Kohtaamisia ja tapaamisia

 Moikka!

Satama oli valtavan vilkas ja äänekäs. Perm seisoi laiturilla ja mietti, minne hänen olisi parasta lähteä. Satamavalvoja voisi osata kertoa, missä Lutorin prinssi asui. Hänellä vain ei ollut aavistustakaan, missä satamavalvojan asema sijaitsi. Alus, jolla hän oli tullut Nazaraan, oli ankkuroitunut siihen päähän satamaa, jossa sijaitsi kalatori ja joka oli siksi pääosin täynnä kalastusveneitä. Oli varhainen aamupäivä ja koko kaupunki näytti päättäneen tulla ostamaan kalaa. Perm ahtautui tungokseen. Ihmiset kiinnittivät huomiota hänen vaaleaan ihoonsa, joka oli nyt lähinnä punainen palettuaan auringossa. Hän oli jo kuvitellut osaavansa olla varovaisempi, mutta jostain syystä aurinko oli merellä vieläkin ilkeämpi kuin maalla. Perm yritti pysähtyä milloin minkäkin tiskin kohdalle, mutta ei onnistunut: joko hänet työnsi pois innokas ostaja tai sitten kauppias, joka ei halunnut tuhlata aikaansa selvästi ostohaluttomaan asiakkaaseen. Hän ajautui väen mukana aivan torialueen laidalle. Kauimmaisella kojulla oli onneksi ostoksilla vain yksi nainen, joka valikoi innokkaasti simpukoita nuoren tytön kerätessä niitä kuuliaisesti paperista taiteltuun pussiin. Perm puhutteli puisella jakkaralla istuvaa jurosti tyttöä vahtivaa miestä.

”Anteeksi, herra, mutta tiedättekö mistä voisin löytää Lutorin prinssin asunnon?”

”Minulla on vastaus kysymykseesi.” Simpukkanainen oli kääntynyt katsomaan häntä. Oikeastaan nyt nainen jo tuijotti.

Perm yritti hymyillä ystävällisesti. ”Niin, rouva, en yritä mitenkään tunkeilla, mutta… isäni asuu tietämäni mukaan siinä talossa”, hän sai sanotuksi.

Nainen heilautti hieman huivin peittämää päätään kuin palatakseen tilanteeseen. Muutama punaruskea suortuva karkasi otsalle. ”Oletko sinä pohjoisesta?”

Kysymys yllätti Permin. ”Öö… olenhan minä. Rouva, olisi hirveän kilttiä, jos voisitte kertoa missä se kyselemäni talo on.”

Nainen hymyili hänelle lämpimästi ja otti samalla ohimennen vastaan simpukkapussi tytöltä ja antoi tälle vastineeksi muutaman kolikon. ”Oletpa sinä kohtelias. Minä vien sinut sinne mielelläni. Satun nimittäin asumaan siellä itsekin.”

Perm ei voinut uskoa tuuriaan. ”Kuulutteko Ashan ja Serjan palveluskuntaan?” hän kysyi innoissaan unohtaen käyttää prinssiparista titteleitä.

Nainen naurahti kuivasti. ”Tavallaan. Minun nimeni on Petra. Minulla on vielä muutama asia hoidettavana, jos et pahastu parista mutkasta.”

Perm pyöritteli päätään ja olkiaan vähien kantamustensa alla. ”Ei toki. Minä voin auttaa kantamaankin jotain, jos tarvitsee.”

Hän lähti seuraamaan Petraa kojulta mutkitteleville kaduille. Pian nainen asetti tahtinsa niin, että he kävelivät rinnakkain. ”Kerrohan mikä sinun nimesi on?”

”Perm, rouva, sama kuin isällä.” Perm ei ollut koskaan tavannut isäänsä, mutta äiti oli aina sanonut, että hän muistutti tätä monin tavoin.

”Ja meidän Permimme on tietysti se isä. Hyvä tavaton, tehän olette melkein identtiset! Hän tulee olemaan onnellinen, kun näkee sinut”, Petra päivitteli.

Perm punastui, mitä ei voinut onneksi juuri erottaa palaneilla poskilla. ”Minustakin on hienoa tavata hänet.”

He vierailivat vielä muutamassa kauppapuodissa ja kävelivät sitten keskuskortteliin, jossa aatelisto asui. He poikkesivat pääkadulta ja Petra ohjasi heidät suuren talon takapuolelle.

”Älä välitä, ettemme mene sisään paraatiovista. Simpukat on parasta saada keittiöön hetimiten”, tämä selitti.

Niinpä he kulkivat keittiön läpi ja jättivät simpukat kokille. Keittiötä seuraava huone oli arkinen ruokailutila. Sen pöydällä istuskeli tyttö kirjaa lukien ja jalkojaan heilutellen. Puoliksi syöty omena lojui hänen vierellään. Perm ei ollut koskaan nähnyt ketään kauniimpaa.

”Pois pöydältä Amira!” Petra käski kerkeästi. 

Tyttö ei tehnyt elettäkään tullakseen alas, kurkisti vain kirjansa takaa ja jäi tarkkailemaan heitä. ”Esittele vieraasi ensin minulle.”

Petra pyhähti ja riisui huivinsa. ”Kuulehan neitiseni, kun kerran olet tuolla päällä…”

Perm oli juuri huomannut, kuinka valloittavat silmät tytöllä oli, kun tämä oli laskenut kirjansa ja katseli häntä tarkkaavaisesti.

”Hän on ihan Perm-sedän näköinen.” Amiran hymy oli pohdiskeleva.

Petra huokasi syvään. ”No, kaipa minä esittelen teidät. Perm, tässä on lady Amira, prinssin ja prinsessan vanhempi tytär. Amira, tässä on Perm, Perm-setäsi poika. Olisitko kiltti ja menisit hakemaan hänet, jos hän on täällä.”

Nyt tyttö hyppäsi kissamaisesti lattialle. Ja astuttuaan lähemmäs tarttui muitta mutkitta Permiä kädestä. Sormet tuntuivat pehmeiltä ja lämpimiltä. ”Tervetuloa. Minustakin on mukava tavata sinut. Nyt minä menen hakemaan isäsi ennen kuin Petra suuttuu.” Hän vinkkasi silmää ja meni menojaan.

Petra pyöritti silmiään. ”Hyvän tähden tuota tyttöä!” Hän viittoi Permille. ”Mennään sentään huoneiden puolelle. Mitä prinssipari sanoisikaan, jos antaisimme sinun tavata isäsi ruokalassa, niin kuin tätä leikillisesti kutsutaan.”

He siirtyivät käytävän kautta eteiseen ja sieltä kotoisaan pienempään huoneeseen. Kaikkialla näytti Permin mielestä hienolta, sen paremmin hän ei osannut tunnettaan kuvailla. Jätettyään Permin pehmeään tuoliin Petra palasi eteiseen voidakseen opastaa hänen isänsä ja Amiran oikeaan huoneeseen. Pian sisään astui pitkä vanhempi mies, joka oli… kuin Permin peilikuva.

”Isä?” Perm kysyi varovasti nousten tuolistaan.

Mies näytti yllättyneeltä, järkyttyneeltä, liikuttuneelta. Hän astui Permin viereen ja tarttui tätä olkapäistä. ”Voi, miten iso sinä jo olet, aikuinen mies… olethan sinä… onko siitä todella niin monta vuotta?” hän sopersi.

Perm tunsi valtavaa iloa, mutta jostain syystä häntä myös nolotti. ”Äiti lähetti sinulle terveisiä… ja kirjeenkin”, hän sanoi jäykästi.

Se vaikutti herättävän isän hämmästyksestä ja tämä veti Permin halaukseen. ”Ethän sinä edes tunne minua. Mutta en uskonut, että enää koskaan näkisin pienokaistani. Mitä veljellesi ja sisarellesi kuuluu? Rosanna on varmaan nyt toisen kanssa…” Isän silmistä valui kyyneleitä, kun tämä katsoi Permiä.

Perm pyöritti päätään. ”Ei äiti ole. Hänellä on ikävä sinua, vaikka… ei hän sitä minulle myönnäkään. Oletko sinä? Ehkä minulla on pikkusisaruksia?”

Nyt oli isän vuoro pyörittää päätään. ”Ei, ei, ei… voi, rakas Rosanna… mutta minä vain vetistelen”, hän sanoi ryhdistäytyen. Isä irrotti kätensä ja astui kauemmaksi. ”On kuin kuvastimeen katsoisi. Sanoihan Rosanna jo silloin, että olet ihan minun näköiseni. Tule, pääset huoneeseeni siistiytymään ja lepäämään. Serja ja Asha antavat sinulle tietysti oman, kunhan palaavat…”

Hän oli jo menossa ja Perm joutui kiiruhtamaan perään. He kääntyivät huoneesta suoraan eteisen suureen portaikkoon, jonka Perm oli pannut merkille jo aiemmin. ”En minä tarvitse omaa huonetta. Voin asua sinun kanssasi… jos se sopii”, hän huudahti arasti perästä.

Isä käännähti nopeasti hymyillen häneen päin. ”Sopii tietenkin. Mutta uumoilen etenkin Serjan olevan niin iloinen tulostasi, että hän vaati sinulle omaa tilaa.”

Perm tunsi punastuvansa jälleen. Isä puhui prinsessasta niin lämpimän tuttavallisesti, mutta kuuluihan hän Serjan veriveljiin. He saapuivat siistiin makuuhuoneeseen, jossa oli sängyn lisäksi pieni kirjoituspöytä ja iso lipasto vaatteiden säilyttämiseen.

Perm laski matkasäkkinsä lattialle. ”Oikein viihtyisää.”

Isä kohautti harteitaan ja naurahti. ”Sinä olet todella hyväkäytöksinen. Voit vaihtaa vaatteet ja ottaa vaikka nokoset. Likaiset pyykit voi jättää pinoon pöydälle, palvelijat keräävät ne siitä. Taidan mennä kertomaan Dolmalle ja Joikalle, että sinä tosiaan tulit.”

Isä taputti häntä vielä olalle ja jätti hänet sitten yksin. Perm etsi säkistään puhtaan paidan ja housut ja asetti pyykin siistiin kasaan pöydän kulmalle. Hän istahti sängylle miettimään. Ehkä hän voisikin nukkua hetken… Ovelta kuului koputus.

Isä oli varmaan vain tullut tarkistamaan jotain ja Perm sanoi: ”Sisään”.

Amira pujahti huoneeseen ja kävi istumaan kahareisin tuolille. Hän tuijotti Permiä röyhkeän tutkivasti. ”Etkö aio sanoa mitään, vaikka tulin huoneeseesi ihan kutsumatta?” tyttö tuhahti viimein.

”Ööh… tuota… kyllähän minä kutsuin sinut sisään”, Perm änkytti hämillään.

Amiran pitkä ja kihara musta tukka oli sutaistu hätäiselle nutturalle, josta oli irronnut pitkiä suortuvia sinne tänne. ”Sara sanoi, että on epäkohteliasta tulla ja meidän pitäisi odottaa, että äiti ja isä tulevat kotiin ja esittäydyt ensin heille. Minä sanoin hänelle, että sinä et jumalten tähden ole mikään kosija, vaan vähän niin kuin… no, serkku, niin että kyllä sinua voi tulla katsomaan”, tyttö pulputti.

Ei sillä, että se olisi Permiä haitannut, tytön ääni oli sointuisa ja suu kaunismuotoinen. ”Kuka on Sara?”, hän kysyi saatuaan suunvuoron.

Amira keikautti itseään huolettomasti taaksepäin. ”Ai, minun pikkusiskoni. Hän on seurassa aika jäykkä, mutta perheen kesken ihan mukava. Tapaat hänet varmaan illallisella.”

Perm oli hukkua tytön itsevarmuuteen muistaessaan erään asian, joka saattaisi yllättää tämän. ”Minulla on mukanani kirje prinsessan äidiltä, siis sinun isoäidiltäsi.”

Amiran silmät pyöristyivät innosta. Perm oli jo kaivamassa kuorta esiin tytön heilauttaessa kättään keskeyttämisen merkiksi. ”Se on äidille, joten parasta antaa hänen lukea se ensin. Mutta palan halusta kuulla jokaisen yksityiskohdan sen jälkeen. ”

Jonkin tytön vinkeässä ilmeessä kertoi, että hän oli valmis kaivamaan tiedot äidistään ärsyttämisen uhalla. Mitä pitempään he olivat samassa huoneessa, sitä vaikeammalta ajattelu Permistä tuntui.

”Sinä olet valtavan kaunis”, hän sanoi ujosti. ”Varmasti kuulet sitä usein.”

Amira irvisti leikkisästi ja nousi tuolilta sulavasti. ”Kuulen, mutta harvemmin sellaisilta ihmisiltä, joiden mielipiteistä välittäisin paskan vertaa.” Niine hyvineen tyttö painui ulos.

Perm kävi pitkäkseen sängylle ja pohti, oliko häneen osunut rajumyrsky. Sen sisällä tuntui jännittävältä ja hieman pelottavaltakin ja sen jälkeen… virkistyneeltä. Hän odotti jo innolla Amiran lupaamaa illallista, vaikka prinssin ja prinsessan tapaaminen hermostutti edelleen. Näissä aatoksissa hän nukahti keveään uneen.

-Roona-