Neira

Moi!

Neira istui illallisella perheensä kanssa. Pöydässä kävi innostunut kuhina, sillä isä oli heti aluksi kertonut, että he olivat saaneet kutsun kruunajaisiin. Neiran isoveli Nicol ja tämän vaimo olivat onnitelleet isää ja äitiä vuolaasti ja sanoneet, että kutsuja suotiin loppujen lopuksi aika harvoille. Elia oli innostunut heti ja melkein ehtinyt jo alkaa puhua siitä,  millaisia asuja ottaisi mukaan, kun äiti oli ilmoittanut, että jos he lähtisivät Elia ei tulisi mukaan. Se sai aikaan vastalauseita muiltakin kuin Elialta itseltään, mutta äidin mieltä ei muutettu. Hän ei ollut antanut vanhemmalle tyttärelleen anteeksi tämän vapaamielisyyttä, joka oli meinannut pilata perheen maineen ja oli johtamassa epätyydyttävään, joskin rakkaudentäyteiseen aviolittoon. Neira tuki sisartaan kaikkein äänekkäimmin. Ei hänellä ollut mitään menemistä vastaan, hän oli kruunajaisista ihan yhtä iloinen kuin kuka tahansa, mutta jos Elia ei tulisi mukaan, niin äiti keskittyisi täysin häneen ja se olisi rasittavaa. 

”Saanko nousta pöydästä?”, Elia kysyi ja yksinketaisesti nousi odottamatta vastausta ja lähti salista. Se oli varsin hienovarainen mielenosoitus, sillä Elian suuttuessa tapasivat yleensä ovet paukkua ja tavarat rikkoutua. ”Etkö ole hieman liian ankara, äiti? Kruunajaiset ovat ainutkertainen tapahtuma. Et voi kieltää niitä Elialta pelkästään Tamronin takia”, Nicol sanoi. Äiti oli jatkanut syömistään kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Kultaseni, Elia on aiheuttanut tämän ihan itse. Meillä on mahdollisuus löytää Neiralle erittäin sopiva mies ja sitä ei riskeerata ottamalla huithaapeli siskoa mukaan”, hän sanoi osoittaen samalla, että asia oli loppuun käsitelty. Nicol jupisi hetken jotain itsekseen ja Neira huomasi kauheimpien kuvitelmiensa tulleen todeksi. Loppuilta sujui vaivaantuneissa merkeissä ja Nicol vaimoineen lähti aikaisin kotiin.

Neira oli jo menossa sänkyyn, kun isä koputti puoliavoimeen oveen ja tuli sisään. Hän oli hämillään eikä oikein näyttänyt tietävän mistä aloittaa. Neira istui sänkynsä laidalle yöpaitasillaan ja osoitti isälle paikkaa vieressään. Tämä istui ja kiersi kätensä Neiran olkapäiden ympärille. ”Taisit järkyttyä siitä, mitä äitisi sanoi. Älä huoli, minä puhun asiasta vielä hänen kanssaan. Ei sinun tarvitse tehdä mitään mitä et halua”, hän sanoi ja halasi tytärtään tiukasti. Neira hautasi kasvonsa isänsä olkaan. ”Minä tahdon kyllä mukaan. Mutta tahdon, että Elia lähtee myös. Ja Tamron.” Isä huokasi ja silitteli hänen tukkaansa. Neira tiesi, että isä pysyi hiljaa, koska mitään lohduttavaa sanottavaa ei sillä erää enää ollut. Hän nosti päänsä ja yritti hymyillä viekkaasti. ”Kruununprinssihän ei ole vielä naimisissa. Mene nyt äkkiä puhumaan äidille ennen kuin hän saa päähänsä, että minusta tulisi mainio kuningatar.” Isä nauroi lämpimästi ja – Neira huomasi – hieman helpottuneesti. ”Se olisi äidillesikin liian suuri pala. Tehdä sinusta kuningatar.” Hän suuteli Neiran otsaa, toivotti hyvää yötä ja lähti huoneesta.

Seuraavana päivänä Elia ei puhunut aamiaisella mitään, päästi suustaan vain muutaman harvan kiitoksen. Neira ja isä yrittivät pitää yllä keskustelua yleisistä aiheista, mutta äiti puhua pulputti kutsusta ja siitä mihin valmisteluihin oli ryhdyttävä. 

JK. Pätkä on kovin lyhyt siksi, että lähdin kirjoittamaan tätä vääristä lähtökohdista. Unohdin itse keksimäni hahmon iän! Neira ei suinkaan ole kruunajaisten aikaan vielä niin vanha, että äidillä olisi mikään kiire häntä naittamaan. Pikemminkin alkuperäisenä ajatuksena oli, että isosiskon (siis Elian) naittaminen olisi keskiössä ja Neira lähinnä roikkuisi mukana vielä hieman liian nuorena virallisiin esittelyihin hovissa ja sitä kautta aviomiesmetsästykseen. Neiran perheen ”retken” sijoittaminen juuri kruunajaisiin on myös uusi juttu, jota ei alkuajatelmassani esiintyynyt. Siinä Neira on kyllä kuusitoistavuotias (kuten nyt tässä), mutta kuningas on hallinnut jo pari vuotta ja Neira tapaa hänet silloin ensimmäistä kertaa. Eli alunperin Neira perheineen ei edes osallistunut kruunajaisiin kutsuvieraina ja koko porukka tulee mukaan vasta sitten, kun hän on tarpeeksi vanha. 

Tämä tietysti aiheuttaa tälle kirjoitukselle sen, että Eliaa olisi nuorennettava vuodella – puolellatoista, jotta hän olisi sopivan ikäinen tavoittelemaan kuningattaren paikkaa kruunajaisten aikaan (jos olette lukeneet aikaisempia kirjoituksiani, niin arvaattekin varmaan, että puheena oleva kuningas on Kaspian, joka toki etsii/ jolle toki etsitään vaimoa). Ja joo tiedän, että en ole tähänkään tyttöjen ikiä näkyviin kirjoittanut, mutta minulle itselle virhe on piinallisen näkyvä. En ole kirjoittanut Kaspianin, Neiran ja kumppaneiden tarinaa vielä ”paperille” näin pitkälle, mutta sen voin sanoa, että kahdella vuodella, siis sillä onko Neira kruunajaisten aikaan neljätoista- vai kuusitoistavuotias, on oikeasti merkistystä juonen kannalta. En siis valita tässä jutussa tehdystä virheestä ihan huvikseni. Sitä paitsi kaikkeen muuhun, mitä olen esittänyt vaikkapa henkilöiden luonteista, olen varsin tyytyväinen.

                                                        -Roona-

 

Mietteitä kirjasta XXI: Hopeinen valtakunta ja Hedelmätarhan Kilmeny

Moi!

Hopeinen valtakunta on Conn Igguldenin Valloittaja-sarjan neljäs osa. Tsingis on kuollut ja heimot odottavat, että seuraajaksi nimetty Ögedei kutsuu ne vannomaan uskollisuutta. Tsagatai työntää kuitenkin vielä kapuloita rattaisiin yrittämällä vallankaappausta. Tilanne kuitenkin rauhoittuu, kun Ögedei paljastaa veljelleen suuren salaisuuden ja saa hänet suostumaan odottamiseen. Sotapäällikkö Tsubodai lähtee veljesten lapset mukanaan valloittamaan länttä ja Euroopassa leviää kauhu, kun mongoleja ei näy pysäyttävän mikään. Muistattehan, että mongolivaikutus on ylettänyt myös Suomeen ainakin niiltä osin kuin nykyisen Suomen osia kuului Novgorodiin, joka maksoi jonkinlaista pakkoveroa mongoleille.

Jälleen erittäin taitava romaani Igguldenilta. Kerronta hajoaa ehkä hieman, kun Ögedein ja Tsagatain lisäksi on keskityttävä jonkin verran myös tulevaisuuden kaaneihin Bakuun ja Kublaihin. Mutta uuteen sukupolveen onnistutaan kyllä siirtymään sujuvasti ja Tsingisin veljien kuolemat kuvataan kiinnostavasti ja sopivalla tavalla. Ögedein nuorimman veljen Toluin vaimo Sorkhokhtani nuosee valtakunnan voimanaiseksi, joka saa masentuneen kaaninkin ylös ja ulos. Lisäksi lopussa oli vielä Tsagataihin liityvä tvisti, mikä onnistui yllättämään minut, mikä on aina positiivista.

Myös lopun historiallisen tausta ja kirjoitusprosessin avaus on taas kiinnostava. En väsy koskaan suosittelemaan Igguldenia, joten: lukekaa, lukekaa, lukekaa!

Hedelmätarhan Kilmeny on Anna-romaaneista tutun L. M. Montgomeryn kirjoittama psyologinen tarina, jossa päähenkilönä onkin tällä kertaa mies. Nimihenkilö Kilmeny on mykkä, mutta hyvin kaunis tyttö, jota perhe on pitänyt eristyksissä muusta maailmasta. Eric saapuu opettajaksi Prinssi Edvardin saarelle ja siellä hän kohtaa Kilmeny Gordonin hylätyssä unenomaisessa hedelmätarhassa.

Olen Anna-fani henkeen ja vereen, etenkin myöhempien romaanien aikuisempi Anna on makuuni. Siksi olen kiinnostuksella lukenut Sisko Ylimartimon viime vuosina suomentamia Montgomeryn vähemmän tunnettuja romaaneita. Tähän mennessä olen pitänyt käsillä olevasta Kilmenystä kaikkein vähiten. Päähenkilön vaihtuessa naisesta mieheksi Montgomeryn tuntuu unohtavan Annojen varsin positiivisen tyttö- ja naiskuvan. Eric holhoaa Kilmenyä äärimmäisen ärsyttävästi. Tämän musiikillinen lahjakkuus on lähinnä söpöä, vaikka toki Eric kysyy onko Kilmeny saanut oppia joltakin. Muutenkin kaksi asiaa ylitse muiden viehättää Kilmenyssä Ericiä: tämän sanoinkuvaamaton kauneus ja hyvänlaatuinen säälittävyys. Kilmenylle oli tapahtunut monia ikäviä asioita ja hän tosiaan oli mykkä, mutta minusta hän oli kaikkea muuta kuin säälittävä. Hänellä on toki kasvatuksen takia saatuja vääriä luuloja itsestään, mutta niin olisi hänen sijassaan itse kullakin. 

Minusta oli myös typerää, että Ericin isä, joka hyvin tervehenkisesti epäili poikansa tunteiden pitävyyttä, heti nähtyään Kilmenyn oli vain, että siitä vaan naimisiin, kun tyttö on noin kuvankaunis ja ”siveä”. Tietysti tässä tarkoitetaan, että hän kykeni näkemään Kilmenyn hyvän luonteenlaadun heti (kuten joistakin ihmisistä voi ihan todellisuudessakin nähdä), mutta tuota kohtaa on helppo lukea kuin piru Raamattua. Pidin kuitenkin jälleen kovasti ympäristön ja tunnelman kuvailusta, mutta siinähän Montgomery onkin mestari. Kyllä tämän lukee, kun keskittyy Saaren maisemiin ja sivuhahmoihin sekä Ericiin ja Kilmenyyn, mutta erillisinä hahmoina.

                                                              -Roona-

 

Matkalla (Livia 5)

Moikka!

Jatkoa tarinoille  Lehmuksen alla ja Matka alkaa.

Aamulla herätessämme satoi kaatamalla, mutta isäntä, jolle paikan kissa oli selvästi palauttanut kielen, sanoi, että se oli vain rankka kuuro, joka menisi pian ohi. Hän oli oikeassa ja me pääsimme matkaan vain noin pari tuntia aiottua myöhemmin. Maa oli muuttunut kuravelliksi ja vaikka tie oli hyvä Kimon jalat likaantuivat hetkessä. Seuraavat päivät kuluivat ratsastaessa ja se alkoi pian tunta alaselässä ja takapuolessa. Koska pyrimme päivittäin ratsastamaan mahdollisimman pitkän matkan, yövyimme kaikenlaisissa paikoissa. Eräässä majatalossa patjamme kuhisivat syöpäläisiä niin, että katsoimme parhaaksi nukkua lattialla. Toisaalla yövyimme niin puhtaassa heinäladossa, ettei varmasti edes yksikään rotta ollut koskaan astunut sinne. Harly sanoi sinä iltana, että jos kaikki ihmiset huolehtisivat omaisuudestaan näin hyvin, maailman ongelmat olisivat hyvin toisenlaisia. 

Me juttelimme matkatessamme niitä näitä milloin mistäkin. Harly oli lukenut paljon kirjoja ja eläimistä hän tiesi työnsä kautta. Elämästään Cortinassa hän puhui vain vähän muutamia hauskoja pikku sattumuksia lukuunottamatta. Sen sijaan vaatteista ja kengistä, joita tarvitsin hän sen sijaan puhui sitäkin enemmän. Ja myönnettäköön etten ollut itse koskaan aiemmin ollut yhtä kiinnostunut puhumaan kankaan kappaleista, joita käytin joka päivä. Perinteiset cortinalaiset vaatteet olivat kovin erilaiset kuin minä olin tottunut. Se johtui tietenkin osittain ympäri vuoden kuumasta ilmastosta kuten Harly huomautti, mutta myös paikallisista uskomuksista. Naiset peittivät hiuksensa kaikkialla muulla paitsi kotonaan perheen kesken. Harly sanoi, että minunkin olisi totuttava tekemään niin. Arvelin, ettei se olisi lainkaan vaikeaa, sillä olin jo kotona halunnut peittää tukkani, jolla oli vähintään puolena päivistä täysin oma tahto. Äiti oli tietenkin vastustanut varsinkin, kun oli selvinnyt, että halusin suorittaa peittämisen isän metsästyslakeilla.

Olimme matkanneet kuukauden saapuessamme rannikolle Mestaan. Täältä meidän oli tarkoitus purjehtia Pienmeren yli Mertaan, josta Cortinaan oli vielä puolentoistakuun matka. Minun oli jatkuvasti muistutettava itseäni siitä kuinka etelässä olimme, sillä kehollani tuntui olevan vaikeuksia hyväksyä, että oli edelleen loppukesä, vaikka syksyn viimojen olisi pitänyt jo puhaltaa. Olin tiennyt, että Mesta ja Merta olivat sisaruskaupunkeja ja yhtälailla kilpakumppaneita kuin ystäviäkin, mutta Harly selitti tarun kertovan kaupungit perustaneista veljeksistä, jotka olivat tulleet toimeen paremmin, kun Pienmeri erotti heitä. Mesta oli suurin kaupunki, jossa olin kuunaan käynyt. Pelkästään satama oli valtava, mutta olin aiemmin nähnyt pelkkiä sisävesisatamia, joten oma hämmästykseni ei ihmetyttänyt minua. 

Harly oli ostanut meille paikat laivasta, joka purjehtisi muutaman isoimman saaren kautta jättäen ja ottaen niistä lastia. Hän oli saanut hyvät hytit halvalla näytettyään papereitaan, koska laiva oli Mestan kauppakomppanian virallinen alus. Itse asiassa hän oli vaatinut niitä ilmaiseksi, mutta komppanian laivojen matkustajista vastaava laihanpuoleinen satamasihteeri oli sanonut, että Harlyn olisi pitänyt olla virallisella asialla voidakseen edes pyytää moista. Hän ei voinut sääntöjen mukaan antaa enempää kuin puolet alennusta. Meidän onneksemme Mestan lokin kapteeni käveli juuri silloin sisään satamakonttoriin. Kuultuaan erimielisyydestämme hän kysyi suostusiko Harly tulemaan vastaan ja maksamaan neljäsosan alkuperäisestä hinnasta. Setäni ilmoitti suostuvansa tähän pitkin hampain. Sihteeri näytti kauhistuneelta ja yritti tukahtuneesti muistuttaa kahta muuta miestä säännöistä. Hän varmaan pelkäsi, että puuttuvat rahat perittäisiin hänen palkastaan ja hän laihtuisi entisestään, kun ei voisi ostaa leivän päällystettä.

Niinpä matkamme jatkui nopeammin kuin olimme odottaneet, sillä Mestan lokki nosti ankkurin jo seuraavana päivänä siitä, kun juttelimme satamasihteerille. Harly vakuutti minulle, että ehtisin tutustua Mertaan paljon paremmin, koska siellä joutuisimme taatusti odottamaan jonkin aikaa. Löyttäytyisimme mukaan Cortinaan menevään karavaaniin ja seuraava sellainen lähtisi vasta noin viikon kuluttua saapumisestamme. Lokki kynti aaltoja hyvää vauhtia ja nautin täysillä sinisen taivaanrannan ja ulapan tarkkailusta. Kapteeni sanoi, että minä olin varsinainen merikarhu ja naureskeli Harlylle, joka pysytteli tyynelläkin mielummin hytissä. 


                                                        -Roona-