Aurinko ja kuu, osat 3-4

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa. Tarinassa esiintyy alfa/omega-trooppi ja miesten välinen suhde. Jos nämä asiat häiritsevät sinua, ole kiltti äläkä lue. Tarkoitus ei ole pilata kenenkään päivää, ei minun eikä sinun.

(3) 

Loki oli tullut Stark Toweriin vain ilmoittautuakseen Thorille. Hänen kiimansa oli alkanut eikä hän todellakaan aikonut kärvistellä toisten seurassa. Onneksi Steve oli sentään jossain taitelijatapaamisessa. Hän ärtyili veljensä tyhjänpäiväisille kysymyksille niin paljon, että tämä selvästi loukkaantui. Ja koska oli hänen omaksi edukseen olla Thorin kanssa hyvissä väleissä, Loki suostui jäämään ilta-aterialle, johon Thor häntä pyysi. Niinpä illalla he kaikki – Tony, Nat, Bruce, Clint, Thor ja hän – istuivat saarekkeen ympärillä kuin ystävät konsanaan. Loki oli ehtinyt ottaa pastaa lautaselleen juuri, kun Steve pelmahti sisään keittiöön. 

”Voitteko kuvitella, että se galleristi halusi vain iskeä minut…?” 

Siniset silmät pyöristyivät hetkeksi ja Loki tiesi, että hänen tuoksunsa oli haistettu. Onneksi muut taisivat laittaan reaktion yleisen kiihtymyksen piikkiin. 

”Olethan sinä hyvännäköinen”, Tony heitti. 

Steve loi häneen yliolkaisen katseen. ”Saisinkohan minäkin tuota mahtavalta tuoksuvaa pastaa?” 

Hänelle ojennettiin lautanen ja Bruce muistutti iloisena, että hän oli ehdottanut aromikkaan rosmariinin lisäämistä. Rento rupattelu täytti keittiön. Loki pyrki syömään nopeasti osallistumatta keskusteluun. Vaikka hän oli yleensäkin penseä, niin nyt siihen oli syynä, että hänen vaistonsa kiljuivat hyppäämään lähellä istuskelevan alfan syliin. Kun Tony ehdotti, että koko porukka lähtisi läheiseen baariin drinkeille, Loki tökkäsi lautasensa pois. 

”Minä käyn noutamassa huoneestani yhden tavaran ja häivyn sitten.” Niine hyvineen hän poistui pöydästä.

Loki oli istahtanut varomattomasti vuoteelle hengittääkseen syvään muutaman kerran. Kolmekymmentä sekuntia oli venähtänyt kolmeksikymmeneksi minuutiksi ja käsi oli eksynyt vatsalle, joskin hän oli pystynyt estämään sitä valumasta yhtään alemmaksi. Ovelta kuuluva koputus sai hänet pomppaamaan jaloilleen. 

”Niin?” 

Steve astui sisään jättäen oven rakoselleen. ”Muut menivät. Minä… näytit jotenkin huonovointiselta syödessä. Ethän ole sairas?” 

Loki irvisti. Miksei tuo ollut vain mennyt mukaan? ”Ei minua mikään vaivaa”, hän puuskahti ärtyneesti. 

Steve väänteli käsiään hermostuneesti. ”Tuota… tämä voi kuulostaa oudolta, anteeksi… mutta sinä haiset jotenkin hassulta. Ihme, ettei kukaan muu huomannut sitä. Ajattelin, että jos…” Mies sulki suunsa, kun ei osannut enää sanoa muuta. 

Loki oli perääntynyt ikkunan luo ja puristeli karmia selkänsä takana. ”Jos menisit nyt vain pois”, hän tiuskaisi. 

Steve tökkäsi oven kiinni kannallaan. ”En. Tiedän ettet halua apua, mutta haluan tietää voinko auttaa?” 

Loki pyrskähti kuivasti. ”Ongelma onkin siinä, että voisit auttaa, mutta se ei olisi meille kummallekaan hyväksi.” Hänen järkensä alkoi jo tuntua hauraalta huoneen koko ajan enemmän täyttävässä alfan tuoksussa. 

Steve astui askeleen lähemmäksi kämmenet Lokiin päin auki kuin osoittaakseen olevansa täysin vaaraton. ”Miten niin ei olisi? Johtuuko tämä siitä, mitä sattui, kun kokeilin kasvojasi? Thor selitti mitä tapahtui, eikä siinä ole mitään…” 

Loki jäykistyi ikkunaa vasten. ”Ei ollut Thorin asia selittää sitä”, hän sähähti. Veljenkutale oli taatusti antanut hänestä huonon kuvan, vaikkei sillä ollut väliä, koska häntä ei Steven mielipide kiinnostanut. 

”Minä kärtin häntä. Tahdoin tietää ja tahdon tietää tämänkin.” Steven suu taipui hentoon, itsepäiseen mutruun. 

Loki huokasi jaksottaisesti. ”Lupaatko, että häivyt, kun olen kertonut?” 

Steve nyökkäsi. ”Lupaan.” 

Loki asetteli hapuilevat kätensä ristiin rinnalleen ja loi tuikean katseensa vaaleatukkaan. ”Oletko kuullut alfoista ja omegoista?” 

Steve kohautti harteitaan. ”Joku fetissijuttu kaiketi. En tiedä sellaisista hirveän tarkkaan.” Äänessä oli pieni punastumisen häive, vaikka se ei yltänytkään poskille asti. 

”No, yksinkertaisuudessaan juttu on tämä: sinä olet alfa ja minä kiimassa oleva omega. Sen vuoksi sinä haistat minut. Ja usko pois, minä haistan sinut ihan yhtä lailla.” 

Steve näytti hämmästyneeltä ja ensimmäistä kertaa huoneessa olonsa aikana epävarmalta. ”Mitä se… hmm… käytännössä tarkoittaa?” 

Loki lipaisi huuliaan. ”Omega haluaa alistua alfalle ja harrastaa seksiä tämän kanssa. Kiima vaatii sitä. Yleensä alfakin tulee hulluksi kiimaisen omegan tuoksusta, mutta…” 

Steven suu oli sulanut hymyyn ja sormet leikittelivät paidan helmalla. ”Ai, siksikö minusta tuntuu tältä? Että haluaisin suudella poskiasi, kaulaasi, kaikkea mitä sinussa on.” 

Jumalten tähden, miten viaton, Loki ajatteli. Hänen tuntemansa alfat pystyivät kiihkossaan miettimään lähinnä panemista. ”Niin, kyllä. Mutta kuten sanoin, siitä ei koituisi kummallekaan mitään hyvää”, Loki kiirehti selittämään. ”Nyt voit suksia suolle.” Hän huitaisi kädellään, mutta Steve ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. 

Tämä näytti mietteliäältä. ”Voisihan siitä koitua. Minä voisin tutkia anatomiaasi tarkemmin – ihan taiteellisessa mielessä siis – ja sinä saisit helpotusta tilanteeseesi. Win-win kummallekin. Sikäli kun sinua ei siis haittaa kokemattomampi kumppani.” 

Loki päästi pitkän pihisevän henkäyksen. Mies seisoi siinä niin tyytyväisennäköisenä perustelemassa, miksi heidän pitäisi… voi, helvetti. ”Oletko sinä neitsyt?” hän murahti kiihtyneesti. 

Steven leuka myrtyi. ”En minä niin sanonut. On minulta vedetty käteen ja olen minä suudellut ja hyväillyt…” 

Loki puristi nyrkkejään niin, että rystyset raksuivat. ”Minä olen kiimassa oleva omega! Vaikka olenkin alistuvassa asemassa, minä menetän itsehillintäni jossain vaiheessa ja saatan satuttaa sinua!” hän huusi käheästi. 

Steve käveli heitä erottavan lyhyen matkan hänen luokseen ja kietoi kätensä Lokin lanteille. ”Tiedän ettet satuta”, tämä kuiskasi pehmeästi ja suukotti poskea. 

Lokin viimeinen fyysinen vastarinta suli sormien hellivään kosketukseen. Logiikka yritti vielä taistella, vaikka joku muu oli jo voittanut sodan. Steven huulet etsiytyivät antamaan kokeilevan suudelman hänen huulilleen. Sen jälkeen nenä kurottui hamuamaan kaulaa samalla, kun kädet sujahtivat paidan alle. Loki ynähti itseään pelottavan himokkaasti. He riisuivat toistensa paidat kuin yhteisestä sopimuksesta. Steve jäi katselemaan ja sivelemään Loki ylävartaloa. 

”Miten komea sinä olet”, tämä ihmetteli. 

Loki ei osannut muuta kuin vetää Steven kiihkeään suudelmaan. Heidän erottuaan Steve alkoi hyväillä häntä käsillään ja suullaan. Se oli toisenlaista kuin Loki oli koskaan kokenut. Oli selvää, että häntä tunnustelivat taiteilijan sormet, jotka tarkastelivat yksityiskohtia piirtääkseen, maalatakseen tai muotoillakseen hänet myöhemmin. Mutta huulet ja ennen kaikkea kieli olivat… hän ei edes tohtinut ajatella sanaa, koska se tiesi vaaraa. Rakastajan, hän antoi häivähtää mielessään ennen kuin lukitsi sen aivojensa perimmäiseen nurkkaan. Loki urahti, kun kämmenet hivuttautuivat housuihin ja pakaroille. 

”Steve… sinun täytyy… täytyy ottaa… minut”, hän sammalsi kiiman kerääntyessä yhä voimakkaammin nivusiin. 

Steve ei kiirehtinyt riisuessaan ensin Lokilta ja sitten itseltään housut. Loki sen sijaan tunsi olonsa entistä tukalammaksi nähdessään toisen voimakkaan seisokin. Steve johdatti heidät sängylleen, joka natisi valittavasti, kun he rojahtivat sille. Loki yritti näykkiä Steven huulia samalla, kun tämä tutki innokkaasti hänen poskiensa sisäpintoja. Hetken kuluttua taiteilijan käsi, joka oli seikkaillut Lokin alapäässä kuitenkin pysähtyi syvälle reisien väliin. 

”Olisiko sinulla liukastetta?” Steve kysyi pehmeästi kasvot punertaen. 

Lokista purkautui lähes tuskainen parahdus. ”Et sinä tarvitse. Minä… olen… litimärkä. Ei… ei sinun… tarvitse edes sor… sormettaa, jos et halua.” 

Steve katsoi häntä intensiivisesti ja toi sitten jalkojenväli kätensä etu- ja keskisormen huulilleen ja suuhunsa. Tultuaan takaisin ulos ne olivat kirkkaan syljen peitossa. Hitaasti ne etsiytyivät takaisin alas aina Lokin aukolle saakka ja alkoivat pyörteillä sen ympärillä, kunnes toinen sujahti sisään. Steven silmistä näki, että tämä todella tajusi vasta nyt, kuinka kiimanesteiden voitelema Loki oli. Silti mies laittoi vielä yhden sormen sisään ja venytteli häntä aikansa. Sitten Steve kohottautui ja alkoi työntyä häneen. Tämä oli tuskin puolessa välissä varttaan, kun Lokin fysiikka petti toisen kerran sinä iltana. Hyvä olo hiveli hänen jokaista sopukkaansa. Steve painoi itsensä loppuun saakka, teki muutaman työnnön ja tuli sitten perästä. He makasivat hetken päälletysten vain haukkoen henkeään. Pian – liian pian, Loki huomasi ajattelevansa – Steve kierähti pois. 

”Kaikki hyvin?” mies kysyi aralla äänellä. 

Loki huomasi tyydytyksestä johtuen olevan kykenemätön järkevään puheentuottoon. Hän mumisi jotain epäselvää. 

”Anteeksi, että sotkin sinut, enkä käyttänyt kondomia, mutta sinä olit niin…”, Steve änkytti. 

Loki puristi kyntensä tämän käsivarteen. ”Lopeta tuo solkkaaminen. Kaikki on loistavasti. Et saattanut raskaaksi mitään viatonta tyttöä. Äläkä pyydä anteeksi, kyllä minä tiesin, että näin käy.” 

Steven kasvot sulivat hymyyn ja hän toi vapaan kätensä silittämään Lokin poskea. ”Silti. Onko sinulla helpompi olla?” 

Lokin olo oli totisesti helpottunut – tietyiltä osin. Kiima oli vetäytynyt taka-alalle, mutta sen tilalle olivat heti hyökänneet muut asiat. ”On”, hän töksäytti. ”Oikeastaan sinun olisi paras mennä, kun muut ovat kenties vielä poissa. Ei tule kenellekään mitään väärinkäsityksiä.” 

Steven suupielet kääntyivät alaspäin. Silmissä paistoi ripaus loukkaantuneisuutta, mutta Loki yritti vakuutta itselleen, että niin oli parempi. Parempi loukata hänen tunteitaan nyt, kun ne ovat pieniä eikä myöhemmin, kun ne olisivat suurempia. Steve nousi ja puki päällensä. Tämä loi vielä ovella sänkyyn päin kysyvän katseen, johon Loki vastasi tarkoituksellisen kylmästi.

(4) 

Lokin loput kiimapäivät olivat sanalla sanoen perseestä. Hän kirjaimellisesti piiloutui peittojen alle omaan kammioonsa Asgardissa. Hän ei ollut edes kyennyt menemään Vanaheimin pikkumökkiin, minne yleensä meni kiimojen aikana. Apuvälineet omista käsistä puhumattakaan eivät riittäneet mihinkään ja hän kaipasi Steven kosketusta. Ei siis kenen tahansa alfan vaan nimenomaan Steven. 

Voi taivaat, tämä ei saa olla totta, hän valitti hiljaa runkattuaan itsensä jälleen kerran surkealle huipulle. 

Mutta turhan monet merkit osoittivat siihen suuntaan, että Steve saattaisi olla juuri hänen alfansa.

-Roona-