Elokuvissa XIII: Thor: Ragnarök

Moikka!

Asgardia uhkaa tuho ja Thorin pitäisi rientää apuun. Hän vain saattuu olemaan gladiaattorikiosja järjestävän Suurmestarin vankina kaikkeuden toisella laidalla. Lisäksi juoni ei aivan ala tästä, mikä oli yllätys, kun tuota synopsista oli useammasta paikasta lukenut. 

Tykkäsin elokuvasta todella paljon. Se on paras Thor-sarjasta tähän mennessä. Mukaan pääse, vaikka aloittasi katsomisen tästä osasta. Ainoa Marvel-leffa, jonka kyllä ehdottaisin katsomaan ennen tätä, on Age of Ultron. Siihen viitataan suoraan ja sen kummempia selittelemättä. (Ja joo muuhunkin Marvel-universumiin viitataan toki suoraan tai epäsuorasti. Tarkoitan vain, että nämä viitteet tajuamattakin voi nauttia elokuvasta oikein hyvin.) Mitä tulee Thorin tarinaan kaikki palikat pedataan uudestaan tässäkin osassa. 

Nauroin paljon ja elokuva olikin tosi komediallinen. Se myös hyvin itsestään tietoinen. Minä pystyn samaistumaan tuohon, mutta tulin miettineeksi, tuleeko osalle ihmisistä jo raja vastaan. Itsetietoisuus on osa Marvelin maailmaa, mutta mennäänkö jossain vaiheessa sitten liian pitkälle. Mutta palataanpa takaisin ... siis hauskaa oli. Hela oli loistava pahis ja Janen puuttuminen oli pelkästään hyvä asia. Thor ei mielestäni tarvitse love interest:iä (onko tuolle olemassa muuta suomenkielistä vastinetta kuin romanttisen kiinnostuksen kohde, joka tuntuu tässä kontekstissa kömpelöltä?). Se, että Hela oli Thorin ja Lokin vanhempi sisar, oli kiinnostava muutos. Ja muutos nimenomaan verrattuna alkuperäismytologiaan, jossa Hela taitaa olla Lokin tytär. Cate Blanchett tekee loistavan roolityön joka tapauksessa. Lisäksi haluan antaa pienet Karl Urbanin esittämälle Skurgelle, josta pidin eniten kaikista sivuhahmoista.

Loki on edelleen paras. Hänestä on hahmona kovaa vauhtia tulossa Jack Sparrown kaltainen supersuoksikki ellei hän jo ole sitä. Tom Hiddlestonilla näyttelijänä on tietysti valtava osansa tässä, mutta myös käsikirjoittajat ovat onnistuneet luomaan hahmolle hyvää jatkuvuutta. Toden sanoakseni en pysty kuvittelemaan muita näyttelijöitä yllä mainittuihin rooleihin, mutta voin helposti ajatella hahmojen elävän tuollaisin ihan omaa, myös näyttelijöistään erillistä elämää. Ainakin minä voin myöntää, että suuri huokutin ostaa lippu ja katsoa elokuva, oli nähdä, mitä Loki tekee. Alun muistonäytelmä oli omaa luokkaansa ja miten kauan Thor oli ollut poissa, kun ei ollut nähnyt sitä patsasta rakennettavan. Tosin kaipa asgardilaiset voivat rakentaa asioita hyvin nopeastikin jumallallisia kun ovat. (Onko Asgardin asukkaat Marvel-mytologiassa muuten ihan tavallisia talliaisia? Itse olen vain olettanut, että he ovat jotenkin erityisiä.)

 

En tykännyt siitä, miten Valkyria esiteltiin. Kiljuin hiljaan mielessäni, että ei näin, tämä ei ollut hauskaa. Tessa Thompson tekee kyllä ihan mukiinmenevän roolisuorituksen, ei siinä mitään. Odotin ehkä jotain muuta. Thorin fanityttöily Asgardin naiseliittijoukoista oli loistavaa. Hulk oli sympaattinen ja puhui. Ja Black Widown rauhoittelemisjärjestelmä toimii näköjään muidenkin käytössä, ainakin osittain. Banner-parka, tasapaino häiriintyy vähemmästäkin kuin heräämisestä vieraalla planeetalla ja Hulkina olemisesta kaksi vuotta. Mutta Hulkin ja Thorin väliset taistelut olivat hienoja, vieressäni istuneet pojat olivat ihan innoisaan. 

Voin suositella leffaa. Helppo seurata, helppo tykätä.

                                                            -Roona-

 

Muisto

Moikka!

 

Son, can you play me a memory

I'm not really sure how it goes

But it's sad and it's sweet and I knew it complete

When I wore a younger man's clothes.

Ukko Roster ei muistanut mitään. Tai ainakin hänestä tuntui siltä nykyään yhä useampina päivinä. Asiat karkasivat mielestä kuin pahaiset koiranpennut konsanaan. Eilen hän oli unohtanut maitotonkkansa kuistille happanemaan ja tänään kissat olivat naukuneet surkeasti, koska hän oli unohtanut antaa niille muuta vatsantäytettä pilalle menneen maidon sijaan. Roster istui kiikkustuolissaan ja tuhisi tyytymättömästi. Olen kuullut kuinka nuori väki sanoo minua hölmöksi vanhaksi ukoksi ja kai sitä on itsekin ruvettava siihen uskomaan viime päivien nojalla, hän ajatteli nyrpeästi. 

Henrik Roster oli jäänyt leskeksi kolme vuotta sitten, kun hänen vaimoparastaan oli jättänyt aika. Anita oli ollut miellyttävä, joskin kyläläisten mielestä hieman huomaamaton nainen. Hänen isänsä oli ollut suurpehtoori Albiken, joka ei myöskään ollut erityisemmin pitänyt nuorimmasta tyttärestään ja toivonut vain saavansa tämän edes jokseenkin kunnialisiin naimisiin. Henrik sattui tulemaan kylän puusepäksi juuri oikeaan aikaan. Hän alkoi riiata Anita ja koska hän ei esittänyt mitään vaateita suvun omaisuutta kohtaan (kuten muutamat muut kanditaatit) pehtoori hyväksyi tämän vaatimattoman sulhasehdokkaan tyytyväisin mielin. Tärkeintä oli kuitenkin, että Anita suostui. Hän oli niin kaunis hääpäivänä, Henrik muisteli kaihoisasti kiikkustuolin natistessa hänen allaan. 

Lapsia heille ei ollut syntynyt, mutta heistä oli seuraa toisilleen eivätkä he olleet kaivanneet muuta. Henrikin puutyöt olivat tuottaneet kohtuullisen elannon ja ruokaa oli ollut aina pöydässä ja se oli ollut maukasta, kiitos Anitan mainion kokkaustaidon. Vuodet olivat kuluneet ja sitten melko yhtäkkiä Anita oli sairastunut. Äkäinen tauti oli vienyt hänet muutamassa kuukaudessa. Ukko Roster huokaili ja tuoli kiikkui hitaasti edestakaisin. 

Hän nosti katseensa ja huomasi, että hänen kuistiaan kohti oli tulossa pieni poika viulu toisessa kädessään. Roster tunnisti vekaran Turnerien pojaksi. Perhe liikkui kolmen kaupungin ja niiden välisten kylien alueella ja ansaitsi elantonsa tekemällä kaikenlaisia pikku töitä. Raul Turner oli siinä yhdeksän ikävuoden paikkeilla oleva koltiainen, joka toi leipää omaistensa pöytään viheltelemällä ja soittamalla tinapilliä, joka oli nyttemmin vaihtunut viuluksi. ”Haluisitteko kuulla jonkun rallin?”, poika kysyi virnuillen saavuttuaan kuistin portaiden eteen. ”Onko perheesi taas näillä main?”, Roster kysyi takaisin. ”Kylmaar ne on. Äitykän tulivat heti hakeen pehtoorin kartanolle ompelemaan, kun vaan meijän vaunut näkivät”, poika sanoi tyytyväisesti osoitellen samalla viulullaan jonnekin pehtoorin tilusten suuntaan. 

Roster raapi päätään katsellen osoitettuun suuntaan. ”Vai niin tekivät. Osaisitkos sinä soittaa yhden vanhan laulun? Siinä kerrotaan tytöstä, joka katosi tai jotain sellaista. Se on haikea laulu”, hän sanoi sitten. ”En mää, jos se on joku rakkauslaulu. Äiti sanoo, että mää osaan vaan ruokottomia ralleja. Tää on muuten mun veljen viulu. Se osais varmaan teijän kipaleen. Se soittelee yksinään balladeja, kun luulee, ettei me muut kuulla. Isä anto tän viulun mulle, kun yksin soittelulla ei paljoo ropoja hankita, niin ku hyötykäyttöön, kato”, Raul selitti pulppuilevasti. 

Roster mietti hetken. ”Voitkohan hakea veljesi tänne? Haluaisin kovasti kuulla sen laulun. Ja maksan kyllä vaivasta kummallekin.” Raul asetti viulun varovasti portaiden yläpäähän ja katsoi sitteen ukkoon. ”Joo, voin mää sen hakee, mut en mä lupaa, että se mitään soittaa, kun ei se tykkää yleisöstä. Katotteko te tuon perään, mää juoksen nopeemmin, kun kädet on tyhjät.” Roster nyökkäsi. Poika lähti pötkimään saman tien siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Henrik keinui ja pohti itsekseen, miksi oli edes mennyt pyytämään moista. Isoveljellä oli varmasti järkevämpääkin tekemistä ja jos hän ei ylipäänsä edes halunnut soittaa kuin yksikseen. Näitä pohtiessaan hän huomasi Raulin jo porhaltavan takaisin vanhemman pojan hölkätessä kannoilla.

Pojat pysähtyivät hänen kuistinsa eteen, Raul kovasti huohottaen ja veli vain hieman hengästyneenä. Henrik huomasi kuinka veljen katse kiinnittyi heti viuluun aivan kuin tarkistaakseen, että se oli kunnossa. ”Täs Salvo nyt teille on. Tunnistaa varmaan sen kipaaleen, jonka te halusitte kuulla, kun vaan kerotte sille siitä”, Raul sanoi saatuan hengityksensä tasaantumaan. Roster katseli pitkätukkaista ja harmaasilmäistä Salvoa, jota hän oli nähnyt paljon Raulia harvemmin. Viime kerta oli ollut, kun Anita oli ollut vielä voimissaan ja antanut joitain leipomuksiaan palkaksi, kun pojat olivat suorittaneet hänelle jonkun pikku tehtävän. ”Mahdatkohan tuntea sellaista laulua, jossa tyttö pohtii onko hän erään vanhan tarinan kadonnut sankaritar. En muista siitä juuri muuta, olen kai kuullut sen viimeksi nuorena ja se tuli vain mieleeni juuri tänään”, Roster tiedusti luoden Salvoon ystävällisen katseen.

”Kyllä minä tunnen tuon balladin, herra. Mutta en minä ole mikään esiintyjä. Raulin ei pitäisi päästellä suustaan mitä sattuu”, Salvo sanoi anteeksipyytävästi vanhalle miehelle mulkaisten samalla veljeään. Raul pureskeli peukalon kynttään ja kiikkustuolin kitinä oli vaiennut Rosterin kummarruttua eteenpäin. Salvo poimi viulun kuistilta ja sormeili sitä rakastavasti, mutta selvästi ahdistuneena. Hän näytti epäröivän mitä sanoisi. ”Menkää kotiin, isällänne on varmasti tekemistä teille. Käyn hakemassa silsältä teille pienen palkan menetetystä ajastanne”, Roster sanoi nousten ja meni ovesta sisään. Etsiskellessään pikkukolikoita keittiön purkeista ja takkiensa taskuista hän kuuli arat ensimmäiset sävelet, jotka nopeasti puhkesivat niin tutuksi lauluksi. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä ja hän jäi kuuntelemaan, jottei häiritsisi nuorta soittajaa.

                                                            -Roona-

 

Mietteitä kirjasta XIX: Vain puoliksi kuningas ja Mifongin mahti

Hei!

Joe Abercrombien Vain puoliksi kuningas kertoo papiksi opiskelevasta prinssi Yarvista, joka yllättäen joutuu ottamaan vastaan paikan valtakuntansa kuninkaana. Raajarikko Yarvi suostuu tähän vastentahtoisesti vain tullakseen petetyksi sukulaistensa taholta. Hän joutuu orjaksi, mutta saakin tuosta hyljeksittyjen joukosta parempia liittolaisia kuin olisi koskaan voinut uskoa. Yarvin ruumis saattaa olla rampa, mutta hänen mielensä on sitäkin terävämpi.

Minusta oli huvittavaa miten Yarvin ruumiillista heikkoutta korostettiin koko ajan. Tietysti kyseessä oli hyvin sotilaallisesti painottunut yhteiskunta, mutta miksi Yarvia ei opetettu esimerkiksi käyttämään tikaria vaan väkisin vielä myöhäiselläkin iällä yritettiin pitkän miekan ja kilven kanssa, vaikka tiedettiin, ettei hän surkastuneella kädellään pysty siihen yhtään paremmin kuin nuorempanakaan. Yarvi on perinyt äitinsä viiltävän mielen, joten miksi kuningatar ei kehittänyt alusta alkaen tätä puolta pojassaan, kun oli varmaan selvää, ettei hänestä koskaan tulisi suurta sotasankaria. 

Tarina oli mainio seikkailu. Naispuolinen orjalaivan kapteeni – kauppalaiva, jota orjat soutivat – jolle oli laitettu perinteiset mieskapteeniin kohdistuvat kliseet kuten juopottelu ja epäsiisteys oli virkistävä hahmo ja vaikuttava siitä huolimatta, ettei perinteiseen muottiin sopinut. Tykkäsin kovasti myös lopun juonikäänteestä, joka palauttaa valtaistuimelle oikean kuninkaan. Aion lukea sarjan loputkin osat sen verran lupaava tämä ensimmäinen kirja oli.

Mifongin mahti on J. S. Meresmaan kirjoittaman fantasiasarjan kolmas osa. Ardisin kaksoset Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet isoiksi ja kummankin on aika vaalia perintöään. Ciaran lähetetään Merontesiin vastaanottamaan hänelle kuuluva valtaistuin. Fewrynn taas jää pantterikansan laaksoon harjoittamaan mifongin lahjoittamia voimiaan. Valtaistuinprinssin elämä on kuitenkin epävarmaa ja pian Fewrynnin on lähdettävä laakson turvasta auttamaan veljeään Merontesia vaivaavan kirouksen ratkaisemisessa.

Huomion jakaminen uusille – tai täysiksi hahmoiksi tuleville – henkilöille on aina hankalaa. Mutta koska Dantea pidetään edelleen keskeisenä, niin saippusarjamaista draamaa olisi vähennetty jonkin verran kertomalla Ciaranille ja Fewrynnille hänestä edes jotain. Ciaran kuitenkin muistaa hänet varhaislapsuudestaan kuten käy ilmi, kun he tapaavat Merontesissa. Minusta Meresmaa pystyy synnyttämään konfliktin ilmankin sitä, että Fewrynn saa ylidramaattisesti kyvyllään selville, että äidillä on salainen sydänkäpynen. Tämä on sitä Dante ja Ardisin suhteella venkslaamista, josta taisin jo viime kirjan yhteydessä valitella. 

Ongelma oli minulle se, että lukiessa tuntui, että Ardis ja Dante (ja osittain myös muut Rondestanit) yrittävät taklata takavasemmalta Ciaranin ja Fewrynnin näiden saavuttamalta päähenkilöiden paikalta. Tästä johtui mielestäni se, että Dantesta yritettiin jostain syystä väkisin tehdä pahis. Dante on toki muuttunut eläimellisemmäksi, kun hänet liitettiin entistä lähemmäksi sebuia-pantteri Reuta, mutta ei sen hänen perusluonnettaan ilkeämmäksi pitäisi muuttaa. Tai sitten minä olen ymmärtänyt sebuia-suhteen täysin väärin. (Tai sitten tässä yritetään sanoa, että eläimet ovat yleensä luonteeltaan ilkeitä ja siksi ihminen eläimellistyessään muuttuu ilkeäksi, mutta tuo tuntuu kyllä epätodennäköiseltä.)

                                                       -Roona-