Mietteitä kirjasta LXXI: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus sekä Matka maailman ääriin

 Heippa!

Tallinna vuonna 1419. Kolme ihmistä on nähnyt Ratakaivonkadulla aaveen – ja heidät on pian sen jälkeen löydetty surmattuina. Samalla kadulla sijaitsevassa pahamaineisessa Unterrainerin talossa kerrotaan vuosikymmeniä sitten tapahtuneen hirveyksiä, joiden uhrien uskotaan kummittelevan surmapaikallaan. Kun talon edestä löytyy tuntemattoman kulkurin silvottu ruumis, alkaa apteekkari Melchior selvittää, mitä talossa oikein on tapahtunut ja miksi näyttää siltä kuin menneisyyden haamut haluaisivat kostaa kärsimyksensä eläville ihmisille. Totuus on kirjaimellisesti kaivettava esiin ennen kuin Rataskaivonkadun kummituksen arvoitus on ratkaistu. Rataskaivonkadun kummitus on toinen osa Indrek Harglan keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvassa Apteekkari Melchior -sarjassa.

Tämän kirjan rikos oli todella kiinnostava! Tarina oli monipolvinen ja kiertyi monien ihmisten ympärille. Ainoa mistä en Harglan tyylissä tykkää on se, että suurin osa tiedoista kerrotaan lukijalle toisen käden (eli lähinnä Mechiorin suun) kautta. Olen enemmän suorien kuulostelujen ystävä esimerkiksi se, kun Melchior jutteli munkkien Hinricuksen ja Ludovicuksen kanssa, vaikka hekin kertoivat vanhoja asioita. Myös suora toiminnan kuvaus siinä, kun Melchior ja oikeusvouti Dorn lähtivät de Wreden perään metsään, oli minusta hyvä. Yleensä dekkarien tarinat tapahtuvat hyvin lähellä toisiaan, mutta nyt tämän ja edellisen kirjan välillä oli kymmenen vuotta, mikä tuntui raikkaalta. Minusta oli kiva, ettei Melchiorin lasten syntymään puututtu sen enempää vaan he olivat tässä jo luonnostaan viisivuotiaita taaperoita. Pidin kaupungin elämän kuvailusta yleisine saunoineen.

Joelin 15-vuotispäivä lähestyy ja koulun päättyminen jännittää. Tulevaisuus on hämärän peitossa, sillä Samuel-isä välttelee päätöstä yhteisestä merille lähdöstä. Yllättävä kirje ohjaa Joelin unelmien löytöretkelle, etsimään kauan kateissa ollutta Jenny-äitiä. Joel saa kokea sekä löytämisen iloa että menettämisen tuskaa. Joelin kasvutarina huipentuu kirjasarjan neljännessä, itsenäisessä päätösosassa. Palkituissa teoksissaan Henning Mankell kuvaa myötäeläen ja runollisen kauniisti 1950-luvun ruotsalaiskylässä asuvan Joelin matkaa lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Kirjasarja on lukemisseikkailu, jonka ei soisi päättyvän ja joka kiehtoo kaikenikäisiä.

Minä itken täällä. Ihana Joel ja ihana lopetus tälle sarjalle! Pitkään meni ennen kuin luin tämän viimeisen osan, mutta kannatti odottaa. Joel on niin varhaiskypsä pohtiessaan, että tiettyjen asioiden ajatteleminen on lapsellista, mutta että hänellä on oikeus ajatella niitä kuitenkin eikä muiden mielipiteistä tarvitse välittää, varsinkaan, jos muut ei niitä ajatuksia kuule. Mankell kirjoittaa kivan filosofisesta ja ajattomasti, että helposti unohtaa, että tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun lopulle. Pikkukylän meininki on ihan samanlaista kuin meillä oli 1990-luvulla (no, meillä ei ollut rahasta puutetta). Joel löysi äitinsä ja isänkin juonikaarelle saatiin lopetus. Hän pääsi myös merimieheksi, mitä oli aina halunnut. Ja oikeastaan kirjan lopussa hänen seikkailunsa aikuisena vasta alkoivatkin.

-Roona-