Marraskuu

 Moikka!

Marras on jo ehtinyt mökkimme taakse

Halla on purrut kivijalan koloihin

Maa on aamuisin kuurassa

eikä sula enää joka päivää

Väsynyt aurinko nousee

 

Marras on jo ehtinyt katujen varsille

nopeasti satanut lumi on sulanut loskaksi

jalka pujahtaa pehmeään villasukkaan

ja vilahtaa kumppariin

Onneksi lapset riemuitsevat

 

Marras on jo ehtinyt lähimetsän purolle

virtaus rikkoo riitteen vielä

kaikkein lämpimimpinä hetkinä

Pudonneet lehdet rasahtelevat

miettiväisten askelten alla

 

Marras on jo ehtinyt mieleeni mun

yhä aikeisemmin pimeää

yhä enemmän harmaata

Menisinkö nukkumaan talveksi

vai selviäisinkö kirkasvalolampun voimalla?

 

Marras on jo ehtinyt loppunsa

ja ovelle kolkuttavat virmat pakkaset

ja suuret kinokset

Minne menet marraskuu,

rakkaani ja viholliseni?

-Roona-

Pyrstö, jalat, luoto ja viidakko

Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Loki tuijotti sinistä taivasta ja antoi pyrstönsä pärskytellä vettä tahdottomasti. Luoto oli juuri sopivankokoinen hänelle ja Tonylle, joka innokkaasti tarkkaili läheistä palmusaarta. Mitä tämä odotti näkevänsä asumattomalla rannalla, jossa kävi silloin tällöin tutkimusveneellä pulleita miehiä ja rasvatukkaisia nuorukaisia, sitä hän ei käsittänyt. Tony oli hänen kolmas serkkunsa tai jotakin sellaista ja heidän oletettiin tulevan toimeen keskenään erityisen hyvin… no, koska he kumpikin pitivät pojista. Ikävä kyllä se oli lähes ainoa asia, joka heitä yhdisti ja sitä paitsi Tony tykkäsi tytöistäkin, kun sille päälle sattui. Pääosin he nälvivät toisiaan mitä kekseliäimmillä herjoilla. Voitti se toki yksinäisyyden, jota Loki aika ajoin tunsi muun merenväen vältellessä häntä. Olikin pitänyt mennä syntymään merennoidan lapseksi. 

”Oletko hereillä, leväletti?” Tony suhahti tökäten häntä kipeästi olkaan. 

Loki tuhahti ja läpsäisi vettä tämän päälle. ”Nyt ainakin olen, simpukka-aivo. Mitä asiaa?” 

Tony osoitti saarta ja toden totta rantaan oli ilmestynyt siisti pikkualus, josta oli juuri nousemassa maihin kaksi ihmistä. ”Hän toi kaverinsakin!” tämä höpötti täynnä tarmoa. 

Loki päätti olla ilonpilaaja. ”Mitä väliä?” 

Tony hymyili hänelle pahojaan tekevän lapsen hymyä. ”Sitä väliä, ettei sinun tarvitse ruikutta yksinäsi, kun minä karkaan tuon laihemman kanssa kasvillisuuden siimekseen.” 

Vai sellaista turjanvonkale oli suunnitellut raahatessaan Lokin tänne. ”Ajattelitkos hurmata kultapojusi hoippumalla ympäriinsä kiiltävällä pyrstölläsi?” Nyt oli Lokin vuoro saada merivesikaste. 

”Sinä tietysti taiot meille jalat”, Tony kuittasi itsevarmasti. 

Loki irvisti rumasti. Tony tiesi kyllä kaikki säännöt ja vaati silti häneltä tällaista. ”Minä joudun loppuelämäkseni kotiarestiin, jos teen edes sinulle jalat, itsestäni puhumattakaan. Ja siitä tulee kaksinkertainen, kun selviää, että syynä oli vain halusi päästä heiluttelemaan puskaa jonkun ihmisenpuolikkaan kanssa!” 

Tonyn silmiin häivähti loukkaantuneisuutta, jota Loki ei ollut niissä koskaan aiemmin nähnyt. ”Hänen nimensä on Steve. Enkä minä ole hänen perässään vain sen takia.” 

Loki nielaisi, sekoitti vettä pyrstöllään ja huokaisi pari kertaa oikein syvään. Ei Tony voinut niin tyhmä olla. ”Et kai sinä vain ole ihastunut tähän Steveen?” 

Tony tihrusti kohti rantaa ja vastasi heilutukseen, jonka siellä olijat lähettivät heidät huomattuaan. ”Entä jos olenkin?” hän kysyi uhmakkaasti. 

Loki ei ehtinyt vastata, kun Tony jo karkasi kipakasti uimaan matalampiin vesiin. Hän lähti perään, vaikka siitä seuraisi vain lokinpaskaa niskaan. Toinen nuorukaisista tuli heitä vastaan niin, että vesi ulottui rintaa myöten. 

”Hei Tony”, tämä tervehti ujosti hymyillen. ”Esitteletkö ystäväsi minulle?” 

Kohteliasta, mutta Lokilta ei suinkaan ollut jäänyt huomaamatta miten hellän hipaisun Tonyn käsivarsi oli saanut heti ensi alkuun. 

”Tämä merimörökölli on Loki”, Tony esitteli virnuillen koko naamallaan. ”Ja tämä on Steve, meribiologian opiskelija Santa Barbaran yliopistosta. Ja rannalla meitä odottaa…” 

”Thor. Hän pelaa jalkapalloa”, Steve täydensi hieman ontuvasti. 

Hänen kasvonsa loistivat nyt punastuksesta ja Loki joutui heittämään pois toivonsa siitä, että ihastuksen tunteet olisivat yksipuolisia. 

Tony otti miehen käden omaansa. ”Kuule”, hän sanoi dramaattisesti. ”Meillä on sellainen ongelma, että Loki ei halua tehdä meille jalkoja, koska joutuu siitä muka arestiin!” 

Loki pyöräytti silmiään. 

Steven ilme valahti hieman alaspäin. ”En min… siis me emme halua aiheuttaa teille vaikeuksia. Voimmehan me olla täälläkin, meri on lämmin kelluskella tähän aikaan vuodesta.” 

Lokin oli myönnettävä, vaikkei Steve ollutkaan hänen tyyppiään, että nuorukainen oli kaikin puolin suloinen. Ja hänen sydämensä, ikävä kyllä, oli heikko. ”No, selvä sitten. Minä teen Tonylle jalat, sen kolmannenkin, jota varmaan tarvitsette. Mutta palloileva ystäväsi saa kauhoa luokseni noille kiville”, hän räyskähti osoittaen läheistä louhikkoa. ”Osaa kai hän uida?” 

Steve oli tummanpunainen ja Tonykin katsoi häntä tästä kuulet vielä -ilmeellä. Tuleva meribiologi onnistui kuitenkin nyökkäämään. Loki lausui loitsun ja samalla hetkellä Tonyn linjakas pyrstö alkoi muuntua ja jakaantua kahdeksi jalaksi. Hän ei piruuttainkaan tehnyt Tonylle housuja. Eikö serkku aikonut kuitenkin heittää ne pois? Tony näytti joka tapauksessa varsin tyytyväiseltä taian valmistuttua ja Loki kuuli Steven kuiskaavan tälle, että tämä saisi pyyhkeen lainaksi. Hän jätti pariskunnan omiin liemiinsä ja selviämään omine nokkineen rantaan. Itse hän kroolasi ja sukelteli pikku luodolle. Hän heittäytyi selälleen, pyrstö vedessä, nauttiakseen auringon hellivistä säteistä. Kului jonkin aikaa ja Loki tunsi meren väreilystä, että joku ui kiville ja kiskoi itsensä hänen viereensä istumaan. 

”Kyyhkyläiset sanoivat, että sinä olet Loki”, kuului möreähkö ääni. 

Loki ei voinut estää pientä virneenpoikasta kohoamasta huulilleen. Thorkin taisi olla hieman hapan ystävälleen. Hän raotti toista silmäänsä hitusen nähdäkseen, millaisen toverin oli saanut. Hän erotti pelkkää pisaroista kosteaa tiukkaa lihasta. 

”Kusessa minä olen. Sinä kuulemma pelaat jalkapalloa?” Hän oli avannut silmänsä kokonaan. 

Thor kohautti leveitä harteitaan. ”Sitä pääasiassa. Opiskelen myös. Tapasimme Steven kanssa koulun kerhossa.” 

Merituulen pentu kutitteli heidän ihojaan. Loki alkoi mieltyä seuralaiseensa. Ainakaan tämä ei hölöttänyt liikoja. ”Jännää. Luulisi, että ette harrasta samoja asioita.” 

Thor asettui makaamaan hänen viereensä pitäen kuitenkin kohteliaan välimatkan. ”Oikeastaan siinä on kyse vertaistuesta. Saa tavata koulun muita LGBTQ-opiskelijoita.” 

”Siis ketä?” Loki ei ollut koskaan aiemmin kuullut moista kirjainhirviötä. 

Thor loi häneen pehmeän katseen. ”Tiedäthän, niitä, jotka eivät tykkää vain vastakkaisesta sukupuolesta.” 

Loki ei ihan tiennyt, mutta kykeni arvaamaan. ”Eli sellaisia kuin sinä ja minä, Tony ja Steve?” 

Thor hymyili hänelle ja puhuri liikutteli tämän pitkiä hiussuortuvia. ”Jep.” 

Vaikka Lokin mielestä merenväki oli paras kaikessa, niin tässä asiassa ihmiset sentään olivat himpun verran edellä. Väki lisääntyi huonosti, joten jokaisen odotettiin kantavan kortensa kekoon yrittämällä saattaa maailmaan pikkupyrstöläisiä. Ja se onnistui vain miehiltä ja naisilta. Muita suhteita siedettiin niin pitkään kuin ne eivät uhanneet tulevia avioliittoja. 

”Sinä olet ihan kotiloonmenevä tyyppi”, hän totesi kumppanilleen. 

”Niin sinäkin”, Thor naurahti. ”Mitä luulet joko he ovat ehtineet ottaa yhden kierroksen?” 

Loki muikisti suutaan kääntyen Thoriin päin. ”Tonyn tuntien, kyllä.” 

Thor siristeli kohti taivaalla lipuvia poutapilviä. ”En uskonut, kun Steve kertoi, että tapaisimme merenneitoja. Onhan tietysti tieteellisesti todistettu, että teitä on olemassa, mutta…” 

Loki pärskäytti reilun ryöpyn suolaista vettä tämän päälle. ”Vai olemme me ihan tieteellisiä faktoja. Tiedoksi vaan, että merenväki on korrektimpi ilmaus. Meitä kun on myös miehiä.” 

Thor puisteli itseään ja lennätti kosteushelmiä ympäriinsä. ”Anteeksi kovasti. En tarkoittanut pahalla, vaikka minua henkilökohtaisesti voisi kiinnostaa tutkia vähän lähemmin.” 

Loki kuuli äänessä vihjauksen. ”En aio antaa samaa kuin Tony, tehdään se nyt selväksi”, hän pyhähti hieman tylysti. 

Thor loi häneen suloisen katseen. ”Äh, en minä sitäkään… jos saan ottaa sinua kädestä kiinni?” 

Mies oli kääntynyt selälleen ja ojentanut suuren kouransa. Loki ojensi omat sirot sormensa vastaan ja tämä tarttui niihin. 

”Onpa ihosi pehmeä”, Thor sanoi hetken kuluttua uneksuvasti. 

Loki tunsi jostain syystä olevansa sanaton, mutta puristi toisen kämmentä vastaukseksi. He makasivat hyvän aikaa katsellen ylhäällä kiiluvaa sineä ja kosketellen välillä toistensa käsien muotoja ja kaaria. 

”He sanoivat, ettet tehnyt itsellesi jalkoja, koska joutuisit pulaan?” Perässä killuva kysymysmerkki sai Lokin heräämään mietteistään. Thor tuijotti edelleen ylös. 

”Hah, äiti ja yhteisömme johtaja ovat taatusti minulle vihaisia. Joudun varmaan lukkojen taakse omaan huoneeseeni. Jalkojen taikominen huvin vuoksi on kiellettyä. Sitä paitsi minä olen vasta merennoitaoppilas enkä saisi edes yrittää jalkataikaa, vaikka se olisi tarpeellistakin ja vaikka osaankin sen.” 

Thorin sormet kiertyivät tiiviimmin hänen omiensa ympärille. ”Toivottavasti et joudu maksamaa Tonyn ajatuksesta. Tai siitä, että me…” 

Tämä löyhensi äkkiä otettaan sanojen vakuudeksi. Lokista oli lämmittävää, että joku oli noin huolissaan hänestä, vaikka he eivät edes tunteneet kunnolla. ”Ihmisiin ei saisi sekaantua… mutta, äh, kaikilla on omat seikkailunsa”, hän kuiskasi virnistäen. 

Thor hymyili hänelle takaisin. He viettivät hauskan iltapäivän jutellen niitä näitä ja katsellen nyt rannan suuntaan, josta joitakin tunteja myöhemmin äkkäsivät Tonyn ja Steven. 

”Minun pitää kai mennä”, Thor sanoi selvästi harmissaan, kun Tony lähti uimaan kiveä kohti. 

Toiset miehet olivat ilmeisesti hyvästelleet piilossa, sillä he vaihtoivat rannalla vain nopean suudelman. 

”Nähdäänkö vielä joskus? Jos se ei aiheuta liikaa vahinkoa sinulle?” 

Loki hipaisi tämän poskea nopeasti nenällään. ”Tule uudestaan käymään saarella. Silloin on ihan mahdollista, että näet minut”, hän livautti. 

Thor liukui veteen. Kohta Loki sai seurakseen Tonyn. 

”Taisi sinullakin olla mukava päivä”, tämä virkkoi maireasti. 

Loki mulkaisi Tonya murhaavasti. ”Ei sanaakaan siitä, onko selvä? Tai muuten saat minun puolestani pysytellä loppuelämäsi jalallisena.” 

Kumma kyllä Tony uskoi häntä eikä puhunut mitään heidän sukeltaessa jälleen pyrstöllisinä aaltoihin kotia kohti.

-Roona-

Yksityisyydestä ja julkisuudesta

Heippa!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Metron vaunu oli puolillaan ihmisiä. Tuntui oudolta olla siellä siviilit päällä. Juuri kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota. Newyorkilaiset olivat tottuneet Avegereihin keskuudessaan. Silti Steveä kuumotti. Tony oli jo asemalla näyttänyt saaneen jonkin idean ja pohti sitä nyt kuumeisesti aivan muissa maailmoissa. Samalla hän silitteli hajamielisesti Steven polvella olevan käden rystysiä. Olihan Tony tietenkin yksityisesti ollut hänen poikaystävänsä jo vähän aikaa, mutta mahtoikohan maailma olla valmis siihen, että Iron Man ja Captain America jakoivat hellyydenosoituksia julkisesti. Taivas ei kuitenkaan pudonnut niskaan. Vaunu tuoksui edelleen tunkkaiselle, ihmiset tuijottivat kännyköitään ja Tony ilmoitti täysin yllättäen, että tässähän he jäisivät jo pois. Käsi kädessä.

 ----------------------------------------

Metsässä oli rauhallista. Tony ei voinut kutsua itseään ulkoilmaihmiseksi hyvällä tahdolla, mutta mitäpä sitä ei rakkaansa vuoksi tekisi. Steve näytti nauttivan täysin siemauksin. Varhainen kesä oli parhaimmillaan, puut olivat vehreitä ja kukat kukkivat. Heidän suhteensa julkistaminen oli imenyt Stevestä mehut. Tony nyt jaksoi vastailla toimittajien toistuviin, tyhjänpäiväisiin kysymyksiin nenäkkäästi, mutta toinen koki olonsa tukalaksi. Täällä oksien varjossa mies vaikutti onnelliselta. Puita ei kiinnosta paskan vertaa kumpi meistä on alla ja kumpi päällä, Tony ajatteli. Steve palasi hänen luokseen kädessään lehvä, jonka tämä pujotti ujosti hänen korvansa taakse. Tony antautui suutelemaan poikaystäväänsä pitkään ja hellästi. Luonnon helmassa olemisessa oli puolensa: yksityisyys.

-Roona-

Kylmä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Kylmä. Hänellä oli niin hirvittävän kylmä. Keho värisi kauttaaltaan. Lokin oli vaikea avata silmiään. Hän kiskoi vaistomaisesti päällään olevaa täkkiä tiukemmin peitokseen, mutta se ei auttanut yhtään. Sairauden uuvuttamat silmät erottivat tutun katon. Hän oli Asgardissa omassa huoneessaan ja tuijotti katosvuoteensa kantta. Lokin nähdessä viimeksi hän oli ollut… muualla. Häpäistynä ja yhtä yksin kuin nytkin. Kukaan ei ollut edes viitsinyt vetää verhoja kunnolla ikkunoiden eteen, vaan niiden raoista pujahteli yön valoa, joka sitten loi varjoja huoneen seinille ja lattioille. Valtava puistatus kävi Lokin läpi. Lämpöä… hän tarvitsi lämpöä, jota kukaan ei ollut hänelle suomassa. Kuume pyrki viemään häntä horrokseen, mutta jokin osa hänen aivoissaan muisti vaatekaapin nurkkaan mytyksi viskatun Thorin viitan. Se toisi hänelle tarvittavaa lämpöä. Loki nousi sängystä hitaasti, hoiperteli kaapille lähes tiedottomasti ja löydettyään punaisen vaatteen kiersi sen hatarasti ympärilleen. Jalat jaksoivat kuitenkin kantaa enää lähimpään nurkkaan, johon hän käpertyi pieneen sykkyrään ja vaipui houreiseen uneen.

Thor astui huoneeseen hiljaa, sillä hän ei halunnut herättää mahdollisesti nukkuvaa veljeään. Hän itse oli löytänyt Lokin nimettömästä maailmasta heikkona ja hauraana, hädin tuskin enää elämässä kiinni. Hän oli vahtinut, että veli toimitettiin vuoteeseen ja että parantajat tulivat hoitamaan tätä, mutta sitten hänet oli vedetty antamaan raporttia kaikesta tapahtuneesta ja siihen oli vierähtänyt aikamoinen tovi. Nyt vasta hän oli voinut palata katsomaan, että Lokilla oli kaikki hyvin. Thor hipsi sängyn viereen kokeakseen elämänsä järkytyksen, sillä se oli tyhjä. Hänen katseensa alkoi hätäisesti pälyillä ympäri huonetta. Hämärässä kuun valossa oli vaikea havaita mitään. Mikseivät he jättäneet hänelle kynttilää palamaan? Thor ajatteli vihaisesti. Silloin silmät yhyttivät yhdessä nurkassa olevan möykyn, joka ei ihan varmasti ollut ollut siinä aiemmin. Hän otti pari askelta lähemmäksi ja erotti jo Lokin hikiset kasvot ja vartalon, joka tärisi kuin horkassa. 

Thor kävi kiireesti polvilleen ja veti veljen syliinsä. ”Mitä sinä höpsö täällä teet? Autetaan sinut takaisin sänkyyn”, hän supatti hellästi. 

Loki ei vastannut, hänen sormensa näyttivät vain kiristyvän tiukemmin kankaaseen, johon hän oli sotkeutunut. Minun viittani, Thor ajatteli tunnustellessaan nyt vaatekappaletta paremmin. Huoneen hiljaisuuden rikkoi rohiseva ääni, josta sai tuskin selvää. 

”Kukaan ei rakasta minua. Miten enää voisikaan.” 

Loki ei vaikuttanut olevan tietoinen Thorin läsnäolosta. 

”Minä rakastan sinua, pikkuveli, enemmän kuin tiedätkään”, Thor kuiskasi silmät kyynelissä vetäen Lokin voimakkaammin itseään vasten. 

Se havahdutti Lokia vähäsen. ”Lämmintä… minun oli niin kylmä”, tämä sanoi painaen päätään Thorin rinnalle. 

Thor silitti elottomiksi haituneita mustia hiuksia. ”Ole vain siinä. Minulla riittää kyllä kuumaa verta jaettavaksi.” 

Hetken aikaa hän kuuli vain Lokin hengityksen ja luuli jo tämän nukahtaneen erottaessaan jälleen puhetta: ”Minun… minun olisi pitänyt sanoa… kertoa hänelle… että… että rakastan…” 

Lopusta ei saanut enää selvää. Thor suukotti veljensä otsaa. 

”Saat varmasti vielä tilaisuuden kertoa hänelle rakastavasi. Se henkilö tulee olemaan hyvin onnellinen.” 

Loki huokasi kuin helpotuksesta ja upotti suunsa hänen soliskuoppaansa. Thor voimisti otettaan. Vaikka Lokin sairaus sattui häneen sydänjuuria myöten, hänen mieleensä nousi kaunis muisto lapsuudesta. Silloinkin pikkuveljeä oli paleltanut ja tämä oli kääriytynyt Thorin liian isoon villapaitaan ja vaatinut päästä hänen viereensä nukkumaan. Sellaista suloista pakettia oli ollut ihanaa pitää kainalossaan ja Thorkin oli saanut silloin paremmin unta. Suloinen Loki oli vieläkin kaikista konnuuksistaan huolimatta. Thor huomasi, että tärinä oli laantunut. Hän voisi varmaan kantaa veljen sängylle, jossa olisi mukavampaa. Kohta hän laskikin Lokin varoen lakanoille. Viitta oli yhä mukana, sitä Thor ei olisi hennonut irrottaa mistään hinnasta. Hän peitteli toisen tarkkaan. 

”Onhan sinulla nyt hyvä olla?” hän kysyi sitten hiljaa ja tarttui peiton päälle jättämäänsä käteen. 

Silloin Loki haukotteli äärimmäisen kevyesti ja avasi silmiään hieman. ”Thor, voi, Thor.” Hauras henkäys. ”Haamuja on kaikkialla. Voisitko… voisitko sinä karkottaa ne kuten silloin kerran möröt minun sänkyni alta?” 

Thor sipaisi veljensä otsaa. Se oli edelleen kylmänhikinen ja samaan aikaan tulikuuma. Siksi tämä varmaan sekoitti lapsuuden tähän hetkeen. 

”Tietysti minä voin”, hän sanoi tyynnyttävän vakuuttavasti. ”Eivät ne uskalla tulla, kun minä olen tässä. Ne pelkäävät isoveljiä.” 

Lokin silmiin syttyi epätoivoinen kiilto. ”Ne ovat pääni sisällä. Mi-minä pelkään kauheasti.” Ääni sortui. ”O-ole niin… ole ni-niin kiltti… ja o-ota minut syliin.” 

Thor toteutti toiveen hetkeäkään epäröimättä. Hän viskasi kenkänsä jalastaan, ujuttautui peiton alle ja kiemursi itsensä Lokin ympärille. 

”Joko haamut säikähtivät vai sanonko niille vielä pari valittua sanaa?” hän suhisi mustiin hiuksiin. 

Veli ynähti häntä vasten. ”Anna minulle anteeksi.” 

Thor silitteli linnunluista selkää ja mumisi samalla, ettei ollut mitään anteeksi annettavaa ja että huomenna hän vahtisi itse, että parantajat huolehtisivat Lokista kunnolla. 

”On… ra-rakas isoveli. Mi-minä rikoin meidän väl… välimme, koska… minun ajatukseni… olivat… olivat saastaisia. Ja nyt minä kuolen.” 

Soperrus tuntui Thorin paidan läpi iholle saakka. Hän hamusi Lokin korvaa huulillaan. ”Et kuole ainakaan minun vahtivuorollani. Enkä minä ole ollut enää pitkään aikaan pahoillani niistä kerroista, kun koitit murhata minut.” 

Sitä kai Loki tarkoitti saastaisilla ajatuksilla. Sillä jos tämä tarkoitti… toista ääripäätä niin oli hänelläkin ollut vaikka millaisia ajatuksia siinä vaiheessa, kun pikkuveljestä oli kasvanut komea nuori mies. Ja oli vieläkin. 

”Minä rakastin… rakastan sinua. Ei… ei niin kuin veljen… kuuluu… vaan kuten rakastetun. Anna anteeksi, isoveli.” Lokin mutina oli käheää ja matalaa ja kuuloalueen rajoilla. 

Thorin sydämeen tulvahti kivun sekaan lämpöä. ”Minä tunnen samoin sinua kohtaan, temppumaakari. Jos sinä kuolet, suru vie minutkin. Sovitaanko siis, että sinä lupaat parantua ja minä annan anteeksi? Ja sitten kun olet taas voimissasi, minä suutelen sinua niin kuin olen aina halunnut.” 

Lokin keho rentoutui hänen käsivarsillaan. Kasvot painuivat lähemmäs ihoa, sormet tarttuivat paitaan, päästivät viimeinkin irti viitasta. ”Väsyttää kamalasti”, tämä sammalsi. 

Thor vapautti kaiken ruumiinlämpönsä veljen otettavaksi. Myöntymisen merkit saivat hänetkin rauhoittumaan. ”Nuku vain. En katoa minnekään.” 

Loki huokaisi syvään ja tuhisi pian niin tasaisesti kuin sairas henkilö saattoi. Thor valvoi vielä määrittelemättömän ajan hellien aarrettaan, mutta aamuun mennessä uni oli vienyt hänetkin.

-Roona-

Toipuminen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Loki oli pukeutunut silkkisen vihreään aamutakkiinsa, siihen mistä tiesi Thorin pitävän. Samasta syystä hänellä oli jalassaan Hugo Bossin mustat bokserit. Kun Thor oli viime päivinä useammankin kerran ilmaissut, että saattaisi taas pystyä rakastelemaan, oli Loki heti alkanut mielessään järjestellä heille romanttista iltaa. Oli tietysti häpeällistä, että osa innosta johtui hänen omista haluistaan, himosta tuntea Thorin vartalon aivan kiinni omassaan pitkästä aikaa. Mutta oman halukkuuden toissijaiseksi asettaminen oli helppoa heti, kun muisti, mitä kauheutta Thor oli joutunut kokemaan. Lokin tehtävä tänä iltana olisi osoittaa, kuinka toinen oli arvokas ja hänelle äärimmäisen rakas ja antaa tälle nautintoa. Ovella kolisi ja kohta kuului, kun Thor riisui kenkiään eteisessä. 

Loki astahti olohuoneeseen ja sai vastaansa häkeltyneen tuijotuksen. ”Hei, köriläs”, hän sanoi lempeästi. 

Thor harppasi hänen viereensä ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sinisissä silmissä paistoi kiihotusta, mutta myös epävarmuutta. ”Olet niin kaunis, kulta.” 

Loki ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän ei olisi antanut kenenkään muun kuin Thorin kutsua itseään kauniiksi, niin pahat arvet se, että yläkoulun paskiaiset olivat kutsuneet häntä nätiksi ja sieväksi tytöksi, oli häneen jättänyt. ”Sinulla on ollut rankka työpäivä. Tahtoisitko käydä ensin suihkussa?” hän kysyi sivellen Thorin poskea peukalollaan. 

Varjo häivähti kasvoille saman tien. ”Sitä ei voi pestä pois.” Thorin ääni katkeili. 

Väärät sanat, Loki sätti itseään hiljaa. Hän loi erittäin vakaan katseen poikaystäväänsä. ”Ei sinun ole pakko. Se voisi kuitenkin rentouttaa. Ja käyttäisit sitä minun suihkusaippuaani, joka mielestäsi tuoksuu ihollani niin hyvältä.” Varjo väistyi hieman, mutta Lokista tuntui, että se jäi lähelle vaanimaan. 

”Minä menen. Sainkin tänään päälleni vanhoja kahvinporoja, kun roskapussi hajosi”, Thor murahti. 

Loki suukotti poikaystävänsä huulipieltä ennen kuin irrotti kätensä. 

Thor taipui vielä kohti hänen korvaansa. ”Tulenko takaisin pelkkä pyyhe päällä?” tämä kuiskasi. 

Lokin koko vartalon läpi kulki lämmin väristys. ”Ilman muuta. Sellaisena minä rakastajani haluan.” 

Kylpyhuoneesta kaikui pian veden valunta ja Loki tajusi unohtaneensa kysyä oliko Thorilla nälkä. Hän nosti tarpeita esille jääkaapista. Hän oli arvellut, että kynttiläillallinen loisi Thorille paineita, joten he voisivat vain nauttia rennosta ruokahetkestä. Kohta toinen saapuikin suihkunraikkaana ja helvetin seksikkäänä. Loki oli päästää inahtavan huokauksen. Hän tiesi Thorin purkaneen pahaa oloaan – sekä fyysistä että henkistä – kuntosalilla, mutta ei hän ihan tätä ollut odottanut. Lihakset olivat terävöityneet ja pyöristyneet, mikä oli ristiriitaista, mutta todella kuumaa. Thor tuli taas halaamaan häntä antaen poskelle samalla kevyen suukon. 

”Haluaisitko syödä jotain?” Kysymys oli tukahtua, kun Loki tunsi toisen seisokin nivusissaan. 

”Ehkä sinut?” Thor ynähti varovasti. 

Lokilta karkasi hento naurahdus. ”Tuhmuri”, hän sanoi kiusoitellen saatuaan koottua itsensä. ”Et kai vain ajatellut minua peseytyessäsi?” 

Thorin vastaus oli varsin intohimoinen suudelma. 

”Taidat haluta mieluummin vuoteeseen kuin ruokaa”, Loki kuiskasi hellästi heidän erottuaan. 

”Kyllä”, Thor totesi irrottautuen vastahakoisesti. 

Loki sipaisi tämän kylkeä. ”Maltathan odottaa minua, Adonis? Nostelen nämä vain takaisin kylmään.” 

Vain yöpöydän valo paloi Lokin tullessa makuuhuoneeseen. Thor oli piilottanut alavartalonsa peiton alle kuin olisi hävennyt kiihotustaan. Lokin sydämessä läikähti. Hän riisui omat vaatteensa koruttomasti – tässä ei kaivattu mitään viettely-yrityksiä – ja pujahti miehen viereen. Hän antoi huultensa tutkia hetken Thorin omia. 

”Kerrothan jos satutan sinua millään tavalla?” 

Thorin suloiset silmät kyyneltyivät. ”Et… et sinä voi satuttaa minua, rakas”, tämä sammalsi. Keho oli kevyesti jäykkä. 

Loki nojautui poikaystäväänsä päin. ”Muotoilen tuon toisin. Kerrothan jos tunnet olosi epämukavaksi tai ahdistuneeksi tai… millään tavalla ikäväksi. Minulle riittää vaikka vain maata vieressäsi, ihokontaktissa sinuun. Rakastan sinua valtavasti.” 

Hän vahvisti sanansa hyväilemällä Thorin leuan vahvaa kaarta sormellaan ja suukottamalla nenänpäätä. Thor huokasi pitkään ja vaikutti rentoutuvan. Loki tunki kätensä toisen kultaisiin hiuksiin ja hieroi päänahkaa antaen intensiivisin katseensa levätä Thorin kasvoissa. 

”Tahdotko sinä ottaa minut?” Thor purskautti kuin olisi pidätellyt kysymystä koko illan ja paljon pitempäänkin. 

Loki huokasi. ”Enemmän kuin mitään muuta. Mutta sinun nautintosi on juuri nyt kaikkein tärkeintä.” 

Hän hamusi toisen sykkivää kaulaa. Hän upposi soliskuoppiin ja nousi hartioiden harjanteille. Thor voihki hänen liikkeidensä tahdissa. Käsi hiipi kyljelle tunnustelemaan luita, jotka olivat murtuneet, mutta jo parantuneet. Suu piirsi rintalihasten muotoja, nautti kovettuneiden nännien mausta. Kiinteä vatsa oli kuin tuntemattoman maan kartta, jota se tutki asiaan kuuluvalla hartaudella. Loki eli jokaiselle kosketukselle. Thor tuoksui niin hyvältä heidän rakastellessaan. Miksei hän ollut aiemmin huomioinut sitä kuin ohi mennen? Toisen keho värähteli kiihkosta, lantio työntyi jo hieman ylöspäin, vaikkei Loki edes vielä ollut siellä saakka. Hän jatkoi suudelmavanaa häpykarvoitukseen asti. 

”Loki”, kuului anova urahdus. 

Loki nousi ja livautti päänsä yhteiselle tyynylle. Thorin kiinni puristetuista silmistä valui kyyneleitä. 

”Kaikki hyvin?” Loki toi sormensa raollaan oleville huulille. 

”Etkö… etkö haluakaan koskea minua?” Tukahtuneisuutta ja epäilystä. 

”Haluan tietysti. Haluathan sinä, että kosken sinua?” Loki latasi ääneensä kaiken varmuuden, rakkauden ja luottamuksen. Kiitollisuuden. 

”Kyllä.” 

Thorin sävy oli edelleen jännittynyt, mutta Loki aisti, että se oli hyvää jännitystä. Hän laski kämmenensä vartaloa pitkin kivikovalle penikselle. Hän sipaisi kevyesti ja suuteli samalla yhtä kevyesti poikaystävänsä huulia. Thor henkäisi hänen suuhunsa. 

”Anna minulle ohjeita, rakas”, Loki kuiskasi vastaan. 

Ja Thor antoi. Ei sanallisesti, mutta reagoimalla erilaisilla äänteillä hänen kätensä toimiin. Kesti vain lyhyen aikaa, kun Thor alkoi vavista Lokin amorinkaarta lipovaa kieltä myöten. Orgasmi oli selvästi voimakas eikä Loki voinut estää itseään tulemasta saatuaan suoraan sanottuna spermakylvyn. Hän tointui melko nopeasti, mutta oli upeaa katsoa, miten Thor ui hyvän aikaa syvissä vesissä. 

”Minä voin pyyhkiä meidät”, hän lausahti hellästi, kun arveli Thorin palanneen jokseenkin tähän maailmaan. 

Loki oli varannut kosteusliinoja sekä pyyhkeen makuuhuoneeseen. Hän puhdisti kummankin intiimialueet ja vatsanseudut varoen. Loppu lähtisi kyllä aamulla suihkussa. Sitten hän ohjasi Thorin kyljelleen ja painautui onnellisena tämän selkää vasten. Toisen jalkansa hän kiersi solmulle lonkan ympäri. Nenä osui hikiseen niskaan ja tuotti sinne kosteuslaikkuja. 

”Rakas, saithan sinäkin… tyydytyitkö sinä?” Thorin ääni oli hento. 

Loki puristi tämän sormia, joiden ympärille oli omansa kietonut. Miten suloinen ja huolehtivainen toinen olikaan! Loki ei kuitenkaan ehtinyt pukea tunteitaan sanoiksi, kun Thor jatkoi. 

”Kuinka kummassa minä olen koskaan ansainnut sinut?” 

Lokin sydäntä vihlaisi ja se myös suli samaan aikaan. ”Voisin kirjoittaa metrin mittaisen listan syistä ja sen lopussa olisi sama kysymys, jonka juuri kysyit minulta: miten minä olen ansainnut sinut.” 

Thor tunki lähemmäksi häntä. ”Kiitos”, hän lausahti yksinkertaisesti. ”Rakastellaanko vielä aamulla?” 

Loki puhalsi kaulan kaaren. ”Jos tahdot, köriläs.” 

Thor nukahti pian raukeasti hengittäen. Lokille uni tuli vasta myöhemmin, mutta läheisyys ja ymmärrys Thorin toipumisesta, ravitsivat häntä enemmän kuin mikään lepo.

-Roona-

Ethän lähde?

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Loki keinui istuallaan lattialla pää polvissa. Ehkä pahin ahdistuspiikki hellittäisi kohta. Sitten hän voisi jatkaa töitä, jotka oli tuonut kotiin, koska ei voinut enää teeskennellä, että kaikki oli hyvin. Ahdistus oli käynyt toden teolla päälle maanantaina, kun Thor oli ollut poissa viikon. Nyt oli torstai ja hän oli jo ilmoittanut ottavansa kolme palkatonta vapaapäivä. Thor palaisi perheensä luota lauantaina. Siihen mennessä hänen olisi saatava itsensä kuntoon. Thorin ei tarvinnut nähdä tätä paskaa eikä heidän suhteensa tarvinnut nähdä tätä paskaa. Luoja tiesi, että se oli nähnyt sitä viimeisen vuoden aikana liikaa, kun Loki oli täysin aiheetta epäillyt Thoria pettämisestä. Luuppi päästi hänet hetkeksi irti ja hän hoippui keittiöön juomaan lasin vettä. Aivot selvenivät vielä vähän lisää. Hän voisi varmasti tehdä vähän toimistohommia. Kännykkä soi. Loki kokosi itsensä ja vastasi tyynesti. 

”Hei, kulta. Soitin vain kun tuli hirveä ikävä ja halusin kuulla äänesi”, Thor sanoa ryöpsäytti toisesta päästä. 

”Mitä sinä minua ikävöit hupsu! Nauti nyt vain perheesi seurasta”, Loki sanoi harkitun rauhallisesti. 

Puhelun taustalta kuului huutoja. ”Siskot lähettävät sinulle terveisiä. He haluavat tavata sinut pian.” Thor kuulosti niin iloiselta. 

Lokin henki oli salpautua, kun rintaa alkoi taas puristaa. ”Painu jo heidän luokseen. Rakastan sinua”, hän sai sanotuksi. 

”Minäkin rakastan sinua. Onneksi pääsemme halimaan taas pian.” 

Keskustelu loppui normaaleihin hyvästelyihin. Loki lysähti tuolille ja kännykkä valui hänen kädestään kolahtaen pöydän pintaan. Jos Thor löytäisi hänet tällaisena ihmisrauniona, tämä jättäisi hänet. Tai Thorin hyvän sydämen tuntien – ja mikä olisi vielä pahempaa – jäisi siksi, kunnes Loki voisi paremmin ja lähtisi sitten. Hän käveli kuin transsissa sohvalle ja käpertyi sikiöasentoon viltin alle. Läppäri ja paperit jäivät pöydälle yksinäisinä ja unohdettuina.

Lauantaina Loki oli siivonnut asuntoonsa koko viikon aikana kertyneet sotkut, vaikka oli joutunut kamppailemaan ahdistuksen paholaista vastaan jokaisella liikkeellä. Thor tulisi vasta myöhään illalla ja menisi yöksi omalle kämpälleen, mutta näin sunnuntaina näyttäisi uskottavammin siltä, että asiat olivat olleet koko kaksi viikkoa samalla mallilla. Hänen puhelimensa pirisi vaativasti seitsemän aikaan. 

Thorin ääni oli innokas. ”Minä olen jo kotona. On vähän myöhäistä, mutta tulisin käymään luonasi.” 

Loki nielaisi kurkkuun nousseen palan, muttei antanut sen kuulua puhelimeen. ”Ei sinun tarvitse. Olet varmaan tosi väsynyt matkustamisesta. Ehdit ihan hyvin huomenna”, hän selitti. 

Thor ei vaikuttanut kuulevan. ”Olen siellä vartin kuluttua.” 

Ja vartin kuluttua Loki avasi oven poikaystävälleen. Tämä veti hänet heti tiukkaan syleilyyn. Lokin oli purtava itseään poskeen, sillä hän ei voinut altistua tunnekuohulle. Päästyään irti hän hymyili pakotetusti ja toivoi, ettei Thor huomaisi. 

”Sinulla on pitkä päivä takana ja varmaan nälkä. Laitan teetä ja jotain syötävää. Mene sinä vain olohuoneeseen”, hän hössötti kääntyessään keittiöön.

Thor tunsi, että jonkin oli hullusti. Päälle päin kaikki näytti yhtä siistiltä ja pikkutarkalta kuin aina, mutta silti. Kun keittiöstä ei hetkeen kuulunut jonkin valmistelusta kertovaa kolinaa, hän päätti mennä katsomaan. Loki oli selkä häneen päin, nojasi tasoa vasten ja hänen hartiansa tärisivät. 

”Mikä on kulta?” Thor kysyi astuessaan lähemmäs. 

Loki kääntyi ja hän näki itkuiset silmät. Thor otti Lokin hellästi rintaansa vasten ja toisen kyyneleet alkoivat valua holtittomasti. Thorin huoli kasvoi sekunti sekunnilta. Loki oli alkanut hengittää nopeasti, liian nopeasti. Tämä yritti soperrella jotain kiihkeiden nyyhkäysten välistä, mutta Thor sai selvää vain sanasta anteeksi. Thor laski heidät varovasti lattialle istumaan ja suuteli rakkaansa otsaa. 

”Ei ole mitään hätää. Hengitellään tässä ihan rauhassa”, hän kuiski vetäen korostetun pitkiä henkäyksiä sisään ja ulos. Piinavat minuutit kuluivat, mutta lopulta Lokin hengitys tasaantui, vaikka itku ei loppunutkaan. Thor silitteli hänen niskaansa ja hipoi toisen käden peukalolla selkää. 

”Ethän lähde”, Loki ynähti. Vaikka sanat tuskin kuuluivat, niistä paistoi pelko. 

”Minähän olen saanut sinut taas syliini. Olen juuri siellä, missä haluan”, Thor vastasi.

Loki painoi otsansa Thorin kaulalle. Toinen oli repinyt sanoillaan hänet auki, hän tunsi olevansa riisuttu ja säälittävä. ”Anteeksi, rakas, että sinun piti nähdä tämä. Mutta minä… minä voin huonosti”, hän sopersi. 

Thorin sormet hieroivat hänen päänahkaansa ja hän yritti keskittyä niihin. ”Oletko voinut jo pitkään?” Thor kysyi hiljaa. 

Loki veti vinkuvasti henkeä. ”Viikon vain. Se-… selviän kyllä.” Hän valehteli, sillä sillä hetkellä hänestä tuntui, että Ahdistus veisi hänen sielunsa, jos hän irrottaisi Thorista, joka juurrutti hänet tähän hetkeen, tähän maailmaan, tähän elämään. 

”Ei sinun tarvitse. Olisin tullut jo aiemmin, jos olisi tiennyt”, Thor mumisi vakaasti. 

Loki alkoi taas itkeä voimakkaammin. Hän ei tuntenut ansaitsevansa Thorin lämmintä läsnäoloa. Meni jonkin aikaa ennen kuin hän pystyi taas puhumaan. ”Sinä olit odottanut perhevierailua niin pitkään. Ja ansaitsit sen. Ei sitä kannattanut minun typerien haamujeni takia keskeyttää.” 

Thor suuteli pehmeästi hänen hiusrajaansa. ”Siskot valittivat, että en puhunut mistään muusta kuin sinusta. Mutta Loki, sinä olet minun sydämeni koti. Äiti, isä, siskot, he kaikki olisivat ymmärtäneet, jos olisin lähtenyt luoksesi.” Puhe oli hiljaista, mutta varmaa. Kädet kietoutuivat tiukemmin hänen ympärilleen. ”Ehkä oloasi voisi pikkuisen helpottaa, jos menisimme sohvalle? Autan sinua.” 

Loki tunnusteli alavartaloaan ja huomasi sen veltoksi. ”Jalkani eivät taida kantaa”, hän sanoi murtuneena. 

”Sitten minä kannan sinut.” Thor irrotti hänet hellästi itsestään ja nousi. Sitten tämä otti Lokin käsivarsilleen ja laski kohta varoen sohvalle.

Loki ei vastustellut peittelyä, joka hänen osakseen koitui. 

”Minä haen vielä meille kummallekin jotain juotavaa keittiöstä”, Thor totesi. 

Hän palasi heti mukanaan kivennäisvesi ja coca-cola, jotka päätyivät sohvapöydälle. Loki painautui uudestaan poikaystäväänsä vasten. Siinä hötäkässä hänen toinen hihansa valahti hieman alas ja paljasti käsivarren valkoiset rannut. Loki yritti vetäistä kankaan takaisin, mutta oli liian hidas. Thor piti hellästi kiinni käsivarresta ja laski hihan kyynärpäähän saakka. 

”Teitkö sinä nämä itse?” hän kysyi surullisesti. 

Lokista tuntui, että ahdistus ja syyllisyys kiersivät taas ruuviaan hieman tiukemmalle. Ei hän tahtonut pahoittaa Thorin mieltä. ”Minä raavin rannut silloin viimeksikin. Vanhempani olivat hirveän huolissaan, mutta juteltuani kanssani psykologi sanoi heille, että se on minun keinoni pysytellä järjissäni, kiinni hetkessä. Huono keino toki, mutta ´itsetuhoinen poikanne ei varsinaisesti ole´”, hän sopotti sekavasti. 

Thor hyväili naarmuja kepoisesti huulillaan. Iho tunnisti huulten huolen. 

”Anteeksi, että olen näin heikko”, Loki inahti. Tämä ei ollut Thorin taakka ja silti hän oli työntämässä sitä toisen niskaan. 

”Et sinä ole heikko, oma rakkaani. Ei kukaan meistä pärjää yksin. Mutta lupaathan, ettet enää satuta itseäsi? Jos sinulla on tosi paha olo, minä voin suukotella ja silittää, vaikka se on ehkä laiha lohtu.” 

Thor asetti käden lepäämään rintaansa vasten. Loki olisi halunnut sanoa paljonkin, kaiken siitä, miten Thorin hellyydenosoitukset olisivat lihava lohtu, mutta sanat juuttuivat kurkkuun, jäivät ahdistuksen muurin taakse. Hän vain kaivautui tiukemmin Thorin vartaloa kohti. 

”Haluaisitko jutella? Minä kuuntelen kyllä”, Thor mumisi, kun he olivat olleet hetken hiljaa. 

Lokin mieli oli puuroa… ja väsynyt. Osa ajatuksista tuntui salaman kirkkailta hetkiltä, osa niin sumuisilta ja liukkailta, ettei niistä saanut otetta. ”Minä en tiedä mitä sanoisin”, hän sopersi avuttomasti. ”Mutta… voisitko sinä kertoa, mitä teit perheesi kanssa? Tahtoisin… tahtoisin kuulla ääntäsi.” 

Pakotettuaan hänet ensin lempeästi ottamaan muutaman kulauksen kivennäisvedestä Thor alkoi puhua kahden viikon aikana sattuneista kommelluksista. Loki rentoutui tutun äänen ja rinnasta kuuluvan rauhallisen sydämen sykkeen rytmiin. Pian hän nukahti levollisempana kuin aiemmin koko sillä viikolla.

Thor siveli nukkuvaa poikaystäväänsä. Hän oli huomaavinaan pientä levottomuutta, vaikka Lokin unen yleisilme olikin rauhallinen. ”Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi. ”Me selviämme tästä yhdessä.” Thor tiesi, että jos hän nukahtaisi tähän, hän olisi aamulla aivan jäykkä, mutta se oli pieni hinta. Hän oli juuri siellä minne kuului.

-Roona-

Kohtaamisia ja tapaamisia

 Moikka!

Satama oli valtavan vilkas ja äänekäs. Perm seisoi laiturilla ja mietti, minne hänen olisi parasta lähteä. Satamavalvoja voisi osata kertoa, missä Lutorin prinssi asui. Hänellä vain ei ollut aavistustakaan, missä satamavalvojan asema sijaitsi. Alus, jolla hän oli tullut Nazaraan, oli ankkuroitunut siihen päähän satamaa, jossa sijaitsi kalatori ja joka oli siksi pääosin täynnä kalastusveneitä. Oli varhainen aamupäivä ja koko kaupunki näytti päättäneen tulla ostamaan kalaa. Perm ahtautui tungokseen. Ihmiset kiinnittivät huomiota hänen vaaleaan ihoonsa, joka oli nyt lähinnä punainen palettuaan auringossa. Hän oli jo kuvitellut osaavansa olla varovaisempi, mutta jostain syystä aurinko oli merellä vieläkin ilkeämpi kuin maalla. Perm yritti pysähtyä milloin minkäkin tiskin kohdalle, mutta ei onnistunut: joko hänet työnsi pois innokas ostaja tai sitten kauppias, joka ei halunnut tuhlata aikaansa selvästi ostohaluttomaan asiakkaaseen. Hän ajautui väen mukana aivan torialueen laidalle. Kauimmaisella kojulla oli onneksi ostoksilla vain yksi nainen, joka valikoi innokkaasti simpukoita nuoren tytön kerätessä niitä kuuliaisesti paperista taiteltuun pussiin. Perm puhutteli puisella jakkaralla istuvaa jurosti tyttöä vahtivaa miestä.

”Anteeksi, herra, mutta tiedättekö mistä voisin löytää Lutorin prinssin asunnon?”

”Minulla on vastaus kysymykseesi.” Simpukkanainen oli kääntynyt katsomaan häntä. Oikeastaan nyt nainen jo tuijotti.

Perm yritti hymyillä ystävällisesti. ”Niin, rouva, en yritä mitenkään tunkeilla, mutta… isäni asuu tietämäni mukaan siinä talossa”, hän sai sanotuksi.

Nainen heilautti hieman huivin peittämää päätään kuin palatakseen tilanteeseen. Muutama punaruskea suortuva karkasi otsalle. ”Oletko sinä pohjoisesta?”

Kysymys yllätti Permin. ”Öö… olenhan minä. Rouva, olisi hirveän kilttiä, jos voisitte kertoa missä se kyselemäni talo on.”

Nainen hymyili hänelle lämpimästi ja otti samalla ohimennen vastaan simpukkapussi tytöltä ja antoi tälle vastineeksi muutaman kolikon. ”Oletpa sinä kohtelias. Minä vien sinut sinne mielelläni. Satun nimittäin asumaan siellä itsekin.”

Perm ei voinut uskoa tuuriaan. ”Kuulutteko Ashan ja Serjan palveluskuntaan?” hän kysyi innoissaan unohtaen käyttää prinssiparista titteleitä.

Nainen naurahti kuivasti. ”Tavallaan. Minun nimeni on Petra. Minulla on vielä muutama asia hoidettavana, jos et pahastu parista mutkasta.”

Perm pyöritteli päätään ja olkiaan vähien kantamustensa alla. ”Ei toki. Minä voin auttaa kantamaankin jotain, jos tarvitsee.”

Hän lähti seuraamaan Petraa kojulta mutkitteleville kaduille. Pian nainen asetti tahtinsa niin, että he kävelivät rinnakkain. ”Kerrohan mikä sinun nimesi on?”

”Perm, rouva, sama kuin isällä.” Perm ei ollut koskaan tavannut isäänsä, mutta äiti oli aina sanonut, että hän muistutti tätä monin tavoin.

”Ja meidän Permimme on tietysti se isä. Hyvä tavaton, tehän olette melkein identtiset! Hän tulee olemaan onnellinen, kun näkee sinut”, Petra päivitteli.

Perm punastui, mitä ei voinut onneksi juuri erottaa palaneilla poskilla. ”Minustakin on hienoa tavata hänet.”

He vierailivat vielä muutamassa kauppapuodissa ja kävelivät sitten keskuskortteliin, jossa aatelisto asui. He poikkesivat pääkadulta ja Petra ohjasi heidät suuren talon takapuolelle.

”Älä välitä, ettemme mene sisään paraatiovista. Simpukat on parasta saada keittiöön hetimiten”, tämä selitti.

Niinpä he kulkivat keittiön läpi ja jättivät simpukat kokille. Keittiötä seuraava huone oli arkinen ruokailutila. Sen pöydällä istuskeli tyttö kirjaa lukien ja jalkojaan heilutellen. Puoliksi syöty omena lojui hänen vierellään. Perm ei ollut koskaan nähnyt ketään kauniimpaa.

”Pois pöydältä Amira!” Petra käski kerkeästi. 

Tyttö ei tehnyt elettäkään tullakseen alas, kurkisti vain kirjansa takaa ja jäi tarkkailemaan heitä. ”Esittele vieraasi ensin minulle.”

Petra pyhähti ja riisui huivinsa. ”Kuulehan neitiseni, kun kerran olet tuolla päällä…”

Perm oli juuri huomannut, kuinka valloittavat silmät tytöllä oli, kun tämä oli laskenut kirjansa ja katseli häntä tarkkaavaisesti.

”Hän on ihan Perm-sedän näköinen.” Amiran hymy oli pohdiskeleva.

Petra huokasi syvään. ”No, kaipa minä esittelen teidät. Perm, tässä on lady Amira, prinssin ja prinsessan vanhempi tytär. Amira, tässä on Perm, Perm-setäsi poika. Olisitko kiltti ja menisit hakemaan hänet, jos hän on täällä.”

Nyt tyttö hyppäsi kissamaisesti lattialle. Ja astuttuaan lähemmäs tarttui muitta mutkitta Permiä kädestä. Sormet tuntuivat pehmeiltä ja lämpimiltä. ”Tervetuloa. Minustakin on mukava tavata sinut. Nyt minä menen hakemaan isäsi ennen kuin Petra suuttuu.” Hän vinkkasi silmää ja meni menojaan.

Petra pyöritti silmiään. ”Hyvän tähden tuota tyttöä!” Hän viittoi Permille. ”Mennään sentään huoneiden puolelle. Mitä prinssipari sanoisikaan, jos antaisimme sinun tavata isäsi ruokalassa, niin kuin tätä leikillisesti kutsutaan.”

He siirtyivät käytävän kautta eteiseen ja sieltä kotoisaan pienempään huoneeseen. Kaikkialla näytti Permin mielestä hienolta, sen paremmin hän ei osannut tunnettaan kuvailla. Jätettyään Permin pehmeään tuoliin Petra palasi eteiseen voidakseen opastaa hänen isänsä ja Amiran oikeaan huoneeseen. Pian sisään astui pitkä vanhempi mies, joka oli… kuin Permin peilikuva.

”Isä?” Perm kysyi varovasti nousten tuolistaan.

Mies näytti yllättyneeltä, järkyttyneeltä, liikuttuneelta. Hän astui Permin viereen ja tarttui tätä olkapäistä. ”Voi, miten iso sinä jo olet, aikuinen mies… olethan sinä… onko siitä todella niin monta vuotta?” hän sopersi.

Perm tunsi valtavaa iloa, mutta jostain syystä häntä myös nolotti. ”Äiti lähetti sinulle terveisiä… ja kirjeenkin”, hän sanoi jäykästi.

Se vaikutti herättävän isän hämmästyksestä ja tämä veti Permin halaukseen. ”Ethän sinä edes tunne minua. Mutta en uskonut, että enää koskaan näkisin pienokaistani. Mitä veljellesi ja sisarellesi kuuluu? Rosanna on varmaan nyt toisen kanssa…” Isän silmistä valui kyyneleitä, kun tämä katsoi Permiä.

Perm pyöritti päätään. ”Ei äiti ole. Hänellä on ikävä sinua, vaikka… ei hän sitä minulle myönnäkään. Oletko sinä? Ehkä minulla on pikkusisaruksia?”

Nyt oli isän vuoro pyörittää päätään. ”Ei, ei, ei… voi, rakas Rosanna… mutta minä vain vetistelen”, hän sanoi ryhdistäytyen. Isä irrotti kätensä ja astui kauemmaksi. ”On kuin kuvastimeen katsoisi. Sanoihan Rosanna jo silloin, että olet ihan minun näköiseni. Tule, pääset huoneeseeni siistiytymään ja lepäämään. Serja ja Asha antavat sinulle tietysti oman, kunhan palaavat…”

Hän oli jo menossa ja Perm joutui kiiruhtamaan perään. He kääntyivät huoneesta suoraan eteisen suureen portaikkoon, jonka Perm oli pannut merkille jo aiemmin. ”En minä tarvitse omaa huonetta. Voin asua sinun kanssasi… jos se sopii”, hän huudahti arasti perästä.

Isä käännähti nopeasti hymyillen häneen päin. ”Sopii tietenkin. Mutta uumoilen etenkin Serjan olevan niin iloinen tulostasi, että hän vaati sinulle omaa tilaa.”

Perm tunsi punastuvansa jälleen. Isä puhui prinsessasta niin lämpimän tuttavallisesti, mutta kuuluihan hän Serjan veriveljiin. He saapuivat siistiin makuuhuoneeseen, jossa oli sängyn lisäksi pieni kirjoituspöytä ja iso lipasto vaatteiden säilyttämiseen.

Perm laski matkasäkkinsä lattialle. ”Oikein viihtyisää.”

Isä kohautti harteitaan ja naurahti. ”Sinä olet todella hyväkäytöksinen. Voit vaihtaa vaatteet ja ottaa vaikka nokoset. Likaiset pyykit voi jättää pinoon pöydälle, palvelijat keräävät ne siitä. Taidan mennä kertomaan Dolmalle ja Joikalle, että sinä tosiaan tulit.”

Isä taputti häntä vielä olalle ja jätti hänet sitten yksin. Perm etsi säkistään puhtaan paidan ja housut ja asetti pyykin siistiin kasaan pöydän kulmalle. Hän istahti sängylle miettimään. Ehkä hän voisikin nukkua hetken… Ovelta kuului koputus.

Isä oli varmaan vain tullut tarkistamaan jotain ja Perm sanoi: ”Sisään”.

Amira pujahti huoneeseen ja kävi istumaan kahareisin tuolille. Hän tuijotti Permiä röyhkeän tutkivasti. ”Etkö aio sanoa mitään, vaikka tulin huoneeseesi ihan kutsumatta?” tyttö tuhahti viimein.

”Ööh… tuota… kyllähän minä kutsuin sinut sisään”, Perm änkytti hämillään.

Amiran pitkä ja kihara musta tukka oli sutaistu hätäiselle nutturalle, josta oli irronnut pitkiä suortuvia sinne tänne. ”Sara sanoi, että on epäkohteliasta tulla ja meidän pitäisi odottaa, että äiti ja isä tulevat kotiin ja esittäydyt ensin heille. Minä sanoin hänelle, että sinä et jumalten tähden ole mikään kosija, vaan vähän niin kuin… no, serkku, niin että kyllä sinua voi tulla katsomaan”, tyttö pulputti.

Ei sillä, että se olisi Permiä haitannut, tytön ääni oli sointuisa ja suu kaunismuotoinen. ”Kuka on Sara?”, hän kysyi saatuaan suunvuoron.

Amira keikautti itseään huolettomasti taaksepäin. ”Ai, minun pikkusiskoni. Hän on seurassa aika jäykkä, mutta perheen kesken ihan mukava. Tapaat hänet varmaan illallisella.”

Perm oli hukkua tytön itsevarmuuteen muistaessaan erään asian, joka saattaisi yllättää tämän. ”Minulla on mukanani kirje prinsessan äidiltä, siis sinun isoäidiltäsi.”

Amiran silmät pyöristyivät innosta. Perm oli jo kaivamassa kuorta esiin tytön heilauttaessa kättään keskeyttämisen merkiksi. ”Se on äidille, joten parasta antaa hänen lukea se ensin. Mutta palan halusta kuulla jokaisen yksityiskohdan sen jälkeen. ”

Jonkin tytön vinkeässä ilmeessä kertoi, että hän oli valmis kaivamaan tiedot äidistään ärsyttämisen uhalla. Mitä pitempään he olivat samassa huoneessa, sitä vaikeammalta ajattelu Permistä tuntui.

”Sinä olet valtavan kaunis”, hän sanoi ujosti. ”Varmasti kuulet sitä usein.”

Amira irvisti leikkisästi ja nousi tuolilta sulavasti. ”Kuulen, mutta harvemmin sellaisilta ihmisiltä, joiden mielipiteistä välittäisin paskan vertaa.” Niine hyvineen tyttö painui ulos.

Perm kävi pitkäkseen sängylle ja pohti, oliko häneen osunut rajumyrsky. Sen sisällä tuntui jännittävältä ja hieman pelottavaltakin ja sen jälkeen… virkistyneeltä. Hän odotti jo innolla Amiran lupaamaa illallista, vaikka prinssin ja prinsessan tapaaminen hermostutti edelleen. Näissä aatoksissa hän nukahti keveään uneen.

-Roona-

Murhatun oikeus

 Moikka!

Asha tuijotti kuningasta eikä voinut uskoa juuri kuulemaansa. Isän silmät olivat kovat ja periksiantamattoman näköiset. ”Miten niin kaartilaiseni eivät saa mennä etsimään? Kyseessähän on heidän asetoverinsa murhaaja!” 

Kuningas viittasi kyllästyneesti kädellään. ”Kuten jo sanoin kyseessä on bjarmien oma välienselvittely eikä meidän tule puuttua siihen.” 

Asha yritti hakea tukea Artanilta, mutta tämä tutki erittäin keskittyneesti pöydänkannen kuviointia. ”Mitä minä sanon raskaana olevalle vaimolleni, joka suree vartiostonsa päällikön kuolemaa? Entä tämän veljille, jotka ovat uskollisia nyt myös minulle? Anteeksi vain, palatsia ei huvita lähettää ketään. Mutta kyllä poliisi hoitaa, kun kerkeää.” 

Kuningas löi kämmenensä pöytään. ”Älä uhmaa minua, poika! Surkoot pohjoisen pojat kuollutta omalla tavallaan ja menkööt sitten kostamaan barbaarimaisesti tappajalle, jos se heitä huvittaa, mutta minä en katso sitä sormien välistä. Ja Asha, sinuna kehottaisin vaimoasi suremaan vain kohtuullisesti. Vauvan ja itsensä takia.” 

Asha tunsi jäätävän piikin isänsä sanoissa ja se nosti pintaan tukahdutetun raivon. ”Serja menetti ystävänsä, jonka on tuntenut lapsesta saakka! Hän saa minun puolestani surra niin paljon kuin haluaa ja minä tuen häntä parhaan taitoni mukaan.” Hänen huutonsa kaiut peittyivät isän holhoavaan nauruun. 

”Kunpa sinä olisit enemmän Artanin kaltainen. Mutta on kai kuninkaaltakin liikaa toivoa kahta onnistunutta poikaa. Vaikka esitätkin, et sentään ole niin tyhmä, ettet tietäisi juoruista, joissa se typerä nuorukainen on prinsessan lapsen isä. Jos vaimosi suree säädyllisyyttä enemmän, se vahvistaa huhupuheet todeksi ja sinut aisankannattajaksi.” 

Asha tuijotti isäänsä tyrmistyneenä suu auki. Tämä uskoi Zuheilan aloittamiin paskapuheisiin. Ja rivien väleistä päätellen tälle oli tärkeämpää, ettei Asha häpäissyt kuningasperhettä soittamalla julkisesti toista viulua kuin kenen siittämä lapsi todellisuudessa oli. 

Mikään tästä ei sopinut Ashan oikeustajuun eikä kaikki ilmeisesti Artaninkaan, sillä tämä avasi suunsa: ”Isä, nuohan ovat vain katalia valheita. Me saamme pian perheeseemme uuden, omaa vertamme olevan jäsenen. Ashasta ja Serjasta tulee onnelliset vanhemmat.” Veli lopetti töksähtäen kuin ei olisi keksinyt enää sanottavaa ja kääntyi taas pöydän puoleen. 

Isä suuntasi katseensa tähän, mutta Asha huomasi ilmeen olevan pehmeämpi. ”On kunniallista, että pyrit olemaan veljesi puolella, kun hän on huonossa tilanteessa. Realiteetit on kuitenkin otettava huomioon. Serja on ollut meille jo vahingoksi, vaikka asia jäikin silloin perheen sisäiseksi.” 

Ashan rinnassa kuohahti jälleen. ”Hänen isoveljensä se meitä vedätti. Serja oli rehellisesti siinä luulossa, että me tiesimme riitistä. Ja kaikella kunnioituksella teidän diplomaatin taitojanne kohtaan, meidän olisi pitänyt tietää siitä.” Hän sähisi viimeisen lauseen. 

Kuningas nousi uhkaavasti seisomaan niin, että hänen tuolinsa jalat kirskuivat. Silmät salamoivat. ”Piiskaisin sinut tuosta hyvästä, jos kuvittelisin, että se auttaa mitään. Häivy nyt näköpiiristäni ja anna minun ja kruununprinssin jatkaa maamme hallitsemista.” 

Asha käänsi selkänsä ja käveli ulos huoneesta korostetun rauhallisesti. Hän ei antaisi isälle sitä iloa, että paiskoisi ovia perässään, vaikka totta vie teki mieli. Pari palvelijaa väisti aivan seinän viereen hänen myrskyisän olemuksensa huomattuaan. Hän harppoi heidän ohitseen välittämättä millaisia juoruja siitä lähtisi liikkeelle. Mitä hän kertoisi rakkaalle Serjalleen? Mitä Permille, Dolmalle, Joikalle, Baskille ja Meshille? Hän oli luvannut, että oikeus tapahtuisi. Että Iljaa raukkamaisesti selkään ampunut roisto otettaisiin kiinni. Isä oli sydämetön ja katkera hänen onnestaan, kun ei ollutkaan kyennyt hallitsemaan poikansa avioliittoa. Sitä kuningas kosti kaikille hovissaan asuville bjarmialaisille. 

Asha irvisti säikäyttäen vastaan tulleen sotilaan. Artan oli isän sylikoira, vaikka kaipa veljen eduksi oli sanottava, että tämä sentään uskoi aidosti Serjan olevan hänelle uskollinen. Mitenhän he reagoisivat, jos saisivat tietää, että juuri Ilja oli ollut Serjan riittipari? Vaikka Asha ei ollut koskaan pitänyt Iljasta, hän oli oppinut kunnioittamaan riehakasta nuorukaista. Tämä oli vakuuttanut, ettei ollut ikinä tuntenut muuta kuin veljellisiä tunteita Serjaa kohtaan. Jokaisesta sanasta oli loistanut rehellisyys. Ja tietysti vitsailu. 

”Kai sä, prinssi, olet kuullu, miten mä sanon sitä aina pikkusiskoks? En mä ees osaa ajatella, että Serja on erilainen kuin mä, kun ollaan pikkukersoista asti toistemme alastomia kehoja kateltu.” Asha muisti nyt surumielisesti hymyillen, kuinka pöyristynyt oli ollut moisesta kielenkäytöstä. Ja hän muisti myös, kuinka Ilja oli sitten vakavoitunut. ”Jos haluut vielä muuta varmistusta niin… mulla on rakastettu pohjoisessa – varattu ja naimisissa toisen kanssa, mutta rakastettu yhtä kaikki.” 

Serja oli myöhemmin kertonut hänelle tarinan yksityiskohdat. Asha huokasi. Hänen olisi koottava itsensä. Varjo vilahti ikkunan ohi luoden kuvioita seinälle. Sillä hetkellä hän tiesi mitä tekisi. Isä vihaisi häntä tempun jälkeen vielä enemmän, mutta hänen sydämensä oli pohjoislaisten puolella, epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Asha hymyili saatuaan päätöksen tehtyä. Nyt hän suuntaisi Serjan luo tukemaan tätä ja olemaan lähellä juuri niin kuin oli isälle sanonut.

-Roona-