Elokuvissa LXXIV: Guardians of the Galaxy vol. 3

 Heippa!

Universumin suojelijoiden kolmannen elokuvan on jälleen ohjannut James Gunn. Pääosissa ovat Chris Pratt (Peter Quill), Zoe Saldaña (Gamora), Dave Bautista (Drax), Vin Diesel (Groot), Bradley Cooper (Rocket), Karen Gillan (Nebula), Pom Klementieff (Mantis), Elizabeth Debicki (Ayesha), Sean Gunn (Kraglin), Sylvester Stallone (Stakar Ogord), Will Poulter (Adam Warlock) ja Chukwudi Iwuji (The High Evolutionary).

Tämä elokuva olikin Rocket taustatarina, mikä on mielenkiintoinen näkökulma. Melko nopeaa kehitystä, jos erä 89 (Rocketin erä) oli vielä eläin/konehybridejä ja jo erä 90 oli nopeutettua evoluutiota eli siis geeni/nanotason hommaa. Teknologinen hyppäys vaikuttaa aikamoiselta. No, olihan siinä erässä 90 se suuri vika, että luomukset olivat yliaggressiivisia. Laila, Hampis ja Lattia vaikuttivat aika hylätyiltä, niin tulin miettineeksi, miten he (tai ensimmäinen heistä) oppivat puhumaan? Vai oliko ”oppineimmalta” vaikuttaneeseen Lailaan vain käytetty toisenlaista muutostekniikkaa kuin muihin (ja hän siis olisi opettanut Hampiksen ja Lattian puhumaan siinä kapasiteetissa, kun nämä siihen kykenivät). High Evolutionaryhan kuljetti Rocketia mukanaan paikoissa, joten tämä kuuli paljon puhetta ja mallioppi, niin kuin pieni lapsi.

Minusta oli vähän ärsyttävää, ettei Peter tuntunut tajuavan, että Gamora ei ole sama henkilö kuin hänen aiemmin tuntemansa. Gamora yritti ihan nätistikin sanoa, että kun me ei tunneta, että tajuan, että tunsit eri ulottuvuuden minän, mutta kun minä en ole sama. Olin vähän kauhuissani, kun trailerissa näytti, että Gamoran puutteessa Peterin ja Nebulan välille yritetään viritellä romanssia, mutta onneksi se oli vain Peterin tarvetta etsiä turvaa jostakin tutusta. Nebula vaikutti muutenkin ylipäänsä enemmän Guardiansien johtajalta kuin Peter. Ainakin hän teki kaiken raskaan työn. Minulta on jo päässyt unohtumaan tuliko ”uusi” Gamora kuvioihin jo edellisessä osassa vai jonkun muun elokuvassa. Kiinnitin vain huomiota, että siskokset ovat kaikesta huolimatta yllättävän hyvää pataa keskenään.

Hollywood tykkää tehdä näitä hyvin perheorientoituneita elokuvia, oli kyseessä sitten biologinen ja ns. löydetty perhe. Olisi muuten ollut hyvä vitsi, jos Rocket olisi ruennut isäksi niille pesukarhunpoikasille, jotka löysi. Toisaalta Rocket sai Peterin kapteenin paikan, että ehkä isyys olisi mennyt yli jo amerikkalaistenkin mielestä. Tuliko Adamista loppujen lopuksi Guardiansin jäsen? Krediittikohtaus viittasi siihen, kun hänellä oli heidän univormunsakin. Peteriä ei muuten kutsuttu Star-Lordiksi juuri ollenkaan. Liekö tietoinen valinta osoittamaan henkilön henkistä kasvua, kun ei enää tarvitse ainakaan ystävien kesken käyttää supersankarinimeä.

Elokuva oli ihan hyvä. Oli yllätys, että se oli 3D:nä, kun Finnkinokaan ei näköjään näistä enää erikseen ilmoita. Olisi mennyt normaalina 2D ihan hyvin. Joka tapauksessa pätevää mäiskintää ja siellä joukossa tunteellisia ja hauskoja hetkiä.

-Roona-

Myrskynratsastaja

 Moikka!

Disclaimer: Seuraava on fanifiktiota. Frozen 2 oikeudet kuuluvat sen tekijöille. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa

Tyrskyävä meri on vihreää kuin sammal Nokkin laukatessa vuonossa, jossa sen kaviot nostattavat aaltoja. Taivas on harmaa, se enteilee myrskyä, mutta vedenkiiltävä hevonen on jo kapeikon suulla. Nokk polkee heiveröisen kuohun jalkojensa alle ja vetää henkeä edessä olevaa matkaa varten. Pisarat piiskaavat sen kuvetta, pyrkivät itsensä läpi siinä onnistumatta. 

Marmorisalama halkaisee taivaan jossakin meripeninkulmien päässä ja sitä kohti Nokk suuntaa turpansa, kaiken voimansa innon. Vapaus on sille vieras käsite, sillä se ei ole koskaan mitään muuta ollutkaan, vapaa nelimään minne mielii vankiloiden kahlitsematta. Se sukeltaa ja antaa merivirran kuljettaa itsensä pohjemmalle, kauemmas ihmisten lukitsevista rannoista. Pienet ravut yrittävät napata kiinni Nokkin harjasta, mutta ne ovat liian hitaita ja harjan omistaja kiivas. Mikään vaara ei uhkaa vesihenkeä, se on pohjapyörteiden valtias ja aaltojen prinssi.

Hetken Nokk kulkee yhdessä delfiiniparven kanssa, liitää niiden vierellä kuin kaikki olisivat taivaalla eivätkä syvällä pinnan alla. Sillirypäs pakenee, ettei joutuisi parempiin suihin tai Nokkin aiheuttamiin vesiputouksiin. Ilmassa myrsky raivoaa jo, sen vihainen kylmyys on lupaus tulevasta keväästä, jolloin puhaltavat lauhemmat tuulet. Käy pärskähdys, Nokk nousee pintaan ja yleinen synkkyys värjää sen kuultavan kehon mustaksi. 

Tällainen sää ei kuitenkaan koskaan ole ollut sen vihollinen, päin vaistoin se nauttii kirmatessaan kiehuvalla merellä. Nokk hirnuu pilville kuin nauraisi niiden surkealle yritykselle pitää itsensä poissa mereltä ja lähtee liikkeelle seisottuaan henkäyksen verran valtiaana. Se kantaa päätänsä uljaasti hypellessään aallonharjalta toiselle.

Suuri valkoinen viilto valaisee apokalyptisen maiseman. Sen jälkeen tulee salamaryöppy, kuin taivas yrittäisi upottaa mereen kalkkikivisiä pilareita. Nokk pysähtyy, kai osoittaakseen myrskylle kunnioitusta kaikesta huolimatta. Britannian kulmikkaat kalliot siintävät juuri ja juuri silmän havaittavina. Sadenorot piirtävät ristikkoa Nokkin selkään, kun vesihevonen kääntyy takaisin kohti Norjaa. 

Sen sierainten puuskahdukset viestivät ilosta, jota se tuntee sydämessään, jota se säteilee ympäröivään synkkyyteen. Hiljaisuus on vallannut merihätään joutuneen aluksen, jonka ainoa henkiin jäänyt näkee valon. Nokk hidastaa raviin ohittaessaan veneen, sen iho on silkkaa hopeaa viimeisten salamoiden loisteessa, mutta se ei auta. Ahdistunut sulkee silmänsä ja on varma, että näki näkyjä. Aamuun mennessä Nokk on palannut kotiin.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCI: Vadelmavenepakolainen, 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa ja Haltiain verta

 Heippa!

En enää jaksa olla suomalainen mies. Haluan olla syntyperäinen ruotsalainen, moderni, pehmeä ja ymmärtäväinen, Anderssonin perheen isä. Johansson tai Svensson kelpaisi, tai vaikka Lindqvist. Mikko Virtanen katselee thaimaalaisessa lomaparatiisissa kauniisti ruskettuneita säröttämän onnellisia ruotsalaisperheitä ja päättää toteuttaa lapsuudesta asti vaalimansa unelman. Jonakin vuonna hän palaa tänne. Yhtenä heistä. Mikko saa muutoksensa avuksi luovuttaneen ruotsalaisen, kaimansa Mikaelin (sukunimeltään Andersson!). Hän opettaa Mikolle kaiken ruotsalaisuudesta aina terapeuttista keskustelua ja murretta myöten, vaikka ei edustakaan Mikon ihannoimaa sosiaalidemokratiaa vaan on kokoomuslainen. Miten käy Mikon toiveelle tulla ruotsalaiseksi ja onko se liian suuri valhe ylläpidettäväksi.

Olen tänä vuonna lukenut Vadelmavenepakolainen mukaan lukien vertailukelpoisen määrän suomalaista huumoria. Eniten pidin kyllä tästä käsillä olevasta Miika Nousiaisen teoksesta. Musta huumori ja kuivuus ovat selvästi enemmän minun heiniäni. Mikko onnistuu kyllä perustelemaan itselleen hyvin kaikki rikoksensa kahta murhaa myöten. Hänessä voisi melkein nähdä psykopaattisia ominaisuuksia. Ruotsalaisuuden satiiri on myös läsnä. Joku muka oli tehnyt valituksen, kun huomasi, ettei Mikko laulanut ollessaan Skansenilla. Kansankodin rakentajat Per Albin Hansson ja Tage Erlander olivat minullekin tuttuja historian luennoilta. Mielenkiintoinen ja humoristinen kirja.

Mitä jos kuolinhetken jälkeen ihmismieli yhä toimintaansa muutaman kallisarvoisen minuutin ajan? Tarkalleen kymmenen minuutin kolmenkymmenenkahdeksan sekunnin ajan… Leilan, juuri Istanbulissa murhatun prostituoidun, tajunnassa jokainen minuutti kuoleman jälkeen on tulvillaan aistivoimaisia muistoja. Ennen kuin hänen tietoisuutensa hiipuu lopullisesti, hän muistaa huumaavat maut, tuoksut, värit. Perheen, joka hylkäsi hänet, ja muut hyljeksityt, joista tuli hänen uusi perheensä. Taustalla kuohuneet Turkin lähihistorian käännekohdat. Sen, kuinka ystävyys voi tuoda toivoa suurimmankin epätoivon keskelle. Elif Shafakin teos on valittu Booker-palkintoehdokkaaksi.

Pidin kovasti Leilasta ja tämän ystäväjoukosta. Voi, Sinan-parkaa, kun ei osannut ja uskaltanut kertoa rakkaudestaan Leilalle, kun lukijalle se oli aika selvää. Ja hyi, millainen ihminen Leilan setä oli. Mietin, että mitenhän vaikea downinsyndrooma Leilan pikkuveljellä oli, kun hän tuntui olevan vanhempanakin vielä täysin vahdittava. Toisaalta kuinka paljon johtui kouluttamattomasta äidistä, häpeävästä isästä ja ennakkoluuloisista (ja mahdollisesti osaamattomista) lääkäreistä, ettei hänelle edes yritetty opettaa mitään. Tykkäsin. että Leilan elämässä oli myös valoa ja hän pääsi naimisiin D/Alin kanssa. Aika kiinnostavaa tuo, että tutkimuksissa olisi todettu, että ihmisen tietoisuus pysyy olemassa vielä 10 minuuttia ja 38 sekuntia kuoleman jälkeen.

Puolalainen Noituri-sarja tarjoaa laatufantasian ystäville lajityyppiin kauan kaivattua rentoutta ja harmaiden alueiden viehätystä. Saagan ensimmäinen täysverinen romaani vakuuttaa lujalla, energisellä tekstillä sekä kirjailijan tavaramerkiksi muodostuneella kitkerällä dialogilla. Noituri Geralt elää syrjässä sotaa enteileviltä huhuilta. Suurin syy piiloutumiseen on palavasta kaupungista pelastettu Ciri-tyttö, prinsessa, jonka suonissa virtaa haltiakansan taikavoimainen veri. Legendat kuitenkin kulkevat Geraltin edellä. Kun ne saavuttavat vihollisten korvat, noiturin on nieltävä ylpeytensä ja pyydettävä apua entiseltä rakastetultaan, velhotar Yenneferiltä. Cirin ja velhonaisen välille syntyy vahva ja syvä suhde, mutta Cirissä elää kostonhimon siemen. Samalla kun Geralt jäljittää tyttöä uhkaavaa salaperäistä hahmoa, Yennefer huomaa löytäneensä Ciristä arvoisensa vastuksen…

Valvatin ja Geraltin suhde on kyllä kultaa. Valvatti kiipeämässä Geraltin huoneen ikkunasta sisään vain todetakseen, että täällä paneskellaan ja ollen, että no tulen sisään joka tapauksessa. Ja Geralt-parka joutuu olemaan, että okei kai sitten niin. Toisaalta tuossa tilanteessa oli kyllä pakko päästä kertomaan tiedot Geraltille tämän oman turvallisuuden vuoksi. Cirin fiksaantuneisuus neitsyyteen oli jotenkin niin samaistuttava. Kukapa kolmetoistavuotias tyttö ei asiaa jo miettisi. Kun tämä on vielä miehen kirjoittama, niin tykkäsin kovasti, että suoraan sanottiin, ettei taikuuden käyttöön ole neitsyydellä mitään merkitystä ja samalla rivien välissä, ettei noin muutenkaan. Pidin Haltiain verestä paljon ja on mielenkiintoista nähdä millainen taikataituri Ciristä kehittyy.

-Roona-

Erityislaatuinen ja harvinainen

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot on otettu Marvelin sarjakuvista ja elokuvauniversumista. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Kirjoittajan huomio: Male preg on varsin yleinen trooppi fanifiktiossa. Nimensä mukaisesti se tarkoittaa, että myös miehet voivat tulla raskaaksi. Joskus sille annetaan selitys (kuten alla olevassa tarinassani), joskus asia vain on niin sen kummemmitta selittelyittä. Troopin ei ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä. Älä siis lue, mikäli edes fiktiivinen ajatus raskaana olevasta miehestä ei sovi ajatusmaailmaasi. 

Leivän pala pyrki nousemaan takaisin samaa reittiä, jota se oli muutama hetki sitten vatsaan päätynyt. Loki yritti peittää yökkäilyään oluen hörppimiseen. Jumalten aamiaissalissa ei hänen lisäkseen ollut onneksi juuri muita. Ikävä kyllä ne harvat muut olivat Fandral, Hogun ja pari Odinin vartioston sotilasta. 

”Mikäs meidän temppumaakarillamme on? Liikaa simaa eilen?” Fandral huuteli. 

Loki irvisti kuppiinsa ja esitti, ettei ollut kuullut huomautusta. 

”Näyttää ihan siltä kuin vaimoni, kun on pieniin päin. Silloin ei aluksi pysy mikään sisällä”, yksi sotilaista lohkaisi. 

Muut pärskähtivät nauruun ja Fandral takoi miesparkaa selkään niin, että tämä sai silavansa väärään kurkkuun. Loki livahti pois remakan turvin. Ei hän saisi kuitenkaan enää mitään alas.

Loki oli laskeutunut yhteen Asgårdin palatsin puutarhoista. Pahaolo oli hellittänyt ja hän pohdiskeli miten kostaisi aamuisen Fandralille, kun ajatus jysähti hänen päähänsä. Entä jos minä olenkin raskaana? Sotilaan typerässä vitsissä oli vinha perä, sillä hän oli oksennellut jo useampana aamuna. Hän nojasi selkänsä viehkapuun runkoon. Eihän se voinut olla mahdollista. Hän oli kuitenkin mies. Miehet eivät tulleet kantaviksi. Paitsi, että minä olin silloin nainen. Loki valui kultaisena hohtavalle ruohikolle. 

Reilu puolitoistakuuta sitten hän oli keksinyt mielestään oivan pilan. Thor oli palannut joltain retkeltään ja häntä oli jälleen ylistetty ällöttävyyteen asti. Pelastit sievän neitokaisen ja suutelit vain kättä. Hän oli päättänyt näyttää, että Thorin itsehillintä pettäisi oikeasti kauniin naisen ollessa kyseessä. Niinpä hän oli muuttanut itsensä tyrmääväksi kaunottareksi ja vietellyt veljensä. Hänen oli ollut tarkoitus palautua takaisin siinä vaiheessa, kun Thor yrittäisi vapauttaa tytön rinnat kureliivin puristuksesta.  Jokin hänen sisällään oli kuitenkin kriittisessä vaiheessa kuiskannut, että pari lisäminuuttia tekisi pilasta vielä kärkevämmän ja sitten taas ja sitten taas, kunnes he olivat yhtäkkiä maanneet tyydyttyneinä vierekkäin. Loki oli paennut paikalta ennen kuin veli heräsi pieluksiltaan. 

Lempeä tuuli kieritteli Lokin mustia suortuvia. Hänen pitäisi hautautua palatsin kirjastoon selvittämään voisiko asia olla niin. Muodonmuutosten ei pitänyt aiheuttaa pysyviä seurauksia. Ainoastaan kuolema oli poikkeus siitä säännöstä. Hän kärähti ärtyisästi ja nousi.

Loki tiesi, että hänen olisi lähdettävä Asgårdista hetimiten. Oli enää ajan kysymys, että joku huomauttaisi hänen lihomisestaan ja sitten ainakin äiti katsoisi tarkemmin – ja huomaisi pienesti pyöristyneen raskausvatsan. Vanhasta, pölyisestä ja murenevasta käsikirjoituksesta oli selvinnyt, että muodonmuutoksen alaisuudessa pystyi kuin pystyikin tulemaan raskaaksi. Sepustuksen mukaan taustalla piti oleman erityislaatuinen ja harvinainen rakkaus. Loki oli tuhahdellut sille kirjaston perimmäisen nurkan pimeydessä. Hän heitti vihreän viittansa päälleen ja tunki häthätää tavaroita sen taskuihin. Sitten hän katoutti itsensä. Onneksi Asgårdista vei ulos muitakin teitä kuin Sateenkaarisilta.

Thorille oli aivan selvää, että Lokilla oli jokin hätä. Veli oli häipynyt omille teilleen useita kuunkiertoja sitten, mikä ei sinänsä ollut outoa. Oikeastaan se oli Lokille tyypillistä. Mutta Thor tunsi nahoissaan, että tämä tarvitsi apua. Se tuntui kihelmöintinä aivan ihon pinnan alla. Sif ja soturikolmikko olivat tyytyneet toteamaan hänen huoleensa vain, että Temppuilija keitteli taikojaan jossain pimeässä kolossa ja hyvä, kun oli poissa harmeja aiheuttamasta. No, hän voisi perustaa etsintäpartion yksinkin. 

Thor oli jo pukenut lähtövarusteet päälleen ja lähestyi Heimdalia. ”Sateenkaarisillan vartija! Tiedätkö mihin toinen Odinin pojista on mennyt?” hän tiedusteli virallisesti. 

”Midgårdiin”, Heimdal vastasi heti, hieman huvittuneesti. ”En voi sanoa mitään sen tarkempaa, koska hän piiloutuu minulta loitsuillaan.” 

Thor huoahti. ”Midgård on aika laaja.” 

Vartija naurahti möreästi. ”Sumuisista väliköistä olen tulkinnut, että hän on jossakin pohjoisessa.”

Sateenkaarisilta läväytti hänet jäisen järven rannalle. Thorin ei auttanut muu kuin lähteä vaeltamaan, onneksi hän oli heittänyt ylleen susiturkin. Hänen täytyi samoilla Pohjolan periä kaksi viikkoa ennen hajulle pääsyä. Skafjällenin kylä oli pieni ja yhteen kyyristynyt. Thorille kerrottiin metsästysmajasta kymmenen kilometrin päässä erämaassa. Sinne kyläläiset olivat varustuksen ja mykän aputytön kanssa lähettäneet oudon muukalaisen viikko sitten. 

”Yksin se halusi mennä. Sigunnin suostui ottamaan mukaan, kun kuuli, ettei neitopaha puhu. Jotakin hämärää se aikoo tehdä, sanokaa minun sanoneen”, harvahampainen ukko, kylän vanhin, selitti Thorille.

Mökin piipusta tuprusi kutsuva savuvana. Syyhytys oli niin voimakas, ettei ollut epäilystäkään, etteikö Loki olisi sisällä. Thor tempaisi oven auki ja astui tupaan. Hänen silmänsä kiinnittyivät heti sängyllä tuskissaan makaavaan mustatukkaan, jonka valtava vatsa kiilteli paljaana takan liekkien valossa. Hän harppasi veljen luo ja istui sängynreunalle. Puu valitti surkeasti ukkosenjumalan painon alla. 

”Mikä sinun on veli?” 

Loki irvisti ja hänen kehoaan ravisutti jonkinlainen kramppi. ”Sattuu. Sinun… on… mentävä, Thor.” 

Thor puristi veljensä kättä, jota piti omassaan ja hipoi rystysiä. ”Miten voin auttaa sinua?” 

Lokin poskille ilmestyi kyynelvanoja. ”Et… et mitenkään. Minä… olen luonnonoikku.” 

Thor alkoi hitaasti ymmärtää. Oli hän nähnyt isoja vatsoja ennenkin. ”Tekikö joku sinulle pahaa?” 

Lokin suu oli taas hetken kivun vääristämä. ”Ei. Itse… itse aiheutettua.” Veljen katse oli murtunut. 

”Olenko minä isä?” Thor kysyi hiljaa. 

”Olet.” Loki odotti luomet kiinni lyöntiä, jota ei koskaan tullut. 

Thorin silmät olivat lempeät. ”Autetaanko pikkuinen ulos? Hän näyttää jo kovasti haluavan tähän maailmaan.” 

Uusi supistus repi Lokia. Siitä huolimatta hän tarrautui vapaalla kädellä pidätelläkseen veljeään. ”Mutta… anna anteeksi…ei.” Keuhkoista loppui ilma. 

Thor silitti hänen kylmänhikistä otsaansa. ”Tiesin, että se olit sinä. Pelkäsin, että jos paljastan arvanneeni, lähdet heti pois. En halunnut, että niin käy.” 

Lokin kaikkia sisälmyksiä kouraisi. ”Minä… olimme jo liian pitkällä… luulin, että hakkaisit minut tohjoksi, jos muuttuisin itsekseni.” 

Ukkosenjumalan karheat huulet suutelivat hänen ohimoaan. Sigunn oli hiipinyt heidän vierelleen ja ojensi nyt Thorille kirurginveistä.

Thor käänteli asetta sormissaan. ”No niin, tyttö. Sinä et kai hätkähdä veren näkemistä?” 

Sigunn nyökkäsi vakavana. Hänen toisessa kädessään oli puukapula, jonka hän antoi Lokille ja osoitti sitten vapautuneella kädellään suutaan. 

Loki puri hampaitaan yhteen. ”Hänellä on myös ompelutarvikkeita. Vaikka… turha teidän on… ruumista kursia kokoon.” 

Sigunn oli käynyt takan luona kuin aave ja nyt hänellä oli mukanaan pullo kirkasta. Hän asetti kädet eteensä kämmenet ylöspäin kuin osoittaakseen, että oli valmis aloittamaan. Loki laittoi kalikan suuhunsa. Hän kuolisi aivan varmasti. Thor sipaisi hänen olkaansa ja teki ensimmäisen viillon. Loki pysytteli tajuissaan niin kauan, että kuuli armahtavan itkun. Sitten hän salli itsensä vajota mustuuteen, Tuonen käsivarsille.

Lämpöä. Hän tunsi ihanaa lämpöä. Hän lepäsi susiturkin alla ja Thorin kämmen oli tyynesti hänen rinnallaan. 

”Sinä heräsit. Saat kohta pikkuprinsessan syliisi. Sigunn ruokkii vielä häntä.” 

”Ei.” Kähähdys riipi kurkkua. 

Thorin katse oli kummastunut, mutta Loki tiesi, että jos hän koskisi lapseen, hän ei enää koskaan kykenisi päästämään irti. ”Minä… hänet täytyy jättää Sigunnille… turvallisempaa…” 

Thorin iirikset pehmenivät kullaksi. ”Rakas velikulta. Hän on Asgårdin prinsessa.” 

”Isä heittää hänet ulos ikkunasta!” Lokin pahin pelko pullahti ulos karkeasti. Omat kyyneleet maistuvat suolaisilta. 

Thor kietoi käsivartensa äärimmäisen varovasti hänen ympärilleen. ”Minun tyttärenikö? Siinä tapauksessa hänellä ei ole enää poikaa vaan ikuinen vihollinen minussa.” 

Loki yritti imeä itseensä veljen varmuutta. Thor nousi ja palasi kohta kourissaan kapaloitu nyytti. Vaistomaisesti Loki veti kädet turkin alta ja otti vauvan vastaan. Pikkuinen tapitti häntä sirkeästi. Hän kohottautui ja toi lapsen koskettamaan kaulansa paljasta ihoa. Siihen tyttö parin hetken päästä nukahti. 

”Stiorra.” Loki havahtui Thorin ääneen. Veli suki hajamielisesti kulunutta sudenkarvaa. ”Olisiko Stiorra hyvä nimi hänelle? Tytöllä on tähtisilmät.” 

Lokin sydämensyke kiihtyi. Hän kuiskasi pienen loitsun ilmaan. 

”Nimikäinen? Luulin, että vain taikauskoisimmat asgårdilaiset tekevät tuota.” 

Loki naurahti heikosti veljensä ihmettelylle. ”Minä olen taikauskoinen, etkö tiennyt?” 

Thor kumartui hänen puoleensa. Ja lapsen. ”Luikuri sinä olet. Mutta kai se on kestettävä, kun olen sinuun mennyt rakastumaan. Läpäisikö Stiorra testin?” 

Lokin henki salpautui hetkeksi, kun hän sai suudelman, joka kertoi, ettei Thor välittänyt paskan vertaa kohtalon toiveista vaan hänen omistaan. ”Pikku Stiorra”, hän myönsi.

Tyttö annettiin yöksi Sigunnille, jotta ruoka olisi tarvittaessa lähellä. 

”Sigunn menetti vauvansa vähän ennen kuin tulimme tänne”, Loki mumisi viereensä pakkautuneelle Thorille. 

”Kylän ukko sanoi, että otit hänet mukaan, koska hän on mykkä.” Vastaus kumisi veljen rinnassa. 

”Pidin sitä kieltämättä onnenpotkuna. Mutta oikeasti ajattelin vatsassani olevaa lasta.” 

Thorin seuraava murahdus oli moniselitteinen. ”Me viemme hänet kotiin.” 

Lokia vihlaisi, sillä hän halusi sillä hetkellä ajatella kaikkea muuta kuin kylmän kalseaa tulevaisuutta. ”Tuntuu ikävältä tunnustaa, mutta minä kuolen tai vielä pahempaa, jos Stiorralle tapahtuu jotain. Yhdeksässä kuussa ehtii muodostaa kummallisen siteen tuollaiseen sittiäiseen.” Hän yritti kuulostaa entiseltä nenäkkäältä itseltään, mutta sanat olivat liian totta. 

”Minä pidän kyllä huolta Stiorrasta… ja sinusta”, Thor vakuutti. 

Kunpa sinä olisitkin kaikkivoipa, niin kuin minä lapsena kuvittelin, Loki ajatteli valuessaan uneen.

Hän sai väkisin pakotettua Thorin viipymään vielä yhden kokonaisen päivän ja yön mökissä. Sitä seuraavan aamun tullen he pakkasivat vähäiset tavaransa ja lähtivät Asgårdiin. Sigunnin he ottivat mukaan. Loki oli käskenyt Thorin pidellä Stiorraa. Hän pysyttelisi lyötynä taustalla, kun he kohtaisivat Heimdalin. Sateenkaarisilta tuntui huimaavalta niin monen kuukauden jälkeen. 

”Lapsi, ihmisnainen ja Loki?” vartijajumalan äänessä kuulsi arvelu. 

”Niin, toimita meidät salaista reittiä isän luo”, Thor ilmoitti. Heimdal risti kätensä rinnalle ja osoitti yhtä vartijan huoneen ovista.

Odin tuijotti heitä alta kulmain. ”Miksi olet tuonut tuon naisen tänne, jos lapsi on hänen?” 

Pienessä yksityisvastaanottosalissa olivat ainoastaan he neljä sekä Odin ja Frigga. Loki värisi kuullessaan ärtymisen jyrisevässä äänessä. 

”Stiorra on minun”, Thor sanoi rauhallisesti. 

”Älä viisastele, poika. Hän kuuluu Midgårdiin omiensa joukkoon.” 

”Mutta hän on jumalten tytär.” 

Loki tunsi, kuinka isän silmät iskeytyivät häneen kuin tikarit.  ”Mitä sinä olet tehnyt?” 

Hän peräytyi seinää vasten. ”Isä…” 

”Mitä. Sinä. Olet. Tehnyt?” Koko huone tärisi. 

”Synnytin Stiorran.” Sanat olivat heikot. Loki ei ollut eläessään pelännyt niin paljon. 

”Sinä siis sait aikaan tuon äpärän?” 

”Minun tyttäreni ei ole äpärä”, Thor tiuskaisi väliin. 

”Suu kiinni. Et kutsu minua enää isäksesi, petturi. Koskaan.” Odin oli tullut aivan likelle lasta, joka ynisi Thorin käsivarsilla.

Loki valahti polvilleen. ”Minä lähden maailman ääreen. Pois. Otan Stiorran mukaan. Kunhan et vain satuta häntä i… Kaikki-isä.” 

Frigga oli lipunut Odinin viereen. ”Minulla on ehdotus, joka tyydyttänee kaikkia.” 

Loki uskalsi kohottaa päätään, mutta äidin katse oli tunteeton ja jäinen. ”Thor, Loki ja lapsi pysyvät täällä.” 

Odin kiristeli nyrkkiään ja Thor veti Stiorraa tiukemmin rintaansa vasten. 

”Tiedän, että olet vihainen, mieheni, sillä minäkin olen. Tämä on anteeksiantamatonta. Mutta tiedät myös, ettemme voi karkottaa Lokia iäksi syyttä. Vai aiotko kertoa, että hän synnytti äpärän veljelleen? Thorista ei ikinä tulisi kuningasta.” Frigga käveli takaisin valtaistuinkorokkeelle. ”Teemme siis näin. Thor esittelee tytön omanaan, jonkun ihmisnaisen kanssa tapahtuneen seikkailun tuloksena. Kerro, että tyttö syntyi hyvissä enteissä ja kuuluu siksi Asgårdiin. Kenenkään, varsinkaan tytön itsensä, ei tule koskaan saada tietää hänen oikeaa alkuperäänsä. Ja Loki… sinä katsot vierestä ja käyttäydyt kuten ennenkin.”

Odin asteli Lokin luo ja sylkäisi tämän päälle. ”Mikä rangaistus tuo muka on?” hän ärjäisi Friggalle. 

”Rakkaani, usko, että äitinä minä tiedän, miten raastavaa on, että oman lapsen rakastaminen kielletään. Hän on jo kiintynyt tyttöön.” 

”Äiti, et sinä voi…”, Thor protestoi. 

”Voin toki. Ja lisäksi neuvona suosittelen Lokia pysymään poissa mieheni tieltä seuraavat pari vuotta.” 

Loki suoristi selkänsä ennen kuin Thor ehti sanoa jotain poikkinaista. ”Minä suostun.” 

Odin nyökkäsi susimaisen ilmeen valaistessa kasvoja. Thor ei pukahtanut ja Stiorra alkoi itkeä. 

”Hiljennä lapsi, Thor!” Frigga käski tuikeasti. ”Sinä näytät hänet kaikille illalla. Ja sinä”, hän osoitti Lokia, ”saavut Asgårdiin vasta illalla. Sitä ennen et ole täällä.” Lokin jalat tärisivät, kun hän lähti kulkemaan kohti salakäytäville johtavaa ovea.

Pidot olivat suuret. Juhlittiin Thorin paluuta ja hänen mukanaan tuomaa tyttölasta. Kun Loki ilmestyi humuun reissussa rähjääntyneenä ja kävellen kuin riikinkukko, hän sai osakseen kurjia katseita. Ne eivät muuttuneet yhtään ystävällisemmiksi, kun hän kävi kehdon luona toteamassa lapsen keskinkertaiseksi ja mitättömäksi. Kukaan ei huomannut, että illuusion alla Temppuilija itki.

Loki oli käpertynyt makuuhuoneensa ikkunaerkkeriin. Hän paleli hiukan, mutta sillä ei ollut väliä. Hän saattoi nähdä ulkopuolella muutaman tähden ja se lohdutti hänen riekaleista sydäntään edes hieman. Kyyneleet olivat jo ehtyneet. Pikkutunnit matelivat menojaan. 

”Loki, oletko sinä täällä?” Thorin huhuilu kuului etuhuoneesta. 

”Ikkunalla”, Loki henkäisi niin hiljaa, ettei ollut oliko sanonut sen ääneen. Vaalea hiuspehko oli kohta hänen vierellään. 

Thor ojensi tuhisevan Stiorran hänelle ja ahtautui erkkeriin. ”Me tulimme katsomaan isiä”, hän kuiskasi mutkattomasti. 

”Mutta… ei… me lupasimme”, Loki änkytti puristaen kuitenkin Stiorran ihoaan vasten. 

”En minä luvannut mitään. Sitä paitsi tämä ei riko ehtoja. Stiorra on vielä niin pieni, ettei muista tästä mitään isompana. Ja minä saan tietääkseni tavata sinua niin paljon kuin haluan.” Thorin ääni oli matala huminaa hänen ottaessaan Lokin syliinsä.

”Thor”, Loki ynähti pitkän ajan kuluttua. ”Kerrothan hänelle aina, että hän on erityislaatuinen ja harvinainen. Sellaisesta rakkaudesta alkunsa saanut.” 

Thor hyväili hänen korvansa kaarta. ”Kerron. Te kaksi olette minulle hyvin rakkaita.” 

Loki nojasi päänsä veljensä rintaa vasten. ”Kiitos.” Hän sulki silmänsä pieneksi onnen hetkeksi.

-Roona-

Elokuvissa LXXIII: Dungeons & Dragons: The Honor Among Thieves

 Heippa!

Dungeons and Dragons roolipelin pohjalta elokuvan on ohjannut John Francis Daley, joka on myös toinen käsikirjoittaja. Rooleissa nähdään Chris Pine (Edgin), Michelle Rodrigues (Holga), Regé-Jean Page (Xenk), Justice Smith (Simon), Sophia Lillis (Doric), Hugh Grant (Forge), Chloe Coleman (Kira, Edginin tytär) ja Daisy Head (Sofina).

Minun on heti alkuun pakko nillittää, mutta pidin alaotsikoksi valittua nimeä outona jo ennen leffan näkemistä ja pidän jossain määrin vieläkin. Elokuvassa kun ei ole kyse varkaiden välisestä kunniasta (mikä sinänsä on ihan tavallinen trooppi seikkailu-/fantasiaelokuvissa), itse asiassa kukaan ei vetoa konseptiin koko homman aikana. Edginhän voisi ihan hyvin vedota ja saada tiimin pysymään kasassa sillä tavalla, samoin kuin vedota Forgen varkaan kunniaan. Voihan toki ymmärtää myös niin, että varkaat ovat ystäväjoukko, joiden välillä on siitä kumpuavaa kunnioitusta. Mutta eipä sillä ole oikeastaan väliä, sainpahan valittaa ja asian pois sydämeltäni.

En olisi kyllä ensimmäisenä roolittanut Chris Pinea bardiksi, mutta hänhän suoriutui roolista ihan mallikkaasti. Edginin komediallisuus oli selvästi kirjoitettu Pinelle sopivaksi. En pitänyt erityisesti hänen taustatarinastaan, se oli kovin kliseinen. Vaimon hyvyys suurin piirtein hangattiin katsojan naamaan (”You need to let go” sudenkorennon ulospäästämiskohtauksessa). Tykkäsin, miten orgaanisesti hahmoilla tuntui olevan paljon historiaa, niin erikseen kuin keskenäänkin. Monissa hyvissäkin kirjoissa (kirjat ovat tässä tarkoituksella esimerkkinä, sama pätee elokuviinkin) hahmojen yhteiset menneisyydet selitetään ja siltikin sitä miettii, miten tuo nyt lähti niin helposti/vaikeasti mukaan tähän juttuun. Tämä on puhdas tuntuma-asia: orgaanisuuden vain tuntee silloin, kun se on paikalla, mutta yleisesti sitä on vaikea selittää.

Oliko Holgan miehen tarkoitus edustaa mitä lajia? Se ei käynyt ihan selväksi. Käsitin, että Edgin oli kuitenkin ihminen ja hän oli samankokoinen Holgan kanssa, joka tekee Marlamista kai puolituisen (tarkennukseksi: en tarkoita Tolkienin hobitteja, vaikka heitäkin kutsutaan niissä teoksissa välillä puolituisiksi). Justice Smithin esittämä Simon oli suosikkini. Tykkäsin hahmon epävarmuudesta, joka tuntui todella luonnolliselta, joltakin, josta hänen kaltaisensa nuori mies saattaisi kärsiä. John Francis Daleyn tuntien oletan, että Simon oli täysin tietoisesti laitettu käyttämään sanaa kosiskelu (englanniksi courting) epäonnistuneesta yrityksestään deittailla Doricia. Pidin sitä vain todella suloisena ja käsikirjoittajilta hiljaisen kunnioittavana sanavalintana.

Hugh Grant esittää aika lailla samaa hahmoa kuin Paddington 2, vai olenko ihan väärässä? Viehättävä ja charmikas huijari taitaa jo olla Grantin tavaramerkki. Hyvin hän onnistuu tälläkin kertaa. Nautin osin hieman puujalkaisestakin huumorista. Oli hauskaa ja epätavallista, että viisas ja kunnollinen Xenk oli se, joka ymmärsi kaiken sanotun kirjaimellisesti.

D&D on hauska seikkailuelokuva, jota voin lämpimästi suositella katsottavaksi myös peliä tuntemattomille.

-Roona-

En ole mitään muuta kuin minä

Moikka!

Neitsyt. Tytär. Vaimo. Äiti. Siunattu. Kuningatar.

 

Viettelijä. Huora. Valehtelija. Teeskentelijä. Myrkyttäjä. Noita.

 

Vetelen mielessä viivoja paperilla näkyvien listojen välille kuin kokoaisin palapeliä. Mietin mitä näistä olen itse ollut. Alemman rivin saa vetää vihreäksi kokonaan. Huora on ehkä vähän kyseenalainen, mutta menköön. Yläosasto onkin sitten heikommissa kantimissa. Neitsyt, vaikka siitä on jo aikaa ja tytär tietysti. On minua siunatuksi ja kuningattareksikin kutsuttu, mutta paskat minä niitä oikeasti ole. Huoneen takka rapsahtelee ja palauttaa minut todellisuuteen. Edessäni tuon julmetun listan alla on nippu, jossa on lueteltuna valtakunnan jokaisen naisen nimi ja sen perässä yksi noista sanoista. Venkoilen korkeaselkäisessä tuolissani, vaikka ei asentoni siitä yhtään parane. Jostakin myös vetää niin kuin kivilinnoissa on tapana. Siemaisen viiniä maljasta vältelläkseni tehtäväni aloittamista.

Minun tulisi tehdä valintoja. Naisten eliittijoukko. Lyhyiden faktojen perusteella. Nimi, arvoasema, ammatti. Tiedot saatu joko naiselta itseltään tai hänen holhoojaltaan. Kaikki huhupuhe sen sijaan on tiivistetty yhteen noista kahdestatoista sanasta. Irvistän huoneen seinälle siilautuvalle varjolleni. Kenen haavoittuvuus sanoihin kätkeytyy? Kaikkien naisten vai sen, joka kauniilla käsialalla ne kirjoitti? Kenties niiden miesten, jotka valitsivat sanat kuvaamaan toista sukupuolta ja lukitsivat samalla naiset häkkiin. Nostan ylimmän arkin, sillä pohdintani alkaa käydä turhan filosofiseksi. Minä jos kuka tiedän, että huhuista on ajoittain suuri apu. Viivaan yli kuningattaren ja prinsessojen nimet heti, heitä en aikonut joka tapauksessa valita.

Selailen pinkkaa ylimalkaisesti ja sotken muutamia nimiä pois ihan vain intuition perusteella. Minun lahjani on aina ollut, että näen haavoittuvuuden muissa ja käännän sen vahvuudeksi. Sen vuoksi minulla on kuolemaan asti uskollisia veljiä. Koska minä luotin heihin, vaikka he eivät olleet vahvoja. Kuka näistä naisista on vahva, kuka rikkoutuu helisten ensimmäisen heikon hetken tullessa. Se minun pitäisi tietää muka siitä, että jonkun tärkein ominaisuus on olla tytär. Tuhahdan ja kurkotan jälleen maljaa. Parhaat päätökset tehdään luonnollisesti humalassa. Naurahdan katkerasti, sillä minähän en koskaan juo itseäni humalaan.  Ehkä siksi – kiusaksi – minulle annetaan näitä vaikeita tehtäviä.

Kokoa, hallitse ja valista. Minun on opetettava, ettei heitä voi määrittää yhdellä sanalla, yhtälailla kuin opetan taistelemaan. Yö pimenee palapelin kuvan hahmottuessa minulle. Alan valikoida tiheällä kammalla.

Aamu astuu ikkunasta sisään. Ylin paperi saa uuden rivin. Uuden eliittijoukon tunnuslauseen.

En. Ole. Mitään. Muuta. Kuin. Minä.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XC: Soihdunkantaja, Valon salaisuus ja Sielujen maalari

 Heippa!

”Mennään alas tapaamaan heitä”, sanoin. ”Alas?” Berg kysyi yllättyneenä. Meitä oli sinä päivänä vain kuusikymmentä, alle puolet vihollisesta.” Northumbian viikinkiruhtinas Siggtryggr ja Mercian kuningatar Æthelflæd ovat solmineet aselevon. Itä-Angliassa vallitsee rauha, ja vihdoinkin Uthred voi keskittyä saamaan takaisin Bebbanburgin linnoituksen, johon hänellä on laillinen oikeus ja jota hänen vehkeilevä serkkunsa parhaillaan hallitsee. Kohtalo on kuitenkin heltymätön. Vanhoissa vihamiehissä on jo kivenkova vastus Uthredille, mutta nyt hän joutuu lisäksi tähyämään mereltä rantautuvia muukalaisia tietäen, ettei pohjoisesta ole koskaan tullut mitään hyvää. Soihdunkantaja on Bernard Cornwellin Uthred-sarjan kymmenes osa.

Tykkäsin tästä taas tosi paljon. Uthred-raukka on jo vanha ukko, mutta niin taitaa olla Finankin. Onko Finanin vaimon nimestä muuten aiemmin ollut puhetta? Ehkä, mutta nyt hän sai muutakin tehtävää kuin vain statistina olemisen. Oli ovelaa Uthredilta huomata, että heitä oli huijattu ja Æthelhelm yritti sillä tavalla aloittaa sodan. Huvittaa, kun Uthred tuntee miehensä jo niin hyvin, että voi käyttää heitä erilaisiin tarkoituksiin juonissa heidän taitojen ja järkensä perusteella. Ieremias oli myös hauska hahmo. Hullu piispa tosiaan, mutta taisi hänen hulluudessaan olla aika lailla myös uskonnollista hurmosta.  Ja sitten kun kukaan ei tahtonut uskoa, että Uthred olisi todella lähdössä Friisiaan! Huhu tuotti lopulta halutun tuloksen, mutta kyllähän Uthredin obsessoituminen Bebbanburgiin tiedettiin.

Firenze vuonna 1300. Arnojoelta tulee omituisia uutisia: yläjuoksulla seisoo mutaan juuttunut sotalaiva, jonka sisältä on löytynyt kuollut miehistö ja jonkin tuntemattoman koneen jäänteet. Dante Alighieri kirjoittaa parhaillaan Jumalaisen näytelmän viimeistä ja vaikeinta osaa, joka sijoittuu Paratiisiin. Hän ei ilahdu, kun hänet haetaan johtamaan tutkimuksia. Pahaenteiset tapahtumat aiheuttavat kuitenkin Firenzessä sellaisen rikosaallon, että tilanne on äityä sisällissodaksi. Runous saa odottaa. Mysteerin ytimessä on Valon valtakunta. Löytääkseen ratkaisun Danten täytyy seurata kaikkia johtolankoja ja käyttää ylivertaista luovuuttaan: millainen onkaan Paratiisin kartta. Valon salaisuus kuuluu italialaisen Giulio Leonin Dante-mysteerit -sarjaan.

Pidin tästä enemmän kuin Mosaiikkimurhasta. Dante oli paljon miellyttävämpi eikä valittanut koko ajan. Hän tapasi entisen mestarinsa Arrigon, jota jopa arvosti. Huvitti tuo takakannen hän ei ilahdu, joka ei varmaan ollut tarkoitettu ironiaksi, mutta on kyllä sitä, sillä Dante ei tosiaan ilahdu yhtään mistään priorin toimeensa liittyvästä. Tykkäsin mechanicus Alberton arabipalvelijasta. Oudoksutti hieman, että häntä suomennoksessa kutsuttiin orjaksi. En kiistä etteikö hän olisi ollut vierasuskoisena ja -maalaisena orjan asemassa, mutta ei kai Italiassa (tai siis nyky-Italian alueen kaupunkivaltioissa) ollut orjuutta, paitsi maaorjia ja sellainen ei arabi maattomana taatusti ollut. Kaikki rikokseen liittyvä semitiede juttu oli mielenkiintoista.

Taidemaalari ja keraamikko Dalmau Sala elää köyhää taiteilijaelämää Barcelonassa vuonna 1901. Kaupunki on alkanut jakautua kahtia teollistumisen ja modernisaation myötä. Vauraus kertyy jo entisestään vauraille Antoni Gaudin suunnittelemien, keramiikalla koristeltujen rakennusten kohotessa taivaalle, ja köyhä työväenluokka joutuu samaan aikaa taistelemaan oikeuksiensa ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Teloitetun anarkistin poika Dalmau on kahden maailman välissä: hänen perheensä ja rakastettunsa Emma ovat työväenluokan kiihkeitä kannattajia, kun taas hänen oppi-isänsä ja työnantajansa don Manuel Bello on konservatiivinen vanhojen arvojen ja uskonnon puolustaja. Kun Dalmaun taideteokset alkavat yhtäkkiä saada mainetta ja tapaa jopa kollegansa Pablo Picasson, rikkauksien äärellä seisova maalari joutuu punnitsemaan arvojensa ja periaatteidensa hintaa.

Sielujen maalari oli onnistuneisuudessaan iloinen yllätys pienoisen pettymyksen tuottaneen Maan perillisten jälkeen.  Dalmau on taitelijuudessaan hajamielinen professori eikä onnistunut yhdistämään päässään melko selvää yksi plus yksi asetelmaa, että Maravilles on se, joka varasti Emmaa esittävät alastonkuvat. Jos Emma olisi tuntenut Maravillesin, hän olisi kyllä terävänä arvannut, että mierolaistyttöhän kuvat nappasi parempaan talteen. Dalmau on varsinainen Romeo ollessaan valmis uhrautumaan ja kuolemaan Emman tähden. Emma on onneksi vähän enemmän jalat maassa, vaikka palavasti työväenaatetta kannattaakin ja osallistuu kaikkeen toimintaan aina väkivaltaisiin mielenosoituksiin asti.

-Roona-