Matka alkaa (Livia 4)

Heips!

 Jatkoa Livian seikkailuille.

Lähdimme elokuun puolessa välissä. Sitä ennen oli käynyt selväksi, että talossa saattaisi olla ensi vuonna enää kaksi tytärtä, sillä Mia menisi mahdollisesti naimisiin jo tammikuussa, mikäli sulhasehdokas innostuisi kosimaan pian. Äiti oli kovin onnellinen, mutta samalla hän oli huolissaan minun pitkästä matkastani ja touhotti hirveästi. Minusta se oli täysin turhaa, sillä osasin ratsastaa mainiosti ja Harly oli ystävällisesti hankkinut minulle hevosen. En myöskään mielestäni tarvinnut suurta määrää matkatavaroita, sillä Cortinassa ilmasto oli paljon kuumempi kuin meillä ja siksi minun pitäisi joka tapauksessa ostaa uusia vaatteita sieltä. Äidille ja Tialle, joka rouvaksi tultuaan oli olevinaan, ei tietenkään sopinut, että lähtisin minnekään puolivillaisella vaatevarastolla. Onneksi hekin tajusivat varsin pian, ettei hevosraukkani pystyisi minun lisäkseni kantamaan mahdotonta tavaramäärää.

Sir Hugh oli onnistunut löytämään vapaata kiireiltään ja oli siis mukana hyvästelemässä minua ja Harlya perheeni kanssa. Äiti itki ja sisarenikin onnistuivat näyttämään surullisilta, vaikka olivat varmaankin tyytyväisiä, ettei heidän tarvitsisi katsella minua enää joka päivä. Hugh taputti minua olkapäälle ja kätteli jäykästi Harlya. Minunkin silmiini kohosi kyyneleitä, mutta minä olinkin jättämässä lapsuuden kotini ja suuntaamassa kohti suurta tuntematonta. Lisäksi on sanottava, että porottava loppukesän aurinko kuivatti ne nopeasti. Suuntasimme ensiksi kohti Sacreta, joka oli meitä lähin kaupunki ja jonne saapuisimme myöhään illalla. Ratsastimme vauhdikasta ravia, joka pöllytti kuivaa tietä hevostemme kavioiden alla. Päivä oli puolessa, kun pysähdyimme mukavannäköiseen paikkaan tienvarteen syömään eväitä. Hevoseni, jonka edellinen omistaja oli äärimmäisen kekseliäästi nimennyt Kimoksi, yritti innokkaasti varastaa jälkiruokaomenaani olkani yli.

”Oletko koskaan käynyt Sacressa?”, Harly tiedusteli minulta omien suupalojensa lomassa. ”Jokusen kerran. Emme me pysyneet pelkästään kotona, vaikka siltä saattoi nyt näyttääkin”, minä vastasin happamesti. Harly hymyili ja tökkäsi pohjettani jalallaan. ”Ette tietenkään. Ajattelin vain, että ehkä sisaresi olivat mukana enemmän silkkien takia.” Niin, Sacre oli tunnettu silkkivaatteistaan, itse asiassa niin tunnettu, että jokainen lapsi sadan mailin säteellä, minä mukaan luettuna, tunsi niistä kertovan lorun. ”Voi, muita tyttörukkia, sai kaunis-Lilli kosiolahjaksi silkkikukkia”, minä siteerasin mieleeni pälkähtäneen pätkän. Ja oli totta, että sisareni olivat olleet minua huomattavasti useammin mukana, koska olivat rankuneet päästäkseen vaateostoksille. Tietystikään isä ei ollut juurikaan hellittänyt kukkaronnyörejään pääosalla matkoista, mutta ainakin he olivat saaneet katsella, kuten Nia oli muistanut minulle aina painottaa, kun huomautin, että heillä ei palatessaan mukana muuta kuin sukkia. 

”Muistan tuon hölmön lorun ulkoa vieläkin, vaikka olen taatusti nähnyt upeampia silkkejä kuin suurin osa Sacren tekeleistä konsanaan”, Harly hymähti. Minä hymyilin takaisin ja mietin, että sacrelaiset olivat varmasti itse sepittäneet tuon pikkurunon korostaakseen omaa erinomaisuuttaan. Jatkoimme matkaa ja aloimme ohittaa tai ratsastaa läpi yhä suuremmista kylistä. Ihmiset puuhailivat askareissaan, joskin päivän kuumuus näytti hidastavan heitä ja osa varmasti laiskotteli täysin sen varjolla. Silloin tällöin näin aiemmilta matkoiltani tuttuja kohteita ja tunsin erottavani ne nyt selvemmin, kun näin ne toistaiseksi viimeistä kertaa. Juotimme hevosia erään kylän majatalon edessä. Isäntä oli lihava mies, mutta valtavan joviaali ja lörpötteli meille kaikenlaista. Kuullessaan minne olimme matkalla hän arveli, että minä saattaisin ihastua kaupungin houkutuksiin ja totesi samaan hengenvetoon Harlylle, että tyttöä jopa minun ikäistäni pitäisi vahtia hyvin. 

Saavuimme Sacren porteille vasta hieman ennen keskiyötä. Porttivahdit nuokkuivat vartiopaikoillaan ja minusta näytti enemmän kuin varmalta, että jos joku pahalainen todella halusi sisäpuolelle ilman lupia, hänen olisi helppo sinne livahtaa. Meidän sen sijaan piti antaa sammakonnaamaiselle vartijalle pitkä selostus siitä millä asialle olimme Sacressa. Mies kehtasi vielä valittaa siitä, kuinka meidän olisi pitänyt lähteä ratsastamaan aikaisemmin, jotta portit olisivat vielä saapuessamme olleet auki. Kaikesta tästä olisi voinut päätellä, että hän joutuu avaamaan portit ihan omilla pikkukätös paroillaan ja päästämään samalla koko pahan yöllisen maailman kaupunkiin, mutta tietysti hän kopautti vain miekkansa kahvalla hevosoveen, joka avattiin muurin toiselta puolelta ja me pääsimme sisään tunnussanojen vaihdon jälkeen.

Harly johdatti meitä pitkin pimeitä katuja, joita läikitti vain sieltä täältä ikkunoista kajastava valo. Hänellä oli tiedossa majatalo, jossa voisimme nukkua ja saada hyvän aamiaisen. Tulimmekin pian Silkkihöyhenen eteen. Se oli pieni paikka eikä näyttänyt olevan erityisen täynnä. Isäntä tunnisti Harlyn ja antoi meille huoneen valitellen tilojensa vähyyttä ja siunaillen, että onneksi me saatoimme minun ikäni huomioiden vielä nukkua samassa huoneessa herättämättä moraalista paheksuntaa, sillä kahta erillistä huonetta hänellä ei olisikaan ollut tarjota. Harly vinkkasi minulle silmää ja totesi, että olin hänen tyttärensä eikä hän aikonut toki tehdä mitään löyhämoraalista sittenkään, kun oli tarpeeksi vanha. Isäntä punastui ja ohjasi meidät yllättävän vilkkaasti huoneellemme johtaviin portaisiin. Sänky oli siististi pedattu ja muutenkin mukava, sillä nukahdin heti painettuani pääni tyynylle, joskin kokopäiväisellä ratsastuksella saattoi olla siinä osansa.

                                                     -Roona- 

Elokuvissa XI: Musta torni

Moikka!

Tämä oli minulle jotenkin kaksipiippuinen elokuva. Katsoessani toisaalta pidin ja toisaalta kritisoin samoja asioita. Aluksikin tykkäsin, että leffa oli lyhyt. Nykyään kun kaikesta yritetään tehdä kahden ja puolen tunnin eepos, on puolitoistatuntinen tiivis kerronta varsin virkistävää. Olisin kyllä toivonut, että tiettyjä juttuja olisi pohjustettu ja selitetty enemmän, mutta se olisi vaatinut ehkä noin 15 minuutin lisäystä kestoon. 

   
On sanottava, etten ole lukenut yhtäkään Stephen Kingin Musta torni-kirjaa, mutta ainakin minulle jäi kokonaiskuvaksi, että elokuva oli fiksusti tiivistetty siihen nähden, ettei jatko-osa näytä ilmeiseltä. (Siis siinä mielessä, että usein elokuvat loppuvat jopa ns. kesken, kun tekeijät ovat niin varmoja jatko-osan tulosta. Toki tässäkin rakennetaan jatkoa, mutta se johtuu kai pääasiassa lähdemateriaalista, joka on kirjoitettu sarjamuotoon. Olisi kömpelöä sanoa lopuksi, että he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti eikä mitään enää tapahtunut.) Ja tietysti nyt katsomiskokemuksen jälkeen mielellään lisään ne kirjat lukulistalle.

Palatakseni mahdollisiin lisäkohtauksiin, aloitetaan kuitenkin positiivisista jutuista, joista kaksi asiaa oli ylitse muiden. Rolandin henkilökohtainen kauna Taikurin kanssa oli selitetty juuri oikeassa suhteessa leffan pituuteen, juoneen yms. nähden. Samoin olin iloinen, ettei siitä maininnasta, että ne luodit oli valettu Excaliburin metallista, ruettu heruttelemaan sen kummempia. Koko Arthur-tarusto on minusta kyllä hirveän kiva, mutta sille on paikkansa ihan omissa filmeissään. Enemmän olisi voitu pohjustaa mustaa tornia itseään sekä Taikuriin liittyviä asioita. Etenkin Taikurin voimien rajat tai rajattomuus olisi voitu säätää paremmin. (Se, että voimat eivät toimi Rolandiin ei tuonut tarpeeksi reunaehtoja.) Samoin nuo hiiri-ihmiset tulivat vähän puun takaa, niiden historiasta, siis olivatko ne joku geenihybridi vai jonkun maailman alkuperäislaji, olisi voinut sanoa jotain enemmän.

Matthew McConaughey oli hieman outo tai siis hän veti suorituksen alright, alright –asenteella (ja siis sanoi muistaakseni sen vuorosanankin jossain vaiheessa jopa), mikä ei oikein sopinut Taikurin hahmolle. Tämä ”väärä” asenne pilasi ne hyvätkin hetket, joita oli kuitenkin runsaasti. Rolandia oli minusta katsojan eduksi yksinkertaistettu sopimaan elokuvan mittoihin ja niin olisi ehkä pitänyt tehdä Taikurillekin, jolloin näyttelijällekin olisi selkeämpi suunta mihin lähteä hahmoa viemään. 

Sitten ei-vakaviin asioihin. Sain kiksit Jake Chambersin nimestä. Tiedän, että Matti Meikäläistä vastaava nimi on Jenkeissä joku muu, mutta auttamatta tuli mieleen, että King on halunnut antaa pojalle mahdollisimman tavallisen nimen. Toinen juttu oli, että kuinka nuo unia ja/ tai näkyjä näkevät tms. nuoret on aina taiteellisesti lahjakkaita. Siis Jakehan on huippuluokan taitelija, joka pitäisi hullujenhuoneen sijasta sijoittaa taidekouluun. Toisaalta tässä kukaan ei kyllä tuonut esille Jaken lahjakkuutta (yleensähän lahjakkuus tunnustetaan, kun halutaan sitoa koko juttu nätisti tarinaan), kaikki vain olivat kauhuissaan kuvien aiheista ;)

Yleisesti kuitenkin pidin leffasta ja aion katsoa sen uudestaan, kun se joskus tulee telkkarista.

8/10

                                                               -Roona- 

Ps. Ei mitään käsitystä miksi Blogger ryhmittää tekstin alun noin hölmösti. Yritin parilla muullakin tavalla, mutta lopputulos oli yhtä typerä. Joku on vissiin "päällä"....

Joella (Ragar 3)

Hei!

Tässä tarinassa Ragar ja Repin seikkailevat jälleen.

”Voitko uskoa, että minä menen huomenna naimisiin?” Repinin sormet leikkivät Ragarin paljaalla selällä. ”Ja täällä sinä silti olet irrottamasta minusta iilimatoa”, Ragar huomautti ivallisesti. ”Meneekö siihen muuten vielä kauan?” Repin kopautti häntä lapaluiden väliin. ”Ai, se irtosi jo pari minuuttia sitten. Enkö minä muistanut sanoa sinulle siitä.” Ragar puisteli kuin koira heittäen samalla Repin vaeltelevat kädet selältään. Hän kumartui poimimaan paitansa rantaruohikosta ja puki sen sutjakkaasti päälleen. Repin tuhahti selvästi tyytymättömänä hänen verhotulle selälleen, mutta Ragar oli olevinaan kuulematta sitä. ”Sinun vuorosi”, hän sanoi kääntyen Repiniin päin ja osoitti jokea. ”Aivan. Juuri kun sinä pääsit osoittamasta, että tuolla on iilimatoja. Minulle riittää mainiosti tämän illan kuuma kylpy, kiitos vain”, Repin puuskahti.

Loppukesän tuuli kierteli heitä syksyä enteilevän viileänä. Vaikka lämpö viipyi vielä ilmassa, tuulesta se oli kadonnut jo jokin aika sitten. Repin istui laakeille kiville, jotka törröttivät maasta siinä kohtaa joenvartta. ”Jos et aio mennä veteen, voimme yhtä hyvin lähteä takaisin parakeille. Sinulla lienee velvollisuuksia huomista ajatellen”, Ragar sanoi. ”Ainoa pakko on se ihana, höyryva pesu, johonka osallistumisesta sinä – jos saan sanoa melkoisen tylysti – aiemmin kieltäydyit. Muuten minulla on koko iltapäivä aikaa”, Repin totesi ja taputti polviaan. Ragar kurtisti kulmiaan eleelle ja sanoi ärsyyntyneesti: ”Onko minusta tullut sinun lemmikkikoirasi, joka tulee käskystä luokse rapsutettavaksi? Parempi sekin kai kuin lemmikkilohikäärme.” Repin loi paheksuvan katseen kumppaninsa tummentuneeseen ilmeeseen, mutta alkoi huomaattaan hieroa kyynärpäätään, kuten nykyään joka kerta, kun Ragar onnistui iskemään hänen itsevarmuuteensa pienenkin kolon. 

”Minä haluan koskea sinun hiuksiasi, mutta sinä olet niin pahuksen pitkä, että se on helpompaa, jos pääsi sattuu lepämään sylissäni”, Repin tiuskaisi. Ragaria nauratti. He olivat saman pituisia, eroa oli ehkä pari tuumaa hänen hyväkseen. ”Surkeaa valitusta. Etkö muista, kun tappelimme kerran ja sinä heitit minut hiuksista kentän pintaan? Ja jos sinä olet unohtanut, niin voin vakuuttaa, että kaikki mukana olleet muistavat kyllä.” Repin pani kätensä puuskaan ja pälyili vihaisena joen pintaa. ”En minä ole sitä unohtanut ja toistan sen kohta, mikäli et ala käyttäytymään asiallisemmin.” Ragar murahti tyytymättömästi, mutta asettui makuulle niin, että hänen päänsä tosiaan oli tämän polvien päällä. Sormet laskeutuivat kiertämään hänen suoraa tukkaansa. Kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään ja ajatukset rauhoittuivat omiin uomiinsa.

”Eikö Somaa kiinnosta missä sinä olet?”, Ragar kysyi sitten. ”Hän olettaa, että valmistaudun huomiseen ja sitähän minä teen. Isä antoi minulle iltapäivän parakeilla, jotta saisin hyvästellä toverini. Hän odottaa minua kotiin ainakin hieman juopuneena, joten olisi varmaan hyvä, että palattuamme nostaisimme muutaman maljan.” Repin hieroi hänen päätään ja puhui samalla. Ragar päästi äänen, jossa sekoittuivat tyytyväinen huokaus ja olkiakohauttava tuhahdus. ”Isäsi toivoo, että palaat kunnon tuiskeessa, sillä se on hyvä merkki toisin kuin se, että saavut takaisin selvin päin.” Repin huokasi tympääntyneesti ja työnsi ajatuksissaan sormensa niin syvälle Ragarin hiuspehkoon, että sai tämän kirahtamaan, kun kynnet pureutuivat päänahkaan. 

”Au! Varsinainen helläkäsi. Minä en ole kukaan antamaan neuvoja, mutta suosittelen, ettet kokeile tuota hääyönä”, Ragar puuskahti haroen tukkaansa kädellään mahdollisia vammoja etsien. Repin nappasi kiinni hänen sormistaan ja limitti omansa niiden väliin.  ”Ei minulla Soman kanssa tule olemaan mitään vaikeuksia. Sinä sen sijaan saat raajani ja mieleni vaeltelemaan täysin eri teillä, jolloin voi sattua vahinkoja.” Ragar katsoi ylös vain huomatakseen tuijottavan katseen ja vinon hymyn. Repin oli siirtynyt rummuttamaan rystysillään veljellisesti hänen hartioitaan. He katselivat toisiaan hämillisen pitkän hetken ja sitten Ragar nousi venytellen seisomaan. ”Ajattelin antaa sinulle häälahjan etukäteen, kun en ole huomenna mukana varsinaisissa juhlissa. Sitä paitsi tuntuu järkevämmältä tehdä tämä, kun sinä olet vielä poikamies”, hän sanoi ja harppoi jonkun askeleen päähän. 

Lohikäärme murahteli muutaman kerran edelleen kivellä istuvalle Repinille ja katosi sitten itse muodostamaansa spiraaliin. Omaan hahmoonsa palannut Ragar asteli takaisin toverinsa luo ja halasi tätä lujasti. Repin hymyili ja työnsi hänet leikillisesti pois pienen ajan kuluttua ja he lähtivät yksissä tuumin kohti parakkeja ja maljoja, jotka oli luvattu nostaa.

                                                      -Roona-