Moikka!
Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.
(1)
Loki
pyöritteli luonnospaperia kädessään. Steve oli piirtänyt hänet
herkännäköiseksi, kauniiksi. Miksi yhdeksän valtakunnan nimessä hän oli antanut
tälle luvan tehdä niin? Tai kyllähän hän siinä paperin kulmia rytistellessään
tiesi vastauksen. Steve oli alfa. Poika ei itse varmaan tiennyt
ominaisuudestaan hölkäsen pöläystä, niin harvinaisia alfat ja omegat
Midgårdissa olivat, mutta hän oli toki haistanut sen heti ensitapaamisella. Ja
hän oli totellut alfaa mielellään, heti kun tämä oli vähän käskenyt. Loki oli
aina inhonnut omeguuttaan. Tai oikeammin sanottuna hävennyt. Jumalten kuului
olla sukupuolettomia, seksuaalisuuden yläpuolella, vaikka heidän ilmiasunsa
olikin usein mies tai nainen. Eikä ainakaan, helvetti sentään, omegoita. Hän
oli jo pitkään selvinnyt kiimojensa kanssa yksin. Vuosisatojen varrella
kaikesta oli tullut helpompaa, vaikka aivan alussa, hyvin nuorena hänen oli
aina täytynyt löytää joku lauhduttamaan himojen aiheuttamaa kipua.
Loki
tuijotti kuvaa. Sen tekijään hän ei koskisi koskaan. Steve oli taiteilija ja
ehkä boheemikin, mutta ennen kaikkea hän oli viaton. Lokin ei auttanut omalla
saastallaan mennä sotkemaan sitä puhtautta. Hän taitteli paperin pienemmäksi ja
sujautti sen taskuunsa. Hän voisi antaa itselleen periksi sen verran, että
silloin tällöin katsoisi kuvaa ja muistaisi, että joku oli nähnyt hänet niin
täydellisenä.
(2)
He olivat jälleen jääneet oleskelutilaan kaksin ja Steve ei peitellyt sitä, että luonnosteli häntä. Loki yritti olla välittämättä ja keskittyä sanattomaan loitsuharjoitukseensa. Kysyvä rykäys keskeytti hänet.
”Niin… tuota… olen pohtinut… saisinko tunnustella kasvojasi?” Steve takelteli. Lokin äkkiä Steveen hypänneessä katseessa oli täytynyt käväistä järkytystä, sillä mies perääntyi aavistuksen. ”Saadakseni paremman kuvan anatomiasta… tai luustosta ja sen sellaisesta siis… piirtämistä varten”, tämä jatkoi kompastelevaa selitystään.
Lokin kasvoilla oli samantekevyyden naamio, vaikka aivot kirkuivat punaisena kieltäydy, kieltäydy. ”Onko se aivan pakollista?” hän huomasi kysyvänsä tylsistyneellä äänellä.
Steven poskille nousi hieman punaa ja kasvoille häkeltynyt virne. ”Ei toki… tietenkään… minä vain… anteeksi… sinun poskipääsi ovat niin ylevät… joten…” Steve katkaisi puhetulvansa ja veti syvään henkeä. ”Anteeksi, se on vain typerä taiteilijan mielihalu, kun näkee jotain puhdaslinjaista, päästä koskettamaan sitä.”
Toinen oli jo kääntymässä takaisin lehtiönsä puoleen, kun Loki sai suunsa auki. ”Kokeile sitten. Poskipääni ovat todellakin valioluokkaa”, hän sanoi mahdollisimman omahyväisesti, vaikka sydän poukkoili kurkussa saakka.
Steve käveli hänen luokseen ja asettui sen käsinojan taakse, jota vasten Loki röhnötti. Hän sulki silmänsä ja yritti kuvitella, että hänen kasvoillaan vilisti ällöttäviä matoja taitelijan ketterien sormien sijaan. Se oli kuitenkin vaikeaa, sillä jo ensimmäisestä hipaisusta Lokin mieleen tunkeutui ajatus siitä, ettei kukaan ollut ikinä koskettanut häntä näin hellästi, jollei otettu lukuun Friggaa silloin, kun hän oli lapsi. Sormenpäät piirsivät hänen kasvojensa muotoja hyväillen ja tahtomattaan Loki rentoutui. Kului minuutti tai kaksi, kun verisuoniin hiipivän kylmän tunne alkoi herättää häntä. Steven kädet pysähtyivät.
”Loki, sinä…” Muuta tämä ei ehtinyt sanoa, kun Loki riistäytyi ylös tuolista tuijottaen käsiensä sinistä hehkua. ”Mikä sinun…?” Steve oli säikähtäneen näköinen.
Tietenkin, olihan Loki muuttumassa hänen edessään hirviöksi. ”Tällainen minä olen. Itsepähän halusit ryhtyä leikkiin”, hän sanoi kylmästi ja pilkallisesti, vaikka rintaa kirpoi kuin sinne olisi työnnetty veistä.
Enää Steve ei piirtäisi häntä niin kauniina. Toinen pyöritteli suutaan kuin ei enää osaisi muodostaa sanoja.
”Minun pitää mennä”, Loki tuhahti, kun ei kestänyt enää ja paukkasi käytävään rukoillen voivansa unohtaa koko helvetin Steven loppuelämäkseen.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti