Sydämeni näkee sinut

 Moikka!

Sydämeni näkee sinut

ja sinun sydämesi näkee minut

niin on ollut kauan

kuka tietää

ehkä aikojen alusta asti.

 

Aurinko paistaa hiuksiisi

ja kultaa ne loistollaan

Kuu kumottaa pääni päällä

ja hopeoi lettini

Valomme sopivat täydellisesti yhteen.

 

Rakastan sinua sydämestäni

ja sinä rakastat minua sydämestäsi

se on yhtä luonnollista

kuin hengittäminen

ja elämä itsessään.

 

Juokset nopeasti

kapeiden katujen halki

Minä kiidän

pehmeillä metsäpoluilla

Yhdessä voimme nauttia kummistakin.

 

Sydämeni hakkaa lujaa

kun kuulen äänesi

Sinun sydämesi rauhoittuu

kun silitän selkääsi

Lyöntinopeus nyt: tasainen.

 

Katsot minua

roikkuen oven karmeissa

Olen sinulle peili

toisella seinällä

sama, mutta kuitenkin eri.

 

Yöksi sydän käpertyy toisen viereen

ollakseen taas valmis

uuteen

huomenna se rakastaa taas.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CXIV: Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, Tarja Kulho – lomille lompsis sekä Hajusteentekijän tytär

 Heippa!

Tallinna vuonna 1431. Piritan luostarin nunna Taleke on yllättäen menettänyt puhekykynsä, ja apteekkari Melchior Wakenstede kutsutaan selvittämään tapausta. Matkalla apteekkari löytää kuristetun miehen. Myös Piritan luostarissa kuristetaan kolme ihmistä seuraavien päivien aikana. Melchior vannoo löytävänsä syyllisen, mutta miten käy, kun hänen korviinsa kantautuu samaan aikaan suruviesti kotoa? Historiallinen dekkari vie lukijansa vanhaan Tallinnaan ja keskiajan pimeälle puolelle. Piritan kuristaja on suositun Apteekkari Melchior -sarjan neljäs mysteeri.

Pidin tästä romaanista toistaiseksi eniten koko sarjassa. Harglan kirjoitustyyli oli jotenkin hieman erilainen, normaalimpi. Aiemmissa osissa on ollut hieman vanhahtava tyyli, joka teki lukemisesta vähän vaivalloista. Pidin Melchorin lapsista ja olisin toivonut, että Agatha olisi luostarin sijaan saanut jäädä hääräämään Tallinnaan näppäränä porvarin vaimona. Mysteeri oli mielenkiintoinen, alku on kirjoitettu niin, että se todella johtaa harhaan, yllättävällä tavalla. Vaikka Katerlynin kohtalo oli harmillinen, oli hauska tietää Melchiorin muisteloista, kuinka he olivat tavanneet. Birgittalaisnunnilla vaikutti olevan aika tiukka luostarisääntö pitkine laulettuine palveluksineen.

Mitä olisi kesä ilman mökkiä ja mökki ilman paarmoja, ulkohuussin tyhjentämistä, kylään tuuppaavia sukulaisia ja grillin väsähtäneitä makkaroita? Kun Korson Räkkärimarketissa kassanhoitajana työskentelevä Tarja Kulho lähtee kesänviettoon, on jalassa lomacrocsit ja kohteena oman konsernin mökkikylä. Kukapa ei haluaisi viettää kesälomaansa rakkaiden kollegojen seurassa? Siispä: lomille lompsis. Paula Noronen on humoristi, käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirjailijana hänet tunnetaan suosituista Supermarsu- ja Yökoulu-sarjoista. Norosen ensimmäisen aikuisille suunnattu teos Tarja Kulho – Räkkärimarketin kassa hurmasi tuhannet lukijat riemastuttavalla huumorillaan.

En minä tällekään toiselle osalle hirveästi lämmennyt, vaikka oli siellä ihan hauskojakin juttuja. Kaikkein huvittavinta minusta oli lopussa, kun Pyry vaan totesi, että kiva, kun tykkäätte Anniinasta, tuon sen seuraavalla kerralla kotiin käymään. Vescu oli hauska ja osuva hahmo ja ajattelin ensin, että hän on nuorempi mies, ehkä vähän kolmenkympin jommallakummalla puolella, mutta hän olikin Tarja, Reijon ja muiden ikäinen. Kyllä minä pystyisin näitä lukupiirin merkeissä vielä lisääkin lukemaan, mutta itsekseni en kyllä tarttuisi.

Kun Ilussa syntyy, moista lasta ei ole ennen nähty. Niin täydellinen kuin vastasyntynyt voi olla, mutta osa vauvan pehmeästä ihosta hehkuu verenpunaisena. Se on merkki jumalilta, sen tietävät kaikki. Ilussa on assyrialaisten hajusteentekijöiden sukua, ja äiti kasvattaa tyttärestään taitavan tuoksujen ja voiteiden valmistajan. Mutta äidin mukana kulkee salaisuus, savitaulu, joka ei saisi missään nimessä joutua vieraisiin käsiin ja jonka vuoksi äiti on piilotellut Ilussan kanssa vuosikausia kyläpahasen majatalossa. Kunnes kaikki muuttuu yhdessä yössä. Assyriologi Kaisa Åkermanin historiallinen romaani avaa näkymän 1200-luvulle e.a.a., epävakaaseen aikaan, jolloin Assyria otti ensimmäisiä askeliaan maailmanmahdiksi.

Hyvin kiinnostava katsaus pieneen osaan assyrialaista kulttuuria. Olisin mielellään kuullut hajusteiden valmistuksesta vielä enemmänkin. Hajusteidentekijät olivat ammattinsa osaavia ja varmasti arvostettuja naisia. Ilussa oli mielenkiintoinen nuoresta tytöstä naiseksi kasvava hahmo. Namirtu taas vaikutti todella kipakalta, jota maanpakoisuus vain oli korostanut. Erenu sai kyllä paljon vapauksia ollakseen löyhäsuinen orja. Toki orjien välillä oli Assyriassakin eroja kuten myöhemmin Kreikassa, mutta kuitenkin. Rahimalla oli maalaisjärkeä toimia majatalossa ja miesten maailmassa. Tykkäsin myös siitä, kuinka Ilussa lopulta päätyi pyörittelemään miehiä omassa tyttömäisessä epävarmuudessaan. Harvemminpa sitä nuorena ja kokemattomana tietää, ketä oikeasti rakastaa.

-Roona-

Rakkaudesta sinuun

 Moikka!

Will mallaili valmistujaishattuaan päähän peilin edessä. Hän oli joskus odottanut valmistumista kuin kuuta nousevaa, mutta nyt hänen ajatuksensa suuntautuivat tulevaisuuteen. Olivat itseasiassa suuntautuneet jo pitkään. Hän ja Hermio muuttaisivat yhteen! Oli onnenpotku, että hänen harjoittelupaikkansa Bostonissa oli tarjonnut pysyvää työtä. Äiti ja isä olivat auttaneet asunnon etsimisessä ja Celineltä oli löytynyt yllättäviä säästöjä, joilla he olivat voineet ostaa kodin. Will oli itkenyt ja nyyhkyttänyt ja kiitellyt Celineä ylenpalttisesti, kunnes tämä sanoi, että se oli vain rahaa ja paljon tärkeämpää oli nähdä Hermio onnellisena Willin kanssa. Sitä paitsi Celinen oli tullut aika siirtyä toiseen paikkaan, joten hän halusikin jättää kaiken Hermiolle kuuluvan Hermiolle, kun oli ehdottoman selvää, ettei tämä enää lähtisi hänen mukaansa. Will odotti jo enemmän kuin innokkaasti, että saisi joka aamu herätä poikaystävänsä vierestä ja suukottaa tätä hyvän huomenen toivotukseksi niskaan, olkapäälle, poskelle, otsalle tai suulle, mikä nyt sattuisi olemaan lähimpänä.

Hän hymyili peilikuvalleen. Koulun kaapu näytti huvittavalta, mutta niin sen kuuluikin. Jenny oli saanut kunnian pitää puheen kaikille valmistuville ja Will oli hirvittävän ylpeä ystävästään. Hermio ja Celine olivat luonnollisesti tulossa valmistujaistilaisuuteen kuten myös Willin vanhemmat ja sisaret kumppaneineen. Sillä porukalla he lähtisivät myös syömään illalla juhlan jälkeen. Historian vuosikurssi oli sopinut juhlivansa yhdessä vasta seuraavana päivänä, jotta kaikki ehtisivät viettää aikaa myös kiireisimpien sukulaisvieraiden kanssa. 

”Vieläkö sinä peilailet? Ja naamasta näkee, ettet ole ajatellut mitään muuta kuin Hermiota.” Jenny oli hyökännyt hiljaa hänen taakseen pukeutumistilaan. 

”Hei sinullekin”, Will sanoi kääntyen halaamaan tyttöä. ”Näytät nätiltä. Jännittääkö?” 

Jenny kiepautti tukkaansa, joka oli vedetty latvoista pehmeille laineille. ”Eipä juuri. No, mitä Hermio on suunnitellut täksi illaksi?” 

”Ei kai mitään erityistä. Hän lähtee syömään meidän kanssamme.” 

”Niin varmaan”, Jenny tuhahti ja veti Willin perässään odotustilaan muiden opiskelijoiden joukkoon.

Hermio oli pukeutunut ja odotti sängyllään istuen, että olisi aika lähteä. Will oli hermoillut hänelle vielä edellisiltana sitä, että mahdollisesti kompastuisi pitkään kaapuunsa. Hermio tiesi, että hänen poikaystävänsä hoitaisi todistuksen noutamisen tyylipuhtaasti kotiin. Hän oli jännittynyt aivan toisesta asiasta. Käsi hakeutui tuon tuostakin taskuun tunnustelemaan mustaa samettia. Löytyisikö päivästä sopiva hetki sille, mitä hän aikoi? 

Totta kai, hänen sydämensä sanoi itsevarmasti. Rakkaudelle löytyy aina sopiva hetki. 

Hermio olisi halunnut näpäyttää rintansa viisastelijaa, mutta hän tiesi, että se kaipasi vain kovasti kotiin Willin sydämen viereen. Hän havahtui siihen, että Celine kutsui häntä alakerrasta. No niin, nyt lähdettäisiin katsomaan päivänsankaria.

”Onneksi olkoon. Voi, minun pikku poikani on yliopiston käynyt.” Äiti rutisti Williä niin tiukasti, että ilmat puhahtivat pihalle. 

Seremoniaa oli hellinnyt auringonpaiste ja Jennyn puhe oli huvittanut ja herkistänyt paikallaolijoita sopivassa suhteessa. Will oli yhyttänyt Hermion katseen kiittäessään yleisöä suosionosoituksista ja lähes lähettänyt lentosuukon. He olivat heittäneet hattunsa ilmaan ja huutaneet liian monta kertaa hurraa. Nyt äiti oli päässyt hänen kimppuunsa. 

”Rauhoitu. Ovathan Ella ja Megkin valmistuneet collegesta. Ei tämä niin ihmeellistä ole.” 

Äiti irrotti lopulta antaen tilaa isän vakaalle kädenpuristukselle. Sitten oli Ellan ja Megin vuoro mahojensa kanssa, sillä kumpikin odotti perheenlisäystä. Siskot kiusoittelivat Williä onnittelujen lomassa. Langoiltaan hän sai kunnon selkääntaputukset. 

Ellan kolmevuotias tytär Rosie antoi hänelle piirustuksen. ”Sinä ja Hermio”, tyttö selitti sorauttaen ärrää.

Hermio tuli halaamaan. ”Onnea, kulta”, tämä sanoi suudellen häntä häveliäästi poskelle. 

Will olisi toivonut enemmän, mutta ehkä julkisella paikalla oli fiksua tyytyä harkitumpiin hellyydenosoituksiin. Hermio jäi pitämään kiinni hänen kädestään, kun Celine tuli vielä lausumaan toivotuksensa. Jenny kiisi viittojen merestä heidän luokseen ja kaapaten Willin kainaloonsa pörrötti tämän tukkaa. 

”Tulee ikävä sinua Wills, kun karkaat tuon luvattoman komean poikkiksesi kanssa sinne Bostoniin.” 

Hermio hymyili suupielet korvissa. ”Tästä en ole kuullutkaan. Minne sinä olet karkaamassa ja kenen kanssa?” hän vastasi vilkuillen Williä kujeilevasti. 

Will puristi kädessään olevia pitkiä sormia. ”Minä menen nyt vaihtamaan tämän höpsön viitan pois. Sitten lähdetään syömään, sillä minulla on hirveä nälkä ja tietääkseni olen myös kemujen keskipiste, joten voin määrätä milloin menemme ja minne.”

Willin vanhemmat olivat varanneet pöydän eräästä kartanoravintolasta kaupungin ulkopuolelta. Hermio ei ollut aiemmin käynyt siellä, mutta paikka oli hyvin viehättävä ja pittoreski. Siksi sinne oli oletettavasti päätynyt muutama muukin valmistujaisseurue. Tarjoilija antoi Willin ensin maistaa shampanjaa ja kaatoi hyväksynnän saatuaan kaikille muillekin. He nostivat maljat akateemisten saavutusten kunniaksi. Hermio istui Willin viereisellä paikalla ulkoisesti tyynenä, mutta sisältä hämmentyneenä. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen päästä tähän? Tasku poltteli nyt kuin siellä olisi pienen rasian sijasta ollut tulinen hiili. He saivat eteensä ensin komeat alkuruoka-annokset. Willin sisaret vitsailivat lempeästi koko aterian ajan ja tunnelma oli hilpeä. Willin isä piti puheen viinilasi kädessään ja kehui kyynelsilmin, miten mukavaa oli, kun koko perhe oli kokoontunut yhteen juhlimaan, vävyjä myöten.

Will tunsi itsensä tavattoman onnelliseksi. Päivällinen oli sujunut loistavasti ja ilta alkoi hieman jo hämärtyä. Hän tosin alkoi kaivata hieman happea. ”Käyn vilkaisemassa puutarhaa, jos teitä ei haittaa menettää juhlakalua hetkeksi”, hän virnuili pöytäseurueelle. 

Hermio tuijotti jonkin aikaa Willin perään ja nousi sitten. ”Jos minäkin menisin…” 

Willin äiti näytti peukkua. Puutarha oli tosiaan kaunis. Mutta Will, joka seisoi nojaten terassin kaiteeseen, näytti illan valossa lumoavalta. Hermio astui hänen luokseen. 

”Hei, tuliko sinulle jo ikävä?” Willin kasvot hymyilivät hänelle. 

”Tuota… minulla on sinulle asiaa.” Siniset silmät kiinnittyivät odottavasti häneen. ”Öööö… tuota…. siis…” Hermio oli suunnitellut hienon puheen, varsinaisen elegian, mutta kaikki sanat haihtuivat hänen päästään kuin vikkelät kevätlinnut. Hän hätääntyi hieman ja kävi toisen polvensa varaan. ”Minä… ha-haluaisitko sinä tehdä minusta maailman onnellisimman… ja… ja tulla miehekseni.”

Will tarttui Hermion ojennettuihin, tyhjiin käsiin ja veti tämän ylös. Sitten hän painautui poikaystävänsä rintaa vasten. ”Kyllä, kyllä, kyllä. Voi, Herm…” Hänen sydämensä kuohui yli. Jos hän oli aiemmin kuvitellut olevansa onnellinen niin nyt hän vasta olikin. Will nosti päänsä ja suuteli hämmennyksestä toipuvia huulia. ”Rakastan sinua niin…”, Will tajusi jotain. ”Kai sinulla on minulle sormus.” 

Hermio punastui poskipäistään. ”On tietysti. Se… se on taskussa.” Hän kaivoi sen esiin ja pujotti yksinkertaisen ja sulavalinjaisen renkaan Willin vasempaan nimettömään. ”Voimme vaihtaa sen, jos haluat. Tämä kosinta ei mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut”, Hermio mutisi pehmeästi. 

Will silitti kihlattunsa paidankaulusta. ”Se on täydellinen. Sekä sormus että kosinta. Meidän pitäisi varmaan mennä takaisin sisälle. Kaikki innostuvat ihan hirveästi, kun kuulevat tästä.”

Hermio pidätteli häntä vielä. ”Oikeastaan… vanhempasi tietävät jo.” 

”Kuinka..?” 

”Minä vähän niin kuin kysyin heiltä kättäsi.” 

Will nauroi ja pukkasi Hermiota leikkisästi. ”En tiedä pitääkö tuo ajatella konservatiiviseksi vai romanttiseksi. Ehkä taivun jälkimmäiseen.” Hermio hymähti ja he kääntyivät menemään sisälle. 

Ovella Will kurottui kuiskaamaan hänen korvaansa. ”Ihmettelinkin, kun isä puhui vain vävyistä. Mutta hän taisi arvata, että sanon kyllä ja laski sinutkin jo mukaan.” 

He saapuivat takaisin pöytään ja Will ojensi heti kätensä kaikkien nähtäväksi. Onnitteluja alkoi sadella saman tien. Willin äiti tuli pöydän toiselta puolelta halaamaan Hermiota. ”Ihanaa saada sinut perheeseen, vaikka olethan sinä siihen jo monta vuotta kuulunut.”

Hermion sydän karkasi jälleen omille teilleen ja kävi hänen rinnassaan illan aikana enää muutamina huumaavina hetkinä. Oli jo myöhä, kun he vihdoin olivat Hermion huoneessa kirjakaupan yläkerrassa. Will oli riisunut ja asettanut asunsa annetulle vaatepuulle – ja tehnyt tämän hitaasti aivan Hermion silmien alla – ja mennyt suihkuun. Sillä aikaa Hermio viskoi omat vaatteensa sikin sokin lattialle ja pujahti peittojen väliin. Kohta suihkunraikas kihlattu oli hänen vieressään ja he suutelivat pitkään nautiskellen. 

”Minusta tuntuu, että voisin haljeta kaikesta tästä onnesta”, Will ynähti heidän lopetettuaan. 

Hermio siveli hänen selkäänsä. He olivat kumpikin kovina, mutta sillä ei ollut väliä, koska kumpikaan ei halunnut senkaltaista himoa juuri nyt. Tuntui vain ihanalta maata kiihottuneena toisen vieressä.

”Älä kuitenkaan tee niin. Minun tulisi surku, jos poistuisit keskuudestamme sillä tavalla.” 

Will näykkäsi Hermion kaulaa. ”Vitsiniekka. Olin ajatellut kosia sinua Bostonissa, muuttolaatikoiden keskellä.” 

Hermio puhahti hänen hiuksiinsa. ”Kuulostaapa epäromanttiselta. Onneksi minä ehdin ensin.” 

Will kierräytti itsensä Hermion päälle ja lukitsi jalkansa tämän lantion ympärille. Se sai miehen hengittämään epätasaisesti. ”Loppui leikinlasku, herra Kosintani-meni-nappiin-vaikka-tuskin-sain-sanaa-suustani. Ehkä tämä tarkoittaa, että et jänistä parin ensimmäisen viikon jälkeen, kun tajuat miten hirveää kanssani on asua.” 

Hermion ilme muuttui vakavaksi ja hän toi kätensä yllään häilyvän Willin poskelle. ”Rakas, minä olisin sinun ilman sormustakin. Mutta vartaloni aaltoilee ja sulaa, kun kuulen, että sinäkin olisit halunnut kosia minua.” 

Will kumartui imemään kihlattunsa kosteita huulia. 

”Haluatko sinä…?” Hermio sai haukottua jostain välistä. 

”En tänään, jollet sinä…”, Will mumisi pehmeästi. 

”En. Haluan vain, että olet siinä koko yön akateemikkoni. Rakastan sinua.” Siihen Will jäi Hermion elävälle rinnalle odottamaan huomenna alkavan uuden luvun ensi rivejä.

-Roona-

Ystävänpäivä

 Moikka!

Will huokaili pohtien, mitä laittaisi päälleen. Ystävänpäivä alkoi uhkaavasti kääntyä iltaan ja Hermio oli luvannut viedä hänet treffeille. He menisivät ravintolaan ja sen jälkeen oli kuulemma luvassa vielä joku ekstrayllätys. Willille olisi toki riittänyt, että he katsoisivat Netflixiä ja kuhertelisivat Hermion sängyllä ja että hän mahdollisesti löytäisi itsensä alastomana Hermion sylistä illan lopuksi. Tietenkään hän ei halunnut painostaa miestä mihinkään ja romanttinen ravintolailta olisi kyllä ihana. Vaatteet vain tuottivat päänvaivaa. Chris istui tyttöystävänsä kanssa sängyllään jotain kännykkäpeliä pelaten. Will oli luvannut, että nämä saisivat asuntolahuoneen käyttöönsä koko yöksi. 

Jenny sujahti paikalle heidän käytävään raollaan olevasta ovestaan. ”Etkö sinä ole vielä päättänyt? Laitat ne tummat tiukat farkut ja sen yhden pitkähihaisen t-paidan. Paitsi jos pelkäät, että Hermio rikkoo sen repiessään sen päältäsi.”

Will karahti punaiseksi ja Chris elehti, että oli jo kuullut ihan liikaa. Jenny soi mulkaisun sängylle päin. 

”Se on kuule teidän eduksenne. Mitä todennäköisemmin Williltä lähtevät vaatteet päältä, sitä todennäköisemmin te saatte kuksia täällä rauhassa koko yön.” 

Chrisin tyttöystävä Jeidi hihitti ja nyökkäili. Will karkasi vessaan laittamaan Jennyn ehdottaman asukokonaisuuden päälleen. Paita kieltämättä paljasti aika kivasti käsivarsien vahvistuneet lihakset. Hän oli innostunut salilla käymisestä edellisenä kesänä. Ehkä Hermiokin pitäisi siitä, että hän näytti seksikkäämmältä kuin yleensä.

Toisaalla Hermiolla ei ollut ollut mitään vaikeuksia asun valinnassa. Hän oli heittänyt päälleen jotain, minkä ajatteli näyttävän samaan aikaan tyylikkäältä ja rennolta. Häntä hermostuttivat aivan muut asiat. Kuten esimerkiksi se, että mahtoiko Will todella haluta hänen kanssaan sänkyyn. Ilta oli nimittäin suunniteltu viemään heitä kahta sitä kohti. Olihan Will antanut aika vahvoja signaaleja haluistaan, mutta hän ei tahtonut rikkoa mitään, mitä he olivat siihen mennessä rakentaneet. Vahvoja signaaleja, hänen sydämensä tuhahti, Will on sanonut haluavansa sinua! Siinä vahvaa signaalia kerrakseen. Hermio hiljensi viisastelevan sykkijänsä ja päätti, että treffit menisivät loistavasti.

Papa Giorgion kaikki pöydät olivat täynnä. Tarjoilija mutkitteli heidän edellään kohti Hermion varaamaa yksilöä. Osa pareista oli jo aloittanut intensiivisen toistensa tuijottelun ruokien jäähtyessä lautasella. Willin vatsanpohjaa kutitti. Heidän pöytänsä oli rauhallisessa nurkkauksessa ja tarjoilija sytytti kynttilän palamaan samalla, kun he istuutuivat. 

”Olisitteko ystävällisiä ja katsoisitte ensin, löytyykö ystävänpäivälistaltamme jotakin mieluista? Menuista saa pudottaa osia pois, mutta ne annokset valmistuvat nopeimmin. Mitä haluatte juoda?” Lehtiö ja kynä olivat valmiina ottamaan heidän tilauksensa vastaan. 

”Jos me otamme kaksi Amorea ja kivennäisvettä?” Hermio sanoi katsoen samalla Williin, joka nyökkäsi. 

Papan alkoholittomat ystävänpäivädrinkit olivat kuuluisia Acrevillessä. Tämän vuoden nimi olisi kyllä voinut olla vähän kekseliäämpi, Will ajatteli mielessään. Ruoka oli erinomaista ja vielä parempaa siitä teki, että Hermio sipaisi hänen pöydällä lepääviä sormiaan aika ajoin. He eivät jutelleet mistään erityisen järkevästä, mutta ei siihen ollut tarvetta, kun katseet puhuivat puolestaan. Hermio maksoi laskun, koska herrasmiehet tekevät niin. Will tuhahti ilmaisulle ja totesi, että nyt elettiin 2000-lukua. 

Hermion vasen huulipieli kaartui virnistykseen. ”No, koska minulla on maailman ihanin poikaystävä.” 

Kun he pääsivät takaisin kadulle, Will ei enää voinut pidätellä uteliaisuuttaan. ”Mikä se yllätys on?” Hän puristi Hermion hansikoitua kättä. 

”Kohta näet.” 

Will pyöräytti silmiään. Tuuli pisteli poskia. ”Mietin vain, että pitääkö minun alkaa vaatimaan pusua ystävänpäivänä.” 

Hermio kaappasi hänet seuraavaan ovisyvennykseen ja suuteli pehmeästi otsalle. Will ei totisesti ollut tyytyväinen siihen ja veti toista vaativammin itseään vasten.

”Malta vielä hetkinen”, Hermio kuiskasi. 

Will kiskottiin jalkakäytävälle ja he kävelivät vielä pari kortteliväliä. Siellä Hermio johdatti Willin sisään pienen hotellin tunnelmalliseen aulaan. Nuori nainen tiskin takana tervehti heitä iloisesti. 

”Minä olen varannut meille huoneen”, Hermio sanoi yhtä paljon Willille kuin virkailijalle. 

Will tunsi rintansa paisuvan sillä aikaa, kun Hermio selvitti käytännön asioita. Sydän halusi karata kurkkuun tai alavatsaan tai jonnekin. Ja housut alkoivat olla etumuksesta liian tiukat. Hän sutaisi tietonsa nopeasti matkustajakorttiin saaden virkailijan hymyilemään tietäväisesti. 

”Tämä on kolmannessa kerroksessa”, tämä sanoi ojentaessaan heille avainkortteja. ”Aamiainen alkaa kahdeksalta.” 

Heti kun hissin ovet sulkeutuivat Hermio maistoi hänen kaulaansa. Will ulahti. Kolmannen kerroksen käytävä oli onneksi autio, joten he saattoivat etsiytyä omalle ovelleen toisiinsa kietoutuneina. Sisälle pääsy oli pieni shownsa, mutta lopulta he olivat huoneen puolella ja lukko loksahti kiinni. Se katkaisi Willin viimeiset itsehillinnän rippeet. Hän kiskoi Hermion paidan housuista ja kurotti kätensä viileälle iholle sen alle. Toisen kylkien kaaret tuntuivat täydellisiltä ja huulet kiusoittelivat Willin omia koko ajan syvemmin. Hyvän tähden. Hänen oli pakko irrottaa kätensä, kun Hermio alkoi taiteilla hänen paitaansa pois. Huolella suittu tukka meni sekaisin, mutta vähänpä sillä oli väliä. Hermion kosketus lähetti ihania väreitä ympäri kehoa. Myös tämän paita putosi lattialle Willin sohellettua hetken viimeisten nappien kanssa.

Willin lihakset olivat upeat. Olihan niistä saanut jonkinlaisen kuvan villapaitojen ja huppareiden alta, mutta tunnusteleminen oli toista. Hermio halusi koko pojan alastomaksi ennen sängylle heittäytymistä. Helvetti, hän halusi itsensä alastomaksi ennen sängylle heittäytymistä. Sormien hienomotoriikka päätti pettää tai kenties Will oli häntä ärsyttääkseen laittanut mahdollisimman vaikeat farkut. Will pääsi hänen trumpeteistaan eroon paljon helpommin. Bokserit saivat jäädä koskemattomiksi vielä hetkeksi, kun Hermio veti rakkaansa kämmen pakaralla ja toinen keskiselässä kiinni itseensä. Hän joi Willin suudelmia, kunnes tämän kädet sujahtivat ensin vyötärönauhalle ja sitten sen asettaman esteen ohi pakaroille. Hän alkoi riisua Willin blackhorseja toivoen toisen tekevän samoin itselleen.

Yhdessä hetkessä Hermio kaatoi hänet sänkyyn ja toisessa he olivat kyljittäin aivan vierekkäin. Will huohotti. Se kuulosti hölmöltä, vaikka taisi Hermiokin vähän olla hengästynyt tyynestä ulkokuorestaan huolimatta. Miehen punaruskeissa silmissä näkyi lämmintä halua ja Williä nolotti hiukkasen, että hänen omissaan hohkasi jäänsininen himo. Hermion kädet tutkiskelivat hänen selkäänsä piinaavan rauhallisesti. Will ei olisi tarvinnut enää mitään ylimääräistä viettelyä, sillä hän oli ollut kovana jo hyvän aikaa. Hänen omat kätensä vaeltelivat kuin hätäiset kanit, milloin Hermion niskassa, milloin selällä. Will painoi suunsa toisen leukapieleen ynisten. Hermion sormet olivat pysähtyneet lonkkaluun päälle pyörteilemään. 

”Rakas…”, tämä kuiskasi paksusti. 

”Herm, mi-minä tulen heti, kun kosket…. mutta koske…silti.”

Will ei tunnistanut omaa ääntään, hengitys katkeili. Hän arveli kuulostavansa epätoivoiselta, mutta rakkaus varmaan antaisi sen anteeksi. Hermion sormenpäät valuivat hänen kalunsa tyveen, missä ne kokeilivat kiharaista karvoitusta. Will laski kasvonsa kumppaninsa kaulalle hengittäen märästi ja kiihkeästi. Pehmeä kämmen silitti hänen kovuuttaan muutaman kerran eikä hän voinut itselleen mitään. Keho tärisi ja hänen spermaansa sotkeutui alavatsalle ja Hermion käteen. Will suuteli – tai oikeastaan puri – Hermion kaulaa pari kertaa euforiassaan. Hän ei tuntenut lainkaan väsymystä, mikä oli kai outoa, häntä himotti vain lisää. Hän mumisi korvanjuurelle. 

”Kulta… ha-haluaisin…sa-saanko ottaa sinut suuhuni?” 

Hermio jähmettyi hänen käsiensä välissä.

Aivot hirttivät kiinni. Oliko Will juuri kysynyt häneltä lupaa? Nyt toinen jo irrottautui hänestä hieman, anteeksi pyydellen. Sydän oli muuttunut valuvaksi hunajaksi. Sano, että hän saa, se kehotti. 

”Sinä saat”, Hermio toisti konemaisesti. Hän ei päästänyt Williä enää yhtään kauemmaksi. ”Tietenkin sinä saat.” 

Ääni oli muuttunut taas paksuksi kiintymyksestä ja onnen kyynelistä, jotka piileskelivät silmäluomien alla. Will helli huulillaan äsken tekemäänsä pientä haava kuin olisi odottanut jonkin varmistusajan kulumista. Sitten Hermio tunsi, miten kuumeiset huulet liikkuivat alaspäin hänen kehollaan. Se oli taivaallista. Tai maallista siinä vaiheessa, kun Willin kieli ensin kokeili hänen penistään ja hän sen jälkeen tunsi kostean lämmön ympärillään. Kynnet upposivat Willin kylkiluiden välisiin kuoppiin. Hampaat kolahtivat muutaman kerran herkkään ihoon. Hengittäminen oli täysin toisarvoista ja Hermio onnistuikin vain inisemään, että oli lähellä. Will ei välittänyt siitä vaan imi hänet loppuun asti. Huulet löysivät tiensä takaisin hänen huulilleen ja ne maistuivat metsämarjoilta ja suolalta, Hermiolta itseltään.

Will piti kiinni Hermion kädestä kääntyessään selälleen tasaamaan huokauksia. Hän ei malttanut olla kovin kauaa irti ihokontaktista ja käpertyi poikaystävänsä rintaa vasten. Hermion oli täytynyt tuntea häneltä karannut pieni haukotus, koska tämä kysyi hänen tukkaansa silitellen: ”Väsyttääkö?” 

”Ei.” Hänen kehonsa oli kuitenkin eri mieltä, sillä seuraavaksi hänen leukapielensä olivat repeytyä. 

”Nuku vain, kunhan pysyt siinä.” Hermion sanoissa kuului lempeä hymy. 

Will yritti urheasti pysyä hereillä, sillä hän ei halunnut menettää yhtäkään sekuntia tästä yöstä. Raukeus kuitenkin hiipi ympäri vartaloa ja uni vei hänet kohta mennessään.

Hermio antoi kyynelten tulla vasta ollessaan varma, että Will nukkui sikeästi. Siinä hänen tiukassa halauksessaan tuhisi melkoinen aarre, jota hän ei ansainnut olleenkaan. Kuva Ashistä muodostui hänen silmiensä eteen, mutta hän tarkasteli sitä kylmästi. Jos häntä olisi käsketty tekemään piirros intohimonsa unelmasta, se kuva olisi ollut viimeistä piirtoa myöten Ashin näköinen. Siksi juuri mies oli saanut hänet silmittömän himon valtaan ja uskomaan ihmeisiin. Hermio katsoi Willin onnellista ja viatonta ilmettä irvistäen. Ash oli näyttänyt nukkuessaan itsetyytyväiseltä kuin koko maailman – mukaan lukien hänen itsensä – tyydytys olisi lähtöisin ainoastaan ja vain hänestä. Ne olivat olleet kalseita öitä ja aamun tullen hänen vieressään oli ollut tyhjä paikka.

Hermio oli antanut Ashin satuttaa itseään, vaikka Celine oli lopussa sanonut hänelle jo suoraan, että mies häipyisi tiehensä heti, kun häneen tulisi halkeama. No, hän oli katkaissut jalkansa ja Ash oli alta aika yksikön löytänyt parempaa seuraa. Will mörähti nyrpeästi ja hän tajusi varmaan puristaneensa liian kovaa. Mutta kyllä tuota, joka kutsui häntä ihanaksi mitättömimmästäkin syystä, sietikin puristaa. Olihan hän ääliömäisyyksissään likistellyt Ashiäkin tajuamatta, ettei sieltä koskaan tulisi mitään vastineeksi. 

”Sinä et ymmärrä miten perusteellisesti olet minua muuttanut. Rakas”, Hermio kuiskasi leukaansa hipovalle päälaelle. 

”Ymhhhh”, Will vastasi tietäväisesti jostain unensa takaa. 

Hermion kosteille poskille levisi hymy. Hän unohtui supisemaan, rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua, kunnes nukahti.

Will heräsi käsivartensa lievään puutuneeseen pistelyyn. Epämukavuus unohtui kuitenkin heti, kun hän muisti, missä oli. Hän hipaisi huulillaan tyynenoloisen Hermion leuanpäätä. ”Huomenta ihanaiseni.” 

Aivan kuin olisi kuullut hänen sanansa Hermio avasi hitaasti silmänsä. Ripset sotkeutuivat kiehkuraan, joka pysytteli itsepintaisesti otsalla. He katselivat toisiaan hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa. Sitten kumpikin muokkasi asentoaan niin, että he saattoivat taas olla ihan sylikkäin. ”Oliko hyvä yllätys?” 

Taustalla kuultava epävarmuus sai Willin hämmentymään. ”Herm, minähän olin sulaa vahaa käsissäsi…” 

”Minä tarkoitin hotellia, en seksiä, hönö.” Nyt mies yritti selvästi piilotella äskeistä epäröintiään. 

Will otti viekkaan ilmeen. ”Tiedät kyllä, että olisit voinut ottaa minut siinä ovikongissa enkä olisi pannut yhtään vastaan.”

Hermion kasvot vakavoituivat. ”Ja sinun pitää tietää, etten koskaan tekisi niin. Ajattelin, että hotelli näyttäisi, että haluan huolehtia sinusta, että sinulla on hyvä olla…” 

Will keskeytti takeltelevan sanatulvan näykkäämällä hänen alahuultaan. ”Lopeta! Ei sinun tarvitse yrittää tehdä minuun vaikutusta. Puhuisin tässä ihan samalla tavalla pehmeitä, vaikka olisimme maanneet sinun sängyssäsi. Sinä riität, rakas, sinä riität.” 

Hermio alkoi taas itkeä, joskin nyt sitä oli mahdotonta peittää Williltä. Tämä pyyhki pisaroita hänen poskiltaan peukalollaan. ”Älä nyt, et sinä noin pettynyt ole, minulla oli ainakin upeaa.” 

Hän kuuli kiusoittelun Willin sanoissa. ”En minä sitä. Haluaisin ihan jokaisen hetken uusintana. Minulta vain ei ole ennen kyselty lupia.” 

Will näytti suloisen myrtyneeltä. ”Ashkö ei kysynyt? Tiedoksi, että minä aion kysyä jatkossakin.” 

Hermio painoi nenänsä Willin olkapäähän ja puhalteli ihoon kyynellämpöisiä kosteuslaikkuja. Willin sydän oli pakahtua.

 ”Mennäänkö yhdessä suihkuun? Sinä ainakin tarvitset sitä.” Hermio hymähteli selvästi omalle viisastelulleen ja Williä alkoi naurattaa. 

”Joo. Sikäli, kun lupaat, että hoidamme siellä kummankin aamuseisokit pois päiväjärjestyksestä.” 

Hermio kohotti päätään ja näytti muka kauhean järkyttyneeltä. ”Millaisen halukkaan pedon minä oikein herätin?” 

Will nipisti hänen niskaansa. ”Ota tai jätä”, hän lausahti. 

”Otan.” Hermio suuteli häntä vielä oikein makeasti nousten sitten vuoteelta ja vetäen Willin perässään kylpyhuoneeseen. 

Suihkukaappi oli hiukan ahdas kahdelle aikuiselle miehelle. He tulivat sieltä kuitenkin ulos puhtaina, tyydytettyinä – ja pikkuisen hysteerisinä. He pukeutuivat katsellen toisiaan ja lähtivät alas aamiaiselle.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CXIII: Kellopeliappelsiini, 36 uurnaa – väärässä olemisen historia ja Norwegian Wood

 Heippa!

Kellopeliappelsiini on tulevaisuuteen sijoittuva kehitys tarina lontoolaispoika Alexista, joka johtaa väkivaltaista jengiään futuristista valvontayhteiskuntaa vastaan. Mitä tapahtuu, kun Alex jää kiinni rikoksistaan, ja hänet passitetaan suoraan systeemin mätään ytimeen?

Aluksi kirjan teinikieli ärsytti minua tosi paljon ja sitten ärsytti, että totuin siihen ja se alkoi tunkeutua lukuhetkien ulkopuolellekin (ajattelin töissä drugia, tsaita ja molokoa). Tämä on vain yleinen fiiliskomentti, suomennoshan on hyvä, Moog Konttinen on tehnyt hienon työn. Yllätyin, että Alex on vasta viisitoistavuotias suurimman osan teosta. Alex mainitsee vasta melko myöhäisessä vaiheessa, että hänen alkuperäiset jengiläisenä olivat kaikki häntä vanhempia (oman päättelyni mukaan 1-2 vuotta vanhempia). Tuossa iässä se on paljon, mikä puhuu Alex valtavan karismaattisuuden puolesta, harvemmin 17-vuotiaat seuraavat 15-vuotiasta vain mielikseen. Kiinnitin muuten huomiota, että nuoret eivät juurikaan käytä alkoholia, maitobaarin juomat terästetään huumeilla, ei viinalla.

Kirjailija Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli maaliskuussa 2022 pitkään sairastettuaan. Eläessään hänen oli vaikea ottaa rakkautta vastaan. ”En sure kuolemaasi, suren elämääsi”, Sirpa Kähkönen kirjoittaa tietäen hyvin, ettei äiti pitäisi lauseesta. Äiti torjui rakkauden, vaikka kaipasi sitä kaikkein eniten. Riitta oli atleettinen, kaunis ja lahjakas. 16-vuotiaana koettu liikenneonnettomuus muutti hänen elämänkulkunsa. Kirjassaan Kähkönen kuvaa 1950-luvun tytön elämää ja onnettomuuden jälkeistä dramaattista murrosta hänen päiväkirjojensa kautta. Kirjassa kerrotaan tanssi lavoista, murtuneesta mielestä, liehuvista helmoista, 60-luvun äidistä, Mirapront-laihdutuspillereistä jotka sisälsivät amfetamiinia, ahdistuksesta, vihasta ja psykoosin hetkistä. Mutta myös rakkaudesta joka ei koskaan kuole.

En oikein aluksi tykännyt romaanin rakenteesta, johon oli vähän hankala päästä sisään. Mutta Tuonen tytti oli minusta oiva tapa antaa surulle ja kuolemalle fyysinen hahmo. Minusta Anna Heleena oli aika rohkea ja itsetietoinen, kun ehdotti vankileiriltä päässeelle Laurille, että mitä jos laitettaisiin lusikat jakoon ja lähdettäisiin eri teille. Onneksi ei ainakaan vielä tuossa vaiheessa painanut ajatus, että pitää kai tuo velvollisuudeksi hoivattavaksi ottaa, kun on kerran luvattu, että kunnes kuolema erottaa, vaikka lopulta jäivätkin yhteen. Itselle jäi erityisesti mieleen se, että Riitta itse hieman epäili onnettomuuden aikaisissa päiväkirjoissaan, että päähän/aivoihin olisi saattanut tulla jotakin vammaa. Tutkimuksissa ja hoidossa oli ilmeisesti enemmän keskitytty raajoihin ja muuhun vartaloon.

Norwegian Wood, The Beatles. Tuo ajattoman kaunis laulu muistuttaa tokiolaista miestä hänen ensirakkaudestaan 1960-luvulla. Siitä kuinka hän on kiinni menneisyydessä ja tavoittelee siitä vapautumista. Kuinka hän ajelehtii hauraan ja aistillisen naisen välissä surun, intohimon ja seksin vietävänä. Kertomus kulkee kuin elämä itse, täynnä kipua ja komiikkaa rakkauden vaikeudesta. The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea.

Tämä on ollut Murakamin kirjoista mielestäni tähän mennessä helposti lähestyttävin. Ei ihme, että juuri Norwegian Woodista on tehty elokuvakin eikä että Murakami on antanut juuri siihen luvan. Tästä puuttuvat fantasialliset ja yliluonnolliset elementit, joita olen jo tottunut pitämään Murakamin tavaramerkkeinä, muuten tyyli on kyllä oikein tunnistettava. Tarinassa oli välillä epämukavaksi tekevä miehinen näkökulma (päähenkilö on siis mies, mutta se ei ole tämän kritiikin kannalta oleellista). Nuoret miehet saivat harrastaa seksiä mielin määrin, mutta heidät tuntui puhdistavan se, ettei seksi merkinnyt heille mitään muuta kuin ruumiin toimintojen tyydyttämistä paitsi niiden tärkeimpien henkilöiden kanssa. Ei naisiakaan toki syyllistetty, mutta heistä kaikki tuntuivat vähän niin kuin odottavan kotirouvan elämää ja yksiavioisuutta.

-Roona-

Miehen mieli askartelevi voimassa sisäisessä

 Moikka!

(100) 

Mestari Valkea Lootus istui jalat ristissä lammen rannalla. Taikuus virtasi voimakkaana juuri lammen vieressä, mutta hän sulki mielensä siltä. 

Sisäinen voima, aivan kuten taikuuskin, on labyrintti, hän muistutti itseään. 

Hän oli harjoittanut itseään elämänsä aikana niin paljon, että hänen sisäinen voimansa oli selkeästi järjestäytynyt. Jos se olisi piirretty paperille, olisi viisivuotias lapsikin pystynyt selvittämään reitin portilta keskustaan ja vieläpä vaivatta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että harjoittelun voisi lopettaa, ei suinkaan. Mestari Valkea Lootus tiesi, että hänen koulukuntansa perustajan Suuren Ruhtinaan sisäisen voiman labyrintti oli vastannut suoraa viivaa alusta keskukseen. Sellaisen saavuttamiseen hänellä oli vielä hyvän matkaa. Hän hengitti syvään sisään.

(100) 

Mestari Valkea Lootus kuuli ruohon painumisen askelten alla jo kaukaa, vaikka oli äärimmäisen keskittynyt harjoitukseensa. Mies lähestyi häntä hitaasti, mikä kenties viesti kunnioituksesta ja ymmärtämyksestä – tai sitten joku tyhmyri luuli häntä pahaa-aavistamattomaksi hölmöksi ja saisi pian tuta. Askeleet pysähtyivät, kantamus laskettiin ja kulkija kävi istumaan – matkan päähän hänestä, jolloin Valkea Lootus saattoi todeta ensimmäisen olettamansa oikeaksi. 

”Mestari”, mies lausahti tervehdykseksi. 

Valkea Lootus avasi silmänsä. ”Jaha, se olet sinä”, hän totesi katsahdettuaan mieheen. 

Hän ei ollut aiemmin tavannut tätä tittelittä jäänyttä oppilasta, mutta sokea ja näkevä silmä antoivat tämän ilmi. Miehellä oli hänen muistaakseen joku Pen-alkuinen nimi. Hän herätti itsensä kokonaan.

(100) 

”Niin, mestari, minä se olen”, Penrod vastasi tyynesti. ”Pahoittelen, etten tunne teitä ulkonäöltä. Saankin varmaan tiedustella, kuka olette.” 

Valkoparta nousi rauhallisesti ja käveli hänen luokseen. ”Nimeni on Valkea Lootus. Ja sinä olet Pen…” 

”Penrod, mestari”, Penrod lopetti kaikkien kohteliaisuussääntöjen vaatimalla tavalla. 

Valkea Lootuksen kasvoilla kävi hyväksyvä hymy. ”Aivan niin. Tahdotko kenties kysyä minulta jotain vai miksi keskeytit harjoitukseni?” 

Penrod tiesi, että mestari oli itse keskeyttänyt harjoituksensa ja että hän olisi odottanut niin kauan kuin oli tarpeen, mutta ei ollut sopivaa olla nokkava. ”Voisitteko opettaa minulle jotain siitä, mikä juuri äsken vei huomionne?” No, pieni piikki ei sentään koskaan ollut pahasta.

(100) 

Valkea Lootus mietti. Hän oli kuullut Penrodista kaikenlaista. Arvaamaton taisi olla yleisin sana, jota muut mestarit pojasta käyttivät. Hän oli pian alkanut mielessään tuhahtelemaan sille. Poika ei kuulostanut lainkaan arvaamattomalta, päinvastoin. Sen sijaan kaikki vaikuttivat pelkäävän ´hänen pimeyttään ja valoaan´, näkevää ja sokeaa silmää. He pelkäsivät potentiaalia, sitä kuinka vahva pojasta voisi tulla. 

Valkea Lootus teki päätöksensä. ”Voin minä jonkun sanan opettaakin. Harjoitukseni on nimeltään Labyrintti ja siinä harjoitetaan sisäistä voimaa.” 

Penrod nyökkäsi hänelle kunnioittavasti. ”Tunnen, että sisäinen voimanne on jo mahtava, mestari.” 

Valkea Lootus pyöräytti päätään. ”Se on toki suuri, mutta vielä kaukana mahtavasta.” Hän viittoi Penrodia istumaan lähemmäksi.

(100) 

Lähtiessään lammen rannalta parin päivän kuluttua Penrod tunsi oppineensa paljon. Mestari Valkea Lootus oli opettanut häntä ehkä avomielisemmin kuin kukaan aiemmin. Labyrintista voisi olla hänelle paljon hyötyä, vaikkei näin lyhyessä ajassa tekniikan kaikkia hienouksia ehtinytkään käydä läpi. Oli erityistä, että hän oli saanut oppia Suuren Ruhtinaan oppilaalta. Se kunnia ei kuulunut läheskään kaikille mestareille. Valkea Lootus oli valon mestareita, joskin taikuudessa hyvin heikko ja oli sanonut itse valinneensa puolensa. 

Ja niin pitää sinunkin valita, Penrod. Kukaan ei vielä tunnetussa historiassa ole ollut puolivälissä. 

Hän saattaisi valita – tai sitten jäädä siksi arvaamattomaksi kortiksi, miksi muut mestarit olivat häntä Valkealle Lootukselle kuvanneet.

-Roona-

Muistoja ja hyviä uutisia

 Moikka1

Kuuma mereltä puhaltava ahava kutitteli poskia. Se toi Serjan mieleen muiston aivan toisenlaisesta puhurista, syksyisestä ja virkistävästä. He olivat juosseet tupasvillojen täyttämälle suolle ja Ilja oli karjahdellut jahdatessaan häntä. Lopulta hänet oli kaadettu vetiselle mättäällä nauraen. Siellä sinä päivänä Ilja oli vannonut hänelle suojelevansa häntä omalla hengellään aina. ”Tai ainakin siihen asti, kun oon saattanu sut erinomaisen aviomiehen huomaan”, poika oli lisännyt nenäkkääseen tapaansa. Serja oli nipistänyt häntä kipeästi kyljestä, mutta ottanut valan vastaan. He olivat katselleet hetken aikaa hiljaa sumuista taivasta ja sitten Ilja oli puhunut: ”Mä tarkotan sitä, mitä sanoin. Tietenkin mä vannon veljesvalan vielä kaikkien nähdenkin, mutta… sä olet mulle ku pikkusisko. Yhtä paljon Karaj ku mä itse. Haluun, et tuut onnelliseksi.” Serja ei ollut osannut vastata siihen mitään, he olivat olleet niin nuoria, Serja ei edes vielä riittikelvollinen. Hän tunsi nytkin tupasvillojen tuoksun, he olivat poimineet pehmeitä tupsuja kotiin vietäviksi.

Kädet kietoutuivat hellästi Serja vyötärön ympärille ja herättivät hänet ajatuksistaan. ”Täällähän sinä olet, Paju. Katselet merelle”, Asha kuiskasi hänen korvaansa.

Serja aisti kysymättä jätetyn kysymyksen. Tuuli puhalsi yhä leppoisasti heidän talonsa kattoterassilla. ”Mieleeni tuli pohjoinen”, hän vastasi.

Asha likisti hänet hieman kovemmin itseään vasten. ”Olen pahoillani, että minun naimiseni on vienyt sinut kovin kauaksi kotoa. Toivon sydämestäni, että voimme vielä joskus käydä siellä ja että näyttäisit minulle kaikki paikat, joista olet kertonut.”

Asha luuli, että hänellä oli koti-ikävä. Että hän toivoi olevansa jossain muualla kuin heille kummallekin vieraassa Nazarassa. Serja kiersi ylävartaloon hitusen, mutta se riitti hänen aviomiehelleen merkiksi höllentää käsiensä otetta ja päästä hänet kääntymään kanssaan kasvokkain.

”Minä ajattelin kyllä pohjoista”, Serja sanoi. ”Muistelin Iljaa. Olisi mukava tavata äiti ja antaa hänen tutustua sinuun ja pikku-Iljaan. Ja minun velvollisuuteni olisi esittää kiitokset ja surunvalittelut Iljan perheelle, kertoa, että hän kaatui vannottunsa puolesta kuten kunnon veljen kuuluu. Mutta en minä ikävöi. Oikeastaan minä olen se, jonka pitäisi pyytää anteeksi. Minun takianihan sinut karkotettiin tänne. Olisit voinut jäädä kotiin.”

Tuuli oli tuivertanut Ashan kiharat avoimet hiukset taakse. Hän suuteli Serjan otsaa pehmeästi. ”Minun kotini on siellä missä sinä olet, tuulinymfini. Missä sinä ja pikku-Ilja olette. Et saa koskaan kuvitella muuta.”

Lämmin tunne humahti Serjan kehon läpi eikä sillä ollut mitään tekemistä merituulten kanssa. Hänellä oli Ashalle kerrottavaa, joka oli saanut hänet vajoamaan näihin muistoihin. Pian saattaisi olla kolmas, jonka hän haluaisi äidille esitellä. Mutta miehessä näkyi kevyitä väsymyksen merkkejä. He olivat ahertaneet viime kuukaudet luoden itselleen paikkaa ja suhteita Nazaraan. Etteivät he olisi ikuisesti vain Lutorin karkotettu prinssipari. Uutuudenviehätys kesti vielä, aateliset ja kauppiaat olivat uteliaita heidän suhteensa, mutta se etu olisi pian menetetty. He olivat karsineet rakkauselämänsäkin minimiin, mutteivät kokonaan pois, siitä oli nyt hyvin pitäviä todisteita. Serja ei halunnut tuoda rakkaalleen enää yhtään lisärasitusta.

”Haluaisitko sinä joskus toisen lapsen?”, hän kysyi katkaisten jo venyneen odottavan hiljaisuuden.

Asha katsoi häntä varmasti, silitti selkää peukaloillaan. ”Tottakai, Paju. Voimme yrittää vaikka heti tänä iltana, jos tahdot.”

Serjalta pääsi pieni naurahdus, kun harteilta putosi taakka, jota hän ei ollut edes tajunnut kantavansa. Kaupungin äänet olivat yhtäkkiä lakanneet kuulumasta.

”Minun on kerrottava, että meidän on ikävä kyllä turha yrittää”, hän virnisti ja ohjasi Ashan käden vatsalleen.

Miehen kasvoille levisi ymmärrys. ”Oletko sinä…?”

Serja suukotti terävää parransänkeä, jota Asha ei näköjään ollut viitsinyt aamulla ajaa. ”Kävin kätilön luona ja hän varmisti asian. Pikkuinen tulee maailman reilun puolen vuoden kierron kuluttua.”

Asha nosti hänet hetkeksi käsivarsilleen ja pyöräytti puoli kierrosta. Ilo loisti miehen silmistä. ”Sehän on loistava uutinen, rakas!” hän mumisi rauhoittuen hyväilemään Serjan kaulaa.

”Kukaan muu kuin me kaksi ei tiedä vielä. Paitsi talon naiset ehkä arvaavat, koska vuotoni ovat jättäneet tulematta kahta kertaa.”

Asha nosti kasvonsa ja niille noussut puna sai Serjan hihittämään. ”Sinunkin olisi pitänyt huomata, kyllä. Mutta en minä moiti, meillä on ollut paljon muuta ajateltavaa.”

Asha suuteli häntä omistavasti. ”Lupaan tästä lähtien, että huomioin sinua paremmin valtiattareni. Vaikka olisi kuinka kiire.”

Serja nuolaisi miehensä huulia vastaukseksi. Jostain katolle johtavien kierreportaiden luota kuului terävä rykäisy.

”Pyydän anteeksi, jos keskeytin jotain teidän korkeutenne. Prinssiä odotetaan vastaanottosalissa”, Mahran ilmoitti virallisesti.

Serja pyöräytti Ashalle silmiään. Olivathan he saaneet hetkensä. ”Prinssi tulee kyllä”, hän vastasi Mahranille.

Asha oli kääntynyt lähteäkseen, mutta piti yhä hänen kädestään kiinni. ”Mahran, löydän itse perille. Mene sen sijaan kertomaan kaartilaisille ja vaimollesi, että syömme tänään yhdessä. Minulla ja vaimollani on iloista kerrottavaa.”

Mies katosi hämmentynyt Mahran perässään. Serja jäi vielä hetkeksi katolle, jossa tuuli oli tyyntynyt ja kaupungin äänet pauhasivat jälleen. Hän veti syvään henkeä ja oli onnellinen.

-Roona-