kun haaravarustukseni kerta kaikkiaan häiritsi kultamurusi työskentelyä”, Aren totesi venytellen.

Kaspar aukoi suutaan kuin ei tietäisi mitä vastata.

Myös Mikal oli purjehtinut divaanin luokse. ”Se on totta, rakas”, tämä kuiski kiehnäten Kasparia vasten. ”Sinä olet ainoa sydämessäni, mutta suo meille se ilo, että vietetään jokunen yö kaikki yhdessä.”

Kasparin silmät olivat muuttuneet laskelmoiviksi ja Aren olisi voinut vannoa, että niissä käväisi pieni häivähdys mustasukkaisuuttakin. ”Tämäkö sinulla oli taka-ajatuksena? Että saisit katsella toista miestä ilman rihman kiertämää tunti kaupalla? Toista komeaa miestä?”

Mikalin viehättävät kasvot tulistuivat. ”Sinun syytäsi tämä on, mokoma silmänkääntäjä! Kirjoitat niin avoimesti kaikesta, mitä teet Arenin kanssa, sillä aikaa kun minä kärvistelen yksin surkeissa – ja myös vähemmän surkeissa – paikoissa!” Pariskunta oli äkkiä hyvin keskittynyt toisiinsa.

Aren laskeutui vetelämmäksi divaanin tyynyjä vasten. ”Kuulkaahan sydänkäpyset, en minä ole täällä rikkomassa teidän avioliittoanne…”

”Emme me ole naimisissa!” Kaspar ja Mikal ärähtivät yhteen ääneen ennen kuin hän ehti jatkaa.

Aren onnistui vaivoin estämään nauruun purskahduksen. ”Kuulostatte ihan vanhalta ja kiukkuiselta avioparilta. Minulle kyllä sopii hoidella teitä kumpaakin ilman sen kummempia sitoumuksia.”

Molemmat käännähtivät katsomaan häntä kipakasti. ”Jos haluat hoidella jotakin, niin Sorjassa on useita ilotaloja. Minun Mikaliani ei köyritä puolihuolimattomasti”, Kaspar murahti ja Aren yllättyi, kun Mikal painoi samanmielisesti päänsä tämän olkapäälle.

Kaspar vei kätensä Mikalin lantiolle ja veti taiteilijan aivan kiinni itseensä. Helvetti, nuo kaksi todella rakastavat toisiaan, Aren ajatteli.

”Olenko muka joskus nussinut sinua huolimattomasti?” hän kysyi puolustelevasti tuijottaen suoraan Kaspariin.

Taikuri raapi leukaansa vapaalla kädellään. ”Etpä kai. Mutta Mikalin nautinto on minulle yhtä tärkeää kuin omani.”

Nyt Mikal imi avoimesti laikkuja tämän kaulaan. Arenin piti purra itseään huulen, jottei hänestä näkyisi, kuinka turkasen kuumaa sen katseleminen oli.

”Joskus tärkeämpääkin, oma höpsöni. Kun et aina tajua, kuinka suuri osa minun nautintoani sinun nautintosi on”, taiteilija mumisi matalasti.

Aren oli ensimmäisenä valmis myöntämään, että välitti pääasiassa lähinnä omasta tyydytyksestään, joskin se yleensä tarjosi petikumppanillekin mahtavat kyydit, koska hän ei ollut mikään viiden henkäyksen mies. Mutta se, mitä hänen ja Kasparin taikuudet tekivät heidän pannessaan… Kasparin toteamuksessa Sinisessä tiessä oli ollut vinha perä. Ja nyt taikuri tuossa suuteli taitelijaa niin tyynesti ja hellästi, että hänenkin kivistä sydäntään viilsi, haaroista puhumattakaan.

”Lakataanko jo kiusaamasta haltiavanhusta?” Mikal heitti noiden irrottua suudelmastaan.

Aren irvisti rumasti, kun Kasparkin kääntyi ja huomasi hänen tilansa.

”Lakataan vain”, tämä sanoi virnistäen itseriittoisesti. ”Muuten joudut keskeyttämään työsi, jotta mallisi voi… no, joka tapauksessa et pidä työsi keskeyttämisestä.”

Mikal nyökkäili hyväksyvästi.

”Painu perseeseen, taikurinkuona!” Aren mörähti.

Kaspar näytti käsillään sovittelevaa elettä, mutta kääntyi vielä ovella. ”Niin minä ajattelinkin, Aren. Nähdään illallisella. Ja sen jälkeen.” Heille kummallekin osoitettu silmänisku ja taikuri oli tiessään.

Mikal tassutteli divaanin luo ja suukotti Arenin yllätyksesi tämän poskea. ”Saatiin mitä haluttiin, vai kuinka?” taiteilija kuiskutti hänen korvaansa ja Arenin onnistui nyökätä.

Lähtiäisiksi Mikal vetäisi kangasmytyn mukaansa. ”Ja nyt minä pääsen toden teolla tutkimaan haltian anatomiaa.”

-Roona-

Mietteitä kirjasta CXV: Armolahja, Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille ja Salamurhaajan kohtalo

 Heippa!

Toni Morrisonin Armolahja on runollinen ja tiivistunnelmainen tragedia, joka sijoittuu 1680-luvun Amerikkaan, orjakaupan alkuaikoihin, jolloin eri kansallisuudet, uskonnot, ihmiset ja luonnonvoimat taistelivat mantereen herruudesta. Teosta voidaan pitää alkusoittona romaanille Minun kansani, minun rakkaani, joka kertoo ajasta 200 vuotta myöhemmin. Armolahja näyttää, missä orjuudessa on kyse. Se on myös kertomus äidistä, joka hylkää tyttärensä pelastaakseen hänet, ja tyttärestä, jolla ei ole mahdollisuutta arvostaa saamaansa armolahjaa.

Minä itse pyysin, että lukupiirissä luettaisiin Toni Morrisonia ja hyvä toive se olikin. Kirja on tosiaan runollinen, monesta näkökulmasta kerrottu tarina. Äitinsä pois heittämä Florens etsii kiihkeästi rakkautta ja kiintymystä ja heti, kun niitä saa, tarraa niihin kiinni kuin villieläin. Florens ei kuitenkaan ymmärrä, että äiti on pelastanut hänet joutumasta oman isäntänsä ja tämän poikien himojen uhriksi. Vaarkien pariskunnalla on muutenkin outoja palvelijoita. Lina on intiaanisukua, jonka kylä kuoli valkoisten tuomaan tautiin. Suru on merirosvojen lapsi, joka ei osaa maissa muuta kuin haahuilla. Willard ja Scully ovat naapuritilan pakkotyöläisiä, jotka käyvät auttelemassa miesten hommissa. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja koskettava kirja.

Nikki on pyristellyt koko ikänsä päästäkseen eroon perinteitä arvostavasta sikhiyhteisöstä, jossa hän on kasvanut Länsi-Lontoossa. Kun Nikkin isä yhtäkkiä menehtyy, perhe joutuu taloudelliseen ahdinkoon. Kartuttaakseen kassaa Nikki hankkii työpaikan luovan kirjoittamisen opettajana. Pian hänelle, valkenee, että lähes kaikki opiskelijat ovat lukutaidottomia punjabilaisia leskiä. Luovan kirjoittamisen sijaan Nikki huomaa opettavansa aakkosia. Mutta kun yksi naisista löytää eroottisia tarinoita sisältävän kirjan ja lukee sitä luokassa ääneen, leskiin syttyy aivan uudenlainen opiskeluinto. Perinteisten asujen alla pulppuaa varsinainen luovuuden lähde, kun naiset alkavat kertoa tarinoitaan. Pian sana oppitunneista leviää naisyhteisön keskuudessa kulovalkean tavoin ja luokkahuoneen seinät pullistelevat osallistujista. Ei aikaakaan kun skandaalin ainekset ovat kasassa…

Minusta kirja oli tosi hauska, vaikka siinä käsiteltiin myös rankempia aiheita kuten kunniaväkivaltaa. Lesket olivat mielenkiintoisia persoonallisuuksia, varsinkin pidin eräästä äiti-tytärduosta. Nikki oli kasvanut paineessa, että hän tahtoi olla länsimaalainen arvoiltaan ja siksi hän ei tahtonut hyväksyä, että isosisko tahtoi perinteisen järjestetyn avioliiton (joka sekin hoidettiin kyllä moderneilla menetelmillä). Kulwinderin tyttären Mayan kohtalo oli surullinen. Tarampalin todellinen luonne jäi edelleen hieman varjoon. Hän oli joutunut naimisiin erittäin nuorena, mikä oli varmasti traumatisoinut häntä (tässä ei siis puhuta mistään meni naimisiin seitsemäntoistavuotiaan erikoisluvalla, hänet naitettiin kymmenenikäisenä). Sopii kevyeksi kesälukemiseksi, vaikkei olekaan pelkkää höttöä.

Pörri, prinssi FitzUljas Näkijän tytär, on siepattu. Teon takana ovat Palvelijat, enneunia näkevien Valkoisten kouluttajat, jotka etsivät Odottamatonta poikaa – lasta, jonka on sanottu muuttavan maailman suunnan. Palvelijat eivät ainoastaan pyri ennakoimaan tulevaa vaan myös hyötymään siitä. Vauraus ja vaikustusvalta kerääntyvät Clerresin kaupunkiin, kun Palvelijat ohjailevat maailmaa heille edulliseen suuntaan. Itsekin unia näkevällä Pörrillä on tärkeä osa ennustuksissa – mutta millainen? Fitz ja Narri ovat varmoja tytön kuolemasta ja lähtevät kostoretkelle kohti Clerresiä. Kaupunki oli aikoinaan Narrin koti – ja hänen raa´an kidutuksensa näyttämö ja vankila. Tästä helvetistä Narri on jo kerran paennut, sokaistuna ja silvottuna. Nyt Fitzin ja Narrin tavoite on yksinkertainen: varmistaa, ettei yksikään Palvelija selviä heidän kostostaan.

Aloin lukemaan tätä sarjaa vähän hassussa järjestyksessä, viimeisimmästä suomennetusta trilogiasta. Seuraavaksi pitää ottaa lukulistalle ne kaksi muutakin kolmen sarjaa. Pidin tästä, kuten edellisistäkin osista, tosi paljon. Minulle jäi vähän epäselväksi lopussa, lähtikö Pörri Vuorimaille vain siksi, että Kettricken halusi hänet ottaa mukaan, kun eikös hänen tuleva lapsenlapsensa sikäli, kun olisi tyttö, ole tärkeä Vuorimaalaisille (koska siellä vallitsee matriarkaalinen yhteiskunta). Kun tekstistä sai jotenkin sen kuvan, että Pörrillä olisi merkitystä muutenkin kuin vain kuningattaren ylhäisenä seuralaisena ja Näkijäin suvun prinsessana. Kivisusi tuntui jotenkin kivemmalta kuin kivilohikäärme ja minusta oli luontevaa, että Narri meni Fitzin mukaan, mitäpä hän olisi enää maailmassa tehnytkään, kun ei hän todellisuudessa kuulunut Pörrin elämään.

-Roona-

Taikurin tehtävästä

 Moikka!

”Vitun kusipää.” 

Mies jatkoi häiriintymättä aamutoimiaan edessäni liikkuen sulavasti ja viettelevästi. ”Enpä muistanut, että te ihmiset olette noin kiimaisia.” Viiltävä hymy karehti huulilla. 

”En minä ole ihminen!” sähähdin harmikseni anovalla äänellä. Saatoin kenties haluta hänet takaisin sänkyyn kanssani. 

Aren käänsi haltiansilmänsä minuun. ”Mikä sinä sitten olet? Taikuriko?” Hän ei antanut minulle tilaisuutta vastata. ”Taikurit ovat ihmisiä.” 

Irvistin koko hammasrivilläni. Aren oli valinnut Sinisessä tiessä huoneen, jossa veti. Kaiketi haltiat nauttivat kylmästä. 

”Minä olen taikoja ja siinä mielessä lähempänä sinua kuin muita ihmisiä.” 

Aren naurahti kettumaisesti. ”Ihmisissä on alusta asti ollut niitä, jotka osaavat taikoa. Haltioista kaikki ovat osanneet aina käyttää taikuutta. Se ei ole koskaan tehnyt meistä ystäviä ja liittolaisia. Eikä varsinkaan saman lajin edustajia.” 

Mielessäni välähti jälleen hetkellisesti se tosiasia, että Aren oli kolmesataavuotias. Nähnyt elämää neljän ihmisiän verran ja silti haltiaksi vielä hyvin nuori. Halusin kuitenkin väittä vastaan. ”Silti. Minä tiedän kyllä, mitä taikuutemme tekevät joka kerta, kun voihkit korvaani.” 

Aren pyöräytti silmiään. ”Kumpi se viime yönä olikaan, joka erityisesti voihki ja pyysi lisää Kaspar?” 

Kärsivällisyyteni napsahti poikki. ”No minä. Mutta en edes halua muistella kuinka monta kuunkiertoa sitten olen viimeksi saanut miestä. Siis ettei kyseessä ole vain pikainen käteen veto jossakin karussa huoneessa.” 

Aren tuli istumaan viereeni sängylle ylävartalo edelleen paljaana. ”Mukavaa, että pikkurakastajani on uskollinen”, hän sanoi ivallisesti tunkien sormensa sekaiseen tukkaani. 

”Sinulleko senkin apina? Jos minä jollekulle olen uskollinen, se on Mikal, joka sentään kirjoittaa minulle. Pakko myöntää, että runkkasin aina silloin tällöin hänen kaunista vartaloaan ajatellen.” Todellisuudessa sydämeni oli jakaantunut melko lailla tasan Arenin ja Mikalin välillä, mutta sitä haltiamiehen ei tarvinnut tietää. 

Aren tukisti minua, joskin yllättävän hellästi. ”Esittelepä minut Mikalillesi, kun sopiva hetki koittaa. Voimme sitten vertailla kuinka kiimainen oikeastaan olet. Taidat nytkin toivoa lisää?” 

Suu oli laskeutunut korvalleni, ääni muuttunut juoksevaksi hunajaksi. Vedin miehen päälleni, suun suutelemaan suutani.

Taitavat taikurit eivät makaa aidalla, he kulkevat tiellä kapealla kaidalla, ojasta allikkoon ja sieltä tähtiin, sinne heidän menevän nähtiin. Pysähdyin katselemaan, kun joukko lapsia rallatteli lorua hypätessään narua. Täällä se jatkui tutumpiin ammatteihin kuten kauppiaisiin ja seppiin. Aren oli lähtenyt etsimään uutisia siitä, milloin meidän kummankin odottama henkilö suvaitsisi saapua paikalle. Minä vetelehdin kaduilla ja tarkkailin, kuinka taikojiin täällä suhtauduttiin. Hohto kuului niihin itäisiin kaupunkeihin, joissa taikominen oli sallittua ja taikureilla oli jopa oma kiltansa. Mutta asukkaat vaikuttivat vieraantuneilta taikuudesta ja varautuneilta sitä kohtaan. Maaseutualueilla tuskin tunnettiin edes lorun alkua, joten olin pitänyt todellisen luonteeni visusti piilossa siellä kulkiessani. 

Aren kulki koko ajan huppu päässä, sillä asukkaat pelkäsivät epäilyttävän näköistä pitkää miestä vähemmän kuin täysikasvuista haltiaa. Kakarat jatkoivat leikkiään ja minä matkaani. Ajatukseni purjehtivat Mikaliin. Hän oli viimeksi kirjoittanut minulle Särmästä. Se oli sotilaiden kaupunki eikä Mikal ollut viihtynyt siellä. Nyt hän oli jo varmaan Sorjassa, etelän kuninkaan pääkaupungissa. Eräs kuninkaan neuvonantaja, herttua Georgios, oli poiminut Mikal mukaansa, kun tämä oli saanut edellisen tilaustyönsä valmiiksi. Mikal oli taiteilija, joka piirsi ylimaallisesti ja jota värit tottelivat kuin jumalaa. Tai no, ehkä minä olin jäävi sanomaan, koska rakastin häntä. Joka tapauksessa Mikal oli haaveillut Sorjaan pääsystä kuten jokainen Aava-mantereen taiteilija. Maailman inspiroivin paikka siitä sanottiin.

Olin maleksinut mietteissäni aivan keskustorin läheiseen kortteliin. Majatalon edessä (oletettavasti kaupungin parhaan, ne sijaitsivat aina tällaisissa paikoissa) miekkonen, jonka takana osittain minulta piilossa istui suuri valkoinen koira, selitti jotain kiihtyneelle isännälle. Menin kiinnostuneena lähemmäs. 

”Ette voi tuoda tuota petoa taloon!” isäntä kuului sanovan. 

”Se on lemmikkini, isäntä hyvä. Huolehdin koirani kaikista tarpeista ja vakuutan, ettei siitä ole vaivaa teille eikä muille vieraille”, mies vastasi tyynesti. 

”Lakatkaa jo väittämästä elukkaa koiraksi, näenhän minä, että se on susi!” 

Päässäni alkoi naksua. Valkea susi. Lupa. Häntähän me Arenin kanssa odotimme. Nainen oli tullut tänne salaa ja vieläpä muotoaan muuttaneena. Astuin muutaman askeleen lähemmäs ja korotin ääntäni: ”Mitäs täällä elämöidään keskellä katua?” 

Sekä suden että miehen katseet kääntyivät hetkessä minuun. Kummassakin näkyi tunnistamisen häivähdys. 

Isäntä oli tuohtunut keskeytyksestä. ”Ei kuulu teille, vaikka minä elämöisin asiakkaideni kanssa!” 

Mies mittaili minua. ”Kaspar, oletan? Kenties me olemme tervetulleempia sinun majapaikkaasi.” Nyökkäsin vastaukseksi kumpaankin kysymykseen. 

Yhtäkkiä isäntä oli haluton luopumaan asiakkaastaan, joka oli jo selvästi lupaillut runsasta korvausta. ”Nyt kun herra tapasi ystävänsä, kenties ystävä voi hoitaa hurttaa herran vierailun ajan”, tämä lasketteli mielevästi. 

Suden silmät olivat yhtä tyynet kuin koko keskustelun ajan, kun se tassutteli luokseni. ”Valitettavasti seuraan aina narttuani. Rahani otetaan toisaalla varmasti ilomielin vastaan”, mies ilmoitti isännälle. Lähdin johdattamaan heitä kohti Sinistä tietä.

Sinisen tien emäntä oli ensin vastustellut suurta eläintä, mutta nähtyään sen kolikkopussin koon, jonka saisi palkaksi yösijoista, hän oli toivottanut ´suloisen tytön´ lämpimästi tervetulleeksi. Nainen muutti muotoaan heti, kun minä ja Aren olimme lukinneet heidän huoneensa oven perässämme. Hän vääntyili ja venytteli hetken aikaa kuin asettaakseen luunsa oikean olemuksensa mukaisille paikoille. 

”Toivottavasti ette joutuneet odottamaan kovin pitkään”, hän sanoi sitten. 

Aren irvisti niin, että kulmahampaat näkyivät. ”Mitä nyt viikon”, hän sähähti pehmeästi. 

Lupa kohautti harteitaan. ”En voinut tarkalleen tietää, missä olitte, joten annoin teille aikaa.” Tietenkään nainen ei ollut itse halunnut joutua odottamaan. 

Haukottelin välinpitämättömän näköisenä. ”Minne meidän on tarkoitus lähteä?” Ei Lupa meiltä muuten olisi pyytänyt apua. 

”Sorjaan”, nainen vastasi suoraan. 

Aren ehti ennen minua. ”Mitä siellä on?” 

”Ongelmia. Me saavuimme Hohtoon näin, etteivät Sorjan salamurhaajat saisi minusta vihiä, tietäisi, että olen tulossa. Heille minusta annetut tuntomerkit ovat kohtuulliset, mutta susimuodosta he eivät ainakaan meidän tietääksemme tiedä mitään.” Lupa sanoi tämän tyynesti, aivan kuin olisi ollut täysin arkipäiväistä, että hänen perässään oli salamurhaajia. Se saattoi hyvinkin olla totta. 

Aren vilkaisi minua kummallisesti. ”Mitä ne salamurhaajat tekevät Sorjassa sillä aikaa, kun sinä et ole siellä?” Hän painotti tiettyjä sanoja kuin minua varten. 

Lupa katsoi silmiini. ”Toivon hartaasti, ettei teillä ole siellä tuttuja. He lisäävät listaansa kaikki ne, joiden tappaminen saattaa edistää heidän asiaansa.” 

Tajuamisen aalto rysähti rintaani. Mikal. Hän saattaisi olla vaarassa… tai ei, äänenpainosta päätellen hän oli vaarassa. ”Ovatko he erityisen kiinnostuneita hovin jäsenistä?” sain inahdettua. 

”Hyvin todennäköisesti”, vastasi Ariksi esittäytynyt mies, Lupan matkakumppani. Kalpenin. 

”Hänen rakastajansa on siellä”, Aren kertoi auttavaisesti. 

Lupa teki muutaman ylikorostuneen haistelueleen. ”Hajun perusteella voisi kuvitella muuta.” 

Tietenkin hän oli susimuodossaan haistanut, että me olimme… mutta ajatukseni olivat liian kiinni Mikalissa välittääkseni. 

”No, hyvä on, toinen rakastajansa”, Aren murahti nyrpeästi. 

”Milloin me lähdemme?” Mitä pikemmin olisin Mikalin luona… 

”Heti aamun valjettua, jos teille sopii.” Nyökkäsin ja kävelin konemaisesti ulos ovesta. 

Aren pysäytti minut vasta puolivälissä käytävää. ”Et kyllä mene sänkyysi valvomaan koko yöksi ja pelkäämään rakkaasi puolesta. Tulet viereeni ja kerrot kaiken ihanasta Mikalista, vaikka ei se minua suuremmin kiinnosta. Ja aamulla… niin, hän on taatusti turvassa, kun pääsemme Sorjaan.” Seurasin häntä jo tuttuun vetoisaan kulmahuoneeseen.

-Roona-