Heippa!
Mestarisoturi
Uhtred on vihdoin vallannut sukunsa linnan takaisin, mutta pitkään hän ei saa
rauhasta nauttia. Yllättävän hätäsanoman saatuaan Uhtred lähtee uskollisten soturiensa
kera ratkomaan Mercian ja vanhan vihollisensa Wessexin ongelmia. Merciassa
Uhtred huomaa, että hänellä on vastassaan myös uusi vihollinen: norjalainen
viikinkipäällikkö Sköll, joka johtaa hurjapäistä joukkoa. He ovat suden
sotureita, jotka huumaavat itsensä ennen taistelua ja sotivat mielipuolisen
raivon vallassa. Sköll mielii Northumbrian kuninkaaksi Uhtredin vävyn
Sigtryggrin tilalle ja hyökkää susineen säälimättömästi tämän kimppuun.
Uhtredin on tuhottava vihollisensa yksi kerrallaan. Onnistuuko hän pitämään
Wessexin loitolla pohjoisista kotiseuduistaan? Onko pelottavan velhon tukemia
suden sotureita vastaan edes mahdollista taistella?
Kehun
joka kerta näitä sarjan myöhempiä osia siitä, että niissä on vähemmän
taistelukuvauksia. Uhtred on oikeastaan aika peto suunnittelussa ja
taktikoinnissa, vaikka tunteet välillä vievätkin voiton. Hän tuntee Wessexin
valtapelit hyvin ja siksi onkin kuningaskunnalle niin vaarallinen vihollinen.
Minuakin harmitti Stiorran puolesta (kuten kirjailijaakin loppusanojen mukaan),
pidin hänestä hahmona, vaikka hänellä ei ollut vastinetta todellisessa
historiassa. Hauska oli myös aikahyppely, jossa runoilijapappi kirjoitti
tulevaisuudessa runoa kirjan nykyajassa käytävästä taistelusta ja Uhtred
kommentoi sitä. Uhtred taitaisi haluta jo vetäytyä eläkkeelle, kun Northubrian
norjalaiset ovat toistaiseksi ainakin vannoneet uskollisuutta Siggtryggrille,
mutta ei hän aivan vielä voi.
Tom
Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta
on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabethin
aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailman Etelämereltä New Yorkiin.
Nyt hän janoaa tavallista elämää. Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti
vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti:
historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille
sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi
kesyttää historian, joka on saavuttamassa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on
kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa. Kuinka aika pysäytetään on
katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä,
muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään
kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää
elämän tarkoituksen.
Minusta
Matt Haigin kirjat ovat aika keskinkertaisia. Tätä vaivasi sama ongelma kuin
Keskiyön kirjastoa; aiheen koko potentiaalia ei mielestäni hyödynnetty. Etenkin
Albatrossiseura jäi vähän raakileeksi, sellaiseksi tässä nyt on tällainen
salaperäinen salaseura, kuinka jännittävää. Tai minulle ei kai vain riittänyt
Hendrich pitämässä kaikkia lankoja käsissään, olisin kaivannut enemmän
organisaatiota (kun ne kuvitellut/todelliset vastapuolet olivat Berliinin
instituutti ja bioteknologiayritykset, jotka ovat isoja ja hierakkisia
instituutioita). Muutenkaan kirjailija ei noussut pohdiskelemaan tekstin
kysymyksiä Tomin eksistentiaalisen kriisin yläpuolelle. Kohdat, joissa Tomin
maailman törmäsi Antonin ja Camillen maailmaan olivat minusta parhaita.
Grace ja
Tippi eivät siedä sitä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen.
He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. Enemmän kuin
mitään muuta siskokset toivovat, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin
vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä, kuten kaikki muutkin. He haluavat
oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus? Mutta tyttöjä odottaa raastava valinta. On
tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. Sarah
Crossanin koskettava romaani ihmisyydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta on
saanut lukuisia palkintoja ja käännetty monille kielille.
Tässä
säeromaanin muoto jotenkin puhutteli minua enemmän kuin Kuunnousussa. Minua
silitti vastakarvaan se, että Tippin ja Gracen siskon anoreksia vain
paukautettiin ilmoille. Toki Gracella oli omassa tilanteessaan varaa olla
raadollisen rehellinen, mutta silti. Mietin myös miten perheen rahat riittivät
siskon tanssiharrastukseen, ainakin Suomessa balettitunnit ovat kai
kohtuullisen kallista lystiä. Mutta varmaan vanhemmat halusivat tarjota
tällekin tyttärelle edes jotain. Pidin kovasti Yasmeenista ja Jonista,
oikeastaan olisin halunnut Gracen vielä lopussa tapaavan heidät, näkihän hän
nämä toki Tippin hautajaisista kuvatulla videolla. Sympaattinen ja koskettava
tarina.
-Roona-
