Aurinko ja kuu, osat 3-4

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa. Tarinassa esiintyy alfa/omega-trooppi ja miesten välinen suhde. Jos nämä asiat häiritsevät sinua, ole kiltti äläkä lue. Tarkoitus ei ole pilata kenenkään päivää, ei minun eikä sinun.

(3) 

Loki oli tullut Stark Toweriin vain ilmoittautuakseen Thorille. Hänen kiimansa oli alkanut eikä hän todellakaan aikonut kärvistellä toisten seurassa. Onneksi Steve oli sentään jossain taitelijatapaamisessa. Hän ärtyili veljensä tyhjänpäiväisille kysymyksille niin paljon, että tämä selvästi loukkaantui. Ja koska oli hänen omaksi edukseen olla Thorin kanssa hyvissä väleissä, Loki suostui jäämään ilta-aterialle, johon Thor häntä pyysi. Niinpä illalla he kaikki – Tony, Nat, Bruce, Clint, Thor ja hän – istuivat saarekkeen ympärillä kuin ystävät konsanaan. Loki oli ehtinyt ottaa pastaa lautaselleen juuri, kun Steve pelmahti sisään keittiöön. 

”Voitteko kuvitella, että se galleristi halusi vain iskeä minut…?” 

Siniset silmät pyöristyivät hetkeksi ja Loki tiesi, että hänen tuoksunsa oli haistettu. Onneksi muut taisivat laittaan reaktion yleisen kiihtymyksen piikkiin. 

”Olethan sinä hyvännäköinen”, Tony heitti. 

Steve loi häneen yliolkaisen katseen. ”Saisinkohan minäkin tuota mahtavalta tuoksuvaa pastaa?” 

Hänelle ojennettiin lautanen ja Bruce muistutti iloisena, että hän oli ehdottanut aromikkaan rosmariinin lisäämistä. Rento rupattelu täytti keittiön. Loki pyrki syömään nopeasti osallistumatta keskusteluun. Vaikka hän oli yleensäkin penseä, niin nyt siihen oli syynä, että hänen vaistonsa kiljuivat hyppäämään lähellä istuskelevan alfan syliin. Kun Tony ehdotti, että koko porukka lähtisi läheiseen baariin drinkeille, Loki tökkäsi lautasensa pois. 

”Minä käyn noutamassa huoneestani yhden tavaran ja häivyn sitten.” Niine hyvineen hän poistui pöydästä.

Loki oli istahtanut varomattomasti vuoteelle hengittääkseen syvään muutaman kerran. Kolmekymmentä sekuntia oli venähtänyt kolmeksikymmeneksi minuutiksi ja käsi oli eksynyt vatsalle, joskin hän oli pystynyt estämään sitä valumasta yhtään alemmaksi. Ovelta kuuluva koputus sai hänet pomppaamaan jaloilleen. 

”Niin?” 

Steve astui sisään jättäen oven rakoselleen. ”Muut menivät. Minä… näytit jotenkin huonovointiselta syödessä. Ethän ole sairas?” 

Loki irvisti. Miksei tuo ollut vain mennyt mukaan? ”Ei minua mikään vaivaa”, hän puuskahti ärtyneesti. 

Steve väänteli käsiään hermostuneesti. ”Tuota… tämä voi kuulostaa oudolta, anteeksi… mutta sinä haiset jotenkin hassulta. Ihme, ettei kukaan muu huomannut sitä. Ajattelin, että jos…” Mies sulki suunsa, kun ei osannut enää sanoa muuta. 

Loki oli perääntynyt ikkunan luo ja puristeli karmia selkänsä takana. ”Jos menisit nyt vain pois”, hän tiuskaisi. 

Steve tökkäsi oven kiinni kannallaan. ”En. Tiedän ettet halua apua, mutta haluan tietää voinko auttaa?” 

Loki pyrskähti kuivasti. ”Ongelma onkin siinä, että voisit auttaa, mutta se ei olisi meille kummallekaan hyväksi.” Hänen järkensä alkoi jo tuntua hauraalta huoneen koko ajan enemmän täyttävässä alfan tuoksussa. 

Steve astui askeleen lähemmäksi kämmenet Lokiin päin auki kuin osoittaakseen olevansa täysin vaaraton. ”Miten niin ei olisi? Johtuuko tämä siitä, mitä sattui, kun kokeilin kasvojasi? Thor selitti mitä tapahtui, eikä siinä ole mitään…” 

Loki jäykistyi ikkunaa vasten. ”Ei ollut Thorin asia selittää sitä”, hän sähähti. Veljenkutale oli taatusti antanut hänestä huonon kuvan, vaikkei sillä ollut väliä, koska häntä ei Steven mielipide kiinnostanut. 

”Minä kärtin häntä. Tahdoin tietää ja tahdon tietää tämänkin.” Steven suu taipui hentoon, itsepäiseen mutruun. 

Loki huokasi jaksottaisesti. ”Lupaatko, että häivyt, kun olen kertonut?” 

Steve nyökkäsi. ”Lupaan.” 

Loki asetteli hapuilevat kätensä ristiin rinnalleen ja loi tuikean katseensa vaaleatukkaan. ”Oletko kuullut alfoista ja omegoista?” 

Steve kohautti harteitaan. ”Joku fetissijuttu kaiketi. En tiedä sellaisista hirveän tarkkaan.” Äänessä oli pieni punastumisen häive, vaikka se ei yltänytkään poskille asti. 

”No, yksinkertaisuudessaan juttu on tämä: sinä olet alfa ja minä kiimassa oleva omega. Sen vuoksi sinä haistat minut. Ja usko pois, minä haistan sinut ihan yhtä lailla.” 

Steve näytti hämmästyneeltä ja ensimmäistä kertaa huoneessa olonsa aikana epävarmalta. ”Mitä se… hmm… käytännössä tarkoittaa?” 

Loki lipaisi huuliaan. ”Omega haluaa alistua alfalle ja harrastaa seksiä tämän kanssa. Kiima vaatii sitä. Yleensä alfakin tulee hulluksi kiimaisen omegan tuoksusta, mutta…” 

Steven suu oli sulanut hymyyn ja sormet leikittelivät paidan helmalla. ”Ai, siksikö minusta tuntuu tältä? Että haluaisin suudella poskiasi, kaulaasi, kaikkea mitä sinussa on.” 

Jumalten tähden, miten viaton, Loki ajatteli. Hänen tuntemansa alfat pystyivät kiihkossaan miettimään lähinnä panemista. ”Niin, kyllä. Mutta kuten sanoin, siitä ei koituisi kummallekaan mitään hyvää”, Loki kiirehti selittämään. ”Nyt voit suksia suolle.” Hän huitaisi kädellään, mutta Steve ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. 

Tämä näytti mietteliäältä. ”Voisihan siitä koitua. Minä voisin tutkia anatomiaasi tarkemmin – ihan taiteellisessa mielessä siis – ja sinä saisit helpotusta tilanteeseesi. Win-win kummallekin. Sikäli kun sinua ei siis haittaa kokemattomampi kumppani.” 

Loki päästi pitkän pihisevän henkäyksen. Mies seisoi siinä niin tyytyväisennäköisenä perustelemassa, miksi heidän pitäisi… voi, helvetti. ”Oletko sinä neitsyt?” hän murahti kiihtyneesti. 

Steven leuka myrtyi. ”En minä niin sanonut. On minulta vedetty käteen ja olen minä suudellut ja hyväillyt…” 

Loki puristi nyrkkejään niin, että rystyset raksuivat. ”Minä olen kiimassa oleva omega! Vaikka olenkin alistuvassa asemassa, minä menetän itsehillintäni jossain vaiheessa ja saatan satuttaa sinua!” hän huusi käheästi. 

Steve käveli heitä erottavan lyhyen matkan hänen luokseen ja kietoi kätensä Lokin lanteille. ”Tiedän ettet satuta”, tämä kuiskasi pehmeästi ja suukotti poskea. 

Lokin viimeinen fyysinen vastarinta suli sormien hellivään kosketukseen. Logiikka yritti vielä taistella, vaikka joku muu oli jo voittanut sodan. Steven huulet etsiytyivät antamaan kokeilevan suudelman hänen huulilleen. Sen jälkeen nenä kurottui hamuamaan kaulaa samalla, kun kädet sujahtivat paidan alle. Loki ynähti itseään pelottavan himokkaasti. He riisuivat toistensa paidat kuin yhteisestä sopimuksesta. Steve jäi katselemaan ja sivelemään Loki ylävartaloa. 

”Miten komea sinä olet”, tämä ihmetteli. 

Loki ei osannut muuta kuin vetää Steven kiihkeään suudelmaan. Heidän erottuaan Steve alkoi hyväillä häntä käsillään ja suullaan. Se oli toisenlaista kuin Loki oli koskaan kokenut. Oli selvää, että häntä tunnustelivat taiteilijan sormet, jotka tarkastelivat yksityiskohtia piirtääkseen, maalatakseen tai muotoillakseen hänet myöhemmin. Mutta huulet ja ennen kaikkea kieli olivat… hän ei edes tohtinut ajatella sanaa, koska se tiesi vaaraa. Rakastajan, hän antoi häivähtää mielessään ennen kuin lukitsi sen aivojensa perimmäiseen nurkkaan. Loki urahti, kun kämmenet hivuttautuivat housuihin ja pakaroille. 

”Steve… sinun täytyy… täytyy ottaa… minut”, hän sammalsi kiiman kerääntyessä yhä voimakkaammin nivusiin. 

Steve ei kiirehtinyt riisuessaan ensin Lokilta ja sitten itseltään housut. Loki sen sijaan tunsi olonsa entistä tukalammaksi nähdessään toisen voimakkaan seisokin. Steve johdatti heidät sängylleen, joka natisi valittavasti, kun he rojahtivat sille. Loki yritti näykkiä Steven huulia samalla, kun tämä tutki innokkaasti hänen poskiensa sisäpintoja. Hetken kuluttua taiteilijan käsi, joka oli seikkaillut Lokin alapäässä kuitenkin pysähtyi syvälle reisien väliin. 

”Olisiko sinulla liukastetta?” Steve kysyi pehmeästi kasvot punertaen. 

Lokista purkautui lähes tuskainen parahdus. ”Et sinä tarvitse. Minä… olen… litimärkä. Ei… ei sinun… tarvitse edes sor… sormettaa, jos et halua.” 

Steve katsoi häntä intensiivisesti ja toi sitten jalkojenväli kätensä etu- ja keskisormen huulilleen ja suuhunsa. Tultuaan takaisin ulos ne olivat kirkkaan syljen peitossa. Hitaasti ne etsiytyivät takaisin alas aina Lokin aukolle saakka ja alkoivat pyörteillä sen ympärillä, kunnes toinen sujahti sisään. Steven silmistä näki, että tämä todella tajusi vasta nyt, kuinka kiimanesteiden voitelema Loki oli. Silti mies laittoi vielä yhden sormen sisään ja venytteli häntä aikansa. Sitten Steve kohottautui ja alkoi työntyä häneen. Tämä oli tuskin puolessa välissä varttaan, kun Lokin fysiikka petti toisen kerran sinä iltana. Hyvä olo hiveli hänen jokaista sopukkaansa. Steve painoi itsensä loppuun saakka, teki muutaman työnnön ja tuli sitten perästä. He makasivat hetken päälletysten vain haukkoen henkeään. Pian – liian pian, Loki huomasi ajattelevansa – Steve kierähti pois. 

”Kaikki hyvin?” mies kysyi aralla äänellä. 

Loki huomasi tyydytyksestä johtuen olevan kykenemätön järkevään puheentuottoon. Hän mumisi jotain epäselvää. 

”Anteeksi, että sotkin sinut, enkä käyttänyt kondomia, mutta sinä olit niin…”, Steve änkytti. 

Loki puristi kyntensä tämän käsivarteen. ”Lopeta tuo solkkaaminen. Kaikki on loistavasti. Et saattanut raskaaksi mitään viatonta tyttöä. Äläkä pyydä anteeksi, kyllä minä tiesin, että näin käy.” 

Steven kasvot sulivat hymyyn ja hän toi vapaan kätensä silittämään Lokin poskea. ”Silti. Onko sinulla helpompi olla?” 

Lokin olo oli totisesti helpottunut – tietyiltä osin. Kiima oli vetäytynyt taka-alalle, mutta sen tilalle olivat heti hyökänneet muut asiat. ”On”, hän töksäytti. ”Oikeastaan sinun olisi paras mennä, kun muut ovat kenties vielä poissa. Ei tule kenellekään mitään väärinkäsityksiä.” 

Steven suupielet kääntyivät alaspäin. Silmissä paistoi ripaus loukkaantuneisuutta, mutta Loki yritti vakuutta itselleen, että niin oli parempi. Parempi loukata hänen tunteitaan nyt, kun ne ovat pieniä eikä myöhemmin, kun ne olisivat suurempia. Steve nousi ja puki päällensä. Tämä loi vielä ovella sänkyyn päin kysyvän katseen, johon Loki vastasi tarkoituksellisen kylmästi.

(4) 

Lokin loput kiimapäivät olivat sanalla sanoen perseestä. Hän kirjaimellisesti piiloutui peittojen alle omaan kammioonsa Asgardissa. Hän ei ollut edes kyennyt menemään Vanaheimin pikkumökkiin, minne yleensä meni kiimojen aikana. Apuvälineet omista käsistä puhumattakaan eivät riittäneet mihinkään ja hän kaipasi Steven kosketusta. Ei siis kenen tahansa alfan vaan nimenomaan Steven. 

Voi taivaat, tämä ei saa olla totta, hän valitti hiljaa runkattuaan itsensä jälleen kerran surkealle huipulle. 

Mutta turhan monet merkit osoittivat siihen suuntaan, että Steve saattaisi olla juuri hänen alfansa.

-Roona-

Aurinko ja kuu, osat 1-2

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

(1) 

Loki pyöritteli luonnospaperia kädessään. Steve oli piirtänyt hänet herkännäköiseksi, kauniiksi. Miksi yhdeksän valtakunnan nimessä hän oli antanut tälle luvan tehdä niin? Tai kyllähän hän siinä paperin kulmia rytistellessään tiesi vastauksen. Steve oli alfa. Poika ei itse varmaan tiennyt ominaisuudestaan hölkäsen pöläystä, niin harvinaisia alfat ja omegat Midgårdissa olivat, mutta hän oli toki haistanut sen heti ensitapaamisella. Ja hän oli totellut alfaa mielellään, heti kun tämä oli vähän käskenyt. Loki oli aina inhonnut omeguuttaan. Tai oikeammin sanottuna hävennyt. Jumalten kuului olla sukupuolettomia, seksuaalisuuden yläpuolella, vaikka heidän ilmiasunsa olikin usein mies tai nainen. Eikä ainakaan, helvetti sentään, omegoita. Hän oli jo pitkään selvinnyt kiimojensa kanssa yksin. Vuosisatojen varrella kaikesta oli tullut helpompaa, vaikka aivan alussa, hyvin nuorena hänen oli aina täytynyt löytää joku lauhduttamaan himojen aiheuttamaa kipua.

Loki tuijotti kuvaa. Sen tekijään hän ei koskisi koskaan. Steve oli taiteilija ja ehkä boheemikin, mutta ennen kaikkea hän oli viaton. Lokin ei auttanut omalla saastallaan mennä sotkemaan sitä puhtautta. Hän taitteli paperin pienemmäksi ja sujautti sen taskuunsa. Hän voisi antaa itselleen periksi sen verran, että silloin tällöin katsoisi kuvaa ja muistaisi, että joku oli nähnyt hänet niin täydellisenä.

(2) 

He olivat jälleen jääneet oleskelutilaan kaksin ja Steve ei peitellyt sitä, että luonnosteli häntä. Loki yritti olla välittämättä ja keskittyä sanattomaan loitsuharjoitukseensa. Kysyvä rykäys keskeytti hänet. 

”Niin… tuota… olen pohtinut… saisinko tunnustella kasvojasi?” Steve takelteli. Lokin äkkiä Steveen hypänneessä katseessa oli täytynyt käväistä järkytystä, sillä mies perääntyi aavistuksen. ”Saadakseni paremman kuvan anatomiasta… tai luustosta ja sen sellaisesta siis… piirtämistä varten”, tämä jatkoi kompastelevaa selitystään. 

Lokin kasvoilla oli samantekevyyden naamio, vaikka aivot kirkuivat punaisena kieltäydy, kieltäydy. ”Onko se aivan pakollista?” hän huomasi kysyvänsä tylsistyneellä äänellä. 

Steven poskille nousi hieman punaa ja kasvoille häkeltynyt virne. ”Ei toki… tietenkään… minä vain… anteeksi… sinun poskipääsi ovat niin ylevät… joten…” Steve katkaisi puhetulvansa ja veti syvään henkeä. ”Anteeksi, se on vain typerä taiteilijan mielihalu, kun näkee jotain puhdaslinjaista, päästä koskettamaan sitä.” 

Toinen oli jo kääntymässä takaisin lehtiönsä puoleen, kun Loki sai suunsa auki. ”Kokeile sitten. Poskipääni ovat todellakin valioluokkaa”, hän sanoi mahdollisimman omahyväisesti, vaikka sydän poukkoili kurkussa saakka. 

Steve käveli hänen luokseen ja asettui sen käsinojan taakse, jota vasten Loki röhnötti. Hän sulki silmänsä ja yritti kuvitella, että hänen kasvoillaan vilisti ällöttäviä matoja taitelijan ketterien sormien sijaan. Se oli kuitenkin vaikeaa, sillä jo ensimmäisestä hipaisusta Lokin mieleen tunkeutui ajatus siitä, ettei kukaan ollut ikinä koskettanut häntä näin hellästi, jollei otettu lukuun Friggaa silloin, kun hän oli lapsi. Sormenpäät piirsivät hänen kasvojensa muotoja hyväillen ja tahtomattaan Loki rentoutui. Kului minuutti tai kaksi, kun verisuoniin hiipivän kylmän tunne alkoi herättää häntä. Steven kädet pysähtyivät. 

”Loki, sinä…” Muuta tämä ei ehtinyt sanoa, kun Loki riistäytyi ylös tuolista tuijottaen käsiensä sinistä hehkua. ”Mikä sinun…?” Steve oli säikähtäneen näköinen. 

Tietenkin, olihan Loki muuttumassa hänen edessään hirviöksi. ”Tällainen minä olen. Itsepähän halusit ryhtyä leikkiin”, hän sanoi kylmästi ja pilkallisesti, vaikka rintaa kirpoi kuin sinne olisi työnnetty veistä. 

Enää Steve ei piirtäisi häntä niin kauniina. Toinen pyöritteli suutaan kuin ei enää osaisi muodostaa sanoja. 

”Minun pitää mennä”, Loki tuhahti, kun ei kestänyt enää ja paukkasi käytävään rukoillen voivansa unohtaa koko helvetin Steven loppuelämäkseen.

-Roona-

Kevätjäätä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Steve tarkkaili Lokia vaivihkaa. Uskomatonta, että Tony oli voinut esitellä hänet jumalalle. Tai oikeastaan kahdelle, mutta Thorin mystisyys oli karissut nopeasti. Mies oli kuin vakaa kesäpäivä, valoisa ja kirkasvärinen. Steven oli alusta alkaen helppo piirtää hänestä henkilötutkielmia. Tummatukkainen ja vastahakoinen veli oli kuitenkin toista maata. Loki oli jäätä, eikä edes sitä laatua, jolla saattoi turvallisesti kävellä talvipakkasilla vaan ryöppyinä irtoavaa ja laineiden riepottelemaa kevätjäätä. Jokaisen ilmeen ja juonteen takana tuntui piileskelevän salaisuuksia. Steve oli harvoin tyytyväinen Lokista tekemiinsä luonnoksiin, pidemmälle edenneistä töistä puhumattakaan. 

”Piirrätkö minua?” 

Kysymys tunkeutui Steven tajuntaan kuin tikarin isku. He olivat huoneessa kahdestaan, muut olivat menneet Tonyn laboratorioon. Hän oli kuvitellut jumalan olevan täysin keskittynyt lukemaansa kirjaan. 

”Hahmottelen kyllä”, hän mumisi epävarmasti. 

Loki ilmestyi yllättävän nopeasti hänen viereensä. ”Näytä.” 

Steve ojensi paperin vaativille, pitkille sormille. Mies tarkkaili kuvaa jonkin aikaa. ”En minä ole tuonnäköinen.” 

Hän antoi kuvan takaisin ja palasi tuolilleen. Stevessä kuohahti suuttumus. Eikö piirroksessa ollut jumalan mielestä senkään vertaa arvoa, että sitä olisi voinut kutsua hyväksi tai huonoksi tai kauniiksi tai… 

”Ehkä herra olisi lopputulokseen tyytyväisempi, jos istuisi mallinani eikä minun tarvitsisi kurkistella hänen piirteitään sivusta”, hän tiuskaisi ja katui sanojaan heti. 

Loki loi häneen pistävän katseen. ”Ei kai tässä ole muutakaan tekemistä. Lupaat sitten, että se on näköinen”, tämä sanoi ironisen laiskasti. Jumala kääntyi häneen päin ja kiinnitti katseensa kaukaisuuteen. 

Steve uskalsi nyt ensimmäistä kertaa tarkastella noita kasvoja kunnolla. Piirteet olivat hienostuneet. Puolen tunnin päästä hän oli tyytyväinen kynänsä jälkeen. ”Haluatko tulla katsomaan?” 

Loki liukui jälleen hänen luokseen. ”Tämä on samanlainen kuin aiempikin”, mies sanoi tutkittuaan paperia hetken. 

Steve kohautti harteitaan, vaikka sanat kirpaisivatkin. ”Sen näköinen sinä nyt satut olemaan.” 

Surumielinen hymy häivähti jumalan kasvoilla. ”Voit piirrellä minua jatkossakin niin paljon kuin huvittaa. Saanko pitää tämän?” 

Steve ei ehtinyt sanoa juuta, kun mies oli jo häipynyt piirros mukanaan. Kauniina pidit kuitenkin, hän ajatteli pöllämystyneenä.

-Roona-

Tulevaisuuden ongelmia

Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa.

Kelsier sormeili poninhännältä karanneita suortuvia. ”Toivottavasti vanhempasi pitävät tuliaisista, jotka ostin, vaikka ne ovat jästitavaroita.” 

Charlie hymyili. Hän oli matkustanut tyttöystävänsä kanssa Englantiin tapaamaan perhettään. Hän oli tavannut Kelin puoli vuotta sitten ollessaan työmatkalla Suomessa. Charlie oli jostain syystä mennyt jästibaariin ja siellä päätynyt juttelemaan koko illan tytön kanssa. Ja pyytämään tätä treffeille seuraavaksi päiväksi. Lopulta hän oli nähnyt Keliä jokaisena matkansa päivänä. 

”Tietysti pitävät. Isä on hulluna kaikkeen jästitavaraan. Ja sinuun he ihastuvat.” Hän nappasi Kelin rutistukseen. 

Tyttö tuhahti. ”No, ilmiinnytäänkö sitten teille, ettei minun tarvitse enää jännittää?”

He tömähtivät maahan hyvän matkaa Kotikolosta. Charlie oli halunnut Kelin näkevän seudun ja talon kauempaa, rauhassa, sillä lähellä ollessaan tämä näkisi jonkin aikaa pelkkiä punapäitä. 

”Ihan kuin postikortista!” Kel huudahti. 

Charlie kiersi kätensä hänen vyötärölleen ja suukotti kaulanreunaa. ”Minun kotini.” 

Kel naurahti lämpimän kuivakkaasti. Hän kääntyä kiemursi kasvonsa Charlieen päin. ”Tämä kyllä vain vahvistaa stereotypiaa, että kaikki englantilaiset asuvat kauniilla nummilla.” Poskille nousi hieman punaa. ”Ehkei tällaisia hellyydenosoituksia perheesi läsnä ollessa?” 

Charlie rakasti päivä päivältä enemmän Kelissä yhtaikaa esiintyvää julkeutta ja pehmeää ujoutta. Ristiriita kiehtoi häntä. ”Yritän koettaa pitää näppini erossa sinusta, kulta”, hän lupasi silmät vilkkuen. 

”Suusta minä olen enemmän huolissani”, Kel vastasi tökäten häntä rintaan.

Kotikolossa vallitsi normaali, tuttu ja niin kotoisa sekasorto. Charlie hymähti, kun äiti juoksi halaamaan häntä. Hän oli arvannut näin käyvän ja astunut ovesta sisään ensin. 

”Voi sinua, oletko taas saanut uusia arpia? Ne lohikäärmeet ovat niin arvaamattomia otuksia…”, äiti touhotti. 

Charlie antoi hänen intoilla sen aikaa, että Kel sai takkinsa pois. ”Äiti tässä on Kelsier. Kel tässä on äitini Molly.” 

Kel katseli ujosti ripsiensä takaa. ”Päivää rouva Weasley.” 

Molly riensi rutistamaan häntäkin. ”Ihana tavata viimein. Charlie on kertonut sinusta paljon, vaikka kirjoittaakin aivan liian harvoin.” 

Charlie pyöritteli päätään huvittuneena. Isäkin tuli tervehtimään heitä ja kuiskasi sivumennen, että he olivat käskeneet muuta perhettä pysymään olohuoneessa hetken. Kel oli onnistunut irrottautumaan Mollysta ja otti pari askelta heidän luokseen. 

”Tämä on teille, herra Weasley. Ja rouva Weasleylle tietysti myös”, Kel sanoi ojentaessaan lahjakassia. 

Arthur alkoi tutkia sen sisältöä suurella mielenkiinnolla. ”Suuret kiitokset”, hän sanoi nostaessaan käteensä Rubikin kuution. 

Charlie huomasi Kelin kasvojen punehtuvan mielihyvästä. ”Se on pulmapeli. Arvelin, että pitäisitte siitä. Ja pyyhkeet ovat suomalaista designia. Niitä tarvitaan varmasti velhotaloudessakin.” Äiti nyökkäili innokkaasti ja Charlie silitti tyttöystävänsä selkää rystysillään.

Kel oli ruokailuun mennessä tavannut kaikki Charlien veljet ja sisaren sekä näiden puolisot. Onneksi hänellä oli itselläänkin iso suku, muuten olisi saattanut alkaa heikottamaan. Charlie oli vielä ennen pöytään asettumista vienyt hänet takapihalle haukkaamaan raitista ilmaa ja hetken rauhaan. Tai niin mies oli perheelleen väittänyt. 

Kel tunsi kuumat huulet huulillaan heti, kun heti astuivat ruohikolle. ”Tuhmeliini. He näkevät ikkunasta ja mahtavat ajatella kaikenlaista”, hän sätti lempeästi heidän erottuaan suudelmasta. 

Charlie virnisti. ”Oli pakko päästä maistamaan, että olet se sama tyttö, joka muutama tunti sitten oli huolissaan, miten pärjäisi perheeni kanssa.” 

Kel sujautti kätensä miehen selkään ja alkoi hieroa sormillaan pitkin selkärankaa. ”Mutta sinun suustasi tuli vaikeuksia. Katsos, aina, kun sanot haluavasi maistaa minua, ajatukseni ajautuvat täysin sukulaisvierailuille sopimattomille urille”, hän kuiskasi räpytellen ripsiään viattomasti. 

Charlien silmissä kyti. Hän joutui käyttämään aimo annoksen tahdonvoimaa, ettei olisi suudellut Keliä paljon äskeistä rajummin. ”Merlinin parta! Ehkei ollutkaan viisasta tuoda sinua näytille vielä.” 

Kel irvisti hänelle. ”Miten niin?” 

Nyt Charlie veti hänet aivan kiinni itseensä ja vähät välitti siitä, vaikka kaikki maailman veljet katselisivat sillä hetkellä ikkunasta. ”Koska käyn seurassasi turhan kuumana. Ehkä, jos olisimme vähän vakiintuneempi pari...”

Kel painoi otsansa miehen rintaa vasten. ”Charlie Weasley”, hän sanoi painokkaasti. ”Minä rakastan sitä, että käyt kuumana minuun. Ja toivon, että meille on sama ongelma ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Ja kymmenen vuoden kuluttua.” 

Charlie toi sormensa hänen leukansa alle ja nosti hellästi. ”Näetkö itsesi kanssani kymmenen vuoden kuluttua?” Olivathan he puhuneet tulevaisuuden suunnitelmista, lapsista ja sen sellaisesta, mutta yleisellä tasolla. 

”Kyllä… minä näen. Anteeksi, ei ollut tarkoitus aiheuttaa paineita tai mitään sellaista”, Kel ynähti nyt ujosti. Naisen silmissä oli aitoa huolta siitä, että tämä saattaisi säikyttää Charlien pois asioiden liiallisella vakavuudella. 

Charlie päästi katseensa liekit valloilleen. ”Minun puolestani vaikka kahdenkymmenen. Ja uskallan melkein luvata, että meillä on silloinkin sama ongelma. Olen oikeastaan jo hetken toivonut, että voisimme edetä vakavampaa suuntaan, mikä se sitten onkin”, hän kuiskasi pehmeästi.

”Mahtaisivatkohan kyyhkyläiset malttaa tulla syömään?” kuului Billyn ääni heidän takaansa. 

Charlie katsoi isoveljeään, jonka naamasta näki, että tämä oli se, joka oli myöskin yhytetty ikkunan taakse vakoilemaan heitä. ”Me tulemme”, hän huusi sävyllä, joka kertoi, että veljen olisi parasta kalppia pöytään hyvän matkaa edellä. 

”Minusta on mukava ajatella, että perheeni kasvaa näin monella ihanalla ihmisellä”, Kel heitti hänelle vitsikkäästi, mutta Charlie tiesi, että nainen myös tarkoitti sanojaan. 

”Katsotaan oletko samaa mieltä kymmenen vuoden päästä”, hän vastasi hymyillen, kun he lähtivät takaisin sisälle.

-Roona- 

Mietteitä kirjasta CXVI: Pohjoisen mytologia, Kapinalliset ja Imperiumin puolustaja

 Heippa!

Ennen alkua ei ollut mitään – ei maata, ei taivaita, ei tähtiä, ei taivaankantta: vain usvamaailma, muodoton ja hahmoton, ja tulimaailma, ikuisesti palava. Sinne missä tuli ja jää kohtasivat, syntyivät jumalat Odin, Thor ja Loki. Pian alkoi kiertää tarinoita hyisestä maasta, jossa talviyöt ovat pitkiä ja kesäpäivät päättymättömiä. Tarina kertoivat rellestävistä jumalista ja rakastuvista jättiläisistä, ja ne paljastavat maailman viattomuuden ja Ragnarökissä odottavan kammottavan tuhon. Fantasian mestarikertoja Neil Gaiman puhaltaa viikinkien jumaltaruihin uudenlaista voimaa.

Voi Loki, hän on se alkuperäinen kännissä ja läpällä tyyppi. Toisaalta minua huvitti, kuinka vähän Thor Sifin kultaisista hiuksista välitti, kun eteen tuli kaikkea muuta kiinnostavaa. Olisin itse ehkä Sifinä ilmoittanut, että Thor saa nukkua rakkaan uuden aarteensa (Mjölnerin) kanssa seuraavan yön koirankopissa. Yllätyin, kuinka paljon myyttinen Thor oikeasti muistutti Marvelin Thoria. Jotenkin olen arvellut, että häntä on elokuviin tyhmennetty (kontrastina Odiniin ja nimenomaan Lokiin), mutta hän on tarinoissakin vähän tahvo ja suoran toiminnan mies. En voi olla kuvittelematta Lokia joka paikkaan seuraavaa pikku-Sleipniria, joka katsoo sellaisella suloisella ”äiskä”-ilmeellä, kun Loki yrittää hätistellä sitä pois kimpustaan. Pidin näiden uudelleenkerrontojen tyylistä ja sain paljon uutta tietoa.

Keväällä 1549 Englanti on ajautumassa kaaokseen. Sota Skotlantia vastaan on ajanut kansan syvään ahdinkoon, ja kapina kytee kaikkialla valtakunnassa. Oikeusneuvos Matthew Shardlake matkaa apulaisineen Norwichiin tutkimaan prinsessa Elisabethin sukulaisen, Edith Boleynin, raakaa murhaa. Vaarojen ja salaperäisyyden varjo saartaa tutkimuksia, joita uudet henkirikokset vielä mutkistavat. Ahnetta vallasväkeä vastaan nousee Robert Kettin johtama ennennäkemättömän laaja kapina, jonka pyörteisiin myös Shardlake tempaistaan. Oikeudentunto. usko ja luottamus joutuvat koetukselle, kun käy ilmi, että Edithin murhalla on yhteyksiä niin kansannousun ytimeen kuin vallan huipulle. Kapinalliset on C. J. Sansomin Matthew Shardlake -sarjan seitsemän osa.

Kovin harmittavaa, että sarjan loppuu kesken. Sansom kuoli aiemmin tänä vuonna ja Kapinallisten lopettamisen jälkeen ilmeisesti jo niin sairas, ettei enää kirjoittanut mitään julkaisemiseen asti päätynyttä. Ajatuksia hänellä sarjan jatkamisesta selvästi oli, siitä kertovat monet keskenjääneet juonikulut. Pidän historiallisissa romaaneissa siitä, että ne avaavat fiktion kautta paremmin etenkin aatehistoriallisia mielialoja. Nykyoppilaan on vaikea ymmärtää, kuinka totta ihmisten uskominen Jumalan asettamaan arvojärjestykseen todella oli. Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että jokainen on syntyessään tasa-arvoinen, toki sen jälkeen vaikkapa vanhempien varallisuus alkaa heti luomaan eroja. On kuitenkin vaikea kuvitella jonkun ajattelevan lähtökohtaisesti, että minä olen parempi kuin tuo toinen, koska satuin syntymään aateliseksi ja tuo toinen köyhään perheeseen. Tämä tulee Kapinallisissa esiin erinomaisesti.

Joskus ainoa tapa saavuttaa kestävä rauha on käydä sotaa. Historiallisen seikkailun mestarin vetävässä eepoksessa Perikles taistelee turvatakseen Ateenan imperiumin kohtalon. Sparta, Ateenan legendaarinen kilpailija, on polvillaan äkillisen käänteen seurauksena. Heikon vastustaja voima ei ole kuitenkaan sammunut, ja pian häikäilemätön nuorukainen astuu esiin ohjatakseen spartalaiset taikaisin suuruuteen. Taistelun rummut lähestyvät Ateenaa ja sen johtajaa, Periklestä. Voiko hän nousta jälleen voittoon – vai romahtaako maailman mahtavin imperiumin hänen jalkoihinsa.

Kirja esitteli kiinnostavasti ateenalaisten ja spartalaisten maailmankatsomuksellisia eroja: Ateenan ajatusta demokratiasta ja Spartan heloottiorjia. Toki ateenalaisillakin oli orjia, mutta he olivat eri asemassa kuin Spartan helootit. Olen pitänyt koko tästä sarjasta ja harmi, että se tuli päätökseen. Toivottavasti Iggulden kirjoittaa antiikin Kreikasta vielä lisää.

-Roona-

Menetys

 Moikka!

Kirous murtui räjähdyksen saattelemana. Kaspar putosi polvilleen ruohomättäälle. Hän oli valuttanut loitsuun kaiken taikuutensa voiman. Silmissä näkyi jonkin aikaa pelkkiä tähtiä. Kun maisema alkoi kirkastua, hän toivoi, ettei niin olisi käynyt. Mikal makasi rannalla pitkin pituuttaan juuri aaltojen ulottumattomissa. Tämän ruumissa oli vain pieniä jälkiä, mutta Kaspar ei ollut varma oliko tämä kuollut. Aren hoippui konttausasennossa hieman lähempänä häntä. Haltia oli pahasti haavoittunut, veri oli tahrinut vaatteet, mutta selkeästi elossa. Kaspar nousi ja juoksi, tosin hitaasti väsymyksestä raskailla jaloillaan, Mikalin luokse. Hän veti miehen kevyen kehon syliinsä. Rinta kohoili kepoisesti, tuskin havaittavasti. 

”Rakas”, Kaspar kuiskasi käheästi kosteiden hiusten alta pilkistävään korvaan. 

Hän ei voinut auttaa, ei, vaikka vieressä liplatti tonneittain vettä. Vesi oli parantava elementti ja meren kokoinen määrä sitä olisi auttanut heikompaakin taikuria parantamaan. Mutta hänellä ei ollut voimaa. Hän oli kuin kuivana aikana tyhjentynyt keräyssaavi, jonka oli odotettava sadetta täyttyäkseen jälleen. Mikal kuolisi hänen syliinsä. Hän kirosi mielessään jokaisen, jonka takia he nyt olivat tässä. 

”Elääkö hän?” Arenin ääni oli kivusta karhea. Tämä oli raahautunut heidän viereensä. 

Kasparin silmiin kihahti kyyneliä. Hän tajusi, että menettäisi kohta kummankin rakastamansa miehen. ”Juuri ja juuri”, hän sai sanotuksi. 

Aren oli laittanut kämmenensä Mikalin rinnan päälle. Asennon täytyi tuottaa tuskaa, mutta haltia katsoi Kaspariin vakaasti. ”Minä voin auttaa.” 

Aren oli varmaan shokissa, sillä mitä hän olisi voinut tehdä. Eihän hän voinut parantaa itseäänkään. 

Mies luki kysymyksen Kasparin silmistä. ”Minä valutan elämäni häneen.” 

Sanat iskeytyivät hitaasti Kasparin tajuntaan. Hän puristi Mikalia lujempaa. ”Sittenhän sinä kuolet.” 

Aren tuhahti tuskaisesti. ”Kuolen joka tapauksessa tänään. Tunnen, että tämä on elämäni viimeinen päivä. Vai haluatko menettää meistä kummankin?” 

Kaspar tunsi värisevänsä. Hän olisi halunnut toimia oikein, mutta ei tiennyt mikä oli oikein. ”Mutta ethän sinä rakasta Mikalia”, hän yritti epätoivoisesti. 

”En minä sitä hänen takiaan tee. Vaikka on Mikal tietysti antanut minulle mukavia muistoja makuuhuoneen puolella.” Arenin kasvot kiristyivät pikkuhymyyn.  ”Tämä on lahja sinulle rakastajani.” 

Samassa Kaspar tunsi taikuuden pienen puron, joka oli alkanut virrata Arenista Mikaliin. Se oli erilaista kuin hänen oma taikuutensa, kuin se taikuus, jota Aren yleensä käytti. Elämän voima, Kaspar ymmärsi. Haltiat todella pystyivät ohjailemaan sitä. Hän katseli haltioituneena ja sydän hajalla, kuinka Mikalin hengitys kävi vahvemmaksi ja kuinka Arenin kasvoilta rauhallisesti, pikkuhiljaa katosi väri, lihaksista voima. Lopulta Aren hengähti viimeisen kerran ja siinä Kaspar oli kuulevinaan haltiakielisen onnentoivotuksen. Kämmen valahti pehmeästi Mikalin nyt tasaisesti nousevalta ja laskevalta rinnalta. 

Kaspar itki. Mikal tarvitsi vielä paljon hoitoa, mutta hän tiesi, tunsi, että tämä selviäisi. ”Kiitos”, hän kuiskasi Arenin kasvoille, jotka näyttivät viimeinkin saaneen rauhan. 

Kaspar laski Mikalin hellästi hiekalle, riisui viittansa ja kääri sitten rakastettunsa siihen, jottei tämä vilustuisi. Arenin ruumiin hän asetteli kunnioittavasti ja peitti tämän omalla viitalla. Jostain kauempaa kuului ääniä. Ehkä heitä oltiin tulossa jo etsimään. Hän otti Mikalin takaisin syleilyynsä. Siitä Lupa, Ari ja muut hänet löysivät, yhdessä elävän ja kuolleen rakkaansa kanssa.

-Roona-

Ei mitään posliinimaalausta

 Moikka!

Aren hymähti, kun Mikal tuli asettelemaan kangasta hänen haarojensa peitoksi. ”Minä kuvittelin, että alastonmallin kuuluu olla alasti.”

Mikal katsahti häntä. ”Ja minä kuvittelin, että häiriintyisin valtavasta kalustasi vähemmän. Kaspar ei kertonut sen olevan noin iso”, tämä vastasi tyynesti.

Aren kohautti harteitaan ja nosti divaanin vieressä lattialla kököttävän viinikupin huulilleen.

Mikal sai työnsä valmiiksi. ”Noin on parempi. Nyt sinusta veistetyn jumalpatsaan hyväksyisi herkkähipiäisinkin uskonmies.”

Aren tuhahti huvittuneesti. Mikal palasi rauhallisin askelin takaisin maalaustelineensä luo. Iltapäivän laiska valo oli täyttänyt ateljeen ja Aren tuijotti hetken Mikalin keskittynyttä luonnostelua.

”Paremmat maisemat?” hän murjaisi kohta.

Mikal ei nostanut silmiään kankaasta. ”Voin vakuuttaa, että äskeiset miellyttivät paljon enemmän. En malta odottaa, että pääsen… sanotaanko vaeltamaan vuoresi huipulle.”

Aren nuolaisi huuliaan. Taiteilija oli laihuudessaankin sopusuhtainen ja hirvittävän kaunis, kuin taivaasta laskeutunut enkeli konsanaan. Jos hän pelkäsi himokkaimpina hetkinään rikkovansa Kasparinkin, niin Mikaliin olisi viisainta olla koskematta kokonaan.

”En minä säry. Kun sitä sinä kuitenkin ajattelet. Sitä paitsi minusta olisi erittäin mielenkiintoista, jos me kaikki harrastaisimme seksiä yhdessä”, Mikal sanoi työskennellen edelleen kuvan kimpussa.

”Vai niin”, Aren murahti suoruudesta hieman hämmentyneenä. ”Mitähän mieltä Kaspar mahtaa siitä olla?”

Mikal nakkeli olkiaan. ”Vastustaa ensin, mutta kyllä minä hänet taivutan. Ei hän voi vastustaa ajatusta, että saa rakastella sinun ja minun kanssani vuoron perään. Paitsi, että me kaikki teemme sen tietysti samaan aikaan, mutta sitä hänen ei tarvitse etukäteen tietää.”

Arenin oli pakko virnistää vastaan toisen viekkaasti korviin taipuneille huulille. Hän olisi mukana tuossa ajatuksessa täysin sydämin. ”Kasparin puheiden perusteella sinä olet herkkä ja hauras. Mutta näköjään sinussa on tuhma puoli. Kuinka miellyttävää.”

Mikal oli mennyt hetkeksi kaivelemaan värejään ja naurahti sointuvasti. ”Herkkänä taiteilijana oleminen on kuule rankkaa hommaa, josta tarvitsee silloin tällöin lepoa. En pidä juomisesta, mutta tuhmuuksista – tai kuten itse ilmaisisin, riettauksista – huomattavasti enemmän.”

Ateljeen toisessa päässä avautui ovi ja Kaspar tuli sisään. Hän oli ilmeisesti olettanut löytävänsä Mikalin yksin, sillä hän päätyi tuijottamaan lähes alastonta Arenia suu auki.

Taiteilija astui hänen luokseen ja kietoi kätensä hartioille. ”No, no, ei täällä ole mitään sellaista, mitä et olisi aiemmin nähnyt.”

Kaspar katsahti Mikaliin kulmiensa alta. Arenista taikuri näytti hieman loukkaantuneelta. ”Kun sanoit haluavasi maalata Arenin, en kuvitellut ihan tätä.”

Mikal hymähti pehmeästi ja suukotti kevyesti Kasparin kaulansyrjää. ”Kuvittelitko sinä sitten, että minä istun täällä päivät pitkät maalaamassa pikkusieviä asetelmia, joiden jännittävin asia on keskellä oleva mansikkakuvioinen posliinikuppi?” tämä veisteli. ”Minähän sanoin haluavani tutkia haltian anatomiaa.”

Kaspar vaikutti nyt hölmistyneeltä. Hän käveli Arenin luo. ”Eikö olisi ollut helpompi pitää kalsarit jalassa?” hän kysyi ilman ironian häivähdystäkään mytistynyttä kangasta osoittaen.

”No jaa, tämä on vain varotoimi. Katsos, kun haaravarustukseni kerta kaikkiaan häiritsi kultamurusi työskentelyä”, Aren totesi venytellen.

Kaspar aukoi suutaan kuin ei tietäisi mitä vastata.

Myös Mikal oli purjehtinut divaanin luokse. ”Se on totta, rakas”, tämä kuiski kiehnäten Kasparia vasten. ”Sinä olet ainoa sydämessäni, mutta suo meille se ilo, että vietetään jokunen yö kaikki yhdessä.”

Kasparin silmät olivat muuttuneet laskelmoiviksi ja Aren olisi voinut vannoa, että niissä käväisi pieni häivähdys mustasukkaisuuttakin. ”Tämäkö sinulla oli taka-ajatuksena? Että saisit katsella toista miestä ilman rihman kiertämää tunti kaupalla? Toista komeaa miestä?”

Mikalin viehättävät kasvot tulistuivat. ”Sinun syytäsi tämä on, mokoma silmänkääntäjä! Kirjoitat niin avoimesti kaikesta, mitä teet Arenin kanssa, sillä aikaa kun minä kärvistelen yksin surkeissa – ja myös vähemmän surkeissa – paikoissa!” Pariskunta oli äkkiä hyvin keskittynyt toisiinsa.

Aren laskeutui vetelämmäksi divaanin tyynyjä vasten. ”Kuulkaahan sydänkäpyset, en minä ole täällä rikkomassa teidän avioliittoanne…”

”Emme me ole naimisissa!” Kaspar ja Mikal ärähtivät yhteen ääneen ennen kuin hän ehti jatkaa.

Aren onnistui vaivoin estämään nauruun purskahduksen. ”Kuulostatte ihan vanhalta ja kiukkuiselta avioparilta. Minulle kyllä sopii hoidella teitä kumpaakin ilman sen kummempia sitoumuksia.”

Molemmat käännähtivät katsomaan häntä kipakasti. ”Jos haluat hoidella jotakin, niin Sorjassa on useita ilotaloja. Minun Mikaliani ei köyritä puolihuolimattomasti”, Kaspar murahti ja Aren yllättyi, kun Mikal painoi samanmielisesti päänsä tämän olkapäälle.

Kaspar vei kätensä Mikalin lantiolle ja veti taiteilijan aivan kiinni itseensä. Helvetti, nuo kaksi todella rakastavat toisiaan, Aren ajatteli.

”Olenko muka joskus nussinut sinua huolimattomasti?” hän kysyi puolustelevasti tuijottaen suoraan Kaspariin.

Taikuri raapi leukaansa vapaalla kädellään. ”Etpä kai. Mutta Mikalin nautinto on minulle yhtä tärkeää kuin omani.”

Nyt Mikal imi avoimesti laikkuja tämän kaulaan. Arenin piti purra itseään huulen, jottei hänestä näkyisi, kuinka turkasen kuumaa sen katseleminen oli.

”Joskus tärkeämpääkin, oma höpsöni. Kun et aina tajua, kuinka suuri osa minun nautintoani sinun nautintosi on”, taiteilija mumisi matalasti.

Aren oli ensimmäisenä valmis myöntämään, että välitti pääasiassa lähinnä omasta tyydytyksestään, joskin se yleensä tarjosi petikumppanillekin mahtavat kyydit, koska hän ei ollut mikään viiden henkäyksen mies. Mutta se, mitä hänen ja Kasparin taikuudet tekivät heidän pannessaan… Kasparin toteamuksessa Sinisessä tiessä oli ollut vinha perä. Ja nyt taikuri tuossa suuteli taitelijaa niin tyynesti ja hellästi, että hänenkin kivistä sydäntään viilsi, haaroista puhumattakaan.

”Lakataanko jo kiusaamasta haltiavanhusta?” Mikal heitti noiden irrottua suudelmastaan.

Aren irvisti rumasti, kun Kasparkin kääntyi ja huomasi hänen tilansa.

”Lakataan vain”, tämä sanoi virnistäen itseriittoisesti. ”Muuten joudut keskeyttämään työsi, jotta mallisi voi… no, joka tapauksessa et pidä työsi keskeyttämisestä.”

Mikal nyökkäili hyväksyvästi.

”Painu perseeseen, taikurinkuona!” Aren mörähti.

Kaspar näytti käsillään sovittelevaa elettä, mutta kääntyi vielä ovella. ”Niin minä ajattelinkin, Aren. Nähdään illallisella. Ja sen jälkeen.” Heille kummallekin osoitettu silmänisku ja taikuri oli tiessään.

Mikal tassutteli divaanin luo ja suukotti Arenin yllätyksesi tämän poskea. ”Saatiin mitä haluttiin, vai kuinka?” taiteilija kuiskutti hänen korvaansa ja Arenin onnistui nyökätä.

Lähtiäisiksi Mikal vetäisi kangasmytyn mukaansa. ”Ja nyt minä pääsen toden teolla tutkimaan haltian anatomiaa.”

-Roona-