Mietteitä kirjasta CXII: Halveksunnan aika, Harold Fryn odottamaton toivioretki ja Lux perpetua, osa 1

 Heippa!

Ciri-prinsessa kantaa suonissaan haltiain verta, mikä tekee hänestä haluttua saalista sekä elävänä että kuolleena. Onneksi hän on saanut puolustustaitoiset joskin hieman riitaisat ottovanhemmat noituri Geraltista ja velhotar Yenneferistä. On koittanut halveksunnan aika. Velhot mittelevät vallasta ja poliittinen tilanne kiristyy avoimeksi sodaksi Ciri on pidettävä poissa sodan jaloista ja vihollisen silmistä, mutta omavaltaisuuttaan todistelevan teinitytön vahtiminen osoittautuu vaikeaksi – ja jopa vaaralliseksi. Kun Cirin ennenäyt saavat entistä uhkaavampia sävyjä, Yennefer ja Geralt joutuvat kohtaamaan katkeran menneisyytensä jättämät haavat. Kursailemattoman fantasian ja hurtin huumorin ystäviä miellyttävä Noituri-saaga vakuuttaa aidolla, harmaan sävyissä piilevällä ihmisyydellään.

Tässä Geraltin ja Valvatin välillä on pientä väreilevää lämpöä! Ei sitä sarjaan siis aivan tuulesta ja pelkkänä fan servicenä ole temmattu. Pidin Cirin aavikkoseikkailusta, se oli hyvin kirjoitettu ja mukavaa luettavaa, vaikka ei hahmolle toki mukavaa ollutkaan. Minua huvitti erityisesti yksisarvisen nimi Heppa. Ciri ei selvästikään ole kasvanut tyttöjen keskellä, muuten nimi ei taatusti olisi ollut noin käytännöllinen (tai mistäpä minä tiedän, vaikka Noituri-maailmassa olisikin, itse ajattelin ensimmäisenä My Little poneja). Vaikka on kiva, että kirjoittaja avaa maailmaansa muualtakin kuin päähenkilöidensä näkökulmista, olisin ehkä kaivannut lisää Geraltia ja Yenneferiä, Ciriä onneksi saatiinkin aimo annos.

Harold Fry viettää harmaita eläkepäiviään äksyn vaimonsa Maureenin kansaa englantilaisessa pikkukylässä. Kunnes eräänä päivänä hän saa kirjeen Queenieltä, ystävältään jota hän ei ole tavannut 20 vuoteen ja joka tekee nyt kuolemaa tuhannen ja yhdeksänsadan kilometrin päässä. Vastauskirje kädessään ja purjehduskengät jalassaan Harold Fry ohittaa ensin yhden postilaatikon ja sitten toisen. Ja kolmannen. Alkaa odottamaton pyhiinvaellusmatka halki Englannin – matka, jonka aikana Haroldille tapahtuu mitä merkillisimpiä asioita, ei vähiten hänen omassa sydämessään. Harold Fryn odottamaton toivioretki on Rachel Joycen esikoisromaani.

Tarina olikin paljon surullisempi kuin elokuvassa! Eikä leffakaan pelkkää iloa ja sateenkaaria ollut. Mutta taas nähdään, että sisäinen dialogi on vaikea kääntää liikkuvaan kuvaan, koska siitähän Haroldin omien surujen muistamisessa nimenomaan on kyse. Hämmennyin aluksi siitä, että Maureen ”puhuu” Davidille, mutta elokuvassa tuli ehkä selkeämmin esille jo alussa, että David on kuollut (sijoilleen jätetty huone taidettiin näyttää, sehän on selvä merkki siitä, että joku on kuollut, romaanissa Harold mainitsee asian vasta aika lopussa). Rich oli kyllä ikävä ihminen, ei ihme, ettei minulle ole jäänyt hahmosta mielikuvaa leffasta (Katesta ja erityisesti Wilfistä on vahvat mielikuvat). Ja minun ehdoton suosikki Haroldin tapaamista ihmisistä, lenkkitossumies! Tykkäsin, että päästiin syvemmälle mm. siihen miten Harold ja Maureen olivat tavanneet ja myös Davidin pikkulapsiaikaan.

Breslaun piispa julistaa Reynevanin kirkonkiroukseen, koska ”hän on tehnyt syntiä herjauksella pyhäinhäväistyksellä, noituudella, uskosta luopumisella ja päälle päätteeksi aivan tavallisia rikoksia”. Nuori lääkärimme ei kuitenkaan menetä rohkeuttaan arkkivihollisensa edessä, vaan etsii yhä sinnikkäästi elämänsä naista, jonka inkvisitio on siepannut. Etsinnät kuljettavat häntä vaaran paikasta toiseen pitkin poikin Sleesiaa, Böömiä ja Määriä, joilla verinen uskonsota raivoaa… Lux perpetua on Hussilaistrilogian kolmas kirja. Nykyisten Puolan ja Tšekin värikkäälle ja sotaisalle 1400-luvulle sijoittuva teos ilmestyy kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen.

Haa, Reynevanhan tuntee kaikki! Häntä itseäänkin alkaa jo humoristisesti vähän kyllästyttää, kun koko ajan tulee tuttuja vastaan. Huvitti muuten, kun vastikään luin jonkun kirjagrammaajan kommenttia Noituri-sarjan viimeisestä osasta ja hän oli sitä mieltä, että liikaa tekstiä siitä, mitä missäkin random tienhaarassa tapahtuu. Siis Hussilaistrilogiahan on käytännössä pelkästään tätä. Tai siis ihan hirveä määrä aatelisten ja sotajohtajien nimiä ja ne pitäisi osata yhdistää oikeisiin paikkoihin/vuosiin/taisteluihin. Minulla on hyvä nimimuisti, että kyllä kaikki, jotka Reynevan tapasi ja tunsi soitti jotain kelloja. Suomalaisen saunomiskohtaus liikutti. Ja hei, Sapkowskikin tietää, että saunassa tehdään politiikkaa!

-Roona-

Millainen on joulumaan kartta?

 Hyvää juhla-aikaa!

Millainen on joulumaan kartta?

Pajat pohjoisessa, vieressä niiden tonttujen aitat

etelässä joulupukin talo

lännessä loistaa suuren joulukuusen valo

ja idässä ovat taikuus ja salaisuudet

 

Tiedätkös, se muuttuu mukaan vuodenaikojen?

Kesällä siihen merkitty jokainen mätäs on

siipienkärkiä myöten jokainen pikkulintu huoleton

Talvella ei yksikään nietos varjoon jää

jokaisen paikan kertoo kartta tää

 

Näetkös, mikä nauha tuossa kimaltaa?

Se on reitti porotokkien

jota ne kulkevat aina vaan

tai ehkä sittenkin

se naalin metsästyspolku on

 

Tunnetko tuon hehkuvan pisteen?

Se on joulun salaisuus

 jo ihan ikivanha ja joka vuosi silti uus

Tuuli puhaltaa hankien ja mättäiden taikaa

juuri nyt, huomenna ja kaiken aikaa

-Roona-

Hyvää tahtoa yuleyönä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Salin keskellä paloi mahtava kokko kuten aina yulen iltana. Pöydät oli laitettu salin reunoille ja ne pursusivat ruokaa, Asgardin keittiöiden naiset olivat totisesti panneet parastaan. Thor istui kuninkaallisten pöydässä Odinin vasemmalla puolella ja oikealla istuivat Frigga ja Loki mainitussa järjestyksessä. Thorin oma oikea puoli oli sillä hetkellä tyhjä, sillä hänen kaksitoistavuotias tyttärensä Stiorra oli hulmunnut paikaltaan kokon luo esittääkseen perinteisen yule-tanssin. Tyttö oli valittu tehtävään kekrinä ja oli ollut siitä saakka innoissaan saamastaan kunniasta. Nyt Stiorra häilyi kärsimättömän oloisena juuri liekkien ulottumattomissa odottaen, että muusikot saisivat soittimensa viritettyä. Thor vilkaisi Lokia, jonka ilme oli harkitun kärsivä. Fandral oli vähän aiemmin käynyt pitämässä kannustuspuheen Stiorralle.

”Oikein hyvin sanottu”, oli Loki vastannut siihen ”joskin tyttö ei sitä tarvinnut. Hän mesonut koko jutusta kyllästymiseen asti, joten hyvä, että se saadaan pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sitten saan jälleen opetettua hänelle jotain.”

Fandral oli murahtanut Lokia pitämään turpansa kiinni. Nyt veli oli siirtynyt tuijottelemaan liekkejä. Yhtäkkiä tanssin ensitahdit kajahtivat ja kaikkien (paitsi Lokin) katse liimaantui Stiorraan. Thor tuijotti lumoutuneen, kuinka hänen pieni tyttönsä liehui kokon ympärillä kuin suuri loitsija konsanaan. Liikkeet oli selvästi peritty siltä vanhemmalta, jota ei ollut, kukaan tuskin erehtyi luulemaan taiteellista tulkintaa Thorin lahjaksi Stiorralle. Muutaman kuumeisen minuutin kuluttua koko sali puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Asgardilaiset tömistelivät lattiaa niin, että laudat kumisivat. Stiorra kumarteli ja niiaili vasemmalle ja oikealle. Thor hehkui ylpeyttä. Hän huomasi sivusilmällä, kuinka Loki tapautti käsiään muutaman kerran laiskasti yhteen ja poistui sitten vähin äänin salista.

Loki tunsi sydämensä repeävän. Omiin huoneisiinsa saavuttuaan hän oli riisunut juhlavaatteensa ja käpertynyt sänkynsä peittojen väliin.

Miten iso Stiorra jo olikaan! Ei menisi enää kauaa, kun tyttö olisi jo nuori nainen. Enkä minä saa koskaan hymyillä hänen voittaessaan, hän ajatteli rinta puristuen.

Yö oli jo pitkällä Lokin havahtuessa horroksesta Thorin huoneeseen johtavan salaoven auetessa. ”Tulin tuomaan sinulle Stiorran lahjan. Hän vaati, että sinun on saatava se yuleyönä, vaikka muut inttivät, että olisi sama luovuttaa se sinulle vasta aamulla”, veli sanoi heilutellen kädessään pientä pakettia.

Loki ei voinut estää kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä. ”Kehuithan sinä hänen tanssiaan? Se oli upeampi kuin mikään aiemmista. Halasitko minunkin puolestani?”

Thor kiipesi hänen viereensä sänkyyn ja veti hänet kainaloonsa. ”Toki, toki. Meidän nuori neitimme muistuttaa vuosi vuodelta enemmän isiä”, tämä kuiskasi hänen korvaansa suudeltuaan ensin otsaa.

Loki kavahti hieman. ”Thor, älä puhu tuollaista. Odin katselee edelleen harvakseltaan Stiorraa karsaasti. Onneksi tyttöjen kuulukin olla siroja ja hän on perinyt sinun vaaleat hiuksesi…”

Thor silitti hänen niskaansa. Makuuhuoneen takan hiipuva hiillos kuvastui hänen silmistään. ”Älä hätäile. Kaikki kuvittelevat vain, että Stiorra matkii sinua ja liittävät yhtäläisyydet siihen. Vain minä näen, että hänen liikkeensä ja asentonsa ovat luontaisesti samoja kuin sinulla. Haluatko avata lahjasi?”

Loki oli halunnut sanoa vielä paljonkin, mutta paketti tökättiin hänen kämmenelleen. Hän avasi kauniit, ruskeasta paperista ja punaisesta nauhasta koostuvat kääreet varovasti. Sisältä paljastui pieni taulu, johon oli koottu asetelmaksi prässättyjä linnunsulkia ja kukkia.

Lämpö täytti Lokin sydämen. ”Hän on tehnyt tämän itse.”

Thor halasi häntä tiukemmin. ”Stiorra sanoikin, että se olisi jotain sellaista, jota voit pitää mukana, jos haluat. Se on kaunis lahja.”

Lokille se oli paljon enemmän. Kunpa hän olisi voinut lahjoa tytärtään niin kuin halusi. Ei hän olisi hukuttanut tyttöä lahjoihin, mutta antanut pari niin tarkoin harkittua, että tämä olisi ihastunut ikihyviksi.

”Yritä kertoa hänelle jotenkin salavihkaa, että kannan sitä aina mukanani.”

Thor nyökkäsi ja hyväili hänen kaulaansa muutamalla suukolla. Loki painautui lähemmäksi elämänsä ainoaa luvallista rakkautta. He kököttivät siinä pitkän tovin.

”Tiedäthän sinä, että olet ollut hänelle hyvä isä kaikki nämä vuodet?” Thor kuiskasi sitten käheästi.

Loki säpsähti. ”Miten minä muka olisin voinut olla?”

Thor kaatui sängylle pitkäkseen vetäen hänet mukanaan. ”Stiorra rakastaa sinua. Minusta on jo jonkin aikaa tuntunut, että hän tietää. En tiedä kuinka, sillä kukaan meistä ei taatusti ole kertonut hänelle. Mutta hänellä on yhtä terävä ja juonikas pää kuin sinulla…”

”Ei”, Loki keskeytti Thorin kuin veitsellä leikaten. ”Älä. En minä halua hänen perivän juonikkuutta ja epäluottamusta. Voisinpa antaa hänelle jotain kauniimpaa.” Loki inhosi äänessään kuuluvaa katkeruutta ja heikkoutta.

Thor vei kätensä hänen paitansa alle paljaalle iholle. ”Tiedät kyllä, etten tarkoittanut tuota, rakas. Stiorra kertoo minulle aina innoissaan oppitunneistanne, siitä, miten olette tutkineet jotain vanhaa tekstiä. Loki-setä puhuu minulle kuin aikuiselle, isä, hän aina sanoo. Luulen, että hän kestää Fandralia taistelutunneilla vain siksi, että pitää miekkailusta.”

Loki vei sormensa Thorin hiusten lomaan. Hän huokasi: ”Kiitos, sydän sydämestäni. Olen vain toivonut niin monesti, että hän kutsuisi minua isiksi.”

Thor suuteli häntä rauhallisesti maistellen. ”Se päivä koittaa vielä.”

Loki hymyili surumielisesti. ”Et sinä voi tuollaista luvata, etenkään yuleyönä.”

Thor kietoi vartalonsa hänen ympärilleen kuin Yggdrasilin juurakon. ”Ehkä en, mutta tiedäthän, että yuleyössä sanotaan olevan taikaa, koska se on niin täynnä hyvää tahtoa? Siksi uskalsin lausua nuo sanat. Kenties hyvä tahto ottaa niistä vaarin.”

Loki ei pystynyt enää pidättelemään silmiinsä kihonneita uusia kyyneleitä. Thorin rintaa vasten oli kuitenkin turvallista itkeä ja nukahtaessaan hän tiesi, että toisaalla palatsissa Stiorra uinui myös yuleyön turvallisessa sylissä.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CXI: Susien sota, Kuinka aika pysäytetään ja Yksi

 Heippa!

Mestarisoturi Uhtred on vihdoin vallannut sukunsa linnan takaisin, mutta pitkään hän ei saa rauhasta nauttia. Yllättävän hätäsanoman saatuaan Uhtred lähtee uskollisten soturiensa kera ratkomaan Mercian ja vanhan vihollisensa Wessexin ongelmia. Merciassa Uhtred huomaa, että hänellä on vastassaan myös uusi vihollinen: norjalainen viikinkipäällikkö Sköll, joka johtaa hurjapäistä joukkoa. He ovat suden sotureita, jotka huumaavat itsensä ennen taistelua ja sotivat mielipuolisen raivon vallassa. Sköll mielii Northumbrian kuninkaaksi Uhtredin vävyn Sigtryggrin tilalle ja hyökkää susineen säälimättömästi tämän kimppuun. Uhtredin on tuhottava vihollisensa yksi kerrallaan. Onnistuuko hän pitämään Wessexin loitolla pohjoisista kotiseuduistaan? Onko pelottavan velhon tukemia suden sotureita vastaan edes mahdollista taistella?

Kehun joka kerta näitä sarjan myöhempiä osia siitä, että niissä on vähemmän taistelukuvauksia. Uhtred on oikeastaan aika peto suunnittelussa ja taktikoinnissa, vaikka tunteet välillä vievätkin voiton. Hän tuntee Wessexin valtapelit hyvin ja siksi onkin kuningaskunnalle niin vaarallinen vihollinen. Minuakin harmitti Stiorran puolesta (kuten kirjailijaakin loppusanojen mukaan), pidin hänestä hahmona, vaikka hänellä ei ollut vastinetta todellisessa historiassa. Hauska oli myös aikahyppely, jossa runoilijapappi kirjoitti tulevaisuudessa runoa kirjan nykyajassa käytävästä taistelusta ja Uhtred kommentoi sitä. Uhtred taitaisi haluta jo vetäytyä eläkkeelle, kun Northubrian norjalaiset ovat toistaiseksi ainakin vannoneet uskollisuutta Siggtryggrille, mutta ei hän aivan vielä voi.

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabethin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailman Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää. Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka on saavuttamassa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa. Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Minusta Matt Haigin kirjat ovat aika keskinkertaisia. Tätä vaivasi sama ongelma kuin Keskiyön kirjastoa; aiheen koko potentiaalia ei mielestäni hyödynnetty. Etenkin Albatrossiseura jäi vähän raakileeksi, sellaiseksi tässä nyt on tällainen salaperäinen salaseura, kuinka jännittävää. Tai minulle ei kai vain riittänyt Hendrich pitämässä kaikkia lankoja käsissään, olisin kaivannut enemmän organisaatiota (kun ne kuvitellut/todelliset vastapuolet olivat Berliinin instituutti ja bioteknologiayritykset, jotka ovat isoja ja hierakkisia instituutioita). Muutenkaan kirjailija ei noussut pohdiskelemaan tekstin kysymyksiä Tomin eksistentiaalisen kriisin yläpuolelle. Kohdat, joissa Tomin maailman törmäsi Antonin ja Camillen maailmaan olivat minusta parhaita.

Grace ja Tippi eivät siedä sitä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. Enemmän kuin mitään muuta siskokset toivovat, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä, kuten kaikki muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus? Mutta tyttöjä odottaa raastava valinta. On tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. Sarah Crossanin koskettava romaani ihmisyydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta on saanut lukuisia palkintoja ja käännetty monille kielille.

Tässä säeromaanin muoto jotenkin puhutteli minua enemmän kuin Kuunnousussa. Minua silitti vastakarvaan se, että Tippin ja Gracen siskon anoreksia vain paukautettiin ilmoille. Toki Gracella oli omassa tilanteessaan varaa olla raadollisen rehellinen, mutta silti. Mietin myös miten perheen rahat riittivät siskon tanssiharrastukseen, ainakin Suomessa balettitunnit ovat kai kohtuullisen kallista lystiä. Mutta varmaan vanhemmat halusivat tarjota tällekin tyttärelle edes jotain. Pidin kovasti Yasmeenista ja Jonista, oikeastaan olisin halunnut Gracen vielä lopussa tapaavan heidät, näkihän hän nämä toki Tippin hautajaisista kuvatulla videolla. Sympaattinen ja koskettava tarina.

-Roona-