Disney-pohdintaa (koska live action Kaunotar ja hirviö on kohta täällä :D)

Moikka!

Minä en eritysemmin koskaan leikkinyt prinsessa pienenä. Vaaleanpunaisestakin pidin siinä missä mistä tahansa muustakin väristä sinisen ollessa ehdoton lempparini (se on sitä vieläkin). Disney-elokuvia kotona kyllä katsottiin ja paljon. Prinsessaleffat olivat kuitenkin paitsiossa, koska minä käytännössä pelkäsin niitä kaikkia. Varsinkin Lumikin äitipuoli oli veret seisauttavan hyytävä ja moneen vuoteen edes sitä videokasettia ei voinut olla meillä talossa, koska minä ahdistuin jo kansilehden kuvasta. Prinsessa Ruususen Pahatar hirvitti myös ihan pienenä ja Tuhkimoa ei jostain syystä vain katsottu (eikä minulla muistaakseni ollut sitä omana videolla). Normaali meidän telkkarissa pyörinyt Disney-leffa oli Viidakkokirja, Basil Hiiri ja noin miljoona kertaa nähdyt lempparit Leijonakuningas ja Pocahontas. Leijonakuninkaan alkukohtaus, se nousevan Afrikan aurinko, tuo vieläkin palan kurkkuun (positiivisessa mielessä) joka kerta, kun sen näkee. 

Sitä, miksi Disneyn renessanssin prinsessa Ariel ja Belle eivät pyörineet meidän VHS:ssä, en oikein tiedä. Toki pelkäsin hirviötä, mutta se pelko oli verrattain pientä. Arielista tehtiin myöhemmin muistaakseni sarja, jota kyllä seurasin tv:stä. Samoin oli Aladdinin laita sillä erotuksella, että myös elokuva ja siitä tehdyt jatko-osat olivat kovalla kulutuksella. Tätä taustaa vasten olen ruvennut ajattelemaan prinsessojen tarjoamia roolimalleja vasta ollessani pitkästi aikuinen. Jos puhutaan ensin fyysisestä puolesta, niin eniten taidetaan valittaa prinsessojen laihuudesta ja joidenkin vähäpukeisuudesta. Tiedän, että monet lapset saattavat verrata itseään epäreiluun kauneusihanteeseen, mutta oman kokemukseni pohjalta tuntuu oudolta, että suurin osa tekisi niin. Minulle tärkeintä olivat kauniit hiukset, joihin pitkätukkaisen oli helppo samaistua ja jossain määrin kauniit kasvot ja kivat vaatteet. Kun nytkin katsoo pikkulikkoja, jotka viilettävät menemään Frozen-vaatteet päällä, niin omiin ajatuksiin saa helposti perustetta. 

Toki alkuperäiset prinsessat olivat luonteeltaan vässyjä. Se kuitenkin kuuluu minusta tietyllä tavalla lähtemättömänä osana noihin satuihin ja sen poistaminen muuttaa tarinan luonnetta turhan paljon. Voisin ihan hyvin kuvitella nykyaikaisen Disneyn naissankarittaren joutuvan kissatappeluun, mutta Tuhkimon tai Lumikin muuttaminen sellaisiksi uusiin piirrettyihin versioihin tuntuu aika oudolta ajatukselta. Live action -versioissa tätä on yritetty ja vaikka esimerkiksi Lumikki ja metsästäjä on ihan kelpo leffa, niin Lumikin hahmoa ei sittenkään ole uskallettu muuttaa tarpeeksi. Sadun ylikorostettu viattomuus ei oikein sovi yhteen miekkoja heiluttelevan sankarittaren kanssa. Disney taas uskalsi, epäilemättä vahvan brändinsä ja pr-koneistonsa takia, säilyttää (live action) Tuhkimon sadunomaisuuden, jopa korostaa sitä, minkä vuoksi se oli mielestäni loistava elokuva. 

Disneyn uusimmassa elokuvassa Vaianassa ei kuulemma ole lainkaan romanttista pää-/sivujuonta. On vain sankaritar, joka pelastaa yhteisönsä. Vaikka on selvää, että rakastuminen ei ole katomassa minnekään, on toki hauskaa, että tarjolla jotain muutakin. Seuraava kumouksellinen prinsessa voisikin olla sellainen, joka nai puhtaastasi omat etunsa edellään rakkautta ajattelematta. Koska jos jotakin on tähän asti pidetty itsestään selvyytenä, niin se on, että on prinsessa nai loppujen lopuksi aina rakkaudesta, oli se sitten rakkautta ensi silmäyksellä tai jotain muuta. On puhtaasti sukupuolistereotypiohin perustuvaa, että tämä voidaan jättää mieshahmojen kohdalla paljon väljemmäksi (vaikka ei toki yleensä jätetä). Joten Disney joko seuraavassa leffassa mennään naimisiin järjestä ja todetaan vielä lopussa, että hyvinhän tämä meni, vaikka ei sitä unelmien prinssi ja valkoista ratsua saatukaan. 

Lopuksi voin todeta, että taide on jo antiikin ajoista suosinut kauniita ihmisiä ja ihannetta. Ja minä ainakin olen niin ikävä ihminen katson mieluummin kauniita ihmisiä, joskin puolustukseksi on sanottava, ettei kauneus riipu aina koosta eikä todellakaan ihonväristä. 

                                                                -Roona-

 

Mietteitä kirjasta XII: Valkoinen elefantti

Heippa hei!

Jahan on elefantinhoitaja ja suuren arkkitehti Sinanin oppipoika. Chota taas on valkoinen norsu, joka lähetetään lahjaksi sulttaani Suleimanille ja joka rakentaa Istanbulia kolmen sulttaanin hallitusaikana. Jahan rakastuu prinsessa Mihrimahiin, jonka suosikiksi Chota osoittautuu. Oppipoikakollegoista paljastuu myös juonen edetessä kiinnostavia asioita. Entä kenestä tulee mestarin seuraaja valtakunnan pääarkkitehtinä?

Minä tykkäsin kirjasta paljon enkä vähiten siksi, että olen itse käynyt Istanbulissa (ja sivumennen sanoen myös Roomassa, jonne Jahankin pääsee vierailemaan) ja nähnyt monet noista rakennuksista, joita kirjan aikana rakennetaan. Tämä antaa kirjaan ihan toisenlaisen perspektiivin kuin, jos lukisi vaan randomisti paikasta, jossa ei ole koskaan ollut. Suleiman Suuren moskeija, Topkapin palatsi korjaukset ja laajennukset sekä Hagia Sofia liittyvät elimellisesti teoksen juoneen. Tosin kirjassa kyllä vähän arveluttavasti opetetaan, että työhakemuksessa kannattaa valehdella. Jahan ei ole oikeasti kotoisin Hindustanista eikä ole elefanttien kouluttaja. Toisaalta hänen setänsä/ isäpuolensa koulutti sotanorsuja, joista varsinkin Chotan äitiä Jahan kyllä hoiti. 

Kirjassa tiedeyhteisö ylittää uskontojen rajat ja mestarit arvostavat toisiaan – anakronistisesti sanottuna – poikkitieteellisesti. Toki eletään eurooppalaisen renessanssin aikaa, joten tieteentekijän oletettiinkin varmaan olevan kiinnostunut vähän kaikista tieteenaloista. Usein kuulee antiikin luennoilla kuinka monet yksityiset saattoivat omistaa huomattaviakin kirjakokoelmia. Siinanilla vaikuttaa olleen melkoisen vaikuttava kirjasto, johon kuuluu luonnollisesti myös käsikirjoituksia. Toisaalla tiedeyhteisön ulkopuolella tavallisten ihmisten joukossa taikausko on vielä niin vahvaa, että sen avulla voidaan kirjaimellisesti kaataa kuninkaallinen (tai siis sulttaanillinen) observatorio. 

Istanbul oli tuohon aikaan monikulttuurinen kaupunki ja tämä korostuu kirjassa moneen kertaan. Uskontoja oli yhtälailla monia, joskin Jahanin suuntautumiseen ei minun tietääkseni puututtu, vaikka käsitin kyllä hänet muslimiksi. Safak huomioi useasti myös sen, että kristityissä kirkoissa ei saanut olla kelloja Istanbulissa. Siinanhan oli käännynnäinen muslimi (siis kääntynyt kristitystä islaminuskoon), jolta voitiin sen nojalla kaivaa uskottavuutta pois, joten kaipa kirjailija on halunnut ilmaista millainen kristittyjen asema muuten kaupungissa oli. Tuli vain mieleen näin vertailun vuoksi, että minun käsittääkseni Alanyassa ja Antalyassa ei nykyään soiteta rukouskutsuja (ainakaan sitä kaikkein myöhäisintä ja kaikkein aikaisinta), koska turistit eivät tykkää. Niin maailman muuttuu, mutta pakko todeta, että noihin rukouskutsuihin tottuu tosi nopeasti: Istanbulissa heräsin ainoastaan ensimmäisenä yönä siihen noin kello 5 aikaan tulevaan kutsuun, sen jälkeen oli jo niin tottunut, etteivät ne paljoa unia häirinneet.

Joka tapauksessa kirjan tyyli oli sujuva ja sitä oli mukava lukea. Siinanista on tehty hahmo, jota myös lukija helposti ihailee, ei pelkästään arkkitehtonisten saavutusten vaan myös stoalaisen elämänasenteen takia. On oikeastaan hankala kirjoittaa tästä mitään, koska oli kirjaan niin tyytyväinen. Mutta ainakin tyytyväisyyttä tuottavaa kirjaa uskaltaa suositella muillekin. 

PS. Minulla on jostain syystä sellainen juurtunut käsitys, että Siinanin nimi kirjoitettiin suomennoksessa kahdella ii:llä, joten siksi olen sen tässäkin niin kirjoittanut (en voi tarkistaa asiaa, koska olen jo palauttanut kirjan kirjastoon). Wikipedia ja logiikka ovat kyllä yhden i:n kirjoitusasun kannalla, mutta hei eivätkös vaihtoehtoiset faktat ole muotia… ;P

                                                                     -Roona-

 

Kuollut isä (Livia 1)

Moikka!

Lyhyt pätkä uutta tarinaa, joka jatkuu tulevaisuudessa. Innoistuin kovasti Alan Bradley kirjan tyylistä, kun luin sitä ja päätin kokeilla kirjoittaa samalla tavalla.

Minä olin aina ollut outo lintu. Neljä vanhempaa sisartani olivat enemmän tai vähemmän äidin kopioita niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Toisaalta isä kyllä keksinyt heidän nerokkaat nimensä – Tia, Mia, Pia ja Nia – ja kaikki luonnollisesti lausuttiin pitkällä iillä. Nurinkurisesti minut taas oli nimennyt äiti, joka ei ollut tahtonut perheeseen viidettä ia-päätteistä ja kolmikirjaimista tyttöä. Sen sijaan hän nappasi nimeni lapsuuden lempisadustaan, joka sattui olemaan Prinsessa Livistiina ja punaiset kengät. Onneksi minua alettiin pian kutsua Liviaksi ja aika harva pastoria lukuun ottamatta muisti enää, että oikea nimeni oli sellainen kuvatus kuin Livistiina. Palatakseni outo lintuuteni, en siis näyttänyt äidiltä, mutta en sen paremmin kyllä isältäkään. Hän tapasikin aina vitsailla, että hänen veljensä oli salaa käynyt tekemässä minut äidin kanssa, sillä setääni minä kuulemma muistutin paljonkin. Itse en ollut koskaan päässyt toteamaan mahdollista yhdennäköisyyttämme, sillä en ollut koskaan tavannut isäni nuorempaa veljeä. Hän oli kadonnut tietymättömiin joskus kahdenkymmenen ikäisenä ja luultavasti kuollut – kuten äiti muisti joka kerta isän vitsin perään mainita. Kyseinen setäni oli ollut seikkailija ja huimapää ja koska isoisäni ei ollut omannut edellä mainittuja ominaisuuksia, he olivat joutuneet törmäyskurssille. 

Tällaisia olivat mietteeni seistessäni uudessa mustassa mekossani isäni haudalla. Sisareni, myös mustissaan, itkivät lohduttomasti, aivan kuten äiti oli tehnyt jo monta päivää. Minua ei itkettänyt. Isä oli kuollut yllättäen, mutta oli jo tavallaan tottunut ajatukseen, ettei häntä enää ollut. Pastori luki juuri Kuoleman kelloja – runoa, joka oli tavallista lukea hautajaisissa ja jonka minä olin halunnut lausua, mutta sitä kunniaa en ollut saanut. Se pitää lausua hartaasti ja jykevästi, oli Tia sanonut ja ehdottanut sitten, että sir Hugh olisi sopiva esittämään sen. Olin onnellinen, että runoa luki lopulta pastori eikä sisareni kuivakka kihlattu. ”Leski ja tyttäret voivat siirtyä lausumaan viimeiset jäähyväiset”, sanoi pastori juuri sillä hetkellä tarkoittaen meitä. Niinpä siirryimme siistissä jonossa heittämään ruusun tai minun tapauksessani pienen määrän hiekkaa isän jo hautakuoppaan lasketulle arkulle.

Juhlat olivat tyylikkäät, ruuantäyteiset ja no, mahtipontiset. Isä olisi ehkä pitänyt jostain vähän riehakkaammasta, mutta kun vainaja ei voinut hillitä äitiä, niin muistotilaisuus oli mitä oli. ”Äiti, Livia ei vuodattanut yhtäkään kyyneltä koko päivänä”, valitti Pia, kun olimme illalla kokoontuneena yhteen teelle. ”Minä olin muutoin haikea”, minä sanoin ylväästi. Pia katsoi minua nyrpeästi ja haki tukea muiden sisarteni ilmeistä. Äiti huokasi. Tiesin, ettei hänkään pitänyt siitä, etten ollut itkeä tuhertanut juuri lainkaan isän kuoltua. ”Pia-pupu, Livia suree omalla tavallaan. Yritetään vain ymmärtää häntä.” Pia näytti minulle kieltä äidin huomaamatta ennen kuin keskittyi teehensä. Tämän jälkeen iltateekeskustelu koski sitä, milloin sisareni ja Sir Hugh´n olisi sopivaa mennä naimisiin. Sisareni ei luonnollisestikaan tarvinnut viettää yhtä pitkää suruaikaa kuin lesken, mutta äidinkin mustiin pukeutuminen oli otettava huomioon, mikäli haluttiin edetä säädyllisesti. Minä en enää sanonut mitään vaan päästelin vain sopivissa kohdissa myönteleviä äännähdyksiä. Yöllä unta siitä, miten isäni ilmestyi ilmielävänä sisareni häihin saaden sir Hugh´n pyörtymään.

                                                              -Roona-