Mietteitä kirjasta XXXIV: Pieni kirjapuoti Pariisissa, Myrskylintu ja Mifongin kätkemä

Moikka!

Kirjamietteet venyvät kolmen kirjan pituisiksi ainakin alkuvuoden ajaksi. Katsotaan, jos näin ottaisin omaa lukemistahtiani hieman kiinni.

Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa kertoo kirjakauppias Jean Perdusta, joka osaa löytää jokaiselle asiakkaalleen juuri tämän mielialaan sopivan kirjan. Hänen ”kaunokirjallisuusapteekistaan”, pienestä Seinellä kelluvasta proomusta, saa kirjoja kaikkiin vaivohin. Perdun oma sydän on särkynyt kauan sitten, ja entisen rakastetun Manonin lähettämä kirje on edelleen avaamatta. Eräänä päivänä Perdu vihdoin lukee kirjeen, ja se muuttaa kaiken. Perdu irrottaa laivansa kotilaiturista ja lähtee proomullaan unohtumattomalle jokiseikkailulle kohti menneisyytta ja Provencen sydäntä – ja kohti elämää. Hän seurassaan purjehtii Max Jordan, esikoisteoksellaan maailmansuosioon ponkaissut nuori kirjailija, jota painaa tyhjän sivun kammo.

Tämä oli valloittava, sympaattinen ja ihana kirja. Yksi kirjan tärkeimmistä henkilöistä ihmisten lisäksi ovat Ranskan jokimaisemat kanavineen ja sulkuineen. Voimakkaat tuoksut ja luonnonäänet täyttävät aistimukset kaupungin yksitoikkoisuuden jälkeen. Lukijakin saa otteen täyteläisistä hajuista ja Provencen maalaiselämän vapaudesta. Ja se kaunokirjallisuusapteekki – voitte uskoa, että minä oli ihastunut pelkkään ajatukseen. Perdu suoltaa viisauksia asiakkailleen liukuhihnalta, mutta on äärimmäisen epätäydellinen, eihän hän ole uskaltanut avata Manonin kirjettä vuosikymmeniin. Ja Max-parka, joka selvästi halusi vain kirjoittaa romaanin, mutta kirjoittikin ohessa bestsellerin. Julkisuus on pirulllinen rakastaja. Lisäksi tapaamme tukun loistavia sivuhahmoja. Suosittelen kirjaa lämpimästi seuraaville lukijoille.

Myrskylintu aloittaa Keisarin ja Valloittajan kirjoittaja Conn Igguldenin uuden Ruusujen sota –sarjan. Englannin arvostettu hallitsija, ”Englannin Leijona”, sotasankari Henrik V on kuollut. Vuonna 1437 uudeksi kuninkaaksi kruunataan hänen hauras ja sairaalloinen poikansa Henrik VI. Uusi kuningas ei ole isänsä veroinen, vaan heikko ja altis manipuloinnille. Kuningaskuntaa johtavatkin hänen lähimmät neuvonantajansa, vakoojamestari Derry Brewer ja Suffolkin herttua William de la Pole. Myrskypilvet alkavat kerääntyä Englannin ylle, ja näyttä siltä, että Henrik tukijoineen on viemässä valtakuntaa kohti tuhoa. Moni uskoo, että maa tarvitsisi selvitäkseen vahvan kuninkaan. Yksi heistä on kruunua havitteleva Yorkin herttua Rikhard.

Ruusujen sodan aloitus ei lämmittänyt mieltäni aivan yhtä paljon kuin Keisari ja Valloittaja. Ongelmana on edellä mainittuihin verrattuna yksittäisen päähenkilön puute. Caesar ja Tsingis pitävät omia sarjojaan otteessaan vielä kuolemiensa jälkeenkin (sarjat ovat viisiosaisia; Caesar murhataan nelosessa ja Tsingis kuolee kolmannessa osassa). Iggulden aikonee kuitenkin seurata kuningatar Margaretan ja hänen vielä syntymättömän lapsensa, tulevan Henrik VII:n, matkaa. Iggulden on toki säilyttänyt erinomaisen tyylinsä ja taitavan tarinan kerrontansa. Toivon kuitenkin Ruusujen sotaankin lisää henkilökeskeisyyttä, jotta kaikki eivät jää pelkästään oman elämänsä statisteiksi. Vakoojamestari Brewer selvisi ainakin seuraavaan kirjaan saakka, mutta hän on ärsyttävä enkä siis erityisesti pidä hänestä. William de la Pole oli enemmän makuuni, harmi, että hän kuoli.

Mifongin kätkemä on neljäs osa J. S. Meresmaan Minfonki-sarjaa. Merontesissa kuohuu. Nuori kuningas Ciaran joutuu pakenemaan henkensä kaupalla vallananastajan vainoa. Pakomatkassa Ciarania auttaa harvojen ja valittujen hovin edustajien lisäksi hänen äitinsä Ardis, joka on omien kiperien ratkaisujen edessä. Ardisin tytär, mifongin mahdin siunaama Fewrynn, vie itsensä äärirajoille kajotessaan niin mielensä kuin mahtinsa varjopuoleen. Jokaisella teolla on seurauksensa, ja Fewrynn saattaa alulle jotakin, joka saa koko Merontesin kauhun valtaan. Ardisin ja hänen lastensa lisäksi vauhdikkaaseen tarinaan punoutuu Merontesin vallannut kuningas, muistinsa kadottanut salaperäinen Joentuoma, sekä tietenkin Dante Rondestani.

Mitähän tästä sanoisi. Pidin ainakin nelosesta kolmososaa enemmän. Salaperäisen Joentuoman henkilöllisyys on salaista tasan takakansitekstissä, se paljastetaan käytännössä kirjan ensisivuilla. Olin hyvin tyytyväinen, etteivät ”teini”rakastavaiset Ardis ja Dante olleet yhdessä juuri lainkaan. Erikseen he ovat hyvin siedettäviä hahmoja, mutta yhdessä he tuovat toisistaan esiin jos eivät pahimpia niin ainakin ärsyttävimmät puolet. Fewrynn ja Ciaran toisaalta ovat kasvaneet kiinnostaviksi aikuisiksi ja heidän kauttaan pohditaan monia raskaitakin teemoja. Sisarusten väliseen pinnan alla kipeään suhteeseen saisi pureutua enemmänkin. Danten sisar Linn on kehittänyt varjon vankina ollessaan taidon nähdä kuoleman puolelle. Saa nähdä mihin Meresmaa aikoo tätä taitoa vielä jäljellä olevissa osissa käyttää.

                                                           -Roona-