Mietteitä kirjasta XCIII: Herran soturit 2, Hiiriä ja ihmisiä sekä Ateenan portit

 Heippa!

Hussilaisten riveihinsä värväämä nuori lääkäri Reynevan on vapautunut Troskyn linnan tyrmästä taikakeinoin – mutta ei aikaakaan, kun hän päätyy taas kiipeliin jos toiseenkin. Reynevanilla on silti onnea, sillä hän pääsee lopulta rakkautensa kohteen, ihanan Nicolettan jäljille. Mutta miten käy nuorten rakastavaisten, kun Reynevan joutuu tekemisiin salaperäisen Vogelsang-ryhmän kanssa ja hussilaissodat kutsuvat jälleen nuorta miestä? Herran soturit on Hussilaistrilogian toinen kirja. Nykyisten Puolan ja Tšekin värikkäällä 1400-luvulla rymistävä teos ilmestyy kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Herran soturit 2 jatkaa siis Reynevanin ja hänen kumppaniensa vaiheikasta tarinaa suoraan siitä, mihin Herran soturit 1 päättyi.

Huonostihan rakastavaisille tietysti käy, vaikka Jutta (tai siis Nicoletta) taitaa toistaiseksi olla ainakin hatarassa turvassa. Reynevan on kyllä ihailtavasti loppuun saakka aatteen mies. Hän ei houkutellut Orpoja ansaan, vaikka panokset olivatkin kovat. Tämä osa olikin aikamoista sotimista. Ja raakaa myös. Hussilaisten taktiikka ei vaikuta valloittamiseen sopivalta, mutta kenties heitä on siihen liian vähän. He käyvät vain tappamassa, polttamassa ja ryöstämässä ja vetäytyvät sitten takaisin keskusalueilleen Böömiin. Vogelsang oli mielenkiintoinen vakoojaorganisaatio. Sen jäsenet olivat hykerryttävän luihun ja salamyhkäisen oloisia. Tykkäsin kyllä tästäkin osasta, aiempien kirjojen taattu tyyli jatkuu.

George ja Lennie ovat elämän heittelemiä sekatyömiehiä, jotka vaeltavat työn toivossa karjatilalta toiselle. Työtä löytyy silloin tällöin, mutta hidas ja erilainen Lennie onnistuu aina sotkemaan asiat, ja miehet joutuvat taas tien päälle. George kantaa raskasta vastuuta uskollisesta Lenniestä ja haaveilee vapaammasta elämästä. Silti heidän suhdettaan leimaa lämmin ystävyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. George suojelee ja auttaa jättiläismäistä, lempeää Lennietä, joka rakastaa hiiriä ja muita pieniä eläimiä. Niitä Lennie aina hoivailee, mutta pienet otukset eivät selviä suurissa kourissa, ja murhenäytelmä seuraa vääjäämättä toistaan. Neuvokas George ja yksinkertainen Lennie tavoittelevat työtä ja itsenäisyyttä vaelluksellaan halki Kalifornian. Kun miehet pääsevät Soledadin karjatilalle töihin, tuntuu hetken verran kuin unelmat voisivat toteutua.

Minulle oli yllätys, että tämä tapahtuu karjatilalla. Näytelmäversio, jonka näin oli lavastettu niin, että kuvittelin heidän työskentelevän kaivoksessa. Ja joo, näytelmässä oli myös kyllä tuo hevosenkengänheittopeli, mutta voi kai sellaista pelata kaivoksellakin. Mutta tykkäsin kirjasta senkin takia, että aikamääreet olivat näytelmää selvemmät. Pysyin paremmin perässä, kun kohtausten välissä oli tunnelmointi paloja ja mainittiin illasta tai aamusta. Juonen kannalta on aika olennaista, että George on pienempi kokoinen ja Lennie suurensuuri. Ymmärrän, että tällainen on teatterissa roolituksen kannalta hankalaa, mutta minulta jäi ainakin ymmärtämättä, mikä Georgen ja Lennien kokoero on. Hauska kuitenkin oli lukea, kun oli jo toisenlaiseen versioon tutustunut.

Marathonin tasangolla pelottomat ateenalaiset käyvät taistoon vapaudesta. Persian kuningas Dareios haluaa liittää kreikkalaiset kansakuntaansa, mutta vapaa kansa ei aio luopua saavuttamistaan oikeuksista. Ateenalaiset kukistavat Persian armeijan, mutta vuosia myöhemmin kaupunkivaltio on sisäisten poliittisten kiistojen repimä. Kun Persia hyökkää uudelleen kostaakseen tappionsa, on kreikkalaisten unohdettava keskinäiset juonittelunsa ja yhdistettävä rivinsä säilyttääkseen vapautensa. Ateenan portit on Conn Igguldenin Ateenalainen-sarja ensimmäinen osa. 

Tuntuupa ihan erilaiselta lukea, kun on itse käynyt Agoralla, Areiopagilla ja Pnyksillä sekä nähnyt Marathonin tasangon. Paikat olivat siis tutut ja tykkäsin kirjasta muutenkin. Ksantippos oli mielenkiintoinen ja ristiriitainen henkilö. Myös hänen vaimolleen Agaristeelle oli annettu kivasti toimijuutta. Pidin sotatekniikan kuvauksesta, siitä millaiset varustukset eri sotilailla oli ja miten kolmisoutuja soudettiin ja miten niillä tehtiin manöövereitä. Tiesiköhän Agariste Epikleioksen suuntautumisesta vai tyytyikö vain siihen, että karkotettu aviomies oli käskenyt juuri tämän käydä varmistamassa aina välillä, että perheellä on kaikki hyvin?

-Roona-

Tanssi tänä yönä

 Moikka!

Rummut löivät villisti, vaikkei vielä ollut edes myöhä. Akube oli käynyt tanssimassa pienen tanssin lasten kanssa, palannut viereeni ja limittänyt sormensa omistavasti omieni lomaan. Kulkijat olivat ajaneet täyteen lastatut kärrykotinsa löyhään ympyrään ja sytyttäneet keittonuotionsa. Akube ei kuulunut tähän heimoon, mutta yhteisiä sukulaisia oli löytynyt jo kahdeksan sukupolven päästä, joten häntä kohdeltiin melkein omana poikana. Muutama tyttö virnuili meille, mutta sen kummempaan he eivät ryhtyneet. Ehkä Akuben kulkijoille ominainen elekieli kertoi, ettei kannattanut. 

”Tämä on vain lasten hulluttelua. Rumpalit kilpailevat lämmitelläkseen varsinaisia teeroja varten”, hän valisti minua äkkiä syntyneeseen leiriin viitaten. 

Minua hävetti myöntää, kuinka innokkaasti odotin näkeväni Akuben teeran pyörteissä jonkun kulkijatytön kanssa. Esiintyessään kanssamme sirkuksessa hän tanssi vain konservatiiviselle yleisölle sovitettuja muotoja ja aina yksin. Kulkijoilla oli tapana teerata – se oli oma verbinsä heidän sekakielessään – tyttö-poika-pareina; sääntö oli ikivanhaa perua, eikä sitä katsottu tarpeelliseksi rikkoa vain siksi, että nykyään jotkut pojat menivät nukkumaan toisten poikien telttoihin ja tytöt toisten tyttöjen. Vähän vanhempia, ehkä 12-14-vuotiaita, koltiaisia oli liittynyt piirin nyt, kun vanhemmat olivat vapauttaneet heidät leirinpystytysvelvollisuuksista. Heillä oli vielä omat leikkinsä, jotka olivat kukkoilua, toisin kuin viettelyn ja vakuuttamisen teerat. 

Kiharatukkainen ja teräväsilmäinen nuori nainen toi meille pieniä paloja naposteltavaksi. Hän hymyili. ”Mun nimi on Sekale. Sä teeraat sitten mun kanssa. Haluun nähdä mitä tollanen sirkuspoika osaa.” 

Akube virnisti hänelle veikeästi takaisin. ”Jo vain sinunlaisesi ilmestyksen kanssa. Tää on Simon. Se on meidän puuseppä”, hän vastasi viitaten minuun. 

Sekale mittaili hoikkaa olemustani arvioivasti katseellaan. ”Taitavat kädet varmaan”, hän totesi lähtiessään. 

Poskilleni nousi puna, sillä äänensävy ei jättänyt epäselväksi, mitä nainen tarkoitti. 

Akube naurahti ja suuteli huulipieltäni. ”Niin sulla onkin”, hän kuiskasi korvaani.

Yö oli pimentynyt mustaksi ja tähdet valaisivat ympäröivää tienoota. Olimme syöneet varsinaisen juhla-aterian, ainakin minun näkökulmastani. Olin aivan ähkyssä ja ihmettelin miten Akube voisi kohta tanssia, sillä hän oli nauttinut aivan yhtä paljon ruokaa kuin minä. Unohduin ajatuksiin ja sain palkaksi kyynärpään hellästi kylkeeni. 

”Kuka noista rumpaleista on sun mielestä komein?” Akube tiedusteli. 

”Öööh… tuota… tuo, jolla on punainen tunika”, änkytin yllättyneenä. 

Tosiasiassa en ollut kiinnittänyt huomiota kenenkään muun kuin Akube komeuteen koko iltana. 

”Arvasin.” Akube nousi ja lähti kohti valitsemaani soittajaa. 

”Talasista tulee sun kaveris liittolainen”, totesi viereeni istahtanut tyttö. ”Tiedäthän sä miten teerat toimii? Mä oon muuten Sekalen sisko Sinna.” 

Esittelin itseni ja selitin, etten tiedä mitä liittolainen tarkoittaa. Sinna kohautti harteitaan. ”Harmi, ettei se oo kertonu sulle. Mut kohta sä näät.”

Sekale oli ilmestynyt soittajien piirin sisään ja jutteli syvänsiniseen tiukkaan jakkuun pukeutuneelle rumpalille. Hän oli pukeutunut leveälahkeisiin, ylhäältä muotoja hyväileviin housuihin ja vetänyt ainoastaan erilaisia huiveja vartalonsa ympäri suojaamaan rintoja. Yhtäkkiä kaikki hiljenivät, kun vanha mies asteli kitaransa kanssa piirin tyhjään paikkaan. Hän taikoi esiin koettelevat ensimmäiset soinnut. Akube ja Sekale, jotka olivat odotelleet hetken soittajien takana, astuivat nyt takaisin piiriin ja alkoivat kierrellä toisiaan. Talas soitti lyhyen rytmin rummustaan. Sekale väisti ylpeästi niin, että Akube saattoi astua aivan keskelle ja aloittaa askelsarjansa. 

Olin hämmentynyt sen tuttuudesta. Sitä Akube tapasi esittää yhtenä numeronsa huipentumana. Hetken kuluttua sinijakkuinen liittyi mukaan feminiinisemmällä kuviolla. Sekale otti areenan haltuunsa ja näytti pröystäilevälle flirttailijalle, ettei häntä ihan niin helposti hurmattu. Akube tuli mukaan viimeisiin polkaisuihin ja kehän ulkopuolella seisoskelevat nuoret miehet alkoivat taputtaa käsiään rummun mukana. Villi vuoropuhelu jatkui. Seurasin tarinan kaarta huumaantuneena. Kohta oltiin jo saatilla ja sitten varastettiin suudelmia varjoisissa kulmauksissa.

Rumpujen rytmi muuttui hetki hetkeltä kiihkeämmäksi ja yleisökin oli tullut mukaan vihellyksin, huudahduksin ja lampaannahkasaappaitaan tömistäen. Akuben liike oli kertakaikkisen upeaa. Hänen vahvat lihaksensa liikkuivat notkeasti ja sensuellisti. Olemus oli niin eroottinen, että minua heikotti. Lopussa, kun kummatkin keinuivat hikiset vartalot kiinni toisissaan, en voinut olla kuvittelematta itseäni Sekalen tilalle. Rummutus lakkasi kuin veitsellä leikata ja Sekale suikkasi suukon suoraan Akube huulille. Tämä sai aikaan naisten täydellisen riemuhuutoon repeämisen. Ilmeisesti kiharatukan katsottiin voittaneen viettelykilvan. Akube kumarsi teatraalisesti ja sai muilta nuorukaisilta lohduttavat taputukset olkapäälle ennen kuin nämäkin liittyivät ilon pitoon. Huusin onnittelut Sinnalle, joka oli loikannut jaloilleen ja juossut jo siskonsa luo. 

Akube tuli luokseni ja istahti muitta mutkitta syliini. ”Ajattelin sua koko ajan”, hän sanoi käheästi. 

Vilkuilin ympärilleni, mutta Akube tarttui minua leuasta. ”Ei ne välitä.” 

Hänen kielensä maistui salvialta ja pippurilta. Suudelman loputtua huokasin kaikesta mitä pidättelin sisälläni. Akube irrottautui ja veti minut mukanaan yhteen teltoista. Vietimme yön toisiimme kietoutuneina, kun leiri ympärillämme juhli ja ennen pitkää nukahti.

-Roona-

Elokuvissa LXXV: Pieni merenneito

 Moikka!

Disneyn live action Pienen merenneidon on ohjannut konkari Rob Marshall. Pääosia näyttelevät Halle Bailey (Ariel), Jonah Hauer-King (prinssi Eric), Melissa McCarthy (Ursula), Javier Bardem (kuningas Triton), Noma Dumezweni (kuningatar, Ericin ottoäiti), Art Malik (Grimsby/Kristian), Daveed Diggs (Sebastian, ääni), Jacob Tremblay (Pärsky, ääni), Akwafina (Loiske, ääni), Martina Laird (Lashana, hovinainen) ja Jessica Alexander (Vanessa eli Ursula valepuvussa). Uudet laulut on sanoittanut Lin-Manuel Miranda.

Minun 90-lukulaiseeni lapsuuteeni Ariel kuului enemmän joskus vuosikymmenen keskivaiheilla esitetyn piirrossarjan kuin alkuperäisen koko illan elokuvan muodossa. Minulle ei koskaan auennut, miksi ihmisille oli niin suuri ongelma, kun Halle Bailey roolitettiin Arieliksi. Ehkä enemmän hassua nyt elokuvan nähneenä oli se, että Tritonin tyttäret vaikuttivat kaikki edustavan eri kansallisuuksia, mikä kyllä herättää kysymyksiä kuninkaan suhteesta edesmenneeseen vaimoonsa. Ericin tummaihoinen äiti oli sentään selitetty sillä, että Eric oli adoptiolapsi, joskaan en täysin ymmärtänyt mitä tämä muutos palveli. Myöskään kuningasta ei näkynyt mailla halmeille, mutta leffaan oli varmasti pyritty saamaan enemmän naishahmoja vaihtamalla kuningas kuningattareksi. Grimsby oli muuten superläheinen kuningattaren kanssa. Ehkäpä heillä oli jotain sutinaa, kun kerran kuningasta ei ollut.

Tykkäsin, että sekä Arielille että Ericille oli annettu lisää toimijuutta. Erityisesti Ericin laatikko ei ole olla vain prinssi (kyllä, alkuperäisessä myös hänen roolinsa on jokseenkin kapea), vaan hänellä on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin prinssiys ja sen välttely. Ariel taas on se, joka lopussa surmaa Ursulan. Tosin en pitänyt siitä, että Ericin rooli oli taistelussa niin vähäinen, se olisi voinut olla enemmän yhteisponnistus. Oli hauskaa, että Ariel ja Eric tutustuivat Ericin kotisaareen ja tanssivat. Se sopi hyvin Arielille, joka ei pystynyt enää ilmaisemaan itseään laululla. Pidin muuten aivan erityisesti siitä, että merenväen laulusta puhuttiin seireenilauluna. Tällainen on minusta juuri oikeanlaista hienoista juonen ”aikuistamista”. Oli myös hyvä, ettei Ursulan roolia ollut suurennettu ja se oli oikeastaan täysin sama kuin alkuperäisessä, mikä oli tässä tapauksessa oikea ratkaisu.

Halle Baileyn loistavaa lauluääntä on hyödynnetty erinomaisesti (liekö Disney oppinut Leijonakuninkaasta, jossa heillä sentään oli Beyonce, josta ei otettu kaikkea irti). Hienoa, että Ericille oli kirjoitettu laulu, mutta Jonah Hauer-King ei ole kovin hyvä laulaja, vaikka muuten kelpo näyttelijä onkin. Daveed Diggs taas on Broadway esiintyjä, joten ei ole yllättävää, että hän hoitaa Sebastianin osuudet mallikkaasti.

Leffa oli paikoin todella pimeä. Toki syvemmällä meressä on oikeasti pimeää, mutta tällaisen realistisuuden ei minusta tarvitse yltää satuelokuvaan asti. Olisin siis toivonut enemmän värejä ja kirkkautta.

Tykkäsin elokuvasta ja se on hyvä live action veto Disneyltä.

-Roona-

Muodonmuutos

 Heippa!

1.     Ilta

Kuljen kapean tien reunaa

päivän kuumuus vielä poskipäissä.

Luonto vetää puoleensa kuumeen lailla

kivien pistellessä paljaita jalkoja.

Kutsu kuuluu metsän tuolta puolen.

 

Hämärä laskeutuu selkäni takana

ja vie minulta ensimmäisenä varjon.

Luonnotar ei sellaista kaipaa

metsänymfi sitä haikaile.

Korvani ovat pian suipot.

 

Tuuli leikkii hiuksissani

avaa ne ihmisten kahleista

vaatimattomalta letiltä.

Ojan yli hypäten poikkean heinikkoon

Sääreni ovat jo sorjat.

 

2.     Yö

Ilta kuolee metsän laitaan

ja tulee salaperäinen kesäyö.

Usva on vallannut puiden välit.

Minä juoksen kuin metsäkauris

kevyesti, pomppien.

Olen nyt kokonaan toinen

ja tapaan toisia, jotka ovat muita.

Villi leikki johdattaa meitä

huumaantunut karkelo osoittaa reittiä.

Sammal tömisee kaikista jaloista.

 

Ennen perille pääsyä

minut kaadetaan nautintoon.

Sitten: metsän toinen reuna.

Ei tänne eksynyt sivistys koskaan

ei ihmisen turha kiire ja sota.

 

3.     Aamu

Herään aamulla aukiolta

hiukset yhä vihreinä.

Auringon arka kilo kutittelee

viimeisten viiksikarvojeni jäänteitä.

Haukotus ravistaa leukoja.

 

Käännyn katsomaan latvuksen aukkoja

heitän käteni niskan taakse.

Rintani kohoilevat paljaina

taika vei asun kuten aina.

Iho kihelmöi muistoja.

 

Nousen ja lähden.

Paidanrutale löytyy niityltä

kukkien tuoksu siihen tarttuneena.

Kotiin saapuu vanha olento

uuden ihmisen vaatteissa.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCII: Kesämyrsky, Kirke ja Kuunnousu

 Heippa!

Andrew on katsellut koko kevään houkuttelevaa Josh Royta, joka johtaa eliittikoululaisten Nokisiipien jengiä. Sattuman oikusta Andrew pääsee viettämään kesäänsä Joshin perheen loisteliaalle huvilalle ja kurkistamaan maailmaan, johon hän ei kuulu. Joshin sisko, hemmoteltu Penelope Roy, on joutunut todistamaan kaupunkia kuohuttanutta murhaa, ja koko Summersuttonin huvilan väki kulkee varpaillaan hänen takiaan. Mutta mitkä Penelopen totuuksista ovat valhetta? Andrew´n lapsuuden viimeinen kesä Summersuttonissa on viattomuuden ja turmeluksen piirileikkiä, tihenevää kehää kiertävä ruma arvoitus kiiltävässä kuoressa. Kesämyrsky on Finladia-voittaja Siiri Enorannan yhdeksäs romaani.

Päähenkilöt ovat tässä todella nuoria siihen nähden, miten he puhuvat seksistä puhumattakaan siitä, miten kypsästi sekä Andrew että Josh suhtautuvat seksuaaliseen suuntautumiseensa. Ei epäilyksiä, ei paineita, että ulkopuolisten vuoksi pitäisi esittää, että tykkäävät tytöistä. Antoihan Josh Nokisiipityttöjen halailla, mutta sekin oli enemmän sellaista johtajan kuin ihastushalailua. Appletonien perheessä taas vaikuttaa kerrotun perusteella olevan suvaitsevainen ilmapiiri minkä lisäksi Andrew on vielä luonteeltaan sellainen, että hyväksyy asiat, jotka hänen osakseen tulevat. Pidin siitä, miten Andrew näki kauneutta kaikessa ja nautti kaikesta, ihan pienistäkin asioista. Penelopen ja Andrew´n salaisuudet selviävät lopussa varsin kiinnostavasti, vaikka olinkin hieman tuollaista loppua uumoillut.

Kirke varttuu isänsä, auringonjumala Helioksen saleissa. Nuori nymfi on syrjitty ja kiusattu omiensa parissa, joten hän hakeutuu pian ihmisten seuraan. Kun Kirke rohkenee uhmata jumalia, hänet karkotetaan kauas Aiaian-saarelle. Saaren yksinäisyydessä Kirke koulii itsestään mahtavan noidan ja kasvaa oman elämänsä vahvaksi valtiattareksi. Vaikka näyttämönä on mystinen jumalien, hirviöiden ja nymfien maailma, Kirke on sisimmältään kuin kuka tahansa meistä. Ja vaikka Kirke tunnetaan noitana, joka taikavoimillaan muutti Odysseuksen miehet sioiksi, hän on myös nainen ja omistautuva äiti. Ja kyllä, huonosti käyttäytyviä miehiä eksyy Kirken saarelle: sikala täyttyy. Kirke on yhdysvaltalaisen Madeline Millerin toinen romaani.

Pidin Kirkestä tosi paljon, jopa enemmän kuin Akilleen laulusta. Suosikkini oli erityisesti loppuratkaisu, jossa Kirke löytää kumppanin Telemakhoksesta ja Penelope jää Aiaiaan saaren noidaksi. Myös Kirke ja Penelope löysivät toisensa kivasti. Mieleeni jäi erityisesti, kun Penelope kuivaili, että hän spartalaisena tuntee sotatrauman ja Odysseuksella ei todellakaan sellaista ollut, päinvastoin hänelle jäi jatkuva tarve uusiin seikkailuihin, kaivata sitä, mikä ei ollut lähellä. Toisaalla pidin siitä, ettei Telemakhosta esitetty isäänsä ehdoitta palvovana poikana van miehenä, jolle isä oli jäänyt tuntemattomaksi. Kirken tarina on syvästi inhimillinen, mitä hän varmasti pitäisi suurena kohteliaisuutena. Hermeen osuus Kirken elämässä oli muuten aika suuri kirjassa, mukava tausta sille, miksi tämä osasi neuvoa Odysseusta varomaan Kirken taikoja.

”Ed oli veljeni, mutta myös tavallaan isä ja lisäksi paras kaveri.” 17-vuotias Joe ei ole nähnyt veljeään kymmeneen vuoteen. Ei Ed varsinaisesti häipynyt. Se oli rajumpi juttu. Ed on telkien takana – ja odottaa kuolemantuomiota. Nyt Edin teloituspäivämäärä on päätetty, ja aika käy vähiin. Joe tahtoo viettää viimeiset viikot veljensä kanssa. Riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat, ja riippumatta siitä oliko Ed syyllinen siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Sarah Crossanin koskettava säeromaani kysyy isoja, aina ajankohtaisia kysymyksiä: Mikä on elämän arvo, Mitä voi antaa anteeksi? Miten jäähyväiset oikeastaan tulisi jättää?

Minusta Kuunnousu oli kaikessa surullisuudessaan ihana. Pidin säeromaani muodosta. Joe vaikutti herkältä teinipojalta, vaikka olosuhteetkin häntä varmasti herkistivät. Ed taas vaikutti sellaiselta, joka ei pidä huolta itsestään, koulussakaan ei viitsi käydä, mutta pikkusisaruksista (etenkin siitä erityisen tärkeästä pikkuveljestä) huolehditaan kyllä parhaan mukaan. Joen ajatukset kulkivat aika luonnollisia uria, hän oli ehtinyt aikuistua veljen ollessa vankilassa. Siinä saakin pohtia voiko tähän Ediin enää luottaa, kun ei se ole sama, joka karkasi kotoa, kun Joe oli seitsemän. Poliisimurhat lienevät Jenkeissä sellainen asia, josta ei herkästi vapauteta, vaikka ei juuri juttua syytettyä vastaan edes olisi. Ed-parka joutui kärsimään siitä, että oli sattumalta joutunut murhatun poliisin ratsian haaviin aiemmin illalla.

-Roona-

Kesäisiä hetkiä

 Moikka!

Mahla piirtää kaarnanpalalla Hunajan kuvaa vaahteranlehteen. Malli vain ei oikein tahdo pysyä paikoillaan vaan lepattelee keijukaisille tyypilliseen tapaan. ”Joko se on valmis?” tämä kysyy kärsimättömästi. ”Kultaseni, vastahan minä aloitin”, Mahla vastaa hymyillen lämpimästi. Lepatus ja piirtäminen jatkuvat auringonsäteiden valaistessa kummankin kasvoja.

 ***

”Tule uimaan”, Hunaja houkuttelee jo viidettä kertaa. Mahla kastaa nymfinvarpaansa viileään veteen. ”Se on liian kylmää”, hän toteaa väristen. Hunaja tuhahtaa ja kroolaa muutaman pikku kierroksen näytiksi. ”Millainen puunymfi sinä oikein olet, kun et piittaa vedestä?” Mahla vetää jalkansa suppuun syliinsä. ”Maalla viihtyvä.” Hunaja virnistää, sukeltaa, nousee rannalle ja kastelee Mahlan märällä vartalollaan.

 ***

Keiju ja nymfi tuijottavat keskiyönauringon kultaamaa taivasta niityllä maaten. ”Onko tuo Orion?” Hunaja kysyy huitoen jonnekin ylöspäin. ”Hupsu, eivät tähdet näy juuri nyt. Ne ovat hetkeksi paenneet ikuista päivää, kuten niiden yön lapsina kuuluukin”, Mahla sanoo tarttuen kiinni toisen kädestä. Hunaja puristaa takaisin. ”Eivät ne ole paenneet, kunnioittavat vain. Niillä on aikaa loistaa sitten talvella.”

 ***

Mahla ja Hunaja juovat yhdessä mettä, jonka kaunis sinikello on ystävällisesti heille luovuttanut. Ystävykset nauttivat sen päihdyttävästä vaikutuksesta, sillä se maistuu aidolta kesältä. He istuvat mättäällä käyttäen ratamonlehtiä kuppeinaan. ”Päiväänsä ei voi paremmin kuluttaa”, Mahla toteaa tyytyväisenä. ”Ei todella”, Hunaja vahvistaa.

***

Loppukesä tuoksuu jo voimakkaana, kun keiju ja nymfi maiskuttavat viimeisiä mustikoita suut sinisinä. Heidän suvensa on jälleen ollut täynnä ihania seikkailuja, joita muistella talvella: Mahla puisessa kodissaan ja Hunaja maan alla toisten keijujen kanssa. ”Etkö sinä koskaan kaipaa seuraa pimeällä?” Hunaja kysyy. ”Sinun kesäystävyytesi riittää minulle koko vuodeksi, rakas keijukaiseni”, Mahla sanoo ja sotkee Hunajan mustikkaan halatessaan.

-Roona-

Elokuvissa LXXIV: Guardians of the Galaxy vol. 3

 Heippa!

Universumin suojelijoiden kolmannen elokuvan on jälleen ohjannut James Gunn. Pääosissa ovat Chris Pratt (Peter Quill), Zoe Saldaña (Gamora), Dave Bautista (Drax), Vin Diesel (Groot), Bradley Cooper (Rocket), Karen Gillan (Nebula), Pom Klementieff (Mantis), Elizabeth Debicki (Ayesha), Sean Gunn (Kraglin), Sylvester Stallone (Stakar Ogord), Will Poulter (Adam Warlock) ja Chukwudi Iwuji (The High Evolutionary).

Tämä elokuva olikin Rocket taustatarina, mikä on mielenkiintoinen näkökulma. Melko nopeaa kehitystä, jos erä 89 (Rocketin erä) oli vielä eläin/konehybridejä ja jo erä 90 oli nopeutettua evoluutiota eli siis geeni/nanotason hommaa. Teknologinen hyppäys vaikuttaa aikamoiselta. No, olihan siinä erässä 90 se suuri vika, että luomukset olivat yliaggressiivisia. Laila, Hampis ja Lattia vaikuttivat aika hylätyiltä, niin tulin miettineeksi, miten he (tai ensimmäinen heistä) oppivat puhumaan? Vai oliko ”oppineimmalta” vaikuttaneeseen Lailaan vain käytetty toisenlaista muutostekniikkaa kuin muihin (ja hän siis olisi opettanut Hampiksen ja Lattian puhumaan siinä kapasiteetissa, kun nämä siihen kykenivät). High Evolutionaryhan kuljetti Rocketia mukanaan paikoissa, joten tämä kuuli paljon puhetta ja mallioppi, niin kuin pieni lapsi.

Minusta oli vähän ärsyttävää, ettei Peter tuntunut tajuavan, että Gamora ei ole sama henkilö kuin hänen aiemmin tuntemansa. Gamora yritti ihan nätistikin sanoa, että kun me ei tunneta, että tajuan, että tunsit eri ulottuvuuden minän, mutta kun minä en ole sama. Olin vähän kauhuissani, kun trailerissa näytti, että Gamoran puutteessa Peterin ja Nebulan välille yritetään viritellä romanssia, mutta onneksi se oli vain Peterin tarvetta etsiä turvaa jostakin tutusta. Nebula vaikutti muutenkin ylipäänsä enemmän Guardiansien johtajalta kuin Peter. Ainakin hän teki kaiken raskaan työn. Minulta on jo päässyt unohtumaan tuliko ”uusi” Gamora kuvioihin jo edellisessä osassa vai jonkun muun elokuvassa. Kiinnitin vain huomiota, että siskokset ovat kaikesta huolimatta yllättävän hyvää pataa keskenään.

Hollywood tykkää tehdä näitä hyvin perheorientoituneita elokuvia, oli kyseessä sitten biologinen ja ns. löydetty perhe. Olisi muuten ollut hyvä vitsi, jos Rocket olisi ruennut isäksi niille pesukarhunpoikasille, jotka löysi. Toisaalta Rocket sai Peterin kapteenin paikan, että ehkä isyys olisi mennyt yli jo amerikkalaistenkin mielestä. Tuliko Adamista loppujen lopuksi Guardiansin jäsen? Krediittikohtaus viittasi siihen, kun hänellä oli heidän univormunsakin. Peteriä ei muuten kutsuttu Star-Lordiksi juuri ollenkaan. Liekö tietoinen valinta osoittamaan henkilön henkistä kasvua, kun ei enää tarvitse ainakaan ystävien kesken käyttää supersankarinimeä.

Elokuva oli ihan hyvä. Oli yllätys, että se oli 3D:nä, kun Finnkinokaan ei näköjään näistä enää erikseen ilmoita. Olisi mennyt normaalina 2D ihan hyvin. Joka tapauksessa pätevää mäiskintää ja siellä joukossa tunteellisia ja hauskoja hetkiä.

-Roona-