Varastettu, haluttu, hellitty

 Moikka!

Asha käveleskeli laiskasti puutarhassa. Hänen pitäisi kohta liittyä bjarmialaisen prinsessansa seuraan ja pelkkä ajatuskin tympi häntä. Tytön käytös oli hillittyä ja sivistynyttä, mikä oli kaiketi hyvä, mutta hän oli odottanut pohjoista barbaarisuutta ja pettynyt pahasti. Serja ei selkeästi ollut saanut kaikkein johdonmukaisinta opetusta, mutta hän oli luonnostaan taitava keskustelija ja – Ashan oli pitkin hampain myönnettävä – tytöksi erittäin fiksu. Tilanteen ollessa toinen hän olisi kenties mielellään riiustellut tämän kanssa, mutta sille, että avioliitosta oli sovittu hänen selkänsä takana mitään kysymättä, luonne ei halunnut antaa periksi. Asha antoi tyylikkään hymyn valua huulilleen tytön ja tämän esiliinan ilmestyessä hänen näköpiiriinsä. Hänen ja prinsessan kaartin kukkoilevan kapteenin välillä oli kipinöinyt alusta alkaen, vaikkeivät he olleet vaihtaneet montaakaan sanaa. Oli äärimmäisen ärsyttävää, miten mies vahti tyttöä kuin hai laivaa. Ja vielä ärsyttävämpää oli, että Serja ei tuntunut välittävän koko vartijasta.

”Näytät ihastuttavalta prinsessa”, Asha sanoi kumartaen.

”Tekin näytätte hyvin voivalta, prinssi Asha.” Tyttö alkoi astella hänen vierellään. ”Minusta on ihanaa kävellä puutarhassa. Meillä Bjarmiassa ei ole juuri tällaisia, toki kesäkukkia niityillä ja hyötykasveja kasvimaalla.”

Ashaa ei huvittanut puhua kaiken maailman kukista. ”Pohjoisessa on varmaan liian kylmä. Sitä paitsi puutarhat ovat synnillisiä. Niiden hämärien lehvästöjen suojissa voidaan harrastaa kaikenlaista siveettömyyttä.”

Serjan ilme oli järkyttyneen sijaan lievästi kiinnostunut, minkä kohonneet kulmat paljastivat. ”Voisitko antaa jonkun esimerkin?”

Asha käänsi katseensa häneen. ”No, pojat suutelevat tyttöjä kiellettyihin paikkoihin.”

Serja tuijotti häntä hetken vastaan ja kääntyi sitten vahtinsa puoleen. ”Odota tässä Ilja.”

Asha odotti vastalausetta, mutta mies kohautti vain harteitaan ja alkoi kuikuilla taivaalle. Serja läksi eteenpäin ja hänen oli seurattava. He tulivat suojaisaan kohtaan ja tyttö kääntyi häntä kohti virnistäen leikkisästi. Yllätyksekseen Asha tunsi pian huulet omilla huulillaan. Suudelma oli kevyt, mutta se oli viedä häneltä jalat alta. Serja oli jo lähdössä takaisin ilkikurisesti elehtien. Asha jäi yksin siimekseen. Heidän ensimmäinen suudelmansa oli varastettu häneltä ja sydän siinä mukana.

 

****

 Asha katseli Serjaa, joka ilmestyi sivuhuoneesta heidän yhteiseen makuukamariinsa. Hänet oli autettu ulos hääpuvustaan ja puettu kauniiseen hieman läpikuultavaan pitkään yöpaitaan. Runsas tukka oli lähes kokonaan auki ja virtasi kuohuina selkään.

”Mihin minä tarvitsen tätä?” Serja valitti nykien paidan nyörejä. ”Kotona aviopuolisot esiintyvät toisilleen alasti tässä tilanteessa.”

Asha otti muutaman kiirehtivän askeleen hänen luokseen ja kietoi kätensä hoikan lantion ympärille. ”Näytät ihanalta”, hän urahti saadessaan viimein painaa kasvonsa tytön kaulalle.

”Jos tämän mekon on tarkoitus saada minut tuntemaan itseni epävarmaksi, niin se onnistuu siinä. Ihan kuin en epäilisi jo riittävästi, että petyt minuun.”

Asha nosti päänsä. ”Petyn sinuun?”

Serja virnisti hänelle surullisesti ja toi sormensa silittämään leukaa. ”Sinä olet tottunut uhkeisiin naisiin ja minä olen tällainen pajunvitsa.”

Asha oli autuaasti unohtanut, että oli pitänyt ylipäänsä joskus jostain muusta kuin tuosta norjasta vartalosta, joka liikkui miekkaillessakin kuin ajatus. Hän oli kaksi viime viikkoa kiduttanut itseään iltaisin mielikuvilla siitä, miltä se tuntuisi hänen allaan ja päällään. ”Onko joku antanut sinun ymmärtää, ettet olisi maailman haluttavin? Koljaan en pääse käsiksi, mutta lupaan höyhentää Iljan, mikäli häneltä on lipsahtanut väärä sana. Mutta hoidetaan ensin hääyö pois alta, jos sopii.”

Serja pyrskähti ja rentoutui ja Asha veti hänet aivan kiinni itseensä osoittaakseen halunsa todeksi. Tyttö kietoi toista jalkaansa hieman hänen reitensä ympäri.

”Tiedätkö mikä etu alastomuudella on vaatteisiin verrattuna?” Kysymys oli kujeileva. ”Me molemmat voisimme tuntea toistemme kiihotuksen sen sijaan, että vain minä tunnen sinun.”

Ashan suu kostui. Serjan kädet leikkivät hänen niskassaan ja katse oli intiimi. ”Tarkoitatko sinä, että…?” Ashan ääni oli käheä.

”Riisu tämä typerä riepu päältäni ja kokeile.”

Nyörit meinasivat rueta hankaliksi, mutta pian valkoinen kangas valahti Serjan olkapäiltä koristamaan lattiaa. Ashan miehuus pääsi housuista vapaaksi paljon näppärämmin. Paidan he repivät pois yhteistuumin yläkautta. Asha johdatteli tuoreen vaimonsa sängylle, sillä hän oli liian heikko kestääkseen tämän märkyyttä seisaaltaan. He uppoutuivat syvään suudelmaan.

 

****

Kämmen seikkaili kevyesti pyöristyneellä vatsalla. Ashan oli vaikea uskoa, että hänestä tulisi isä. Muutama vuosi sitten ajatus olisi ollut aivan absurdi. Hän oli ollut typerä ja hemmoteltu nuorempi prinssi. No, Serja oli sitten tullut ja sotkenut kaiken.

”Tuntuuko se sinusta vieläkin ihmeelliseltä?” Serjan kysymys keskeytti hänen mietteensä. Nainen makasi alasti vällyjen alla hänen kanssaan.

”Tietenkin. Kunpa vain olisimme saaneet pitää sen vain meidän välisenämme pidempään. Eikö sinusta?” Serja toi oman kätensä Ashan käden päälle mahalleen. ”Minä olen päällikön tytär, prinsessa tai mitä titteliä nyt haluaakaan käyttää. Olen tiennyt aika nuoresta, että minun on saatava miehelleni perillisiä. Mutta kyllä meidän pikkuisemme on erityinen, hänet on kuitenkin tehty rakkaudessa.”

Asha sukelsi peiton alle ja antoi joukon pehmeitä suudelmia vaimonsa kädelle ja ihon alla kasvavalle vauvalle. Hän pullahti takaisin esiin tukka sekoittuneena saaden Serjan hymyilemään. Nainen painoi kasvonsa hänen kaulaansa ja huokasi syvään.

Asha kykeni huomaamaan onnellisuudessa pienen murheen reunuksen. ”Vieläkö äiti on sinulle hankala?”

Serjan hyväili hänen kurkkuaan. ”Aluksi meni hyvin. Kuningatar oli iloinen raskaudesta. Mutta nyt kun ei voi syyttää minua enää mahoksi, Zuheila kuiskii äitisi korvaan, kuinka lapsi ei ole sinun ja kuinka minä olen avannut haarani jokaiselle kaartilaiselleni. Käsittääkseni hän pitää Iljaa todennäköisimpänä isäehdokkaana.”

Asha veti Serjan katsomaan itseään silmiin. Sinisissä lammissa näkyi reunoilla huolta. ”Minä tiedän, miten asia on ja rakastan sinua ja pikkuistamme. Zuheila saa lähteä hovista, menköön äidin tiluksille tai minun puolestani minne vain. Minun vaimostani ei levitetä perättömiä huhuja.”

Serja suuteli häntä näykäten lopuksi alahuulesta. ”Olet muuttunut minun suhteeni varsinaiseksi leijonaksi. Muistutat siinä suhteessa erästä itsepäistä paukapäätä, jonka tunnen vähän liiankin hyvin.”

Nyt oli Ashan vuoro kiusoitella rakkaansa suuta. ”Hyvä, että meitä on kaksi leijonaa, elämäsi rakkaus ja paras ystäväsi, pitämässä puoliasi. Ei sillä, että sinä sitä erityisesti tarvitsisit.”

Serjan huulilla karehti pehmeän lämpimästi ja hän johdatti taas kummankin kämmenet pikkukummulle. Lapsesta tulisi taatusti hellitty.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CII: Tarkoin vartioitu talo, Leijona ja Pimeitten vetten paholainen

Heippa!

Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen, ja hänen elämänsä mullistuu. Georgi palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta kuitenkin alkaa horjua ja tarpeekseen saaneen kansan viha kuohahtaa verenpunaisena. Lontoo, 1980. Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä eikä halua muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen sairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä vielä kerran lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkustaa Suomeen, ja Suomesta matka jatkuu Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökyvät hänen mieleensä.

Juonen koukku oli aika helposti arvattava. Ainakin jokainen, joka on katsonut Dreamworksin Anastasia-piirretyn osaa sen arvata. Se ei toki mielestäni vähennä tarinan kiinnostavuutta yhtään. Minusta oli hauskasti kuvailtu, kuinka tsaariperheessä kaksi vanhinta siskoa olivat hyviä kavereita keskenään ja sitten taas kaksi nuorinta. Se tuntui tosi luontevalta ja sitten oli Aleksei, joka tuntui tavallaan ylimääräiseltä, koska hän oli poika ja häntä piti koko ajan sairautensa vuoksi suojella. Minäkin kyllä ihmettelin miksei Aleksein sairaudesta kerrottu Georgille heti. Häneen kuitenkin oli luotettu niin paljon, että hänet oli määrätty tsarevitsin vartijaksi ja ei sitten luotettu kuitenkaan niin paljon, että hänelle olisi uskottu sen tehtävän kannalta erittäin keskeinen tieto. Tykkäsin kirjasta kovasti, Boyne kirjoittaa minusta mukavasti.

Kiihkeä seikkailuromaani vie historian kuohuttavimmille taistelukentille ja politiikan ytimeen. Samalla se herättää henkiin muinaisen Ateenan jokapäiväisen elämän tuoksut, maut ja äänet. Myytit ja legendat saavat väistyä suurmiesten tieltä: tässä on Ateenan leijona. Soturina urhoollinen ja peloton nuori Perikles on vankkumaton demokratian kannattaja ja viisas johtaja – mies, jollaista antiikin mahtavin kaupunki tarvitsee kukoistaakseen jälleen. Mutta ensin on voitettava sota ja saavutettava rauha.

On jälkeenpäin katsottuna aika hauskaa, ettei Ateenassa (tai useassa muussakaan Kreikan kaupunkivaltiossa) saanut toimia hallintoviroissa ennen kuin täytti kolmekymmentä vuotta. Siispä tässä kirjassa emme pääse käsiksi Perikleen uskomattomaan poliittiseen uraan vielä lainkaan. Toisaalta keski-ikä oli paljon nykyistä matalampi, vaikka olisi saanut elääkin kaatumatta sodissa. Jäin pohtimaan kirjan loppua ja Perikleen äkillistä takinkääntöä Kimonille. Jos kyseessä on cliffhanger, se varsin huonosti kirjoitettu. Se tulee lukijalle puun takaa. Vielä pari sivua ennen Perikles on ajatellut, että Kimonin päätökset ovat oikeita. Minun teki enemmän mieli tulkita se näytelmäksi, jota esitettiin Efialteelle, joka tietysti tulkitsi sen omiin tarkoitusperiinsä sopivasti. Pohtikaapa kohtausta lukiessanne Perikleen sanavalintoja: viittaus heidän isiinsä, ajastus siitä, että he tekevät nyt samoin ja historia toistaa itseään. Olihan Perikles toki varmasti harjoitettu puhuja kuten kuka tahansa nuori eupatridi, mutta tuo on jo vähän liian nättiä ja tilanteeseen sopivaa ollakseen ihan spontaania.

Vuonna 1634 valtamerilaiva Saardam lähtee matkalle Itä-Intiasta kohti Amsterdamia. Aluksella matkaa myös tunnettu mestarietsivä Samuel Pipps, joka on kuitenkin suljettu laivan vankityrmään. Miksi, sitä ei kukaan tunnu tietävän. Merelle selittämättömät tapahtumat alkavat seurata toisiaan: yössä loistaa outoja valoja, laivaan lastattu karja kuolee kuin salamaniskusta ja yksi matkustajista löydetään murhattuna lukitusta huoneesta. Kykeneekö Samuel Pipps ratkaisemaan mysteerin kammottavasta vankityrmästään käsin? Pirullisen koukuttavan murhamysteerin tapahtumat sijoittuvat valtamerilaiva Saardamille, joka seilaa pimeämmillä vesillä kuin kukaan uskoisi. Oletko valmis astumaan kyytiin?

Tässä oli samalainen yllättävä murhaaja kuin Turtonin edellisessä kirjassa Evelynin seitsemän kuolemaa. Myöskään murha ei ole pelkkä murha, vaan siihen liittyy taustalle juoni. Arentia ja Saraa, jotka oikeastaan ovat kirjan päähenkilöt ei mainita takakannessa lainkaan, vain Sammy, joka on kyllä presensillään läsnä paljonkin, vaikkei niinkään fyysisesti. Lia oli hyvin terävä tyttö, mutta en ihan ymmärrä ylenmääräistä suojelua. Varmasti tavallinen kansa olisi tosiaan katsonut häntä vähän oudoksuen, mutta miksi ihmeessä muut aateliset/saman säädyn edustajat olisivat häntä ryhtyneet kivittämään? Ainakin ne lipsautukset, joista hän oli jäänyt ulkopuolisille kiinni, perustuivat ihan saatavilla olevaan matematiikkaan (ne olivat tyyliin miten toisenlainen kulma parantaisi tykkien kantamaa tms.). Tykkäsin siitä, miten Arentia ja Sammya kutsuttiin karhuksi ja varpuseksi. Juuri sopiva tapa, jolla tuota kaksikkoa voisi odottaa tarinoissa kutsuttavan.

-Roona-

Veljen itku

 Moikka!

Tuotiin veli lavetille

laskettiin kovalle puulle.

Pestynä pyhällä vedellä

saippualla hangattuna

 

Vakaana itki vanhimmainen

pisaroita poskelle valutti

”Meni meiltä puskatukka,

veli mainio Tuonen taa.”

 

Toinen nenäänsä nyyhki

kasvot tuhkan harmahina

vitivalkoisna tummat huulet

ei lausunut sanan sanoa

 

Kolmas suri katkerasti

”Selkähän upposi nuoli,

terä karvas puri luuhun,

ulos kiehnäsi rinnasta.”

 

Neljäs, rakkain veikkosista

virutti, varutti kyyneleitä.

Kastui paita surusta,

pellava tuskasta vetistyi.

 

Viides, nuorin, märkäkorva

vähiten vainajan tunteva

lausui oikeita säkeitä

valitti kaunista runoa.

 

Kuudes oli Pohjan tyttö

pajunvitsa, tuulitukka

kuolleen miehen suojelema

urhon valan alainen.

 

Viimein astui etehen

prinssi, ylkä Pohjan tytön

Käden liitti kätehen

vannoen oikeuden tapahtuvaksi.

 

Surtiin päivä, surtiin toinen

kohta kolmaskin itkettiin

mukaan vanhojen tapojen

perinteiden iänikuisten.

 

Vaikersivat veljet, vaikersi tyttö

vieläpä prinssikin tuskitteli

kuolemaa kunnon miehen

katoa ystävän aimon.

-Roona-

Elokuvissa LXXXIV: Poor Things

 Heippa!

Poor Things on Yorgos Lathimoksen elokuva. Pääosissa näyttelevät Emma Stone (Bella Baxter), Willem Dafoe (tohtori Godwin Baxter), Mark Ruffalo (Duncan Wedderburn), Ramy Youssef (Max McCandles), Vicki Pepperdine (rouva Prim, Baxterien taloudenhoitaja), Hanna Schygulla (Martha von Kurtzroc), Jerrod Carmichael (Harry Astley), Margaret Qualley (Felicity), Kathryn Hunter (Swiney, huoratalon emäntä) ja Suzy Bemba (Toinette, prostituoitu). Poor Things perustuu Alasdair Grayn romaaniin ja käsikirjoituksen on laatinut Tony McNamara.

Godwin Baxter on herättänyt eloon sillalta hypänneen nuoren naisen laittamalla tämän aivojen tilalle tämän oman vielä syntymättömän, mutta itsemurhasta eloonjääneen lapsen aivot. Bellalla on siis aikuisen naisen ruumis, mutta lapsen mieli. Godwin kutsuu yhden kirurgian opiskelijoistaan, Max McCandlesin, tekemään havaintoja Bellasta ja kirjaamaan tieteellisen tarkasti ylös kaiken, mitä tämä tekee. Lopulta hän sopii Maxin kanssa, että tämän tulee naida Bella, jotta nuori nainen olisi aina suojassa. Mutta Bella tapaakin elostelija Duncan Wedderburnin, joka houkuttelee hänet mukaansa maailmalle. Suorasanainen ja sosiaalisia normeja ymmärtämätön Bella saa pian Duncanin yhtä lailla repimään hiuksiaan kuin rakastumaan itseensä tulisesti. Seikkailullaan Bella kuitenkin oppii, että elämällä on myös nurja ja useimmiten ihmiset haluavat vain omistaa hänet. Voimakkaasti seksuaaliviettinen Bella jättääkin Duncanin jälkeensä ja siirtyy elättämään itsensä huoraamalla. Lopulta Lontoosta tulee ilmoitus, että hänen luojansa ja isänsä Godwin on kuolemassa ja Bella palaa juurilleen.

Lathimoksen elokuva on ajoittain kuin hullu uni. Aluksi mustavalkoinen, sitten purskahtaa täyteen värejä ja fantasiaa. Bella on eräänlainen Frankensteinin hirviö, joskin Mary Shelleyn hirviöstä poiketen kaunis ja ainakin aluksi kaikkien suosikki. Hän kutsuu Godwinia Jumalaksi (oletettavasti vain sanaleikki, lapsekas lyhennys miehen etunimestä) eikä muista edellisestä elämästään mitään. Bella löytää oman seksuaalisuutensa ja tietynlaisen puhtaan idealistisen ajattelun, mutta se ei oikein pelastaa leffaa siltä, että Bellaa katsotaan miesten himojen kautta. Myös loppu, jossa Max ja vuoheksi muutettu Bellan/Victorian ex-aviomies jäävät elämään ”naisten” valtakuntaan, muistuttaa minua enemmän antiikin ”näin hullua on, jos naiset hallitsevat maailmaa” -kauhisteluista kuin varsinaisesta naisen emansipaatiosta.

Näyttelijäntyö on laadukasta kautta linjan eikä herätäkään ihmetystä, että elokuva on kerännyt näyttelijäpalkintoehdokkuuksia erilaisissa gaaloissa. Olin Favouritessa häikäistynyt (no pun intented) valaistusratkaisuista, mutta Poor Thingsissa en kokenut niillä olevan niin paljon merkitystä, vaikka sekin osa-alue oli hyvin tehty. Puvustus oli värikäs ja pidin siitä, että Bella muista poiketen käytti aina lyhyitä hameita.

Ehkä hyväksyn enemmän asioita tällaisessa fantasiamaisessa elokuvassa, sillä en pitänyt Poor Thingsiä yhtä outona kuin Favouritea, vaikka se varmasti todellisuudessa onkin oudompi. Suosittelisin enemmin aloittamaan Lathimoksen elokuviin tutustumisen tästä.

-Roona-

Miekkailuharjoitus

 Moikka!

Iltapäivä levitteli puutarhaan kevyitä sumun hiukkasia auringon alettua paistaa aamun sateen jälkeen. Sonja tarkkaili miekan tarkkoja ja hiljaisia suhauksia Taranin harjoitellessa sarjojaan. Mies ei antanut itselleen armoa vaan harjoitteli edelleen päivittäin, vaikka kukaan ei sitä häneltä vaatinut. 

Sonja silmät kiinnittyivät väkisin miehen vartalon kiertävään lohikäärmetatuointiin, joka liikkui kuin eläisi, kun Taran kiepahteli jalalta toiselle. Hän tiesi, että oli säädytöntä ajatella, miten se jatkui housujen alle lonkalle ja aina nilkkaan asti. Mutta mitkään sanat eivät saisi häntä lopettamaan kuvittelua. Sonja läpsäytti käsivarrestaan laiskan hyttysen ja kirahti kivusta osuttuaan hieman liian kovaa. Hänenkin ihonsa oli saanut väriä kesän aikana ja oli nyt kevyen rusehtava. Taran oli tummentunut entisestään, vain ranteiden vaaleat rannut osoittivat, että tämä oli joutunut eräässä vaiheessa elämäänsä käyttämään kiduttavan tiukkoja käsirautoja. 

Mies löi lyönnin, joka olisi leikannut paperin juuri kultaisen leikkauksen mukaisesti. Ja suoraan vastustajan kilven läpi, Sonja ajatteli hymähtäen. Hän kaivoi pukunsa laskoksista kypsän hedelmän ja puraisi sitä. Tänä vuonna osa persikoista oli ehtinyt mädätä puuhun äkillisen kuumuusaallon satuttua kohdalle. Lohikäärme aaltoili hupaisasti; näytti kuin se olisi venytellyt. Persikkamehu valui Sonjan suupielistä ja hän lähes toivoi, että Taran tulisi nuolemaan sen pois. Hän oli auttamattomasti rakastunut tuohon hölmöön. Taran kuvitteli yhä, että pystyisi lopettamaan hänen ihailunsa, se mahdollisuus oli laukannut ohi jo aikaa sitten. 

Kirkas miekan välähdys ja terä asettui nojaamaan maahan. Liike loppui niin äkisti, että Sonjan aivot eivät ehtineet heti mukaan. Hän tajusi asian vasta, kun Taran jo verkkaan asteli hänen luokseen. Salakavala, viileä tuulenhenkäys pörrötti Sonjan hiuksia ja jatkoi matkaansa Taranin tukkaan. Miekka kolahti tantereeseen ja mies kohotti kätensä koskettaakseen. Peukalo liikkui huulten ohi ja jäi silittämään poskea. Auringon harhasäteen hohde kiilasi heidän väliinsä ja sokaisi kummankin hetkeksi. Nähdessään taas heidän ei tarvinnut enää haaveilla suudelmista.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CI: Ennen hirttämistä, Merten gorilla ja Emma

 Heippa!

Logen Yhdeksänsormen kuulumisissa ei ole hurraamista. Tämä entinen barbaaripäällikkö on vastentahtoisella matkalla kohti maailman äärtä seuranaan epämääräinen joukko toinen toistaan hankalampia matkalaisia, kärjessä hämäräperäinen velhovanhus. Jos Logenin kuulumisista on jotain hyvää sanottava niin ainakin hän on vielä hengissä. Bayaz, ensimmäinen tietäjä ja velhoista väkevin, on mies jolla on suunnitelma. Hän on koonnut ympärilleen huolella valitun eliittiryhmän, joiden kanssa hän matkaa kohti salaista päämäärää: etsimään muinaista asetta maailman äärestä. Eteläisessä Dagoskassa Glokta, rampa kiduttaja, on uransa petollisimpien haasteiden edessä. Pohjoisen rajoilla taas Bethod joukkoineen on sotaretkellä kohti Anglantia, ja kruununprinssi Ladisla on ilokseen saanut tilausuuden todistaa olevansa suuri sota sankari. Ennen hirttämistä on Ensimmäinen laki -trilogian toinen osa, jossa juonien vyyhti kiristyy entisestään.

Olin odottamattomasti kaivannut näitä hahmoja. Tykkäsin erityisesti Logenin ja Ferron orastavasta suhteesta. Kumpikaan raukka ei vain osaa puhua tunteistaan, joten orastavaksi se taitaa jäädäkin. Pidin myös siitä, miten Jezalin hahmo oli kirjoitettu kasvamaan henkisesti. West oli myös saanut mielenkiintoisen tarinan. Selviääköhän koskaan kenellekään, joka siitä välittäisi, että hän tappoi Ladislan? Ja Cathil ei valinnutkaan West-parkaa, koska tämä oli hänelle liian vihainen. Gloktaan en ole vieläkään erityisen kiintynyt, mutta Vitari, Severard ja Kuura ovat kiinnostavia. Lisäksi koko Dagoskan sotku oli mielenkiintoinen poliittinen peli. Nautin kirjasta kovasti eikä se ainakaan pettänyt odotuksia. Etenkin Logenista ja Ferrosta sekä Westistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

Merten gorilla kertoja on Sally Jones, pienen rahtilaiva Hudson Queenin koneenkäyttäjä – ja gorilla. Kun Sally Jones ja hänen Pomonsa, suomalaiskapteeni Henry Koskela, saavat lastikeikan Portugalissa, kaksikko huomaa joutuneensa mukaan hämäriin salakuljetusbisneksiin. Pian Koskela tuomitaan syyttömänä Alphonse Morro -nimisen miehen murhasta ja koko Lissabon jahtaa ”murhaajan apinaa”. Uskollinen Sally Jones päättää todistaa kaikille, että Pomo on syytön. Siitä alkaa seikkailu, joka vie neuvokkaan gorillan Lissabonin sataman hämyisistä kortteleista maailman merille ja kaukomaille asti. Jakob Wegeliuksen teos on Pohjoismaiden parhaaksi valittu hieno tarina salaisuuksista, ystävyydestä, toivosta ja anteeksiannosta.

Pidin kovasti tarinasta ja Sally Jonesista. Välillä kyllä ihmettelin, miksi Sally ei vain kirjoittanut monimutkaisempia ajatuskulkujaan paperille, sen sijaan, että vain nyökkäili tai kohautteli harteitaan. Ainakin Ana ja signor Fidardo tiesivät hänen osaavan kirjoittaa eikä missään myöskään mainittu etteikö Sally olisi voinut käyttää kynää. Alphonse Morron ja Elisan tarina oli kaunis. Liikuttavaa, että hän lähetti rahaa haudanhoitoon. Kukaan ei muuten koskaan tuntunut erityisemmin pelkäävän Sally Jonesia sen takia, että tämä oli gorilla, mikä oli aika yllättävää. Tykkäsin Anan laulajanurasta ja signor Fidardon soitinrakennusverstaasta. Bhapurin maharadza oli hauska ja piikittelevä kuvaus itämaisesta hallitsijasta.

Varakkaan kartanonomistaja herra Woodhousen lemmikkitytär Emma on älykäs, sievä ja hemmoteltu nuori nainen. Hän on päättänyt lujasti torjua kaikki avioliittoansat, joita hänen tielleen viritetään. Sen sijaan hän punoo toimeliaassa päässään lakkaamatta juonia ystäviensä lemmenasioiden järjestämiseksi. Ennen pitkää Emma kuitenkin huomaa, että hänen hyvää tarkoittavat järjestelynsä aiheuttavat kokonaisen väärinkäsitysten ja rakkaussurujen kaaoksen ja mikä katalinta, hän tarttuu itse rakkauden pauloihin. Jane Austen on maailman hauskimpia klassikoita. Hänen kuvauksensa 1700-luvun lopun englantilaisesta vallasväestä ja pikku kylien originelleista vetoavat lukijoiden huumorintajuun sukupolvesta toiseen. Hänen tyylinsä kodikkuus, luonnollisuus ja viehkeys ovat säilyttäneet tehonsa lähes 200 vuoden ajan.

Arvostelin Kersti Juvan Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet suomennoksia suoriksi, jopa lakonisiksi, mutta kylläpä tätä Brotheruksen ilmeisesti 50-luvulla tehtyä käännöstä lukiessa tuli Juvaa ikävä. Korukielensä takia Emma oli ajoittain hyvin raskaslukuinen. Emma itse on loppujen lopuksi aika ärsyttävä tyyppi. Ensin herra Martin ei kelpaa Harrietin mieheksi, koska yhyy byhyy sitten en enää voi olla hänen ystävänsä, koska luokkarajat ja viimeksi sitten se onkin ihan hyvä liitto, kun ei me nyt enää olla niin läheisiä kavereita joka tapauksessa. Pidin kirjan miestyypeistä herra Eltonista, Frankistä, herra Knightleystä ja tietysti Emman isästä herra Woodhousesta. Romaanina kokonaisuudessaan aika erilainen kuin Y&e ja J&t.

-Roona-

Kirsikkaviini

 Moikka!

I

He joivat kirsikkaviiniä sekä ennen että jälkeen ensimmäisen kertansa. Hermio luuli, että jokainen kerta tulisi olemaan yhtä makea. Hän sai oppia, että lähes kaikki hunaja oli kulutettu tähän ensimmäiseen.

II

”Kontillesi”, Ash sammalsi kiskoen hänen housujaan alas. Hermio totteli halukkaasti, mutta katsahti kuitenkin taakseen. ”Olethan varovainen?” Ash naurahti räkäisesti. ”Tulet nauttimaan tästä.” Hermiolle kävi selväksi, että nautinto ja kipu kuuluivat saumattomasti yhteen.

III

”Jää yöksi”, Hermio pyysi. Ash tuhahti vyötään kiristäessään. ”Tännekö? Minä pidän sinusta Hermikko, mutta ymmärräthän sinä, ettei niin voi tehdä.” Mies puki päälleen ja häipyi suikattuaan makeilevan lähtösuukon. Ei Hermio ymmärtänyt, vaikka joutui jälleen tuijottamaan tyhjää sängyn puolikasta.

IV

Hermio tiesi vaistomaisesti, että koskaan oli turha kysyä, saisiko hän olla päällä. Mutta kun Ash seuraavan kerran rynkytti häntä ja himo hyökyi hänen sisällään, hän raakkui: ”Rakastatko minua?” ”Sinä olet minun. Sano se”, Ash mörähti takaisin. ”Minä olen sinun”, Hermio ynisi. Vastaukseksi hän sai vain himonsekaista huokailua.

V 

Hermio makasi sängyllään jalka kipsattuna. Ash katseli häntä vaivautuneena. ”No, pikaista paranemista sitten”, hän tokaisi ja lähti. Ne olivat heidän suhteensa viimeiset sanat ja Hermio jäi yksin. Tulevaisuudessa kirsikkaviini maistui aina happamalta.

-Roona-