Talviaurinkokipinöitä

 Moikka!

Marraskuun valo on kalpeaa. Aurinko jaksaa kuitenkin lämmittää vielä sen verran, ettei tuuli nipistä poskia. Takana olevassa talossa elämä soljuu eteenpäin, hidastuminen tapahtuu vasta lämpimän marraskuun jälkeen. Sotilas huokaa. Kesällä puissa olisi lehtiä ja asiat olisivat toisin. Nyt kaikki on paljasta eikä vehreyteen voi piiloutua.

”Luin sen saamasi kirjeen. Sinut kutsutaan palvelukseen, Asha.” Hänen vaimonsa sanoo sen kuin puhuisi jokapäiväisestä säästä.

”Minun pitäisi kieltäytyä siitä. Olisi hyvä syy.”

Anya astuu lähemmäs häntä. Kumpikin tuijottaa kaukaisuuteen. Sitten Asha vilkaisee sivusilmällä vaimoaan. Tämä on voimistunut, palannut entiselleen. Katse on yhtä itsevarma kuin aiemminkin, vahva kallio.

”Mikä se syy olisi?” Anya kysyy, vaikka hänen täytyy tietää vastaus.

Heidän uusi tyttövauvansa on terve ja ponteva, mutta sen maailmaan saattaminen oli tappaa äidin. Ne olivat Ashan elämän hirveimmät kaksi vuorokautta ja hän on sentään ollut sodassa, istua kyyhöttänyt juoksuhaudassa odottaen kuolemaa.

”Minun pitäisi jäädä sinun ja lasten luo. Minä rakastan teitä.”

Anya vetää hartiahuiviaan tiukemmin ylleen. Päivän kalvas kuulaus ei pue häntä lainkaan ja hän tuntee sen hyvin. ”Minä tiesin naivani sotilaan. Ja tiesin, ettet olet upseeri, mikä tarkoittaa, että sinut voidaan komentaa minne sattuu, kauaskin meistä.”

Asha ottaa tukea paksusta tammesta, jonka vieressä seisoo. Anyan ääni on vankka, hän kohtaisi katkeruuden ja hehkuvan vihankin mieluummin. ”Minä karkasin silloin, kun pojat syntyivät. Tartuin innolla kutsuun, jonka sain Rocheelta.”

Anya katsoo häntä nyt usvansinisillä silmillään. Käsi puristaa olkapäätä, jolle se on laskeutunut. Talon suunnasta kuuluu muutama villi kirkaisu. Pojat ovat karanneet opettajaltaan parvekkeelle.

”Niin teit. Ja minä olin vihainen. Ja turhautunut. Surullinenkin. Sinä luit kirjeeni silloin.”

Vaimon suu on vääntynyt mutruun. Hän ei mielellään muistele noita aikoja. Niitä, kun Asha oli tuntenut oman onnellisen perheensä kahleeksi.

”Sinun olisi pitänyt naida veljeni. Hän on kunnollinen.”

Anya naurahtaa ironisesti. ”Arvaapa kuinka monta kertaa olen kironnut sitä, etten seurannut järkeä vaan sydäntä ja intohimoa. Olisin rakastanut Madsia joka tapauksessa.”

He kaikki asuvat Madsenin talossa. Siksi, että Anya rakasti heitä kumpaakin. Siksi, että Mads suostui poikamiehen elämään, koska sai sillä tavoin olla osa rakastamansa naisen arkea. Se naisen, jonka hänen itsekäs, ailahtelevainen ja pelkurimainen pikkuveljensä oli ottanut vaimokseen. Ashaa puistattaa eikä se johdu virinneestä tuulesta. Se johtuu viime viikoista. Hän on aikuistunut.

”Minä ilmoitan, etten ota komennusta vastaan. Sanon, että minun on pysyttävä vaimoni ja pienen tyttäreni luona.”

Anya tulee ihan likelle, kietoo kädet hänen ympärilleen. Ashan toinen käsi kiertyy luonnostaan hänen harteilleen.

”Sitä et kyllä tee.” Sanat ovat lempeässä kuoressa, mutta alla on kovuutta. ”Olin raivoissani poikien aikaan, koska sinä todella juoksit pakoon. Mutta tyttöjen kohdalla ymmärsin, sillä se kuului ammattiisi. Komennukset.” Anya keskeyttää kuin punniten seuraavia lausumiaan.

Asha irrottaa kämmenensä puunrungosta ja halaa naista tiukasti rintaansa vasten. ”Pakenemista se oli silloinkin, vaikka virallinen käsky olikin käynyt.” Hän tuntee Anyan nyökkäyksen sydämensä päällä.

”Niin. Mukavaa, että myönnät sen. Mutta ymmärrän myös, että tulet hulluksi, jos olet aina meidän kanssamme täällä. Senkin tiesin jo sanoessani tahdon. Että sinusta ei ole paikallaan eläjäksi.”

Kipinä, hailakasta auringosta tullut liekki, vetää heitä yhteen. Asha haluaa, mutta taittaa halulta selän. Hänen halunsa on aiheuttanut tarpeeksi vaikeuksia tässä elämässä. ”Sinä olet liian hyvä minulle.”

Anya ynähtää. ”En. En ole puhunut tästä ennen, mutta silloin itkin monta yötä Madsin sylissä. Hänen lämpimässä vuoteessaan.”

Äkkipikaisuuden väristys kulkee Ashan läpi. Mustasukkaisuus viiltää, mutta on poissa yhtä pian kuin saapuikin. Tammen oksat rapsuvat toisiinsa.

”Minä ansaitsin sen.”

Anya nostaa silmänsä häneen ja niiden usva on tulkitsematonta. ”Me emme maanneet yhdessä. Mads ei olisi voinut salata sitä sinulta, vaikka minä olisinkin. Mutta se olisi silti intiimiä. Hän tiesi tarkkaan mitä surin. Anteeksi.”

Palvelija on tullut takakuistille soittamaan kelloa. Luonas on valmis. Se palauttaa Ashan todellisuuteen. ”En minä voi sinua syyttää. En sinua enkä Madsiä.” Hän irrottautuu vaimostaan hieman. ”Meidän täytyy mennä syömään. Kerron täydellä vatsalla kaikille, että minut komennettiin uudelle tehtävälle.”

Anya hymyilee tyytyväisen näköisenä. Hän vierittää kättään sotilaansa selällä. ”Sitä paitsi sehän on vain puoli vuotta. Ehkä voit pyytää, ettei sen jälkeen tulisi heti uutta, ehtisit nähdä Annan yksivuotissyntymäpäivän. Ja muidenkin lasten.”

Asha on jo kääntymässä, mutta jähmettyy. ”Miten niin puoli vuotta?”

Nyt Anyaa naurattaa hänen vieressään. ”Sinä et malttanut lukea kirjettä kokonaan!? Olet uskomaton. Taivaalle kiitos siitä, että minä tarvitsen tultasi öisin, sillä en kestäisi sinua muuten hetkeäkään.”

Tuuli on lakannut. Pilvet katoavat hiljalleen ja taivas kirkastuu. Iltapäivästä tulee kaunis. Asha pudistaa päätään. ”Täytyy tarkastaa mitä siinä lukee. Ei ole varmaan viisasta syyttää tunnekuohua, että eksyy vahingossa toiseen paikkaan kuin missä komennus varsinaisesti on.”

Anya tökkää häntä kylkeen ja he lähetevät kohti taloa. Asha rentoutuu. Hän tietää, että koti odottaa vastaanottavaisena takaisin. Yhtä varmana kuin joka aamuinen auringonnousu.

-Roona-

Mietteitä kirjasta C: Suomea lohikäärmeille, Aamunkoiton torni ja Undertaker - Kuolemantuomio

 Heippa!

Hox: Tämä on tiistain postaus, mutta olen silloin muilla mailla eli matkalla New Yorkissa :)

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Eriarvoisuus rehottaa. Aateliset kylpevät rahassa, kun tavallinen kansa elää kituuttaa. Jotkut uhraavat kotihaltioille, toiset ovat kristittyjä, kolmannet ateisteja. Noituutta harjoitetaan laittomasti. Kaikki muuttuu, kun Tim saa lohikäärmeen, joka on liian kuriton lemmikiksi. Se karkaa. Karkumatkan seurauksena Tim tutustuu varakkaaseen ritarisukuun kuuluvaan Lynxiin. Nuoret ihastuvat toisiinsa ja alkavat tapailla, mikä ei suinkaan miellytä kaikkia. Onko köyhän lyseolaispojan ja säätyyn kuuluvan tytön rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksen pitämisestä? Entä mitä on mielessään Lynxin ystävällä Magdaleenalla?

Timjami, Kaneli, Rosmariini. Lynx, Fox ja Feenix. Perheiden etunimet sointuivat kivasti yhteen ja oli aina helppo hahmottaa, ketkä olivat saman perheen jäseniä. Ilmeisesti tässä vaihtoehtoisessa Suomessa annetaan tavallisempiakin nimiä kuten Magdaleena, Astrid ja Leo (tai hänen oikea nimensä oli Leonardo, joka ei ehkä ole niin tavallinen). Tykkäsin lohikäärmeestä, vaikka se oli kaikkein eniten ehkä hauska kuriositeetti. Olihan sillä tehtävänsäkin, mutta pääasiassa se taisi vain syödä sukkia ja verhoja. Suomen kuningaskunta oli kyllä toimivaksi valtioyksiköksi aika pieni, kun edes koko meidän Suomemme ei siihen kuulunut. Lynxin sairaus oli mielenkiintoinen. Kenties seuraavassa osassa hän saa selville, mikä sen aiheutti.

Kunniakas valtakunta. Epätoivoinen matka. Muinainen salaisuus. Kuninkaallisen vartioston entinen kapteeni Chaol Westfall loukkaantui lasipalatsin sortuessa. Vankkumaton lojaalius, voima ja ammatillinen asema ovat olleet hänen elämänsä kulmakivet. Chaol matkustaa Eteläiselle mantereelle tapaamaan Torre Cesmen maineikkaita parantajia. Se voi olla hänen ainoa toivonsa toipua entiselleen, mutta hänellä on toinenkin tehtävä: taivutella mahtavan Khagan liittymään taisteluun ikiaikaista pahuutta vastaan. Eteläisellä mantereella on kuitenkin omat salaisuutensa, jotka voivat joko pelastaa koko maailman tai tuomita heidät kaikki tuhoon…

Tämä oli yllättävän mielenkiintoinen poikkeama Aelinin tarinaan. Minusta oli kiva, kun Chaolin hahmoon saatiin paljon lisää syvyyttä, tosin olisi vielä toivonut selitystä sille, kuinka hän on niin hirveän nuori. Hän kyllä muisteli niitä miehiä, jotka olivat kouluttaneet hänet ja joita hän oli kouluttanut, mutta ei se oikean asiaa selittänyt. Niskuroiko kukaan esimerkiksi häntä vastaan? Pidin reippaasta Yrenestä ja parantajien taitoja ja osaamista oli esitelty tosi mukavasti. Heidän kykyjensä rajat tulivat hyvin ilmi. Khaganaatti oli kiintoisa luomus. Vaikka Maas kertoi saaneensa inspiraatiota etenkin mongolien historiasta, niin ainakin vallanperimys näytti enemmän esim. ottomaanien tyyliseltä (vallanperinyt tappaa/tapattaa muut sisarukset). Monia keskeisiä asioita paljastui tässä osassa. Toivottavasti tiedot ehtivät ajoissa Aelinille.

Jarmo Kivi on hautaustoimistossa työskentelevä vastuuntuntoinen perheenisä. Todellisuudessa Kivi on ammattirikollinen, jolle hautaustoimisto antaa täydellisen piilopaikan. Tuomas Lintu on enkelinkasvoinen yliopisto-opiskelija. Tyttöystävänsä Marian kanssa hän on aina yrittänyt tehdä kaiken oikein. Silti he ovat ajautuneet vaikeuksiin. Kun Tuomaksen veli Markus kuolee, Tuomas lupaa järjestää sellaiset hautajaiset kuin äiti toivoo, vaikka rahaa ei riitä enää edes ruokaan. Apu löytyy yllättävältä taholta. Hautausurakoitsija Kivi tarjoaa töitä toimistostaan. Suostuessaan Tuomas tulee ojentaneeksi pikkusormen paholaiselle. Hyvän tekijä on surmannut Markuksen ja tarvitsee pimeille liiketoimilleen uuden viattoman kilpimiehen. Kuolemantuomio on Marko Kilven Undertaker-sarjan avaus.

Aluksi kirjan tyyli tuntui hyvin töksähtelevältä ja se häiritsi, mutta totuin ja lopussa kestin jo ihan hyvin. Kilvellä oli hauskoja juonikoukkuja, jotka saivat lukijan yllättymään. Esimerkiksi se, että Pauli ja Tiina olivat naimisissa, selvisi vasta silloin, kun Pauli teki itsemurhan, joka toi tilanteeseen vielä lisädramaattisuutta. Mitähän Kiven muistelemalle Aino-tytölle oli tapahtunut? Jotenkin tuli sellainen fiilis, että Aino olisi kuollut tsunamissa, mutta toisaalta miksi Kivi olisi sen takia rikolliselle uralle ryhtynyt. (Luulen siis hänen rikollisuutensa johtuvan siitä, mitä Ainolle sattui.) Tuomas ja Maria ovat kyllä ikävän todellinen kuvaus nuoresta pariskunnasta, jolle on vain sattunut ikäviä asioita. Ei ihme, että maailma ja elämä tuntuvat epäreiluilta.

-Roona-

Aamuhetki

 Moikka!

Virkeä pikkulintu sirkutti aamulauluaan jossain ulkona. Seinän luonnonkivi hohkasi vielä yön vilpoisuutta. Taran tuoksutteli rakkaansa hiuksia, joista leyhähti lievästi hapan sitruuna. Kuinka pitkään hän oli ollut ilman rakkautta? Peitto oli sotkeutunut Sonjan jalkojen haaraan, joten osia hänen vartalostaan oli paljaana. Kangas juoksi kauniisti loppujen päällä esittäen niiden muodot entistäkin pehmeämpinä. 

Sinä olet maailman viehättävin olento, Taran kuiskasi ruskeaan tukkaan. 

Se sai Sonjan heräämään haukotellen ja kääntymään hitaasti häneen päin. Nainen siristeli hänen rintalihaksessaan näkyvää lohikäärmeenpäätatuointia kuin se olisi aamun valossa voinut välittää tälle erilaisen viestin kuin eilisillan hämyssä. Hän yritti selvästi hetken murhata liskoparan tuijottamalla, mutta kyllästyi pian ja toi huulensa suutelemaan Tarania. Sonja maistui illan juhlassa tarjotuilta sokerileivoksilta. Ne olivat olleet kuorrutettu vihreällä, sinisellä ja punaisella huurteella. Taran tiesi, että hänestä irtosi vain kitkerää suolaa, jonka harjoittelussa saavutettu hiki nosti pintaan. Sonja silitti hänen niskaansa vienosti ja Taran huokasi onnellisena. Tuntui, että nainen aivan vasta keinunut hänen liikkeensä mukana kuin käärme konsanaan, vaikka siitä täytyi olla useampi tunti. Ajoittainen sänkyyn asti ulottuva viileä tuulahdus kertoi, että Taranin ikkunasta veti. Sonja oli jollakin aiemmalla kerralla vitsaillut, että lasissa oli varmaankin atomin mentävä aukko. Naisen sormet olivat valuneet hyväilemään ikivanhoja raipan jälkiä hänen selällään. Arvet näkyivät vaaleampina viiltoina paljaalla tummalla iholla. 

”Niin paljon kipua”, Sonja suhahti ohimennen. 

Taran antoi käsiensä vaeltaa rakkaansa vyötärölle ja veti tämän lähemmäksi. ”Ei enää pitkään aikaan. Nykyään ne ovat vain minua suojelevaa usvaa”, hän urahti matalasti. 

Sonja kiersi päällimmäisen jalkansa vähemmän hyveellisellä tavalla hänen lonkkansa ja takapuolensa päälle. ”Kosteus on saanut irokeesisi aivan pörheäksi”, nainen ynähti karheasti haroen Taranin päätä ja hieroen lanteitaan tämän nivusiin. 

Taran ei toivonut muuta kuin, että aamusta tuli yhtä ihana kuin yö oli ollut.

-Roona-

Elokuvissa LXXXII: Vonkka

 Heippa!

Vonkka on elokuva Road Dahlien Willy Wonkan nuoruusvuosista, ajoista, kun hän vasta aloitteli suklaanvalmistajan uraansa. Leffan on ohjannut Paul King. Pääosissa näyttelevät: Timotheé Chalamet (Willy Wonka), Tom Davies (Bleacher), Olivia Coleman (rouva Scrubbit), Calah Lane (Noodle/Netta), Paterson Joseph (Slugworth, suklaakauppias 1), Matt Lucas (Prodnose, suklaakauppias 2), Mathew Baynton (Fickelgruber, suklaakauppias 3), Keegan-Michael Key (poliisipäällikkö), Jim Carter (Abacus Crunch, kirjanpitäjä), Rakhee Thakrar (Lottie Bell, keskusneiti), Natasha Rothwell (Piper Benz, putkimies), Rich Fulcher (Larry Chucklesworth, koomikko), Sally Hawkins (Willyn äiti), Rowan Atkinson (isä Julius) ja Hugh Grant (Oompa-Loompa).

Olipas iso joukko mainittavia roolihenkilöitä, mutta uskokaa pois ihan syystä. En ole koskaan lukenut Jalia ja suklaatehdasta (tai muita mahdollisia Road Dahlien Wonkasta kertovia kirjoja) suomeksi, joten kaikki nimet ovat englanniksi, Netan sentään jaksoin tekstityksistä muistaa. Olikohan rouva Scrubbit käännetty Putsikseksi? No, sillä ei ollut erityistä väliä leffan kannalta. En odottanut tämän olevan musikaali, vaikka olen nähnyt trailerinkin. Itse asiassa se tuntui aluksi jopa oudolta. Jokin ylipäänsä häiritsi minua hieman koko ajan. Willy, joka uskoi täysin ihmisten hyvyyteen, oli melko kaukana aiemmista tulkinnoista, joissa Wonkassa on hieman katkeruutta. Toki tässä hän on vielä nuori, mutta silti. Miksi äiti ei muka ollut opettanut häntä lukemaan, vaikka ilmeisesti valmisti suklaata sellaisella innolla, että poika oli siitä ensimmäiset taitonsa oppinut? Ja joo, hyvän tuulen fantasiaelokuvassa tällaisten asioiden ei pitäisi antaa häiritä, mutta tuntui tosi hölmöltä, ettei Willy muka osaisi lukea.

Chalamet on hurmaava nuori Wonka, rooli sopii hänelle paljon paremmin kuin vaikkapa Pikku naisten Laurie. Myös Noodlen näyttelijä Calah Lane on topakka ja väliin kommenteissaan hyvinkin kuiva, mikä oli hauskaa. Olisin tykännyt, että Wonkan mystistä taikuriutta olisi korostettu enemmän. Oli tavallaan pettymys, että hän itsekin oli sitä mieltä, että tarvitse köysiä ja väkipyöriä temppuihinsa (kun kuvat puhuivat selkeästi muuta). Muuten pidin ajatuksesta viemärien käytöstä pakokeinona, sillä saatiin myös putkimies Piper kivasti integroitua juoneen. Olisin kaivannut suklaakartellin kauppiaiden menevän enemmän yli. He vaikuttivat paljon enemmän konnilta trailerissa kuin itse elokuvassa. Heihin olisi pitänyt saada enemmän Ebonizer Scroogea, jota katsoja saisi rakastaa vihata.

Minulle jäi leffasta tyhjä olo. Tämä kakku oli päältä kaunis, joskaan ei sisältä silkkoa vaan unelman kevyttä hattaraa ja olisin kaivannut jotain hieman tuhdimpaa. Musikaaliosiosta minulle olisi riittänyt pelkästään lopun Pure Imagination ja Grantin Oompa-Loompa -laulut. Mutta suloinen leffa toki on ja tuo varmasti katsojalle hyvää mieltä.

-Roona-

3 kertaa kun Ilja ja Baski nukkuivat yhdessä

 Moikka!

Paarma pörräili kattoparrujen välissä. Iljan huomio laiskasta sittiäisestä herpaantui, kun hänen isänsä edessä olevan miehen käsipuolessa roikkuva pikkupoika nyyhkäisi taas vähän kovempaa. Lopettaisi jo poraamisen, hän pohti, kun ei siitä mitään hyötyä kuitenkaan olisi. Dolovin oli pakko luovuttaa nuorimmaisensa pantiksi isälle ja sillä siisti. Ilja ei ollut innoissaan siitä, että heidän taloonsa tulisi panttilapsi, varsinkaan tuollainen parkuva sintti. Pojan poskilla valui kyynelvanoja ja nenän alla oli kiiltävää räkää. 

Ilja oli kuullut, että sintin nimeksi oli mainittu Baski. Se ei ollut järin hyvä nimi, mutta sen kanssa pärjäisi, jos poika vain ymmärtäisi pääasiassa olla hiljaa. Dolov kumarsi lähteäkseen ja työnsi venkoilevan sintin Iljan äidin huostaan. Pojan suusta pääsi surkea valitus hänen nähdessään isänsä selän poistuvan. Ilja tunki sormet korviinsa. 

Kesäyö oli hieman helpottanut tukalaa kuumuutta. Iljan vällyt olivat silti jo hikiset, kun hän heräsi siihen, että joku katseli häntä.

Baski tuijotti häntä lattian keskeltä. ”Mua pelottaa yksin tuolla”, poika sopersi.

Ilja irvisti koko hammasrivillään, mutta kohotti hieman vällyn reunaa. ”Sä saat tulla tänne sillä ehdolla, että et aiheuta tulvaa mun sängyssä.”

Baskin alahuuli värisi. ”En mä. Lu-lupaan.”

Ilja sai pian viereensä ruipelon vartalon. ”Et sit ota tätä tavaks, sintti.”

Baski asetteli päätänsä littanaksi painuneelle tyynylle. ”Mun nimi on Baski eikä sintti.”

Ilja kurmotti pojan luirua tukkaa. ”Älä kuule mulle ala. Mä päätän millon et oo enää sintti.”

Baski käpertyi pieneksi keräksi. ”Okei. Hyvää yötä. Me toivotettiin aina kotona hyvää yötä.” Viimeiset sanat sanottiin lähes puolustelevasti.

Ilja pörähti ylimalkaisesti. ”Yötä vaan, sintti. Sul tulee olemaan hyvä täällä meillä.”

Pian kumpikin tuhisi umpiunessa.

---------------

”Olet sä taas tapellut Hovin kanssa?”

Ilja nosti katseensa Baskiin hieroen kipeää silmäkulmaansa. Hän oli tosiaan ottanut jälleen yhteen suurpäällikön pojan kanssa. Se tosiasia ei yhtään vähentänyt Baskin kysymyksen ärsyttävyyttä.

”Arvaapa miltä se paskapää näyttää?”

Baski pyöritteli päätään käydessään kyykkysilleen ystävänsä eteen. Hän vei peukalonsa koskettamaan jo turvonnutta kohtaa. ”Mä arvaan kyllä. Antasit joskus vaan olla. Ei tartteis aina paikkailla sua.”

Ilja murahti matalasti ja veti kasvojaan taaksepäin. ”En mä oo sulta sellasta vaatinut. Ite aina tuuppaat lääppimään.”

Baski hymyili vinosti ja meni kaivelemaan haavanhoitotarvikkeita avoinna olevasta arkusta. Pian hän töpytteli silmäkulmaa salapullosta ammennetulla viinalla ja asetteli sitten pienen vekin päälle pureskelemiaan rohtolehtiä.

”Kaipaat sä unikaveria tänä yönä?” hän kysyi työnsä jälkeen tyytyväisenä.

Ilja hymähti. ”Tuu vaan viereen sintti. Mä saan ehkä nukuttuakin, kun Hov ei kyrsi mua niin paljon.”

He kävivät iltaruualla ja kynttilöiden sammuttamisen jälkeen Baski livahti takaisin Iljan huoneeseen ja kaivautui toisen pojan kainaloon.

”Baski, saanko mä antaa sulle yhen neuvon?” Ilja kysyi, kun he olivat hetken hengitelleet samaa ilmaa. Bjarmian virmat pakkaset tuntuivat sisälläkin takkatulista huolimatta.

”Mikäli se ei koske Hovin kans tappelemista, niin saat.”

Ilja iski kyntensä vierustoverinsa lapaväliin saaden tämän kiljahtamaan pienesti. ”Mä tykkään susta just sellasena, kun sä oot. Mut muiden vuoksi ois hyvä, että kattelisit tyttöjäkin välillä.”

Baski jähmettyi. ”Mä… mä voin mennä pois, jos sä haluat.” Ääni oli soinniton.

Ilja veti hänet halaukseen. ”En mä nyt sellasta halua, pikkuveli. Varotan vaan, et muutkin huomaa pian.”

 Baski vastasi rutistukseen. ”Huomatkoon, isoveli. Oot rakas.” 

He nukahtivat päät samalla tyynyllä, katsellen toistensa tuttuihin silmiin.

---------------------

Lurin yössä tuoksui vahvojen leyhäysten välissä hento neilikka. Baski venytteli vaatimattomassa vuoteessaan sotilaiden majoitustiloissa. Serjan koko muu kaarti nukkui jo, Iljan sänky tosin oli tyhjä. Baski oli itsekin palannut vasta hetki sitten hiljaa hiipien. He olivat ainoita säännöllisesti yöjalassa käyviä, Perm ja Dolma kunnioittivat liikaa Bjarmiaan jääneitä vaimojaan tyydyttääkseen muut kuin täysin pakottavat halut ja Joikaa seksi ei kiinnostanut ylipäänsä. Mesh taas oli mielenlaadultaan liian eteläläinen juostakseen viikoittain huorissa. Pian Baski kuuli pehmeää kolinaa, joka paljasti Iljan tulon ja sen, että tämä oli jonkinasteisessa humalassa. Mies tömähti oven vieressä olevalle sängylleen ja suki vaaleaa hiuspehkoa. 

”Tulishitko?” Ilja kysyi sammaltaen. 

Baski huokasi, mutta meni kuitenkin ja paneutui pitkäkseen toisen viereen. ”Sä haiset”, hän suhisi, ettei herättäisi muita. 

”Join muutaman liikaa. Mitesh Wahlin kans?” Ilja suhisi takaisin. 

Baski vetäytyi vaistomaisesti lähemmäs tämän vartaloa. ”Mä saan sustakin enemmän irti, ku siitä. Ei olis tosin kannattanu möläyttää tota sille.” 

Hän odotti vastaukseksi naurahdusta, mutta sitä ei tullut. ”Kushinen ilta siis kummallakin.” Ilja vaikutti jotenkin ponnettomalta. 

”Onks kaikki hyvin, isoveli?” Baski silitti valuneita hiuksia pois kasvojen edestä. 

”Äh, joku outo koti-ikävän puushka kai. Emesshallakin oli toinen ashiakash. Ei täsh mitään. Parempi nyt, ku shä oot shiinä.” Ilja kiskoi hänet aivan kiinni itseensä. 

Baskin läpi kävi yllättävä kylmänväristys. Tällainen haikeus ei voinut olla hyvä merkki. ”Älä ny hempeile. Huomenna päästään harjotteleen pitkästä aikaa kunnolla. Se saa sut unohtamaan ikävät ja kohmelon, joka sulla taatusti aamulla on”, hän kuiskasi teeskennellyn kepeästi. 

Ilja ei vastannut ja Baski luuli tämän jo sammuneen kuullessaan henkäisyn: ”Sä oot mulle helvetin tärkee”.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCIX: Kirjoituksia kellarista, Etelä ja pohjoinen sekä Saatanalliset säkeet

 Heippa!

”Ihminen on salaisuus. Jos koko elämäsi ratkot tuota salaisuutta, älä sano käyttäneesi aikaa hukkaan. Minä syvennyn tuohon salaisuuteen, sillä haluan olla ihminen.” Kirjoituksia kellarista on viiltävä tutkielma yksinäisyydestä, raadollinen rakkaustarina, hurja filosofinen julistus, modernin kirjallisuuden hämmentävä klassikko. Kellariinsa eristäytyneenä kertoja käy vimmaista taisteluaan maailmaa vastaan. Mies on ristiriitainen hahmo, joka suomii terävän ironisella otteella ihmisen heikkouksia – myös omiaan. Dostojevskin varhainen klassikko on tajunnanräjäyttävä romaani ja samalla se peruskivi, jonka varaa hänen myöhemmät suuret teoksensa on rakennettu.

Olisinpa toivonut, että jälkisanat olisivat olleet kirjan alussa alkusanoina. Ne olisivat antaneet oikean orientaation ja taustan lukea etenkin teoksen ensimmäistä Kellari-osaa. Nyt kauhistuin ja mietin, miten pystyn lukemaan koko kirjan, jos se on kokonaan moista julistusta ja niinpä ensimmäinen osa tuli lähinnä rämmittyä läpi. Toinen osa olikin proosallisempi ja sitä kautta helpompi ja pidinkin siitä enemmän. Päähenkilö, kellarin asukas, oli hyvin vimmainen ja kiivas. Hän on myös vihainen ja ainakin päällepäin katkera. Oliko hän sitten oikeasti katkera jää varmaan jokaisen lukijan oman tulkinnan varaan. Miksihän Apollon oli päähenkilön palvelijana, kun hän kerran oli myös räätäli? Kai lisärahan vuoksi, mutta eikö siinä tapauksessa olisi kannattanut hommata vähän rikkaampi isäntä.

Etelä ja pohjoinen on neliosaisena julkaistavan Kotkasoturien tarun päätösosa. Huikea seikkailu vie lukijan matkalle lähes tuhannen vuoden takaiseen Kiinaan, pelottomien wulinin sankareiden, salaperäisiä oppeja vaalivien mestareiden, miekkailijaneitojen ja taolaisten munkkien maailmaan. Guo Jingin ja Huang Rongin rakkaus joutuu koetukselle, kun Guo Jing kutsutaan takaisin Mongoliaan palvelemaan Tsingis-kaanin joukoissa. Lopulta on kuitenkin edessä vaikea valinnan hetki: jäädäkö pohjoiseen vai palatako vanhempien kotiseudulle eteläiseen Kiinaan. Myös Huavuoren suuren voimainmittelön aika lähestyy, eikä Ouyang Feng aio antaa periksi ennen kuin Yhdeksän yinin totuuden salaisuudet ovat ratkenneet. Jin Yong on kiinalaisen wuxia-kirjallisuuden legenda.

Olen jo kasvanut kiinni tähän sarjaan ja sen tyylikin tuntuu tutulta ja kotoisalta. Mongolien osuuksia on aina hauska mielessään verrata Conn Igguldenin Valloittaja-sarjaan. Muistaakseni siinä Khojin ei ollut yhtä suuri suosikki isänsä silmissä, Kotkasoturien tarussa hän määräilee jo veljiäänkin. Guo Jing ja Huang Rong ovat suloinen pari. Guo Jingin saarna ei ehkä ehtinyt vaikuttamaan Tsingis-kaanin, mutta hänen poikansa ja pojanpoikansa jo säästivät kaupunkeja ja asuivat niissä itsekin. Ouyang Feng sai kyllä ansionsa mukaan. Mielenkiintoista nähdä palaako hänen järkensä jatkossa. Pidän edelleen siitä, että kaikki kunnioittavat toisiaan (tai ainakin toistensa taistelutaitoja) hyvin suuristakin mielipide-eroista huolimatta. Jään innolla odottamaan Kotka-trilogian seuraavia osia.

Raivoisa ja loistelias jälkikolonialistisen maagisen realismin mestariteos Saatanalliset säkeet ei jätä ketään kylmäksi. Kun lentokone räjähtää pirstaleiksi Englannin kanaalin yllä, mereen putoaa kaksi näyttelijää. Kuin ihmeen kaupalle he selviävät pudotuksesta hengissä, vaikkakin he yhtäkkiä huomaavat, että Gibreel on saanut itselleen sädekehän ja Saladin taakakseen sarventyngät… Vuosituhannet kattavassa huikeassa kertomuksessa uskontojen synnyt ja siirtolaisuuden ongelmat sekoittuvat unten maailmaan sekä ihmiselämän alituiseen problematiikkaan, rakkauteen ja kuolemaan. Teoksen näyttämönä toimii koko mystinen maailmankaikkeus.

Olipas aikamoinen teos. Alkuun ehkä vähän vaikea lukea, mutta kun tyyliin tottui, lukeminenkin helpottui. Jos joskus on hankala ymmärtää, miksi jokin kirja on kovin kontroversaali, niin Saatanallisten säkeiden kohdalla kyllä ei. Rushdie kuvailee profeetta Muhammedia ja tämän enkeli Gabrielilta saamia näkyjä (käytännössä Koraanin sisältöä). Kuvailu on korkeakirjallisessa mielessä viihteellistä eikä liene ollut vanhoillisten muslimien mieleen (ja tuskinpa erityisesti liberaalienkaan). Saladin ja Gibreel olivat aika outo parivaljakko. Pidin Alleluia Conesta lättäjalkoineen (pystyin samaistumaan jonkin verran, vaikka Allie oli epäilemättä ollut kateellinen minun vielä varsin korkeista jalkaholveistani).

-Roona-

On jouluilta pimennyt

 Heippa!

On jouluilta pimennyt

tienoota valaisee vain kuu

yksin kävelen, hankeen jäljet jää

kohti pellon laitaa vie hitaat askeleet

 

Tähtivalon nään

ja kylmän avaruuden kokonaan

jää valosaaste, häly kaupungin

ja mielen kohti suurempaa suuntaa

 

Missä on tieni määränpää?

Keneen minusta jälki jää?

Tähtipölyäkö olen vain?

Keltä elämän lahjaks sain?

 

Jo pakkanen poskea nipistää

ja nenää salakavalasti pussaa

`Älä sinä ihmislapsi

moisella päätäsi vaivaa!

 

On taivas suuri

ja elämäsi sille silmänräpäys

mut mielikuvituksellas voi

sen ääriin ratsastaa´

 

Nyt huokaan, käännyn takaisin

kohti vanhaa taloa

jonka ikkunoista kutsuvasti

loistaa lämpöö, valoa

 

Palaan luokse muiden

syön, laulan, iloitsen

mut käydessäni nukkumaan

yhä tähtiä muistelen

-Roona-